Nuoruus kuin runo

Dessulla meni tänään työpäivä koululaisten kanssa. Olivat tutustumassa työelämään.

Mukavia nuoria, asiallisesti käyttäytyviä, kohtuullisen kiinnostuneitakin. Suunnilleen 15-vuotiaita. Kaikesta huolimatta ei voinut välttyä vaikutelmalta, että väärä ikä, väärä touhu.

Tuli mieleen, että olenpa onnellinen kun ei tarvitse enää koskaan olla sen ikäinen. Ikäkauden kipu pysyy muistissa ja oli vaistottavissa vieraissanikin. Nuoruuskipu on ikuinen.

Tuli mieleen runo:

LUE MINULLE NUORUUS


Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola
                      ja muuriseinien
                                      tuskainen spray
kun kaikelle sanotaan ei
                      lue silloin se ei
lue etteivät hennoimmat sulat
hiertyisi betoniin,
                       ja että uhmatessaan untuvatakit
kantais syksystä pakkasiin.
Ja taas keväästä lue,
                       lue arvaamaton, iän läike, se lue
ja ajan sumea temperatuuri
kun niin tuskaisen pieni ja suuri
olen minäkin,
                        yhtä aikaa
iltasatu ja postilla
                        yhtä aikaa ne lue,
lue unta ja kuolemaa
                        Nalle Puhia, Poe´ta
ja sattuman suurta showta,
Lucky Lukea lue
                         ja lakia
ja lue miksi, minkä takia
vain suuri määrä on suurta
ja vain voima voimassa on
ja miksi maailman lapsissa
se pulssi, uneton.


Ilpo Tiihonen: Largo (2004)

* * *
Uhkasin viikko sitten lähteä hiihtolomalle pitämään ylitöistä kertyneitä vapaapäiviä. Epäröin kuitenkin yritystä, sillä television Terhi ennusti koko viikoksi hirmupakkasia. Niinpä onnistuin peruuttamaan.
Nyt on harkittavana uusi yritys, tosin ilman suksia. Terhinkin ennustus on kohtuullisempi. Saa nähdä, toteutuuko aie nyt.

(Kuva: Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004 ; klikkaamalla suuremmaksi)

Kivimummu

Kivimummun mökin pihassa oli valtava siirtolohkare. Sen vuoksi kai rupesin häntä kivimummuksi nimittämään. Joskus minut nostettiin sen päälle istumaan ja otettiin valokuva. Kivimummulla oli siellä kukkiapurkkeja. Lohkareen vieressä kasvoi tuomi, valokuvassa se kukki. Siitä opin tunnistamaan tuomen muista puista.

Nämä muistikuvat ovat ajalta, jolloin olin noin viisivuotias, siis 1950-luvun puolivälistä. Paljon muuta en kivimummusta muistakaan, paitsi sen, että mummun mies oli Taneli, hänellä oli viikset ja kävelykeppi, jossa oli kiiltävä koukku. Koukulla hän pyydysti minut kiinni, kiskoi sisälle mökkiin ja antoi Vanhanpojanpastillin. Molempia nauratti. Minusta Taneli oli saman näköinen kuin sarjakuvan Matti Mainio.

Muistan myös sen mökin. Se oli oikeastaan sauna ja saunakamari, hyvin pieni ja täynnä tavaraa. Huonekaluja oli kasattu korkeisiin pinoihin, jotka ulottuivat lähelle kattoa. Pinojen seassa oli kukkia, pelakuita. Tyhjää tilaa oli keskellä lattiaa sen verran, että ohittamaan mahtui. Mummun ja Tanelin sänky vei suurimman osan mökin tilasta. Sängystä tuli istuin, kun siihen nosti kannen päälle.

Mökissä oli kuumaa. Sen teki hella. Hellalla oli aina kahvipannu kiehumassa. Äitini kehui, että kivimummun kahvi on erityisen hyvää, sillä sitä keitettiin aina parhaista pavuista, vaikka muuten elämä oli köyhää ja alkeellista. Minulle ei kahvi maistunut mutta minulle laitettiin pullasuttua. Siinä on liraus kahvia ja seassa pullanpaloja ja sokeria päälle.

Suunnilleen tähän muistikuvani loppuvat. Loppuosan tästä tarinasta kertoi iäkäs tätini, jota kävin äskettäin tervehtimässä vanhainkodissa. Hänen tarinoitaan olen ennenkin kirjoittanut muistiin ja julkaissut täällä. Kertomus alkoi katsellessa valokuva-albumia, josta löytyi kivimummun kuva.

Kivimummu oli syntynyt joskus 1800-luvun loppupuolella. Neitoiässä hän löysi naapuripitäjästä komean pojan ja tuli raskaaksi. Nuori sulhasmies säikähti ja karkasi Amerikkaan. Vauva syntyi mutta kuoli tautiin.

Kohta roihahti uusi rakkaus: Taneli tuli paikkakunnalle uittotöihin ja Tanelilta sujui tanssi paremmin kuin keneltäkään. Naimisiinkin oli halu, muuta se ei käynyt päinsä, sillä Taneli ei ollut käynyt rippikoulua. Yhdessä rakennettiin talo. Elettiin susiparina, synnissä. Pappi hätisteli Tanelia rippikouluun mutta tämä ei suostunut vaan ajoi papin pois höpöttämästä.

Taneli hankki perheelleen elannon tekemällä veneitä ja nostamalla järvestä uppotukkeja ja kuivaamalla ja myymällä niitä. Häntä sanottiin taitavaksi veneiden tekijäksi. Viina kuitenkin maittoi ja hän pyysi veneiden ostajilta förskottia töihinsä. Veneen valmistuessa ei rahaa enää tullutkaan.

Taneli rakensi pontikkatehtaan kauas metsään. Kivimummu tympääntyi ainaiseen ryyppyporukkaan ja kertoi poliisille, missä tehdas sijaitsee. Taneli yllätettiin. Tuli linnareissu. Kivimummu ei tunnustanut osuuttaan, se jäi ikuiseksi salaisuudeksi.

Minun isäni osti kerran Tanelilta veneen, jonka tämä oli kunnostanut vanhasta. Hinta oli halpa, tuttavankauppaa. Kun isäni sitten aikoi viedä kylään tulleen pariskunnan soutelemaan, venettä ei rannasta löytynytkään. Varkaitako? Ei, isäni löysi ulko-oven alta kirjelapun, jossa Taneli kirjoitti, että ei halua petkuttaa kaveriaan huonolla kaupalla. Hän oli myynyt paremmalla hinnalla veneen toisaalle, vieraammalle ostajalle. Oven alla oli myös kirjekuori, jossa oli rahaa sama summa kuin isäni oli veneestä maksanut ja lisäksi yksi markka ylimääräistä - vahingonkorvausta.

Tanelin rakentama talo paloi. Jäljelle jäi vain kivijalka ja muuri ja piippu ison siirtolohkareen ja tuomen viereen. Pelastetuksi saatiin vain läjä huonekaluja ja Mannerheimin kuva. Niiden kanssa muutettiin saunakamariin. Siellä sitten asuttiin kolme vuosikymmentä - kuolemaan asti. Uutta ei tullut rakennetuksi, ja ne palaneet talon rauniotkin jäivät raivaamatta.

Tuli kesä, jolloin minua kiellettiin menemästä kivimummun ja Tanelin mökille. Taneli oli sairastunut keuhkotautiin ja syljeskeli. Siinä oli tartunnan vaara. Taneli kuoli, kivimummu muutti vanhainkotiin ja eli vielä monta vuotta, mutta siitä ajasta minä en tiedä mitään. Olin jo iso poika eivätkä mummot kiinnostaneet.

Pyhän rienausta?

Dessu kävi kysymässä lippuja Kansallisteatterin uuteen Pohjantähteen. Ei löytynyt minulle sopivaan iltaan. Taitaa jäädä syksyyn.

Odotan aika paljon tältä esitykseltä. Olen seurannut näiden kahden ohjaajan tuotantoa ja pidän heitä arvossa. Suomalaisessa näyttämötaiteessa on nousukausi ja sen tekijöinä on joukko nuoria ohjaajia. Nämä kaksi ohjaajaa ovat olennainen osa nousua. Ensimmäiset päivälehtikritiikitkin ovat olleet myönteisiä.

Edellinen Kansallisteatterin suursatsaus oli sekin Väinö Linnaa. Näin Smedsin Tuntemattoman sotilaan ja pidin kovasti. Esitys sai kovin ristiriitaisen vastaanoton. Erityisen kielteisiä olivat muutamat poliitikot, erityisesti sellaiset, jotka eivät olleet nähneet esitystä. Heille kyse oli ilmiselvästi periaatteellisesta kannanotosta. Tuntematon sotilas on heille sillä tavalla ”pyhä” teos, että siihen ei saa koskea, ei ainakaan tulkintaa uudistavalla tavalla. Jos se välttämättä halutaan ottaa ohjelmistoon, se pitää esittää samalla tavalla kuin aina ennenkin, siis Edvin Laineen viitoittamaa perinnettä noudattaen. Mieluiten vielä samoin näyttelijöin.

Koska kuitenkin Kosti Klemelä, Jussi Jurkka, Reino Tolvanen, Åke Lindman, Veikko Sinisalo ja kumppanit ovat poissa eikä Pentti Siimeksestä ja Matti Raninista taida enää olla vanhaan rooliinsa, uusista tulkinnoista olisi ilmeisesti parasta luopua ja tyytyä itsenäisyyspäivänä televisiossa näytettävään filmiin. Ne kasvot ovat ainoat oikeat.

Jokin yleisinhimillinen ilmiö tässä on. Ensimmäinen kokemus antaa katsojalle pysyvän muistijäljen, eikä uusilla yrittäjillä ole mitään mahdollisuutta. Ajatelkaapa Rauni Mollbergin Tuntematonta sotilasta, ajatelkaapa Sean Conneryn James Bondia, ajatelkaapa Rolf Lassgårdin Kurt Wallanderia, ja monia muita. Ensimmäinen on ainoa oikea, myöhemmät eivät kelpaa.

Sama asenne monella taitaa olla Pohjantähteen, vaikka siitä tehdyt elokuvat eivät mitään mestariteoksia olekaan. Se on kuitenkin sillä tavalla kansan sielussa kanonisoitu teksti, ettei sitä saa lähteä uudistamaan. Niin kuitenkin on Myllyahon & Lavasteen esityksessä tehty. Dessu jää kiinnostuneena odottamaan, mistä puolueesta tulevat ensimmäiset poliitikot, jotka tuomitsevat uuden teoksen rienauksena. Siinähän annetaan ymmärtää, että yhteiskunnalliset ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet eivät loppuneetkaan torppareiden vapautukseen vaan niitä on nyky-Suomessakin.

Tällaisen paljastuksen uuden Pohjantähden perusideasta on Dessulle kertonut luotettava ja arvostelukykyinen henkilö, joka on jo nähnyt esityksen. Tuntuu siis lupaavalta.

Myönnän, että klassikoiden uustulkinnat menevät joskus - aika useinkin - metsään. Voi tulla tunnelma, että vanhan aiheen päälle on puoliväkisin liimattu moderni kerros, joka ei kuitenkaan anna mitään oivallusta, pikemminkin vain pilaa vanhan ja arvokkaan.
Tuskin kuitenkaan tässä. (Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Naisten valta

Nuori iltavahtimestarimme kertoi tupakkatauolla:

Olivat poikien kanssa istuneet lauantai-iltapäivää Sport Pubissa. Isolta screeniltä katsottiin Canal Sportin tärkeää NHL-lätkämatsia. Nuoria jannuja, kalja vaahtosi, fiilis korkealla. Sitä reilujen jätkien perusnautintoa.

Astuipa tupaan kolme kaunista naista. Äijien meuhkaaminen vaimeni. Luotiin katseita.


Naiset istuivat pöytäänsä ja tilasivat jotain hienoa drinkkiä. Kohta yksi meni muina naisina screenin luokse ja sanoi: ”Gilmoren tytöt” alkaa. Näppäili toisen kanavan.


Sitten katsottiin joukolla Gilmoren tyttöjä. Luotiin edelleen katseita.


Mutta ohjelman loputtua naiset lähtivätkin pois

.

Paluu yliopistolle

Dessu on pitkin syksyä ja talvea poikennut moneen kertaan yliopistolla, siellä päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut opiskella mitään eikä suorittaa tenttejä. Ihan työasioissa olen ollut liikkeellä, käymässä neuvotteluja yhteistyötahon kanssa eräästä projektista. 

Paikka on minulle tuttu, vähän liiankin tuttu. Juuri tässä talossa, näissä huoneissa, suuri osa opiskelustani sijaitsi. Vanhan tunnelman palautumista mieleen ei voi estää. Ihmiset ovat vaihtuneet mutta aula, aulan tuolit, portaikot, huoneet, kuppila, vessa ja muut ovat samat. Myös ilmoitustaulu on sama.

Muistot, joita tutuilla paikoilla nousee mieleen, eivät ole jokaiselta kohdalta miellyttäviä. Jonkinlainen perusahdistus on siinä mukana.

Ahdistavissa muistikuvissa eivät päällimmäisiksi nouse tavalliset luennot - ne olivat rutiinia. Päällimmäisiksi nousevat tentit ja niihin välillä liittyvä suoranainen pelko. Koskaan, en yhtä ainutta kertaa, en muista menneeni tenttiin rentona, vailla jännitystä. Tenttien vaatimukset olivat aina sen verran mittavia, että niihin oli mahdotonta valmistautua täydellisen hyvin. Epäonnistumisen mahdollisuus oli aina olemassa. Valmistautumisessa oli jotain vaillinaista, ja piti vain toivoa, ettei juuri sitä heikkoa kohtaa kysyttäisi.

Pysähdyin hetkeksi Castrenianumin seminaarihuoneen ovelle. Siellä olen istunut proseminaarin, laudaturseminaarin ja monta muuta. Seinällä on muinaisen professorin muotokuva. Seminaarit olivat tiukka paikka. Hyvä että olivat, niissä oppi ihan oikeasti asioita, joista on ollut hyötyä. Mutta kyllä siinä ovella seisoessa palautui mieleen tunnelma, jossa päällimmäisenä oli pelko huonosta valmistautumisesta.

Ja aivan erityisesti se ilmoitustaulu. Palasivat mieleen ne vatsanväänteetkin, kun piti mennä ilmoitustaululta katsomaan, onko tentti mennyt läpi. Yleensä oli, en muista koko ajalta kuin yhdet pakit. Yleensä vielä oikein hyvin arvosanoin. Oliko pelko ja ahdistus liioittelua?

Kuppila ei ole entisensä. Tarjoilutiskit ovat eri suuntaan ja pöydät on ryhmitelty toisin. Ennen kuppilan perällä oli pieni huone, jossa käytiin tupakalla luentotauoilla. Se oli viihtyisä paikka, siellä tutustui ihmisiin, siellä luotiin kontakteja. Nyt sekin on pois. Vessassa en ole tullut käyneeksi. Silloin ennen koppien seinät olivat täynnä alaan liittyviä piirroksia ja tekstejä. Aggressioiden kohteina olivat homot, kommarit, kepulaiset, hurrit, maahanmuuttajat, feministit. Tuskinpa enää, eiköhän maailma ole niistä ajoista muuttunut?

* * *
Dessu on nyt lähdössä hiihtolomalle. On jäänyt ylitöistä tulleita vapaapäiviä. Television Terhi tosin lupaa sääennustuksessaan sellaisia kelejä, että sukset on viisainta jättää kotiin.

Olen tullut vähän katumapäälle talvilomani ajankohdasta. En tiedä, onko sitä mahdollista siirtää myöhemmäksi, mutta huomenna kokeilen. Luultavasti ei onnistu. Siinä tapauksessa blogiin tulee nyt tauko.

(Kuvat yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoleisesta aulasta. Klikkaa suuremmiksi).

Päivän patsas

Dessu kävi iltapäivällä työasioissa Espoon puolella. Siellä on tämä kuvassa näkyvä hieno patsas. Mietin, että onkohan patsaan nimi ”Kasvonsa menettänyt”. (klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Illalla Dessu katsoi puoli yhdeksän uutiset. Ykkösuutisessa kerrottiin perustuslakivaliokunnasta ja edellisestä pääministeristä.

Jostakin nuhjuisen sielunsa syvyyksistä Dessulle nousi ajatus, liittyvätkö nämä kaksi - patsas ja ministeri - yhteen. 

No, Dessulla on tunnetusti vähän turhan vikkelä mielikuvitus, joskus, ei aina.

Puberteetti Here I Come Again

Muistikuva menneisyydestä


Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.

En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.

Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin. 

Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.

* * * 
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.

Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.

* * * 
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.

Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”. 

Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.

Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.

Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.

Maamme Suomi

Välillä tuntuu - oikeastaan aika useinkin - että vuosikymmeniä sitten ilmestyneiden lehtien ja kirjojen selailu on antoisampaa kuin tämän aamun sanomalehtien lukeminen. Niin kävi tänäänkin.

Selailin kirjahyllyjeni vaikeimmin lähestyttäviä nurkkia, sellaisia jotka helposti jäävät vaille huomiota. Tavoitteena oli etsiä jotain siteerattavaksi kelpaavaa ajatusta esitykseen, jonka kohtapuoliin pidän eräässä tilaisuudessa. Heti ensimmäisestä käteen osuneesta kirjassesta löytyi Oiva Paloheimon kirjoitus Taiteen maailmassa 1945.

Maamme Suomi


Miksi ei sanota suoraan, että meillä
on kulttuuriavuttomuus, kulttuuritylsyys.
Siis jokin sellainen
tila kuin hyvän kodin hölmön pojan
koulunkäynti. - - 
Taantumuksellisuus, siis siirtyminen
taantumuksesta seuraavaan vuorossa
olevaan taantumukseen, kuuluu
laupiaan sovinnaisuuden ja
sentimentaalisuuden rinnalla suomalaiseen
mentaliteettiin. Tästä johtuu,
että me pakostakin vaellamme 
alituisessa kulttuurikurjuudessa. Ja tämä
panee myös surkeana kysymään, että

tuleeko meistä kulttuurikansaa koskaan.

Pisti miettimään, millaisista aineksista Paloheimo oli tällaista miettinyt juuri sodan päättyessä. Hän ei ollut mikään poliittinen julistaja, vaikka eräistä kohdista niin voisi päätellä - eettisten ongelmien pohdiskelija kylläkin. Ei tuo teksti voi tarkoittaa pelkkiä sodan aiheuttamia tuntoja. Ei hän ole voinut pelkästään sota-ajan poikkeustilan vuoksi unohtaa kaikkea ennen sotaa tapahtunutta. Olihan siellä monenlaista raikasta uudistuspyrkimystä - onnistunuttakin.

Päteekö Paloheimon vaikerrus edelleen? Voinko yhtyä Paloheimon ajatuksenjuoksuun? Pohdittavaksi pitää ottaa nykytaiteen eri ilmenemismuodot.

Aivan nappiin löytö osui tulevan esitykseni aiheen kannalta - siitä pääsen jatkamaan. Jäi hyllyn nurkka enemmälti selaamatta. Blogille tarpeellinen kuvakin löytyi omasta varastosta. Se on siluettitaiteilija Eero Mannisen tekemä.

Kynä suussa

Monilla työpaikoilla voidaan huonosti. On uupumusta, burn outia, masennusta, ennenaikaista eläköitymistä. Syitä ongelmiin on paljon. Omalla työpaikallani Vuoronvarausvirastossa tehtiin syksyllä selvitys sisäisestä ilmapiiristä. Tulokset olivat konsulttifirman analyytikon mukaan kohtalaisen hyvät, mutta silti päätettiin käynnistää saman firman tuottama positiivisen ajattelun kurssi. Siitä on nyt ensimmäinen osa valmis.

Dessu itse ei voi väittää olevansa mikään positiivisuuden mallitapaus. Osuvampi luonnehdinta on yrmeä äijä. Kurssille kuitenkin osallistuin.

Yrmeän äijän näkökulmasta nami-nami-positiivisuus ei maistu. Konstit saattavat sopia sellaiseen mielenmaisemaan kuin Yhdysvallat, jossa hammastahnahymy on herkässä ja small talk ja tuttavallinen selkään läimäyttely kaikenaikaista. Olen kokenut, olen asunut Yhdysvalloissa.

Kurssilla otettiin kontaktia, maattiin lattialla, pidettiin vieressä olevaa käsistä ja kerrottiin tunteista. Ja monta muuta ”harjoitusta”.

Tuli tunnelma, että onpa niksejä. Jälkeenpäin tupakkahuoneessa syvällä kellarin vanhassa pannuhuoneessa juteltiin, että tupakkahuoneen porukalla homma toimii luontevammin. Leppoisa, yhtenhitsautunut tunnelma, jossa voidaan puhua hyvinkin henkilökohtaisia. Eikä tunnu niksihommalta. Siellä tupakkahuoneessa Dessukin usein tauoilla istuu vaikka ei ole enää kymmeneen vuoteen tupakoinut.

Äskettäin katsoin televisiosta (Yle-FST5) norjalaisen elokuvan ”Negatiivisen ajattelun taito” (Kunsten på tenke negativt - 2006). Mainiossa elokuvassa terapeutti yritti opettaa onnettomuuksissa vammautuneita ihmisiä puhaltamaan huonot tunnelmansa paperipussiin ja löytämään sitten ilon aiheita. Ei ihan onnistunut. Tätä niksiä meidän firmamme konsultti ei käyttänyt. Ehkä ensi kerralla, sillä homma jatkuu.

Katsoin televisiosta myös Ajankohtaisen kakkosen Työpahoinvointi-illan viime tiistaina. Tämä on huipputärkeä aihe, ja minulla on työpaikassani aika paljon vastuuta siitä, että henkilöstön hyvinvointi hoidetaan viisaasti.

Kakkosen keskustelu jätti pahan maun. Suomen terveydenhoito on tukehtumassa valtavaan työpahoinvoinnin tsunamiin, syytkin ovat ilmeiset, mutta parannusta ei ole luvassa, mikäli Tohlopin studioon löydettyjen työnantajapuolen edustajien asenne pätee.

Kaikkein vähiten on toivoa kauppojen henkilökunnalla, sillä teidän työnantajapomollaan ei ollut mitään ymmärrystä ongelmiin. Paremmalta ei tuntunut elinkeinoelämän ison pomonkaan ymmärrys. Kolkkoja puhuivat myös vähäisemmät päälliköt, yksi henkilökuntapäällikkö ja yksi tutkija. Myös yksi tavallinen toimittaja julmisteli, hän tuli Kauppalehdestä, mistäpä muualtakaan. Uupumus on oma vika eikä työ voi olla päivähoitopaikka.

Parempaa ongelman ytimen oivallusta yrittivät ammattiyhdistyspomot. Jääkiekkovalmentajalla oli itse koettu burn out antamassa ymmärrystä. Nuori maahanmuuttajapoika oli joukon positiivisin, hän olisi varmaankin tyytyväinen vaikka ei saisi palkkaa ollenkaan, kunhan asiakkailta tulisi edelleen kehuja.

Kaksi vaihtoehtoihmistä antoivat aivan perusteltavissa olevaa virikettä. Jotain sen suuntaista rakennemuutosta työelämään pitää saada. Idealismista lähtee uudistus ja kehitys.

EVAn iso päällikkö yritti väittää, että työpahoinvoinnin syy on viina. Raadissa oli kuitenkin terapeutti, jolla oli tiedot ja tilastot, että uupumisesta kärsivien ylivoimaisesti suurin joukko on pitkälle koulutettuja naisia, työssään äärimmäisen tunnollisia, useimmiten julkisella sektorilla työskenteleviä. Eivät he ole viinaporukkaa. Meni EVA-Apunen kerrankin sanattomaksi.

Keskustelun loppukevennys kuitenkin notkahti niksien puolelle. Fiksun vaikutelman keskustelussa antanut terapeutti pantiin terapoimaan. Hyvä tunnelma piti luoda. Konstina oli panna lyijykynä suuhun poikittain ja rentouttaa poskilihakset hymyyn. Kaikki muut pistivät, vain EVA-Apunen ei. Hän mökötti.

Dessu luulee, että hän olisi tässä asiassa ollut Apusen linjoilla, jos olisi paikalla ollut. Missään muussa Dessu ei ollut Apusen linjoilla.
Ah tätä terapian kekseliäisyyttä.

Maassa maan tavalla

Ruokatauolla fiksu ja puhelias sihteerini kertoi tuoreen tapauksen:

Hänen viisikymppinen ystävättärensä löysi viime kesänä Turkin-lomallaan ihanan miehen. Romanssi ei loppunutkaan loman päättyessä, vaan pitkin syksyä matkusteltiin vuoroin Turkkiin, vuoroin Suomeen, ihastuttiin, rakastuttiin. Yksi ongelma kuitenkin häiritsi, ei niinkään rakastuneita itseään vaan naisen suomalaisia ystäviä. Mies oli nimittäin parikymmentä vuotta nuorempi.

Mutta mitäpä pienistä - nainen oli eronnut ja villi ja vapaa. Onhan niitä puuma-naisia, kuuluisiakinkin. Se on nykyajan trendi. Nuoresta miehestä on varttuneelle naiselle enemmän iloa kuin ukkoutumisen partaalla rimpuilevasta.

Loppusyksystä mentiin naimisiin, kahdessa eri kirkossa. Tuore rouva halusi näyttää uuden miehensä vanhemmilleen. Niinpä vävyä odotettiin innokkaasti jouluksi keskisuomalaisen kirkonkylän omakotitaloon.

Säätila yllätti tulijan, vaikka varoiteltu oli. Ei ollut päähinettä, ei ollut talvivaatteita. Hankittiin välihousut ja toppahousut, kaapista löytyi pipo, villapaita, lapaset, villasukat, kaulaliina. Pääsi niissä ulos etelän vävy.

Joulun ostoslistaan pistettiin ensimmäistä kertaa kalkkuna. Kohtelias pitää tietysti vieraalle olla ja ottaa huomioon vieraan tavat. Omalle väelle oli tietysti kinkku, niin kuin ennenkin. 

Joulupöydässä vävy kuitenkin ilmaisi hämmästyksensä vaimolleen, että aikooko tämä todellakin syödä sianlihaa. Vaimo puolustautui, että ei hän suinkaan aio ruokavaliotaan muuttaa, vaikka onkin islaminuskoisen kanssa avioitunut. Eikä hän odota, että mieskään muuttaisi, vaikka on kristinuskoa tunnustavan vaimon ottanut. Juuri sen vuoksi kalkkuna oli pöytään hankittu.

Illalla lähdettiin viemään kynttilöitä hautausmaalle. Vävy kahlasi pipo päässä hautausmaan hangessa muiden mukana, ja kaikki sujui hienosti. Vähäisiäkään ongelmia uskonnollisesta eriseuraisuudesta ei syntynyt.
Sitten mentiin tervehtimään mummoa vanhainkotiin.

Jopas alkoi ihmettely. Laitoksessa oli kyllä kynttilöitä pöydällä ja tähti jokaisessa ikkunassa ja piparkakkuja jaettu kaikille, mutta vävy ei silti ymmärtänyt asiaa alkuunkaan. Otetaan mummo mukaan kotiin, hän ehdotti, suorastaan vaati. Vävyn oli mahdoton hyväksyä, että vanhat ihmiset jätetään juhlapäivänä keskenään laitokseen. Heidänhän pitäisi olla oman perheensä mukana viettämässä uskonnollista juhlaa.

Ei mummoa kuitenkaan mukaan otettu, vaan joulun viettoa jatkettiin maan tavan mukaan.


(Kuvassa jotain niitä kamelikuskeja)

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

Potkut

Otsikko on tahallisesti harhaan johtava. Ei, en ole saanut / saamassa potkuja virastani. Aihetta saattaisi kyllä olla, monestakin syystä, mutta niitä en kerro. Ties vaikka joku minuakin suurempi päällikkö sattuisi lukemaan.

Olen siis kotiutunut Kööpenhaminan kongressista. Lustia oli. Päivisin piti kyllä kuunnella melko yhdentekeviä jorinoita ja osallistua työryhmiin ja keskusteluihin. Iltaisin piti osallistua puku päällä ja kravatti kaulassa vastaanotoille ja juhlaillallisiin. Mutta niiden jälkeen oli vapaata. Minulle on vuosien varrella kertynyt paljon tuttuja monista maista. Heitä oli hausta tavata. 

Nyt jälkeenpäin pitäisi sitten laatia kongressiraportteja, matkaselvityksiä ja päiväraha-anomuksia. Se on pakollista mutta rasittavaa. Reissun rasitukset haittaavat vielä oloa. Nuorempana tokeni nopeammin kuin näin varttuneessa iässä. Vaivan diagnoosiksi arvelen, että Jet Lag pääsi potkaisemaan.

* * * 
Sunnuntain iltapäiväkävelyllä osuin Auroran sairaalan viereiselle kentälle ja hämmästyin. Valkoinen lumi oli värjäytynyt monin paikoin verenpunaiseksi. Sitä oli niin paljon, että jos Runeberg olisi elossa ja sattunut paikalle, hän olisi saanut Vänrikki Stooliin uutta ainesta ”vainolaisen hurmehella” peittyvästä maasta.

Iltauutisista selvisi, keitä Auroran kentän vainolaiset olivat. Olympiastadionilla oli lauantai-iltana jääkiekko-ottelu HIFK - Jokerit. Kansaa oli katsomon lumisilla penkeillä kymmenintuhansin. Kahden helsinkiläisseuran paikallisottelu kuumensi tunteita niin, että joukkueiden faneja kokoontui tappelemaan. Vertahan siitä hangelle valuu kun lyödään ja potkitan.

Epäilyjen torjumiseksi vakuutan, että en itse ollut stadionilla, vaikka huomasinkin, että jotain siellä on tekeillä. Töölöntorilta kun ei ole sinne matkaa kuin muutamia satoja metrejä. Ja lehdetkin hehkuttivat etukäteen tapahtumaa. Joillekin lukijoille voi myös herätä uteliaisuus, kumpaa näistä kahdesta helsinkiläisjoukkueesta Dessu itse kannattaa. Vastaan, että en kumpaakaan. 

Dessu toivoi salaa, että molemmat häviäisivät.

* * * 
Päivän Hesarissa oli juttu potkukelkoista. Niiden menekki on lisääntynyt, mutta vain Kehä kolmosen ulkopuolella. Seinäjoella sijaitseva firma myy kelkkoja tänä talvena 20000. Se on paljon.

Juolahti mieleen, että minulla on Längelmäveden kesäkotini aitassa kaksikin potkukelkkaa, tosi vanhoja, varmaan jostakin sotaa edeltävältä ajalta. Vankkarakenteisia, ehjiä. En vaan ole koskaan käyttänyt niitä, sillä en oleskele kesäkodissani talvisin.

Tuli mieleen, että miksi minä hölmö en tuonut toista kelkkaa Helsinkiin. Sillä ajaisin nyt työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan, Marilaukku istuimella. Sepä olisi komiaa! 

Reitti kyllä pitäisi harkita uusiksi. Pitäisi etsiä pikkukatuja, joita ei ole hiekoitettu. Jyrkkiä alamäkiä pitäisi välttää. Simonkadun alamäki puistokäytävän puolella olisi vaarallinen. Se päättyy Mannerheimintien liikennevaloihin, eikä kelkassa ole jarruja. Voisi vauhdissa törmätä kadun yli Sokoksen seinään siinä kohdassa, mistä heiluriovi avautuu Metroon johtavaan tunneliin.

(Minulla ei ole edes valokuvaa Längelmäveden kelkoista. Korvaava kuva: Ann Sundholm Vils Schnee. Kaunis sekin).

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

Hän on mennyt vuorten taa

Viisi muistikuvaa

1. Kesä 1960. Olympialaiset Roomassa. Tiilikainen ja Noponen paahtavat tunteella maratonjuoksua. Abebe Bikila voittaa paljain jaloin.

Minä olen vielä pikkupoika, naapurin Olavi on jo päässyt jatkokoulusta. Hän oli voittanut koulun ”henkisissä kilpailuissa” laulupalkinnon. Kuuntelemme meillä kotona selostusta radiosta. Olavi innostuu ja ilmoittaa minulle ryhtyvänsä harjoittelemaan pitkänmatkanjuoksua. Ola liittyy urheiluseuraan ja treenaa tosissaan. Jyväskylän Harjulla on hyvät maastot. Olin hänellä reppuselässä kun hän juoksi täysillä pitkät ja jyrkät portaat Yliopistokadulta Harjun Vesilinnalle asti.

2. Ola oli saanut ajokortin ja oli isänsä Anglialla lähdössä naisiin. Hän oli kammannut Brylkreemillä tukkansa kuin Elvis. Etukiehkura oli vaikuttavan korkea. Niskapuolella ja korvallisilla oli suora ja viimeistelty rajaus, vähän pulisonkien alkua. Ola lähti pihasta. Etuikkuna oli auki, hän oli käärinyt paidanhihan ja piti kyynärpäätä ikkunasta ulkona. Se näytti miehekkäältä.

3. Ola osti vanhemman sukulaismiehen kanssa käytetyn Katz-nimisen kuorma-auton. Siihen tarvittiin pankkilaina. He alkoivat ajaa hiekka-, halko- ja muita lasteja. Lastaus oli rankkaa, hiekka lapiolla lavalle, halkopinot käsivoimin. Lainan maksu otti koville ja auto reistaili. Ola ajoi edelleen kyynärpää ulkona ikkunasta.

Ola piti aina paksua lompakkoa tiukkojen teryleenihousujen perstaskussa, hyvin paksua. Se tursusi lippuja ja lappuja, varmaankin bensakuitteja ja sellaisia, tuskin rahaa. Naisia riitti Katzinkin kyytiin. Tukka edelleen rasvassa, kiiltävät kengät, punaiset sukat, kapea kravatti, valkoinen paita jossa sinisiä raitoja.

4. Ola meni naimisiin, tuli lapsia, tuli ero, tuli käry ratista, uusia naisia, uusia lapsia, uusia kuorma-autoja, uusia velkoja. Ola yritteli tanssibändin laulajaksi, taitava olikin. Viimeisen kerran näin hänet kesäisellä rantalavalla laulamassa ”Hän on mennyt vuorten taa” joskus 1970-luvun alkupuolella.

5. Ola kyllästyi kuorma-autotyöhön ja lapsenruokkoihin ja lainanmaksuun ja katosi. Laina jäi kaverin maksettavaksi. Joku väitti kuulleensa, että Ola oli lähtenyt merille, toinen tiesi että Ruotsiin ja joutuneen siellä vankilaan juoppotappelusta. Joku väitti nähneensä hänet Lappeenrannassa. Vuosikymmeniin hänestä ei kuultu.

Nyt, tammikuussa 2011, hänestä kuultiin taas. Sukulaisille tuli tieto, että Ola on joulun alla kuollut Göteborgissa. Siunattu hiljaisuudessa.

”Siellä toisenlainen maa…”

Tabut

Muutama päivä sitten satuin huomaamaan A-studiossa käynnissä olevaan väittelyyn D-vitamiineista. Studiossa oli kaksi setälääkäriä ja kaksi tätilääkäriä, ja he olivat erimielisiä siitä, kuinka paljon vitamiinia ihmisen tulisi syödä. 

Tätilääkärit olivat tiukempia. Heidän mielestään sopiva annos olisi 7,5 mikrogrammaa tai jotain niillä paikkeilla. Setälääkärit pistivät paremmaksi ja luku oli ronskisti jopa 100. Molemmilla oli tukenaan vakuuttavia tutkimustuloksia.

Kumpaanko luottaisin?

Nyt pitää ensimmäiseksi sanoa, että minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tällaisia kysymyksiä. Aloin kammota lääketiedettä jo vuosikymmeniä sitten, kun tulin silmäilleeksi aikakauslehtien Lääkäripalstoja. Kun luin kuvauksia tautien oireista, havaitsin itsessäni kaikkien tautien oireet aivokasvaimesta struumaan ja kuristustaudista kihtiin. Siinä vaiheessa sain palstoista tarpeekseni, kun havaitsin itsessäni kohdunkallistuman oireita. Päätin kerta kaikkiaan lopettaa lukemisen. Päätökseni on pitänyt. 

Kun tieto puuttuu, pitää väittelijöiden luotettavuutta arvioida muilla perusteilla. Käytettävissä oli vain yksi: uskottavuus esiintyjänä.

Setälääkärit olivat selkeitä, lyhyesti kantansa ilmaisevia, jämptin oloisia. Tätilääkäreillä oli enemmän lörpöttelyn makua, puheenvuoron ydin kätkeytyi sanojen sekaan. Setien ilme- ja elekielessä oli kuitenkin lievää ylimielisyyttä, jonka vuoksi tädit jäivät alakynteen mutta saivat sympatiapisteitä. Setien isolla mitalla roiskaistu pillerimäärä herätti epäilyn, että ovatkohan nämä taas jotain lääketehtaan maksettuja markkinamiehiä, joiden tehtävä on saada pillerikauppa vetämään. Tädit vaikuttivat rehellisemmiltä.

En ollut ennen A-studiota havainnut, että vitamiineihinkin liittyy tällaisia ongelmia. Oma käyttöni on ollut lähempänä tätilääkäreiden suositusta, sillä en ole tietääkseni koskaan aikuisiässäni syönyt minkäänlaisia vitamiinipillereitä. Enkä juuri muitakaan pillereitä. Kun flunssa iskee, otan Buranaa, jos oikein paha flunssa iskee, otan lisäksi kuuman rommitotin.

Lääkäri-Eeva on kyllä määrännyt verenpainelääkkeen. Sähköposti tuputtaa sinisiä pillereitä, ja Eevakin niiden tarpeesta kyseli. Katsotaan nyt.

Lapsena tuli tutuksi hyvä lääke, joskin pahanmakuinen, mutta pahaa oikean lääkkeen tulee ollakin. Hota-pulveri paransi ja sopi villeille pojille, sillä paperipussin kyljessä oli intiaanipäällikön kuva. Mutta Hotaa ei ole enää.

Loistava sihteerini Vuoronvarausvirastossa, neiti B, väittää olevansa huolissaan kunnostani. Viimeksi hän yllytti minut maistamaan purkistaan ternimaitotabletin. Hän väitti sen auttavan moneen vaivaan, esim. röpöttävään vatsaan. Otin yhden - se ei ollut pahanmakuinen. Vaikutuksesta en nyt osaa sanoa. Ehkä pitäisi ottaa enemmän. Takavuosina hän tyrkytti minulle kapseleita nimeltä Pre Glandin. Niitä söin monta pakettia. Viimeksi neiti B. toi minulle pullon apteekkisampoota, kun väitti havainneensa hilsettä olkapäilläni. Hän myös toruu minua kynsien pureskelusta (siis omien kynsieni, en hänen!. Hän on uhannut hankkia jotain pahanmakuista ainetta kynsiini, ellen lopeta.

Neiti B:n mielestä olen väsyneen oloinen. Minä vastaan, että kyseessä on vain tällaisille varttuneessa iässä oleville herroille tyypillinen vaiva nimeltä silmäluomilupsaatio, eikä se ole vakavaa. Paranee pienillä torkuilla. Sitä tarkoitusta varten virastomme kirjaston takana olevassa varastossa on vanha sohva. On myös torkkupeitto (sen olen hankkinut omilla varoillani - en veronmaksajien, kuten eräät).

Lumen taju

Otsikko johtaa kirjallisuusihmiset harhaan. En puhu nyt Peter Höegin kirjasta, vaikka se kyllä huomion ansaitsisi. Ehkä joskus toiste.

Katselin yöllä ikkunasta, kuinka järeät koneet mellastivat Töölöntorilla ja Runeberginkadulla. Lunta aurattiin, nostettiin lavalle ja vietiin pois. Sitä työtä on tänä talvena riittänyt. Kun yhdet nietokset ja penkat on saatu jotenkin kohtuullisesti lykätyksi syrjään, on heti tullut uutta. Niin tänäänkin. Viimeöisestä urakasta ei enää nyt illalla tiedä mitään. Varmaankin aurausmiehet ovat taas jossakin työssä, eivät kuitenkaan juuri tällä hetkellä Töölöntorilla. Ehkä tulevat aamuyöstä.

Katselin yöllä työn sujumista. Koneet ja kuorma-autot olivat järeää lajia, mutta työn tulos jäi puutteelliseksi, koska joka paikka on täynnä pysäköityjä autoja. Auramiehet eivät pääse niiden väleihin. Myös jalkakäytävät pysäköityjen autojen kohdalla jäävät auraamatta, sillä koneet eivät mahdu autojen ja seinän väliseen tilaan. Siitä syntyy penkkoja, jotka haittaavat jalankulkijoita. Ketjureaktiona myös ajoradan vapaa tila pienenee, sillä penkka estää parkkeeraamisen jalkakäytävän reunaan.

Runeberginkatu on sen verran leveä ja parkkeerauskieltoinen, että raitiovaunut sentään mahtuvat kulkemaan ongelmitta. Toista on kapeammilla kujilla, esim. Kalliossa ja Ullanlinnassa. Liian keskelle parkkeeratut autot pysäyttävät raitiovaunut.

Töölön vanhoissa taloissa on sen verran paksut seinät, että auraajien yömelu ei varsinaisesti estä nukkumista. Toisin taitaa olla uusissa lähiöissä. Elementtitaloissa ei uni onnistu, kun koneet saapuvat. Siinäkin yksi näkökohta lisää arkkitehtuurikeskusteluun.

Kävely rannoilla ja puistoissa  on mennyt hankalaksi. Pääväylillä se onnistuu mutta pienemmät kadut ovat kävelijöille vaikeita. Liukkaus on joka paikassa suuri vaara, erityisesti tällaiselle köntykselle kuin Dessu. Jos lipsahtaa, tuhot voivat olla mittavat.

Kummallista liukkautta on myös paikoissa, jotka on aurattu. Kiasman aukio ja erityisesti Elielinaukio on päällystetty jollakin kummallisella laatalla, joka on lipsuvan liukas vaikka onkin lumeton. Aseman nurkalla on viisasta turvallisuussyistä painua maan alle asematunneliin, vaikka se onkin vanhastaan levottoman paikan maineessa, tosin ei enää niin paha kuin joskus. Siellä alhaalla ei ole kuitenkaan liukasta. Liukkaus palaa kuitenkin heti kun tunnelista tulee ulos Yliopistonkadulla.

En kuitenkaan halua moittia katuvirastoa (vai mikä se aurauksesta huolehtiva laitos on nimeltään?). Urakka on tänä talvena ollut kohtuuton. Ei tämän mittaluokan lumitalveen ole voitu varautua.

Vanhojen kuvien kokoelmastani löysin kuvan Mannerheimintieltä Kansallismuseon kohdalta vuodelta 1939. Menin kameran kanssa samalle kohdalle. Eroa on - kuten näkyy. (Klikkaamalla kuvat saa suuremmiksi). 

(Ties mistä olen tämän vanhan kuvan kokoelmaani löytänyt. Tähän kuuluisi merkitä lähdetiedot, mutta minulla ei niitä ole. Jos joku lukijoista tunnistaa, kertokaa).

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

... jotta oikein osaisimme ...

Viisaita niksejä vuodelta 1948. Suositellaan kiinnitettäväksi näkyvään paikkaan jokaisessa keittiössä työpisteen lähettyville. (klikkaamalla suuremmiksi!)


                                       1.

2.

Vanhat ja uudet talot

Eilinen käynti Suomen Pankin taidenäyttelyssä vei taas kerran ajatukset arkkitehtuuriin ja siihen, millaisen tunnetilan rakennuksen ulkomuoto (varsinkin sisätila) herättää ihmisessä. Vaikutus tuntuu vieläkin.

Ei tällaisia arvorakennuksia Helsingissä monta ole. Joitakin ehdittiin pahimman vimman aikana tuhota - sellaisia kuin Norrménin talo, Skohan talo ja Heimolan talo. Ihmetellä täytyy. Suuri määrä kansallista kulttuurihistoriaa lyötiin säpäleiksi. Heimolan talossa jopa eduskunta kokoontui parikymmentä vuotta. Sillä kohdalla on nyt ”Stadin Kebab”.

Jää ihmettelemään, mihin laadun taju on nykyrakentamisesta kadotettu. Eikö osata? Eikö haluta? Eikö ymmärretä? Eikö ole varaa? Ihmisen hyvinvoinnille ei ole yhdentekevää, millaisissa tiloissa hän oleskelee. Luulisi, että varsinkin työpaikkojen, koulujen, sairaaloiden ja muiden vastaavien talojen rakentamisessa otettaisiin huomioon sisätilojen terapeuttinen vaikutus. Vai eikö vaikutuksesta ole tieteellisiä tutkimustuloksia? Pidetäänkö sitä vain romanttisten höpsöjen haihatteluna? Dessu muistaa opiskeluvuosiltaan tärkeän oivalluskokemuksen: oli aivan toista istua luennolla tai seminaarissa yliopiston päärakennuksen vanhan puolen tyylikkäässä salissa kuin hallintorakennuksen uudessa kantti kertaa kantti -hallissa.

Dessu ei lainkaan väitä olevansa arkkitehtuurin asiantuntija. Hän katsoo rakennuksia tavallisen kadullakulkijan näkökulmasta. Joistakin hän pitää, muutamista harvoista jopa innostuu. Suurimpaan osaan hän ei tule kiinnittäneeksi minkäänlaista huomiota. Aika monia hän inhoaa. Uskon, että kaltaisiani on paljon.

Vanhoissa tyylikkäissä rakennuksissa, sellaisissa kuin Yliopiston kirjasto, sielu lepää ja tulee hyvä olo. Vanhoissa kirkoissa tämä ominaisuus on yleinen, viimeksi koin sen vakiopysähdyspaikassani Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja Keski-Suomen vanhoissa puukirkoissa Petäjävedellä ja Keuruulla. Mutta toimii se joskus uusissakin. Temppeliaukion kirkko on niistä mieluisin.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Helsingissä selvitetään mahdollisuuksia saada tänne Guggenheimin säätiön taidemuseo. Lähtivätpä ajatukset liikkeelle Dessunkin hilseisessä päässä: tässä on ideaa.

Olen käynyt Guggenheimin museossa New Yorkissa ja Espanjassa. Manhattanilla Frank Lloyd Wrightin luomus kaikkine spiraaliramppeineen oli valtava elämys. Bilbaon Frank Gehryn suunnittelema rakennus ylitti mielikuvituksen rajat. Molemmat valtavia yleisömenestyksiä. Että Helsinkiin jotain sellaista?

Viimeksi tänne suunniteltiin huomiota herättävän erikoista hotellia Eteläsatamaan presidentinlinnan naapuriksi. Dessun mielestä paikka oli väärä, hotelli sinänsä oli kiinnostavan näköinen. Olisiko löytynyt sopivampi paikka? 
Helsinki ei ole erityisemmin profiloitunut uusien kulttuurirakennusten ulkonäöllä. Vanhat ovat tyylikkäitä, sellaiset kuin Kansallisteatteri ja vanha ooppera Bulevardilla. Svenska Teatern oli vanhassa ulkoasussaan myös, uusi on vähän rajatapaus. Uudemmista Helsingin kulttuuripalatseista onnistuneimpana pidän Kulttuuritaloa. Se on jollakin tavalla yhtä aikaa sekä arvokas että moderni. Kiasma on myös minun makuuni, se on omaperäinen kokonaisuus, siinä on taiteilijan oivallus. 

Sen sijaan Kaupunginteatteri ja uusi ooppera ovat ulkoapäin katsottuina yhdentekeviä. Uudesta, syksyllä valmiiksi tulevasta musiikkitalosta ei näytä tulevan yhtään kummoisempi. ”Töölön uimahalliksi” sitä pilkkakirveet ovat maininneet. Korostan, että näillä nyrpeillä arvioilla en tarkoita rakennusten tärkeintä ominaisuutta, sisätilojen toimivuutta käyttötarkoituksessaan. Musiikkitalostakin voi tulla vaikka kuinka onnistunut. Ihmettelen vain, eikö rakennuksen ulkonäköönkin olisi voitu satsata enemmän, kun tällaiseen ainutkertaiseen urakkaan ryhdytään.

Nyt pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että kauneus ei ole Dessun silmässä. Tällaista tuli vaan mieleen, kun peräkkäisinä päivinä kohtasin Suomen Pankin ja uutisen Guggenheimista.

Kuvassa tekeillä oleva musiikkitalo joulukuun alussa. Ulkonäkö ei tästä varmaankaan enää paljon muutu. Jos vättämättä haluaa katsoa tarkemmin, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

Taidetta harvoille

Väitetään, että työelämässä on liian vähän - jos ollenkaan - tilaa sattumalle, mieleenjuolahdukselle, improvisaatiolle, leikille, taiteelle, viihtymiselle. Väite pitää valitettavasti paikkansa.

Näin on myös meillä Vuoronvarausvirastossa, voin vahvistaa. Myönnän itse esimiehenä olevani osasyyllinen tilanteeseen. Korjaamiseen on aihetta. Siksi meillä syksyn työpaikkaseminaarissa esitettiin toivomuksia tilanteen korjaamiseksi. Viraston tavoitteisiin ja arvoihin kirjattiin tätä edistävä merkintä.

Tänään maanantaina oli sitten aika panna ensimmäistä kertaa konkreettisesti toimeksi. Alkuidea oli kyllä saatu jo perjantaina, kun levisi huhu. Sen mukaan Suomen pankin 200-vuotisjuhlan taidenäyttelyä jatketaan vielä maanantaina, vaikka sen piti päättyä sunnuntaina. 

Niinpä minä lähetin maanantai-aamuna vähän yli kymmenen vahtimestarin tiedustelijaksi kadulle katsomaan, onko Pankin eteen kertynyt liian pitkä jono. Pankkihan sijaitsee vain parin korttelin päässä työpaikaltamme. Ei ollut liian pitkä jono, joten meiltä lähti Dessun itsensä johdolla ja komennossa 16-henkinen joukkue taidenäyttelyyn. Viikko-ohjelman mukaan sillä kohdalla olisi kuulunut pitää työpaikan säännöllinen suunnittelukokous viikon työlistan rakentamiseksi.

Yllättävän lyhyt jonotus, kun lehdistä olimme lukeneet edellisten päivien parituntisista jonoista. Pääsimme sisään varttitunnissa (kuva aukenee klikkaamalla suuremmaksi).

Hieno näyttely ja hieno talo. Dessu on itse käynyt talossa vain kerran vuosia sitten ja silloinkin vain jossakin neuvotteluhuoneessa suoraan sisääntuloaulasta. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa hienoihin saleihin. Pari tuntia kierrokseen meni, ja varmasti se oli antoisampi kuin viraston viikkopalaveri. Klassikkoteosten (Gallén-Kallela, Edelfelt, Rissanen, Segerstråle ym.) lisäksi esillä oli paljon uudempaa taidetta. Oli myös rakennuksen historiaa esittelevä diaesitys. Oli kiehtovaa kuulla, millaisia aarreholveja rakennuksen alla kalliossa on. Niihin ei Karhukoplakaan pääsisi.

Näyttely oli harvinaista herkkua, valitettavasti vain viiden päivän mittainen, mikä teki siitä jokseenkin mahdottoman muille kuin meille pääkaupunkiseudun asukkaille. 7000 ihmistä kuuluu käyneen näyttelyssä. Suomen Pankin pitäisi ehdottomasti satsata enemmän tällaiseen, sillä näytettävää taidetta siellä riittää ja tilat ovat kuin luodut taiteelle ja yleisölle.

Väittävät, että Suomen Pankilla ei euroon siirtymisen jälkeen ole paljonkaan virkaa. Päätökset tehdään muualla. Eikö siis olisi aika vaihtaa painopistettä taiteeseen? Pankista taidemuseo?

Valtio on talouskriisissä, kun pitäisi yhtä aikaa säästää ja rahoittaa vieraiden maiden kriisisotkuja. Ja sitten tällaisessa tilanteessa keskuspankki järjestää huippukiinnostavan näyttelyn, johon ei ole pääsymaksua, ei narikkamaksua, ei kirjamyyntiä, ei postikorttimyyntiä, ei matkamuistomyyntiä. Eikö Valtiontalouden tarkastusviraston olisi aika lyödä nyrkki pöytään tulonhankintaresurssien hukkaamisesta?

Mitä kaikkea Suomen Pankki voisikaan taideaarteillaan saada aikaan, jos homman tuotteistaminen hoidettaisiin ammattitaitoisesti vaikkapa jonkin konsulttifirman johdolla. 

• Näyttely ympärivuotiseksi. Pääsymaksu, narikkamaksu.
• Oheismyynti: kirjat, kortit, tarrat, julisteet. Kahvila.
• Oheistapahtumat lapsille, vaikkapa liukumäki portaikkoon, mäen profiili rakennettaisiin vastaamaan pörssikurssin käyrää.
• Omat tuotteet, esim. T-paidat, pelikortit, avaimenperät, ilmapallot, grogilasit, kolpakot… Kuvitelkaa vaikkapa korttipakkaa, jossa olisi henkilöinä entisiä ja nykyisiä pääjohtajia, hertta-akkana Sirkka Hämäläinen, patakuninkaana Mauno Koivisto, mustanapekkana Ahti Karjalainen, jokerina Erkki Liikanen… Valtionvaraiministeritkin voitaisiin huomioida?
• Tai ilmapalloa, joka poksahtaa, kyljessä esim. Rolf Kullberg. Tai pomppulinnaa, jonka tyynyissä olisi näitä samoja kuvia. Tai tikkataulua, tai ongintaa, jossa palkintona olisi…

Saataisiin valtiontalous parempaan reilaan.

Tässä osoite virtuaaliseen näyttelyyn niille, jotka eivät päässeet paikalle:
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/yleisopalvelut/virtuaalikierrokset/Pages/default.aspx

Rahasäiliö Töölöntorilla

Kokosivun mustavalkoinen valokuva Helsingin rautatieasemasta on otettu jostakin Ateneumin suunnalta, aika korkealta, ehkä katolta tai yläkerroksesta. Kuvan keskellä näkyy aseman kellotorni. Pääovi kivimiehineen on  vasemmassa reunassa. Kuva on julkaistu Helsingin Sanomissa äskettäin.

Asemarakennuksen katon takaa näkyy Kansallismuseon torni ja Postitalon ylimmän kerroksen viipale. Eduskuntataloa katse etsii, mutta se ei aivan mahdu kuvaan.

Kuva ei ole uusi. Sen näkee kadulla kulkevista autoista, jotka ovat vanhaa mallia. Jalkakäytävillä kulkevat ihmiset näkyvät niin pienikokoisina, että heisän vaatetuksestaan ei voi päätellä mitään. Yksi polkupyöräilijäkin on liikkeellä aseman Rautatientorin puoleisen sisäänkäynnin edessä. Ihmisiä on liikkeellä suhteellisen vähän, ei ole mikään ruuhka-aika. Autojakin näkyy vain neljä, joista kaksi on avolavallisia kuorma-autoja. Yhden auton kyljessä lukee ”Sini-juoma”.

Kuvassa on kesä, ilmeisen lämmin päivä, on valoa ja lämpöä, taivaalla näkyy poutapilviä. Tänään tammikuussa 2011 sama paikka on täynnä lumipenkkoja. Minä tiedän, sillä juuri tästä kohdasta minä kuljen työmatkani joka arkipäivä mennen tullen. Ylitän Kaivokadun juuri siitä kohdasta, joka näkyy kuvan vasemmassa alalauidassa.

Kun katse siirtyy yleiskuvasta yksityiskohtiin, katsoja huomaa värikkäitä yksityiskohtia keskellä mustavalkoista maisemaa.

Alhaalla edessä Aku Ankka kurvaa pienellä punaisella autollaan asemarakennuksen tornin puoleiselta reunalta vasemmalle Kaivokadulle kohti Kaisaniemenkatua. Pöly vaan nousee ja pakoputki tupruttaa. Lakki on lentänyt vauhdissa irti päästä. Aku ajaa takaa veljenpoikia, jotka juoksevat edellä. 

Aseman pääoven seinustan jalkakäytävällä Hannu Hanhi on kumartunut nostamaan jotakin kadulta. Hän on löytänyt jonkun pudottaman lompakon. Samalla seinustalla laiska Hansu-renki on pistänyt pötkölleen aseman muuria vasten. Hyvä paikka ottaa torkut. Kulman takana aseman kivimuurin kimpussa on Karhukopla. Heillä on painepora, ja muurissa on jo miehen ryömittävä aukko. Taivaalla Postitalon yläpuolella lentelee ilmaskootterillaan Pelle Peloton ja huiskuttaa hattuaan.

Kaukana horisontissa Kansallismuseon takana kohoaa mahtava kuutionmuotoinen rakennuksen huippu, jossa on dollarin merkki. Roopen rahasäiliö. Sen sijaintipaikka näyttäisi olevan aika tarkasti Töölöntorin seutu.

* * * 

Minun maisemani. Työmatkani, asuntoni, kotikaupunkini. 

Dessu ei ole mainosten ystävä. Käännän sivua, vaihdan kanavaa, hyppään yli. Joskus kuitenkin naksahtaa kohdalleen. Tämä oli yksi niitä harvoja, joka tuli katsotuksi.

Nurkassa lukee pienellä ”Vuosi 1951. Kun Suomi muuttui hauskemmaksi.”

Huomattava osa sukupolvestani kasvoi Aku Ankka kädessään, minä yhtenä. Lehdet jäivät mieleen, ja niihin palaa mielellään. Mainoksessa Rautatientorilla on suurikokoinen patsas. Se on Julle Ankanpää. Heti tuli mieleen, että tämän patsaan olen nähnyt ennenkin, se oli jossain 50-luvulla tutuksi tulleessa Akkarissa.

Kuvassa luvataan vielä, että juhlavuoden kunniaksi netissä julkaistaan klassikkolehtiä vuosien varrelta. Tämä lupaus aiheutti, että Dessu kirjautui heti AA:n kotisivuille.

(Viereisessä kuvassa näkyy vain pieni viipale, sillä skanneriin ei mahdu isoa. Klikkaamalla sen saa hieman suuremmaksi, kaksi kertaa klikkaamalla paljon suuremmaksi. En tiedä, ovatko disneyläiset nyt vihaisia teostani; he kuuluvat olevan tiukkoja tekijänoikeuksistaan. Poistan kuvan jos tulee ongelmia.)

Osasivat naiset ennenkin

Vihjeeksi blogia lukeville rouville ja neideille:

Moni luulee, että kierrätysaate on nykyvihreiden hömpötystä. Väärin. Kyllä homma oli hallinnassa ennenkin.

Kuten kuvasta näkyy, kierrätys ja tuunaus oli tuttua jo 1930-luvun alussa Tampereella (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Dessu on kierrätys- ja lajitteluaatteen suuri kannattaja ja jossain mitassa suorastaan pioneeri. Tämä idea menee kuitenkin häneltä ohi, sillä hänellä ei ole hattua. Baskeri ei taida kelvata mihinkään, ellei sitten kompostoituvaksi biopussiksi. Vai onko baskeri huopaa?

Housut jalkaan

Erkon konsernin jättiläinen julkaisi vuoden alkajaisiksi (2. tammikuuta) kokosivun reportaasin otsikolla ”Housut tekevät kodin”. Sepä vekkulia, jättiläinen unohtaa kerrankin Nato-vyörytyksensä ja keskittyy olennaiseen.
Anteeksi, nyt taisin olla kohtuuton ivassani. Onhan Hesarissa ollut toki muutakin toimituksellista human interest -sisältöä. Emmehän voi unohtaa, että lehti on vuosikaudet lähes jokaisessa henkilöhaastattelussa tehnyt olennaisen kysymyksen: ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman?”

Kun vielä tarkemmin mietin, Hesarin viikkoliite on oikeastaan huippuhyvä tällä alalla. Kuuluuhan sen ”Kuka Nyt” -palstan haastattelujen kysymyssarjaan jokseenkin säännöllisesti olennainen kysymys ”Kuinka karvainen on takapuolesi?” - Tosin ei aina. Olen miettinyt, miksei tätä kysytä kaikilta. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella arvelisin, että jako menee haastateltavan sukupuolen mukaan - miehiltä kysytään, naisilta ei. En kuitenkaan ole varma, päteekö tämä havainto kaikissa tapauksissa. Ehkä on poikkeuksia.

* * * 
Tässä uudessa kotihousujutussa haastatellaan ja valokuvataan ihmisiä siitä, millaisia housuja he kotioloissaan pukevat päälleen.

Yhdelle tärkeintä on housujen löysyys. Hänellä on kahdet mustat ja yhdet punavalkoiset verryttelyhousut. Ne värikkäämmät ovat olleet hänellä käytössä 15 vuotta, ja silloinkin ne tulivat perintönä isoveljeltä. Tämä 28-vuotias tamperelaismies pitää tärkeimpänä housujen ominaisuutena sitä, että ne ovat tosi löysät. Vyötärön kuminauhan kuitenkin pitää pitää housut ylhäällä. ”Koti on housuissa”, hän julistaa. Tämä lausahdus olisi mielestäni syytä ottaa mukaan seuraavaan WSOY:n syvämietteisiä ajatuksia keräävään paksuun aforismikokoelmaan.

Toinen vaihtaa talvella kotiin tullessaan ylle Marimekon kermanväriset villaiset neulehousut. Kesällä käytössä ovat beesit veluurihousut. Jouluna väri on punainen. Kauppareissulle tämä 58-vuotias helsinkiläisnainen ei kuitenkaan housuissa lähde julkisesti näyttäytymään, sillä ne ovat ”sellaiset yksityishousut”.

Kolmannella, 31-vuotiaalla helsinkiläisnaisella, asu vaihtelee. Välillä on pitkä raidallinen mekko, välillä haaremihousut. Mekko on ilmeisesti monikäyttöisempi, sillä hän kehuu sitä mukavaksi puuhatessaan sängyssä läppäri sylissä.

Neljäs, 47-vuotias espoolaisnainen, ei selvästikään ymmärrä mukavuuden luonnetta. Hän oli katsonut Lenita Airiston haastattelun, jossa tämä oli tiptop punaisessa plyysisessä kotiasussa. Niinpä hän oli etsinyt Niken lantiomalliset joustamattomasta tekokuidusta tehdyt housut. Niissä hän voi kuurata lattioita ja ottaa heti vieraita vastaan ja postilaatikolle voi kipaista ilman häpeää polvipusseista naapureiden silmissä. - No, tiedämmehän me Espoon ja espoolaiset…

Entä Dessu itse?

Dessu ei häpeä polvipusseja eikä käytä lantiomallisia. En myöskään Marimekon neulehousuja, vaikka muuten arvostan Marimekkoa suuresti. Arkkitehti-olkalaukku minulla on koko ajan käytössä. Aikoinaan käytin myös Kuski-pukua, sitä vakosamettista, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Dessulla on neljät kotihousut, kaikki samanlaisia, tosin eri värisiä: kahdet mustat ja kahdet harmaat. Ostin ne kymmenisen vuotta sitten ollessani muutaman kuukauden Yhdysvalloissa. Housuissa on reiden päällä erään yliopiston urheiluseuran nimi ja logo (jätän nimen tässä mainitsematta etteivät joudu nolatuksi). Väljät housut, polvipussit, kuluneet, rispaantuneet, mukavat. Uskon, että ne kestävät vielä toiset kymmenen vuotta. Onneksi ostin niin monet.

Kummallisia nämä yliopistojen ja korkeakoulujen käytännöt. Näin kerran tuttavallani Sibelius-Akatemian oppilaskunnan tyylikkään t-paidan. Kysyin, mistä voisin ostaa sellaisen itselleni. Hän sanoi, että en mistään, kun en ole tekemisissä sen laitoksen kanssa.

Sanoin, että onhan minulla amerikkalaisen yliopiston housuja iso pino, vaikka en ole koskaan ollut tekemisissä sen yliopiston kanssa, en ole edes käynyt siellä. Sibelius-Akatemiassa olen sentään käynyt, hyvinkin monta kertaa kuuntelemassa konsertteja.

Ei auttanut.

Kuka alensi veroprosenttiani?

Dessutom sai kaksi virallisen näköistä kirjettä. Isomman kuoren lähettäjän paikalla vasemmassa yläkulmassa luki ”Vero Skatt”. Pienemmässä kuoressa samalla paikalla luki ”Veronmaksajat Puolenpitoa”.

Kuorten sisällöt eivät isommin yllättäneet. Vastakkaisiin suuntiin ne kyllä vetivät. Isommassa tuli verokortti alkaneelle vuodelle. Pienemmässä tuli Veronmaksajat-yhdistyksen lasku alkaneen vuoden jäsenyydestä. Dessu on muutama vuosi sitten jonakin heikkona hetkenä tullut liittyneeksi moiseen yhdistykseen. En kuitenkaan tunne sitä omakseni - pitäisi erota, jos keksisi, miten. Järjestön lehti on kyllä tullut selatuksi, mutta en ihmeemmin innostunut.

Veroviraston kirjettä tutkiessani tuli kuitenkin yllätys: ennakonpidätysprosenttini on pudonnut reilusti. Viimeksi se oli 30, nyt 27. 

Tämä oli järkytys. Miksi ne vähentävät veroani, vaikka valtiontalous on kriisissä? Luulevatko ne, että minunkin talouteni on kriisissä? Minullahan on vakituinen työ ja hyvä palkka ja minulla on palkan lisäksi sivutuloja ja pääomatuloja. En olisi tarvinnut veronalennusta. Pärjäsin hyvin silloinkin, noin kymmenen vuotta sitten, kun prosenttini oli lähellä neljääkymmentä. Osasin silloin ja osaan edelleenkin huolehtia taloudestani.

Suomi ei kai ole koskaan ollut niin kurjassa jamassa kuin nyt. Kaikessa säästetään, vanhustenhuollossa, opetuksessa, sairaanhoidossa, sosiaaliturvassa, kulttuurissa. Köyhyys lisääntyy, tulokuilut ja leipäjonot kasvavat. Eilenkin uutisissa selostettiin, että on syntymässä uusi köyhyyden luokka, jonkinlaiset superköyhät. Kelan tutkimusprofessori on harva se päivä julkisuudessa puhumassa vakavaksi käyvästä kehityksestä. Hälytyskellojen pitäisi soida. 

Näistä ongelmista presidenttikin puhui vuoden alkajaisiksi. Ei saanut kehuja, tuntui tylsältä. Yhdenkin puolueen puoluesihteeri moitti iltapäivälehdessä, että presidentti unohti puheessaan ne, joilla menee oikein hyvin. Niinpä unohti, täytyy myöntää.

Nyt ne sitten alentavat veroja.

Meillä on hallitus ja hallituksella ideologia. Tarkoituksena on kai amerikkalaistaa Suomi. Siellähän ei ole korkeita veroja, tosin ei sosiaaliturvaakaan eikä ilmaista koulutusta. Sairausvakuutuksestakin nousi sellainen kiihko, että aseita jo kaivetaan esiin.

Tuore mielipidemittaus tuotti tuloksen, että Suomessa kansalaisten merkittävä enemmistö olisi valmis maksamaan enemmän veroja, jos sillä saataisiin hoitokoteihin enemmän henkilökuntaa, toimiva sairaanhoito, kouluihin viihtyisyyttä, päteviä opettajia, oppilashuoltohenkilökuntaa ja kelvolliset ateriat. Ja muuta pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvaa perusturvaa.

Mutta ei. Hallitus ja elinkeinoelämä näkevät, että korkeampi veroprosentti heikentää kilpailukykyä ja kasvua. Ja rahaa pitää vielä riittää miljardimäärin korjaamaan finanssiveijareiden aiheuttamia tuhoja milloin maailmalla, milloin kotimaassa.

Ei tällainen verolinja ole Veromaksajat-yhdistyksen aikaansaannosta, vaikka kirjeen nurkan iskulauseessa julistetaankin ”puolenpitoa”. En tämän vuoksi eroa yhdistyksestä, protesti osuisi väärään kohteeseen. Kyllä syyllinen on hallitus, niin nykyinen kuin edellinenkin. 

Esitän vastustavani moista veroideologiaa. Nostakaa veroja. Voitte aloittaa minusta.








(Tämä kirjoitus on saanut virikkeitä HBL:ssä 9.1. julkaistusta kolumnista Min mening / Staffan Bruun. Tack)

Ethän minua unhoita...

Dessu poikkesi ohi ajaessaan vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Saman tädin juttuja olen tallentanut tänne luettavaksi ennenkin (viimeksi 13. lokakuuta, sitä ennen 19. maaliskuuta). Muorilla on pää paremmassa kunnossa kuin jalat. Jalkoja kuitenkin kuntoutetaan, niinpä hän lupaili vielä ennen kesää lähteä naapurihuoneessa asuvan 99-vuotiaan herran kanssa tanssilavalle jenkkaa hyppimään - molemmilla kun on syntymäpäivä samoihin aikoihin.
Muori on ylpeä hyvästä muististaan. Taas kerran hän halusi, että kuulustelen häneltä kertotaulun. Kyllä se sujui. Sitten hän lukea lopotti ulkomuistista Nälkämaan laulun, Herran siunauksen ja Do-re-min.

Hyvä suoritus, ajattelin, mutta aina vaan paremmaksi muori innostui pistämään. Nuo äskeiset Dessu itsekin olisi osannut. Nälkämaan laulu on jopa melko tuoreesti tullut kerratuksi Mikko Niskasen Surmanluodeissa.

Alkoi mennä vaikeaksi. Tuli Keski-Suomen kotiseutulaulu. Siinä oli vielä minulle tuttua kaikua, kun Jyväskylässä olen minäkin kasvanut. Mutta Pohjanmaan joet: Siika-, Kyrö-, Pyhä-, Kala- ja ties mitkä. Tämä lista ei ole hallinnassani, ei ole koskaan ollutkaan.

Muori alkoi vasta päästä vauhtiin. Tuli Ruben Simeon Leevi Juuda… Jostakin hataran muistini syvistä kellareista pulpahteli yllättävä tuttuuden tunne. Tämän rimpsun minäkin joskus opetellut mutta autuaasti unohtanut. Jotain veljeksiä Raamatusta, jonkun poikia. Vielä tuli Room-Ko-Ga-Ef-Fili… Tämän olen tainnut joskus yrittää opetella, en osaisi toistaa, en ainakaan oikeassa järjestyksessä.

En pärjännyt muorille, pakko tunnustaa.

Muori on koko aikuisikäni puhutellut minua ”maisteriksi” ja vähätellyt itseään: hän on vain kiertokoulun ja rippikoulun käynyt eikä osaa mitään eikä tiedä mistään mitään eikä ymmärrä mitään. Kieliäkään ei sano osaavansa muuta kuin venäjän harasoon ja ruotsin kanttuvein. Hyvin sanoo niillä pärjänneensä.

Sen hän kuitenkin vakuuttaa jääneen päähän, minkä kiertokoulussa oppi. Yksi uudempikin laulu onnistuu ulkomuistista, Satumaa-tango.

Hän on moneen kertaan vuosien varrella kunnioittavaan sävyyn ihmetellyt, mitä kaikkea minun on pitänyt opetella ulkoa päästäkseni maisteriksi. Ja tohtorin tutkinto, siinä ulkoa muistettavien asioiden määrä nousee jo käsittämättömiin mittoihin.

Lähtiessäni hän kovasti pyyteli käymään toistekin, kun en ole naismuistiin poikennut. Taisi edellinen käynti olla silloin kun hän täytti 80, vai oliko se 85, monta vuotta siitä on. Olisi niin mukava taas kokeilla maisterin kanssa näitä muistijuttuja.

Työhön lepäämään

Perin voipuneena kaikesta Kristikunnan Suureen Juhlaan liittyvästä menosta ja melskeestä Dessu huomaa lopultakin kotiutuneensa Töölöntorin kulmalle ja ryhtyvänsä huomenna hoitamaan virkatehtäviään omassa työhuoneessaan Kruununhaassa. Uskon, että paluu normaalirytmiin elvyttää minut jo muutamassa päivässä pitkän poikkeustilan aiheuttamasta stressistä.

Joulun alla lupaamani piparkakut onnistuivat hienosti ja ne on syöty. Sen sijaan lupaamani himmelin askarteleminen ei sujunut niin kuin Strömsössä. Tuli hieman niukka, suunnittelin suurempaa.

Vieraita tuli ja meni ja lahjojen määrästä päätellen olen onnistunut hämäämään kaikki luulemaan, että olen kiltti. No, ihmisiä on helppo hämätä. Sitten alkoi reissaaminen. Olen käynyt Brysselissä, Jyväskylässä ja Tampereella. Vähän pelotti lähteä Brysseliin, ettei joudu päiväkausiksi paikalliselle lentokentälle lumen saartamaksi, kuten tuhannet muut juuri niinä päivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt, olivat kai löytäneet lumilapioita.

* * * 
Uutenavuotena Dessu ei ampunut ainuttakaan rakettia, kuten ei koskaan ennenkään, sillä uskon, että pahat henget kaikkoavat ilmankin. Tinan valanta sen sijaan lupaili alkavalle vuodelleni suurta menestystä ja paljon matkoja. En itse osaa häävistikään lukea tinaviestejä, ja niinpä tehtävän suoritti seurueen mystikkotohtori. Epäilen kuitenkin hänen vilpittömyyttään, sillä hän tiesi ilman tinaakin, että työtehtäväni muuttuvat vuodenvaihteesta alkaen. 

Muutoksen syynä on nainen, kuinkas muutenkaan. En ole iloinen muutoksesta mutta minkäs naisille voi. Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista viime vuodet vastannut toimistopäällikkö jäi nimittäin äitiyslomalle Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan painokkaasti, että minulla, Dessulla, ei ole mitään osuutta äitiyslomaan johtaneiden tapahtumien kanssa!  Mutta sen seurauksista joudun kuitenkin vastaamaan. Minusta nimittäin tuli ulkomaan suhteista vastaava sijainen - tosin vain Euroopan osalta, ei koko maailman.

Se tietää matkustamista, aivan niin kuin tinatohtori klöntistä väitti näkevänsä.

Uusi tehtävä on kyllä minulle vanhastaan tuttu, hoidin sitä vuosikaudet ennen kuin rimpuilin siitä irti nelisen vuotta sitten. Kontaktiverkosto on siis valmiina, joten palaan tuttuun ympäristöön. Olisin silti mieluummin pysynyt siitä irti, sillä tunnen matkustaneeni elämässäni jo aivan tarpeeksi, liikaakin. Pysyisin mielelläni kotimaan kamaralla. Onneksi tehtävä jää lyhytkestoiseksi.

* * * 
Vuoden ensimmäinen työtehtäväni ei kuitenkaan vienyt ulkomaille. Se johti Turkuun. 

Turku on paha paikka. Sitä olisi syytä välttää, ja niin olen tehnytkin. Toisaalta on sen kaupungin pitkässä historiassa jotakin hyvääkin, kuten Holmbergin & Långbackan luotsaama teatteri 70-luvulla. Ja erityisesti ensimmäinen Ruisrock 1970.

Miksi moitin? Ei, arvaatte väärin, syynä ei ole Matti ja Teppo eikä edes Kanervan Ike vaan se, että silloin 1970 rock-juhlan jälkeen sain ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni ns. turpiini.

Se tapahtui Pinellan nurkalla. Olimme istuneet iltaa Foijassa ja kävelimme kohti majapaikkaa, ylioppilaskylää. Siinä Pinellan nurkalla oli kaksi kaunista tyttöä. Yritimme tehdä tuttavuutta. Ulkoasumme oli sellaista hippivoittoista, kuten ajankohtaan sopi.

Nurkan takaa ilmestyi kaksi isoa rumaa korstoa. Ne eivät selvästikään olleet mitään love and peace -miehiä vaan luultavasti jotain Tepsiläisiä. Nenä veressä siitä jouduimme vetäytymään kohti Ikituuria ja neidit jäivät.

* * * 
Siitä on jo yli 40 vuotta. Pysähdyin viettämään hiljaisen hetken muistojen täyttämällä paikalla Pinellan nurkalla.  Vilkuilin kyllä ensin ympärilleni. Nyky-turkulaiset vaikuttavat leppoisalta väeltä, toisaalta minullakaan ei ole enää hippikuteita.

Onneksi Turusta pääsee myös helposti pois. Niin nytkin. Työtehtävien tultua hoidetuksi nousin laivaan ja ajoin Tukholmaan loppiaisviikonlopuksi. En ulkomaankontakteja hoitamaan vaan vanhoja kavereita tapaamaan.