Näytetään tekstit, joissa on tunniste juomat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juomat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 25. joulukuuta 2023

Tärkeysjärjestys

 

Viime viikolla tuli puoli vuosisataa siitä kun muutin Helsinkiin.

Tuntuu jotenkin liioittelevalta käyttää noin dramaattiselta maistuvaa sanaa niin lyhyeltä tuntuvasta ajasta. Jäin miettimään, löytyisikö mitään kepeämpää ilmaisutapaa.

En ollut junantuoma niin kuin useimmat maalta Helsinkiin muuttaneet. Laiva minut toi Tukholmasta, jossa olin asunut nelisen vuotta. Omaisuus mahtui jenkkiarmeijan olkalaukkuun ja matkalaukkuun. Siellä oli vaatteita, muutama kirja, rullalle käärittyjä julisteita ja kirjoituskone. Laivasta kantamus lisääntyi muovikassillisella tax free –tuotteita.

Olin ollut aikaisemmin syksyllä kolme viikkoa Helsingissä tutustumassa erääseen toimipaikkaan, jonka alaan minulla oli Tukholmassa koulutusta. Tutustumisen päätteeksi sain työtarjouksen syksyllä vapautuvaan virkaan. Otin tarjouksen epäröiden vastaan.

Siinä työssä jatkoin eläkeikään asti. Virka-asema vaihtui välillä, mutta työpaikka pysyi samana. Koskaan elämässäni en siis ole hakenut työtä.


Ensiasunnoksi löytyi vuokrayksiö Vallilasta Sturenkadun ja Kangasalantien risteyksestä. Se oli aika surkea paikka – vuoden siinä viivyin. Ei suihkua tai kylpyä, ahtaassa vessassa vain pieni lavuaari. Helsinginkadun uimahalli ja sauna tuli ahkeraan käyttöön. Viides kerros, ei hissiä. (Kuva: Google Maps)

Suurin ongelma oli huonekalujen puute. Siellä ei ollut mitään. Tuleva kollega lahjoitti minulle ensihätään ilmapatjan. Puhalsin sen täyteen ja otin talvitakin peitoksi. Minulla ei myöskään ollut astioita. Kämpässä oi kyllä kaasuhella, mutta sillä en tehnyt mitään kuin ei ollut kattilaa tai pannua. Onneksi nakkikioski löytyi. Vieressä oli Valintatalo. Sieltä valitsin ruokia, jotka voi syödä sellaisenaan ilman laittamista.

Huonekaluja piti saada. Jostain Hakaniemen torin läheltä huomasin käytettyjen huonekalujen kaupan. Näyteikkunassa oli tyylikäs vanha kirjoituspöytä.  Menin sisään. Siellä ei ollut ketään. Kiertelin aikani, ja jostain takahuoneesta ilmestyi nuori nainen, joka oli selvästi ärtynyt tuottamastani häiriöstä. Kirjoituspöydän hinta oli 100 mk, samantyylinen tuoli 20 mk. Sopivaa sänkyä ei löytynyt – oli vain puusohva, mutta en minä sellaista.

Tehtiin kaupat kirjoituspöydästä ja tuolista. Kuljetus tarvittiin myös, mutta se ei ehtisi ennen joulua. Koko homman hinta oli pikkuisen vaille 150 mk.

Siinä tuli kuitenkin ongelma. Kassassa ei ollut kolikoita vaihtorahaksi. Firman omistaja oli jo käynyt tyhjentämässä kassan.

Nokkela myyjätyttö keksi ratkaisun. Sopiko, että hän tarjoaa minulle kaljan vaihtorahan korvikkeeksi? Takahuoneen jääkaapista löytyy.

No mikä ettei.  Kalja oli kylmää ja hyvää. Muistaakseni hän tarjosi toisenkin. Jossain vaiheessa hän pisti putiikin kiinni ja mentiin ottamaan vielä yhdet lähikuppilaan. Illan mittaan tuli puheeksi, että minulla on tyhjässä Vallilan-kämpässä laivan tax free –tuotteita, mm. Bacardia. Kioskilta Coca-Colaa mukaan, ja Cuba Libren ainekset olivat kasassa. Juomalasit hän haki myymälänsä takahuoneesta. Kuppilasta kähvellettiin sininen peltinen tuhkakuppi.

Kirjoituspöytä tuli odotettua nopeammin. Myymälätyttö oli itse mukana katsomassa, että muuttomiehet varmasti löytävät perille.

Ilmapatjasta, juomalaseista ja tuhkakupista alkoi asettuminen Helsinkiin. Vähitellen kirjoituspöydälle piti saada muutakin tavaraa – kirjoituskone minulla oli siis jo tullessani. Seuraava ostos oli levysoitin, sellainen jonka kansi toimi kaiuttimena. Ensimmäiseksi äänilevykseni löytyi asematunnelin myymälästä oli Hectorin Herra Mirandos –LP.

Hankinnat pitää asettaa tärkeysjärjestykseen.

Tuo Billnäsin tamminen kirjoituspöytä on edelleen täydessä käytössä  Sen päällä olen puoli vuosisataa kirjoitustyöni tehnyt, kaikki blogitekstitkin kirjoittanut. Tuoli on aika epämukava, joten se on siirtynyt olohuoneen nurkkaan vierasvaraksi.

 [jatkuu]

 



maanantai 18. joulukuuta 2023

Uhkarohkea kokeilu

 

Ostin kumiset liukuestekalossit. Liukastumispelko iski muutama talvi sitten, kun keikahdin kolme kertaa nurin. Oli ihme, että selvisin vähäisin vaurioin. Aineksia oli pahaankin loukkaantumiseen.

Ostin silloin heti piikkipohjaiset talvisaappaat. Käytössä on ollut myös kuminen kengänpohjan piikkiremmi. Molemmat ovat epämukavia kävellessä, eikä niillä voi mennä sisälle. Kaupan muovilattialla piikkipohjakengät vasta liukkaita ovatkin.

Kalossimainoksessa luvattiin, että niillä voi kävellä sisälläkin. Eivät ole liukkaat eivätkä riko lattiaa. Niissä kun ei ole piikkejä vaan pohjan sisällä on liukuesterakeita, jotka liukkailla pinnoilla kävellessä työntyvät esiin.

Uteliaisuus heräsi, vaikka epäilyttävältä tuntui. Mahtavatkohan olla turvalliset? Pahanhajuiset ne ainakin ovat. Ei voi jättää eteisen kenkähyllyyn. Suljetussa pussissa on säilytettävä.

Ensikokemus kalosseista oli myönteinen. Tavallisilla lenkkitossuilla kävely ei muuttunut epämukavaksi. Turvalliseltakin tuntui, kunhan ensin oppi luottamaan eikä liikaa arastellut.



Kävelin Esplanadin päähän Runebergin patsaalle. Väkeä oli paljon liikkeellä. Piti pitää varansa, ettei ajautunut ihmisvirran viemänä mihinkään tavarataloon tai markkinoille.

Onnistuin pysymään syrjässä kauppojen hulluilta päiviltä ja helkkyviltä soitoilta. Hupsis pupsis pimpeli pompeli –tyyppinen joulumusiikki saattaa aiheuttaa minussa hallitsemattoman aggressiivisen kohtauksen.

Kotimatka pitkä lie, joten kävelin Stockmannin viereiselle pysäkille ja ajoin raitiovaunulla takaisin Töölöön. Runebergin patsaalla oli juolahtanut mieleen ajatus, että taisi olla Johan Ludvigilla samansuuntaisia asenteita kuin minulla, kun hän Vänrikin markkinamuistoissa kirjoitti kitkeriä ajatuksia markkinahumusta ja ostamisesta. Ja vaunuilla siinäkin lähdetään pois paikalta.

Kaupassa käyminen kalosseilla oli vielä kokeilematta, joten poikkesin Töölöntorin Alkoon ostamaan kolme pulloa viiniä jouluksi. Hyvin toimivat sisälläkin – ei ollenkaan liukasta niin kuin piikkipohjaisilla.

Alkon kassahenkilö toivottaa nykyisin aina hyvää päivänjatkoa. Onkohan se ihan loppuun asti harkittu toimintaohje myyjille? Kun nuori kassaneiti sen sanoi, minulle tuli vähän hämmentynyt ajatus, että hän toivottelee minulle villiä iltaa, kunhan siitä pääsen kotiin viinejäni maistelemaan.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

------------------------------------------------------------------------------

Ti 12.12.23

Sohvalla selällään

 

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista tulosta. Minä en ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

 

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

 

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

 

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

 

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

 

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. - Punainen näyttää painottuvan juuri niihin osiin maata, jotka ovat minulle jääneet vieraiksi.

 

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

-------------------------------------------------------------------------------

 

To 07.12.23

Kuuluuko käsky?

 

Katsoin Ylen Areenasta tositapahtumiin perustuvan sarjan Viides käsky. Se oli niin intensiivinen kokonaisuus, että neliosainen sarja tuli katsotuksi kerralla alusta loppuun. Niissä täpinöissä pääsi unohtumaan toiselta kanavalta tullut - vähintään yhtä intensiivinen -  uuden tuotantokauden osa pitkässä sarjassa nimeltä Presidentin kättelyjono.

 

Brittiläisen draaman nimi on siis Viides käsky. Englanninkielinen nimi näytti olevan The Sixth Commandment. 

 

Heräsi epäily, onko Yle palkannut hieman huolimattoman kääntäjän. Vai onko se nyt niin nokonuukaa näiden käskyjen järjestyksen kanssa? Samalla listalla peräkkäiset numerot kuitenkin.

 

Koska teologinen koulutukseni on aika niukka – pelkkä rippikoulu – piti kaivaa hyllystä alan perusteos eli Kateksimus ja katsoa, mitä näissä käsketään. (Tuon rippikoulun kepulikonsteista olen kirjoittanut täällä aiemmin, ks. täältä:  CLICK)

 

Viides käsky: Älä tapa. Kuudes käsky: Älä tee huorin. –On siinä eroa! (Netistä lisäksi huomaan, että jälkimmäisen kieliasua on muutettu: Älä tee aviorikosta.)

 

Mistä tässä nyt on kysymys? Sarjan aiheena on enemmän tuo viides käsky. Miten nämä järjestysluvut ovat menneet noin sekaisin?

 

Mieleen nousee vanha kotimainen elokuva Kuudes käsky (ohj. Orvo Saarikivi 1947). Siinä Tapio Rautavaara rakastuu naapurin emäntään.  Syntyy iso sotku, jota selvittelemään tarvitaan vanha emänä ja isäntä ja kaikenlaista Aapelia ja Löppöskää ja muuta ukkoa ja akkaa. Käsikirjoituksen elokuvaan teki niinkin maineikas kirjoittaja kuin Toini Havu – se sama kriitikko, joka laati 1954 Helsingin Sanomiin arvostelun poikkeuksellisen kelvottomasta romanista nimeltä Tuntematon sotilas. – Tässä elokuvassa ei kuitenkaan rikota kuudetta käskyä vastaan mutta sitäkin selvemmin viidettä vastaan.

 

Numerointisekaannuksen selvitys vaati lisää hakuja. Onneksi on wikipedia. En ryhdy tässä toistamaan, mistä on kysymys. Erinomaisen ymmärrettävä vastaus löytyy hakusanalla wikipedia kymmenen käskyä.

 

(Kuvassa Charles Heston Mooseksena Hollywood-elokuvassa Kymmenen käskyä – Ohj . Cecil B. DeMille 1956)

 

 

 

https://roopedessutom.blogspot.com/2010/01/kepulikonstilla-naimisiin.html

------------------------------------------------------------------------------

 

ONNELLISUUSBLOGI:

https://roopedessutom.blogspot.com/2021/12/vahan-onnellinen.html

 

torstai 28. syyskuuta 2023

Ei tainnut uskoa vakuuttelujani

Tuli vastaanotolla sellainen ohje, että pitäisi vähän vähentää pizzoja, limsoja, makkaroita ja makeita välipaloja.

Vastasin, että se on kyllä hirmuisen  vaikeaa.

-  Varmasti aluksi on, mutta äkkiä siihen tottuu, jatkoi ohjeen antaja. - Vaikeudet ovat voitettavissa, kun tahtotila on kohdallaan.

Kuuntelin ohjeita asiaan kuuluvalla hartaudella. Taisin kuitenkin vaikuttaa nenäkkäältä, kun yritin selittää, mikä siinä on niin hirmuisen vaikeaa. Tällaiset vanhat kärttyisät setämiehet kuin minä eivät aina onnistu positiivisen mielialansa ilmaisussa.

Tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan. Jos tästä vähennän, seuraava tulee ajankohtaiseksi joskus 2030-luvun loppupuolella. Minkäänmerkkistä limsaa en ole juonut sitten teinivuosien. Ainoan makkaran vuodessa olen tikun nokassa kärventänyt kaverin kanssa maalla juhannusyönä. Koronavuosina tämäkin perinne katkesi.

Yhden pienen makean olen päivittäin nauttinut iltapäiväkahvin kanssa. Kesäisin se on mansikoita vaniljakastikkeessa, muulloin pari kaurakeksiä tai vegaanijäätelöä. Minkäänlaisia makeita tai muitakaan välipaloja en syö tai juo koskaan. Poikkeuksena joulu, jolloin tulee nautittua muutama konvehti. Tosin niistä tulee naamaan teininäppylöitä, joten maltti on helppo säilyttää.

Ruokailussa olen kalaa lukuun ottamatta ollut kasvissyöjä vuosikymmeniä. Kaikki mahdollinen on vähärasvaista, levitteet, juustot, salaattikastikkeet ja muut. Siiderikin kuivaa.

Tahtotila on siis ollut kohdallaan jo monta vuosikymmentä. Tahtotilan vaikutus ei kuitenkaan ole ollut kehuttava.

Jotenkin jäi sellainen sanaton vaikutelma, että selittelyäni ei ihan uskottu.

 


tiistai 12. syyskuuta 2023

Ryypiskelyä



Kävin Alkossa. Ostin ison lastin viinejä ja kuohuviinejä. Lähipäivinä teen saman uudestaan.

Tämä on hyvä tehdä kun on vielä auto käytössä. Talveksi se menee taas seisontavakuutukselle. Pullot vien kellarikomeroon. Siellä on lokerikko 24 pullolle. Riittää koko talveksi.

En itse ole erityisempi viinin ystävä. Nämä ostokset ovat vieraita varten ja tuliaisiksi. Siksi vähän laadukkaampaa ja hintavampaa sorttia. Valintaperusteena ei ole kuuluisa nimi tai vuosikerta vaan enemmänkin mielenkiintoisen näköinen etiketti.

Minun rahvaanomainen mielijuomani olisi keskiolut, muta se ei käy, kun tuli kihti. Lakko on tepsinyt, sillä yli neljään vuoteen ei ole ollut kohtausta. Siideri ja katkero toimivat kelvollisina korvaajina.

Äitini oli tiukka raittiusihminen elämänsä 64 ensimmäistä vuotta. Sitten tuli muutos. Hän oli jostain saanut tiedon, että lusikallinen konjakkia ennen nukkumaan menoa tekee hyvää. Niinpä hän pyysi minua hommaamaan pullon. Itse hän ei kehdannut mennä Alkoon. Ihmisethän voisivat ajatella vaikka mitä jos näkisivät.

Minullahan ei tunnetusti mitään häveliäisyyttä ole, joten kävelin pystypäin puotiin ja hankin hänelle konjakkipullon muutaman kerran vuodessa. Lääkkeen vaikutukseen hän oli tyytyväinen: nukkumisongelmat helpottivat. Tätä jatkui kymmenkunta vuotta. Lusikallinen illassa, ei yhtään enempää. Vähäisintäkään taipumusta kevytmieliseen iloon myös valveilla ei ollut havaittavissa.

Sitten tuli muutos. Jollain etelänmatkalla huonetoveriksi oli osunut iäkäs lääkäri, joka otti asiakseen valistaa äitiä viinan vaaroista. Juominen vääjäämättä lisääntyy, turmion tiellä olet. Äiti säikähti. Kotiin hän palasi raitistuneena. Nukkumisen laatu huononi, mutta se oli pieni harmi verrattuna siihen kaikkeen kamalaan, minkä hän onnistui välttämään.


Ensimmäiset vieraat kävivät jo. Kaksi viinipulloa meni sen siliän tien. Mikäpä olisi osuvampaa viihdykettä tällaisessa menossa kuin kuunnella Carl Michael Bellmanin lauluja – tietysti  Fred Åkerströmin tulkitsemina. Trubaduurin äänessä kuuluu,  että on kuljettu tuhannen kapakan kautta.


Bellman on yksi parhaista tuntemistani runoilijoista. Näennäisen keveissä lauluissa viinasta ja rakkaudesta on tarkkaan kuunnellen aina mukana ajatus aina läsnä olevasta kuolemasta. Ivallisenkin kuvan takana on vailla vertaa oleva surun ja kaipauksen tunnelma..

Kuunnelkaapa TÄSTÄ.

Runo (lyhennelmä): Carl Michael Bellman: Fredmans sång 21, suom. Liisa Ryömä




 


perjantai 25. elokuuta 2023

"Ajattelen niin kuin pilvi kulkee"


Pentti Saarikosken kuolemasta tuli tänään (24.8.) 40 vuotta. Jäin miettimään, onko miehen hehku yhtään haalistunut.

Saarikoski oli yksi ensimmäisistä kirjailijoista, jonka olemassaolon havaitsin. Hänestä kirjoitettiin paljon 60-luvun lehdissä. Julkisuus oli värikästä ja juoruilevaa – runous oli sivuseikka. Hän oli aikansa skandaalimaakari. Erityistä oli, ettei hän yrittänyt piilotella boheemia elämäntyyliään. Hän oli itse aloitteellinen tekemällä itsestään legendan jo eläessään.

HS julkaisi (su 20.8.) runoilija Ville-Matti Sutisen esseen ”Pyhän juomarin legenda”, jossa hän jälkiviisaana ihmettelee Saarikoski-kulttia, jossa hän itsekin myöntää olleensa mukana.ja jonka vaikutuksesta hänestä itsestäänkin tuli kirjailija. Mutta – sen hän näkee nyt – Saarikoski ei ollut legendansa kokoinen, vaikka hyvä kirjailija olikin. Selvin päin hän olisi pystynyt parempaan.

Legendan tempauksista riittää tarinoita. Niiden kaikkien käänteiden todenperäisyydestä ei ole niin väliä. Yksi upeimmista on tarina Saarikoskesta mäkihyppääjänä. Sen mukaan Saarikoski kavereineen ajoi talvipimeällä taksilla Helsingistä Lahteen, pääsi jotenkin vanhan hyppyrimäen huipulle ja laski sukset jalassa kohtalaisen onnistuneesti alas. Jaloilla juomilla oli osuutensa sankariteossa.

Varmaankin näin. Todisteita treenaamisestakin on esitetty. Toimittaja Jukka Petäjän kirjassa Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen historiikki (2003) on peräti kuva todisteena ”harjoitushyppyyn valmistautuvasta” Saarikoskesta Mukkulan kartanon katolla.

Muistan Saarikosken vaikutuksen kaveripiirissänikin. Kouluaikainen kaverini, joka 60-luvun puolivälissä voitti Erkon runokilpailun, aloitti taiteilijaelämän viettämisen heti voittonsa jälkeen. Runotuotanto ei oikein mahtunut mukaan. ”Kaikilla on tämänsä.”

Ensimmäisen kerran näin Saarikosken tyylin Keurusselän Lomahotellissa joskus 60-luvun lopussa. Olin siellä Teiniliiton seminaarissa. Helsingin kapakoissa hän oli hyvin näkyvä hahmo, varsinkin Kosmoksessa. Nämä olivat välillä aika kiusallista katsottavaa. Toisaalta hän oli parhaimmillaan loistava esiintyjä. Tällaisesta näin huippuesimerkin Tukholman Gröna Lund –huvipuistossa. Siellä vietettiin jonkinlaista Suomi-teemapäivää, vuosi oli (ehkä?) 1973.

Näyttämöllä olivat Lasse Virén, Arja Saijonmaa, M.A. Numminen ja Saarikoski, joka oli hyvässä kunnossa, siistin näköisenä tyylikkäässä harmaassa samettipuvussa ja hyvin sanavalmiina. Hän todella osasi hurmata ison yleisönsä ammattiesiintyjän elkein.

Hyvä kirjailija – parhaimmillaan nerouden mittainen. Mutta ei aina legendansa kokoinen, kuten Sutinen sanoo. Käännösmäärä oli käsittämättömän laaja, mutta paikoin sitä on luonnehdittu hutiloivaksi ja alkuteosta liian vapaasti tulkitsevaksi. Omassa tuotannossa on joitakin hyvin heikkoja tuotoksia – jalojen juomien haju löyhkää läpi. Niistä kuitenkin legenda lisääntyi. Runsaat naisjutut ja romantisoitu alkoholismi olivat legendan rakennusaineet.

Saarikoski kirjoitti loppuun asti, vaikka oli jo heikossa kunnossa. Tämä viimeiseksi jäänyt runo syntyi elämäkerran (Pekka Tarkka 2003) mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa.




 

 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.


 

torstai 27. tammikuuta 2022

Uhkarohkea, utelias

Piti välttämättä lähteä käymään Kannelmäen ostoshelvetissä. Sinne pääsee bussilla nro 40.

Bussilla ajaminen voi näinä pandemian päivinä olla riskialtista. Kävelin hotelli Hesperian edessä olevalle pysäkille (sillä hotellilla on jo pitkään ollut uusi nimi, jokin vaikeasti muistettava vieraskielinen. Siksi kaikki kelpo helsinkiläiset käyttävät siitä vanhaa kunnon nimeä, samoin siinä vieressä sijaitsevasta toisesta hotellista.)

Pysäkillä odotellessa mietin, etten nouse bussiin, jos se on ruuhkaisen täynnä. Odotan seuraavaa, niitä kulkee suunnilleen viiden minuutin välein. Jos sekin on täynnä, menen taksilla.

Perällä oli täyttä mutta etuosassa ei.  Helsingin paikallisliikenteen busseissa on viime vuosina tapahtunut yllättävä käyttäytymiskulttuurin muutos, vähän kuin paradigman muutos. Busseissa perinteisesti voimassa ollut vaitiolovelvollisuus on löystynyt, kun on tullut maahanmuuttajakuskeja ja -matkustajia. Kuuluu iloista puheen pulputusta ja naurua. Kuski jopa tervehtii matkustajia.

Ei siis ihme, että osa matkustajista on ahdistunut tällaisesta perinteen lokaan saattamisesta ja tehnyt asiasta poliittisia johtopäätöksiä.

Menneiden vuosikymmenten maalaisbusseissa oli kyllä toisin - niissä vasta olikin tunnelmaa. Muistan kun 60-luvulla matkustin usein Multialta Petäjäveden kautta Jyväskylään. Puhetta riitti, väliin laulun hoilotustakin. Eväitä syötiin, pullo kiersi ja tupakat peräpenkeillä kärysivät. Kaikki sivukylät kierrettiin ja kun lopulta perille päästiin, taidettiin kuskille joukolla aplodit antaa. 

                                (Kuva elokuvasta Roy Andersson, Kohti ääretöntä / Om det oändliga 2019)
 

No, perille Kannelmäkeen päästiin, ilman aplodeja sentään. Aika väljää oli marketissakin. Hoidin asiani. Ennen paluumatkaa keksin impulssiostoksen. Kävin kirjakaupassa ostamassa Heidi Köngäksen Siivet kantapäissä.

Minustapa on vastuuton kuluttaja tullut, sillä heti perään sain toisen impulssin. Täältä saa harvinaisempia kahvilaatuja.

Nyt minulla on kotona kolmea sorttia pienpaahtimoiden tuotteita. Olen jotenkin kummallisen utelias kokeilemaan tuntemattomia sekoituksia. Kaikki eivät niistä pidä. Kun taannoin tarjosin alakerran insinööri Tarmo Y:lle yhtä uutuustuotetta, hän epäili, että olen sekoittanut hänen kuppiinsa Kodin putkimiestä.

Nyt on taas viikon verran pientä jännitystä, olenko reissulla osunut virukseen. Tuskinpa, maski oli naamalla ja lähikontaktissa en ollut hetkeäkään.

 

keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Uhkarohkeaa


Kuten hyvin tiedetään, kaikki helpot ongelmat on jo ratkaistu.

Minulla oli jäljellä kaksi henkilökohtaisesti vaikeaa. Toisen niistä ratkaisin jo uhkarohkeutta osoittavalla tavalla. Toisen ratkaisee hallitus huomenna - ennakkotietojen mukaan myös uhkarohkeutta osoittavalla tavalla.

Minulle tuli asiaa markettiin, sellaista asiaa, jolle en voi lähettää junioriasianaisiani. Asian teki hankalaksi pelkuriluonteeni, joka ei tunne vaaran viehätystä. Uskallanko nousta bussiin ja ajaa Kannelmäen isoon markettiin?

Niinpä seisoin Ununu-talon viereisellä bussipysäkillä ja olin syvästi kahden vaiheilla. Päätin ratkaista asian sillä perusteella, kuinka paljon bussissa 41 on matkustajia. Jos vähän, nousen kyytiin, jos paljon, en nouse.
  
Parikymmentä oli. Pääsin penkille, jonka ympärillä oli tyhjää. Pidin toppatakin hupun päällä ja naaman silmiä myöten kauluksen alla.


                                                 (Kuva: Herbert Badham 1933)
Busseissa perinteisesti käytössä ollut vaitiolovelvollisuus on viime vuosina löystynyt, kun maahanmuuttajakuskien määrä on lisääntynyt. Nytkin Ruskeasuon varikon pysäkillä kuski vaihtui. Sisään astunut tumma nuori mies huikkasi iloisen tervehdyksen, ja me matkustajat ihan oikeasti vastasimme siihen.

Ilmiö on ollut jo pidempään havaittavissa. Voi sanoa, että menossa on tieteenfilosofiasta tuttu paradigman muutos siirrettynä suomalaiseen arkikäyttäytymiseen. Muutoksen vaikutuksesta monet kantasuomalaiset kuskitkin ovat ruvenneet rennoiksi ja nyökkäilevät ja sanovat -tos. Jopa minä huppuni suojassa havaitsin ynähtäväni. - Vieraiden kulttuureiden salakavalaa ujuttautumista, sanoisivat ne poliittiset tahot, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa kaikkea vierasta kohtaan.

Matka sujui rattoisasti ja kohta oltiin Kannelmäessä. Ensin poikkesin Alkossa ostamassa olkalaukkuun kaksi pulloa Championia. Kassa ei kysynyt henkkaria, Olisi pitänyt kysyä, ei kai hän mitenkään voinut tunnistaa, olenko keskenkasvuinen teinipoika, sillä edelleen oli huppu päässä ja kaulukset pystyssä.

Sitten hoidin varsinaisen asiani kodinkoneosastolla. Paketti oli niin suuri, ettei sen kanssa voinut bussiin mennä, piti ottaa pihasta pirssi. Taas oli tummaihoinen kuski. Puhelias, suorastaan lörpöttelevä, ja erittäin auttavainen. Kantoi perillä pakettini sisälle aulaan hissin ovelle asti.

Nyt sitten jännitän kaksi viikkoa, tarttuiko virus. En usko, kukaan ei tullut lähelle, kukaan ei aivastanut, mihinkään en koskenut paljain käsin. Menin kokovartalosuihkuun heti kun kotiin pääsin.

Entä se toinen uhkarohkea päätös, se hallituksen?

Avaavatko he uhkarohkeasti Uudenmaan piiritystilan? Jos avaavat, pääsen ajamaan uuteen kesäkotiini, joka sijaitsee juuri ja juuri Uudenmaan rajan väärällä puolella, Kymenlaakson puolella. Jos eivät avaa, täällä istun ja mietin mielessäni Uuno Kailaan runoa "Raja railona aukeaa".

torstai 2. huhtikuuta 2020

Pelkkää harmia


Kahvi kylmää, pulla kuivaa. On elämä mennyt surkeaksi.

En ymmärrä, mikä kahvinkeittimelle on tullut. Se ei lämmitä kahvia tarpeeksi. Kädenlämpöinen on moneen paikkaan hyvä ja suositeltava, mutta ei kahviin.

Mutta toisaalta - on siinäkin puolensa, kun tarkemmin ajattelee. Kuumaa kahvia pitää aluksi aika hetki jäähdytellä, puhallella ja lusikalla sekoitella, ettei suu pala. Varsinkin ylähuulen keskiosa on vaarassa. Eikö sittenkin ole yksi ja sama, kumpi toteutuu. Kahvi, joka ei alun pitäenkään ole ollut kuuma vai kuumasta viileämmäksi jäähdytetty kahvi.

Kuivaan pullaan on kai pakko tottua. Juniorisarja ehtii käydä kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa, ja siinä ajassa kaikki pullat kuivuvat. Ihan sama vaikka söisi Marie-keksejä. Ne ovat minulle jotain käsittämätöntä. Miksi joku ostaa umpikuivia jauhotiivistelmiä? Eivät maistu millekään, mauttomia. Ei niistä tule kuin pahalle päälle.

Suomalaiseen julkisen tarjoilun ikiaikaiseen perinteeseen kuuluu kyllä kuiva pulla. Kuvassa yksi kokemus viime kesältä erään museon kahvilasta pohjoisella Pirkanmaalta. Jätän paikan nimen hienotunteisuussyistä mainitsematta, sillä se ei ollut muinaisia leivonnaisia esittelevä museo vaan siellä oli aivan muuta kiinnostavaa katsottavaa. Ettei menisi mitättömän pullan takia museon maine.



Eilinen aamupuuro oli kyllä mikrossa lämmitettynä tavanomaisen kuumaa ja pakastemustikat kylmiä. Mutta ei hyvin mennyt sekään. Ensin luulin, että mustikoiden seassa oli hiekanjyvä. Mutta kohta alkoi selvitä, että hampaasta oli irronnut pieni siru vanhaa paikkaa.

Sellainen harmittaa vaikka vaurio onkin vähäinen. Ei oikeastaan haittaa yhtään. Nyt jäin miettimään, pitäisikö lähettää hammaslääkärille viesti ja kysyä, voiko vaurion korjaamisen jättää myöhemmäksi, viruskriisin jälkeiseen aikaan, ettei nyt tarvitsisi moisen takia lähteä Kannelmäkeen.

Sähkövehkeiden kauppaan en nyt lähde ostamaan uutta kahvinkeitintä. Tyydyn toistaiseksi siihen kädenlämpöiseen kahviin. Pullaa en enempää juniorin kauppalistaan kirjoita. Keksejä en ala syömään, sillä niistä minua on varoiteltu:  älä syö transrasvaa. Kuva näyttää, mihin tänään siirryin. Kelpaa kahvi näinkin.


lauantai 28. maaliskuuta 2020

Hiisi vieköön


Tiedättekö, arvoisat blogin lukijat, mikä merkkipäivä on tänään lauantaina 28. maaliskuuta?

Kysymykselläni en tarkoita kansainvälistä Earth Houria, jota tänään myös vietetään, sillä se ei ole merkkipäivä, vaan pelkkä tunti tänä iltana klo 20.30 - 21.30.

Oikea vastaus:  tänään on hiisien päivä. Tiesitkö? Sitä täällä meillä tänään illalla juhlitaan.

Tunnetusta syystä kaikki yleiset tilaisuudet on peruttu. Erityisen surulliseksi minut tekee se, että jopa Pikkuvappu on jouduttu poistamaan listalta.

Pikkuvappu on perinnejuhla siinä missä pikkujoulu. Juhlamenojen managerina on iät ajat toiminut entinen sihteerini neiti B., mutta nyt hän vastuuntuntoisena kansalaisen ilmoitti, että ei onnistu. - Voihan virus, hän noitui hienolle naiselle soveliaan kielenkäytön rajoja hipoen.

Jotain piti hädässä keksiä tilalle, jotta kohokohtaa tähän synkkään aikaan saataisiin. Idea oli minun. Päätimme kolmeen pekkaan juhlistaa valtakunnallista Hiisien päivää.

"Kolmeen pekkaan" on kyllä huonosti tilaisuutta kuvaava idiomi, sillä minua lukuun ottamatta molemmat osallistujat ovat naisia. Mikähän voisi olla sukupuolineutraali ilmaisu tällaiselle? Pitäisi keksiä.

Pikkuvappu on ollut riehakas tapahtuma - parhaimmillaan jopa villi. Päihdyttäviä juomia on nautittu ja  herkkupaloja naposteltu. Naisia niissäkin on aina ollut enemmistö, meitä ukkoja yleensä vain kaksi, minä ja Heiskanen. Naiset ovat jossain vaiheessa iltaa vetäytyneet suljettujen ovien taakse erinäisten outojen välineiden tuote-esittelyyn, vähän kuin Tupperware-tilaisuuteen. Siinä kohdassa me ukot olemme kahteen pekkaan ilman kontrollia päässeet herkkupöydän ääreen.

Nyt tuote-esittelyä ei ole. Tarjoilu on kuitenkin samansuuntaista. Hiisien päivän taustasta ja sisällöstä liitän tähän linkin . Suosittelen, mielenkiintoista!

Kuvassa itse Hiisi Hugo Simbergin esittämänä (1899)