Täynnä yllätyksiä

 

Voiko olla mielenkiintoisempaa tekstiä kuin päiväkirja? Varsinkin jos se on minun itseni vuosikymmeniä sitten kirjoittama päiväkirja. Sellainen näyttää olevan täynnä yllätyksiä.

Olen edennyt uudenvuodenpäivään 1978.  On kuulkaa käänteitä, draamaa, mutkikkaita juonenkulkuja, paljastuksia, aatteita, juonikkaita aikeita. Paikoin tulee epäily, olenko oikeasti tällaisessa ollut mukana. Vai olenko kirjoittanut fiktiota.

Luen innostuksen vallassa kuvausta sekasortoisesta poikamieselämästä kapakkakäynteineen ja tyttöjuttuineen, opiskelusta, luetuista kirjoista, katsotuista elokuvista, päivän uutistapahtumista, politiikasta. On elämä ja meininki ollut virkeää. Ei uskoisi, että minusta on ollut sellaiseen.

Päiväkirjani ovat 80-luvun loppuun mustekynällä kirjoitettuja. Sen jälkeen digi vei mennessään. Kirjoissa riittäisi luettavaa koko talveksi.

Päiväkirjojen perusolemus on yltiösubjektiivisuus. Niissä on joka sivu täynnä minä minä -juttua. Ne ovat häpeilemättömiä. Niitä ei kehtaisi muille näyttää.

Oscar Wilde taisi kaivata suurempaa objektiivisuutta päiväkirjoihin, kun hän lausui: "Kaikkien tulisi pitää jonkun toisen päiväkirjaa".

Unohtuneita muistoja palaa. Ällistelin uudenvuodentekstissäni ihmisen muuttuvaisuutta. Olin sattumalta tavannut luokkatoverini, jonka muistin kouluajoilta kovin vastahankaisena tyyppinä. Hän ei suostunut koskaan ottamaan lakkia pois päästään, ei edes ruokailussa. Jumppatunneilla urheilukentällä hän suostui juoksemaan rataa ympäri ainoastaan myötäpäivään. Ja nyt tämä opettajien mieliharmi oli valmistunut reserviupseerikoulusta! Ja minä, tottelevainen ja kuuliainen koululainen, olin juuri valmistunut siviilipalveluksesta.

Näissä teksteissä olisi aineksia isoonkin romaaniin tai draamaan ja komediaan, ettei peräti autofiktioon.

"Tylsä, pitkäpiimäinen, sekava..."

HS kyseli lukijoilta (su 3.9.23), minkä kirjan he ovat jättäneet kesken ja miksi. Kiinnostava aihe, joskin tuloksiltaan aika ennalta arvattava.

Onneksi minulta ei kysytty. Minulla kesken jääneitä kirjoja olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, satoja. Ja koko ajan tulee lisää. Minulla on sellainen metodi, että jos kirja ei ole lähtenyt vetämään sivulle viisikymmentä mennessä, niin sitten saa jäädä. Miksi tuhlata aikaa väkisin jyystämiseen, kun maailma on täynnä takuuvarmasti vetäviä kirjoja?

Osaan kyllä tunnistaa satunnaiset lukemista vaikeuttavat syyt, kuten väsymyksen, kiireet ja ajatuksia kiihottavat sivupolut. Niille en anna lopullista päätösvaltaa.

HS:n kyselyn kesken jäänet kirjat olivat ne tavalliset massiiviset romaanit, mm. Volter Kilven Alastalon salissa, James Joycen Odysseus,  Irmari Rantalalan Harhama ja Wallacen Päättymätön riemu. Erityismaininnan sai Jörn Donnerin Mammutti. Lisäksi mainittiin joukko erilaisia kokeellisia romaaneja. – Näitten mukana oloa en erityisemmin ihmettele, vaikka otsikon sanat eivät mielestäni joihinkin näistä oikein sovi.

Yllättäviä massiivisten romaanien listalla olivat Mika Waltarin Sinuhe ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia. Minulle ne ovat poikkeuksellisen vetäviä – ei alkuunkaan otsikon sanojen kaltainen.

Toisaalta moni varmaan ihmettelisi, miksi minulle eivät maistu scifi ja fantasia, jotka ovat monien suosikkilukemista. Ammattini puolesta jouduin kyllä niitä paljonkin lukemaan, koska ammatissa oli syytä tuntea nuorison mieltymykset. Eläkkeellä tämä motiivi poistui.

Kirjallisuustieteen opiskelijana oli tietysti välttämätöntä tuntea klassikot. Jotain kuitenkin jäi väliin. Tästä ryhmästä olisin varmaankin saanut HS:n kyselyyn muutaman esimerkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Leo Tolstoin Sota ja rauha. Olen tämän järkäleen muutamaan kertaan aloittanut, mutta aina on pitänyt luovuttaa. Ei vaan lähde vetämään.

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että nyt on lukuvuorossa William Faulkner. Sunnuntaina aamulla vuoroon tuli Faulknerin Kun tein kuolemaa (As I Lay Dying 1952 / suom. Alex Matson). Sen lukeminen eteni noin yhden sivun.

Sitten muistin.

Eikös tämä kirja ollut yksi niistä monista kymmenistä, joista piti kirjoittaa essee jossakin kirjallisuuspraktikumissa? Kaivoin vanhat mapit esiin. Kyllä, oikein muistin. Pistän tähän todisteeksi kahdeksansivusisen kirjoitukseni viimeisen sivun. Aika hyvät pisteet näytän saaneen tunnetulta suomentaja-kriitikolta.

Innostuin lukemaan puoli mapillista opiskeluaikaisia esseitäni. Sitten tuli aika lähteä Senaatintorille, jossa oli alkamassa mielenosoitus rasismia vastaan (kuva). Tärkeä tapahtuma, jota ei mitenkään voinut jättää väliin. Siitä tuli harvinaisen lämminhenkinen kansanjuhla. Väenpaljous oli vaikuttava ja tunnelma korkealla. Ei ollenkaan otsikon sanojen mukainen. Eikä Faulknerkaan tylsä ole, aivan muista syistä lukeminen keskeytyi.

 

Ihan kuin minä

Kuvassa on äitini kirjoituskone. Sillä hän kirjoitti melkein koko pitkän työuransa. Vasta lähellä eläkeikää 70-luvulla hän siirtyi sähkökirjoituskoneeseen.

Tällä koneella minä aloitin kirjoittajanurani. Olin silloin vähän toisellakymmenellä. Kirjoitin jotain koulutöitä. Rippilahjaksi sain oman kirjoituskoneen. Se oli vähän modernimman näköinen kevyt matkakirjoituskone. Omaan sähkökoneeseen pääsin siirtymään abisyksynä 1969. Tietokoneaikaan siirryin 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelma oli nimeltään Teko.

Nyt tämä vanha kone on kirjahyllyssäni kunniapaikalla. Vähemmän kunniallista on sen pölyisyys, kuten kuvasta näkyy.

Varhaisimpia lapsuuden muistikuvia on, kun katsoin vierestä äidin kirjoittamista. Se näytti ihmeelliseltä. Kaikki sormet olivat käytössä ja vauhti oli aikamoinen. Kirjoittamisesta lähtevä ääni oli melkoista rätinää, kun vipuvarret  iskivät värinauhan läpi kirjaimen paperiin.

Aina välillä paukkeen seasta kuului hentoinen kilahdus, kun kone varoitti kohta täyteen tulevasta rivistä. Siinä kohdassa sormien vauhti keskeytyi ja vasen käsi kohosi näppäimiltä ja etusormi työnsi telan päässä olevasta kiiltävästä varresta telan takaisin oikeaan laitaan. Samalla tela pyörähti naksahtaen pykälän verran ja siirsi paperin uuden rivin aloituskohtaan. Ja sitten sormet pääsivät taas vauhtiin.

Virhenäppäilyjä ei saanut tulla, sillä korjaamiseen ei koneessa ollut tekniikkaa. Jos tuli virhe, paperi oli aloitettava alusta. Jos siististä kirjoitusjäljestä ei ollut väliä, virhekohdan saattoi maalata korjausliuskalla tai -maalilla piiloon ja sen kuivuttua kirjoittaa päälle. Mutta se kyllä näkyi.

Mekaaninen kirjoituskone vaati sormivoimaa. Hipaisu ei riittänyt. Minä yritin opetella kymmensormijärjestelmää, mutta lapsen sormet olivat heikot. Niinpä vallitsevaksi tekniikaksi vakiintui etu- ja keskisormien käyttö – peukalo välilyönteihin. Se on pysynyt luontevimpana kirjoitustekniikkanani, vaikka myöhemmin olen kyllä opiskellut kymmensormijärjestelmänkin kevyemmillä näppäimillä.

Virikkeen tälle kirjoitukselle antoi Tommi Kinnusen kirja Lopotti  (WSOY 2016). Ihan kuin minä olisin tuon kohdan ollut kokemassa.

 

Itselleen armollinen

Otin kirjan hyllystä. Kääntelin, katselin, luin takakannen ja kansilehden liepeet. Luin ensimmäisen sivun. Luin loppurivit.  Katsoin sivumäärän. Luin välistä löytyneen lehtileikkeen. Puntaroin, mietiskelin, kuulostelin tuntemuksiani.

Pistin kirjan takaisin hyllyyn.

Olin itselleni armollinen. Se on kai vanhuuden merkki, muistelen jostain lukeneeni. Muistelin buddhalaisuuden viisaita sanoja sikseen jättämisestä.

Ei, tätä en enää rupea lukemaan. Lukemisen idea pulpahti mieleen, kun katsoin Yle-Areenasta hienon dokumentin tästä kirjasta ja sen tekijästä. Se oli kuin viettely kokea uudestaan nuoruuden hurmio.

Kyllä minä tuon kirjan olen lukenut, mutta siitä on kauan. Varmaankin kaikki kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan sen – ainakin kaikki professori Hannu K. Riikosen oppilaat. Tämä originelli humanistiprofessori on kirjoittanut laajoja tutkimuksia kirjasta ja hänen luennoillaan ja seminaareissaan puhe kääntyi vähän väliä tähän aiheeseen.

Vanhempi opiskelijasukupolvi ilmeisesti vältti tämän 1920 ilmestyneen kirjan lukemisen, sillä tavallisen opiskelijan kielitaito ei riittänyt. Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi vasta 1964.

Nautintoa ja tuskaa. Sellainen muistikuva lukemisesta jäi. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, mutta opiskelijan lukemisilla oli aina kiire. Väsyneenä keskittyminen toi sen tuskan. Suuri sivumäärä lisäsi tuskaa. Ja vaikka kuinka odotti, mitään ei kirjassa tapahtunut.

Juuri sopivasti samana päivänä, kun pistin kirjan takaisin hyllyyn, ilmestyi uusi Filmihullu-lehti. Sen artikkelissa kerrottiin, että Marilyn Monroekin luki Odysseuksen. Kuva vahvistaa asian. Hän oli jopa esittänyt Molly Bloomin kuuluisan monologin Actors Studion draamakoulun harjoitustyönään.

Mutta minä siis olin nyt itselleni armollinen ja hylkäsin James Joycen Odysseuksen hyllyyn. Liian suuri urakka. Onneksi sentään kohta on taas Bloomsday (16. kesäkuuta). Nimi tulee kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista. Kirjan vähäiset tapahtumat sijoittuvat juuri tuohon päivään vuonna 1904. Merkkipäivää juhlin yhtä railakkaasti kuin Odysseus-ihailijat ympäri maailman.

Hidasta viisastumista

Keskikoulun viimeisellä (viidennellä) luokalla minuun osui kaksi uutta aikaa vievää vetovoimaa: pop-musiikki ja tytöt. Seuraus: ehdot algebrassa.

Eihän sitä kaikkea ehdi!

Lukion ensimmäisellä molempien houkuttimien vetovoima tehostui. Seuraus: kolme nelosta, algebrassa, geometriassa ja fysiikassa. Se tarkoitti luokalle jäämistä.

Siitäkös isä riemastui. Kaapista haettiin haalarit laukkuun ja poika määrättiin kesäkuun 1. päivä aamulla klo 7 menemään koputtamaan tehtaan konttoripäällikön ovelle kysymään kesätyöpaikkaa.

En saanut. Kaikki paikat oli jo varattu.

Se kesä meni hummaillessa houkuttimien vetovoimassa. Syksyllä aloitin lukion ensimmäisen luokan alusta.

En ollut ainoa. Luokan 11 pojasta 6 aloitti myös alusta. Se oli maan tapa. Pojat jäivät luokalle, tytöt harvemmin.

                                 Kuva: Museovirasto / Aleksis Kivi Seitsemän veljestä)

Yleisesti olen sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset saavat uuden mahdollisuuden, eikä tämä koske pelkästään koulua. Ihmiset viisastuvat tuskallisen hitaasti.

Minulle luokalle jääminen teki hyvää. Olen siitä kiitollinen  vanhalle koulujärjestelmälle. Nykykoulussa on hukattu tämäkin kasvatuksellinen mahdollisuus.

Yhden vuoden minulla oli luokkakaverina Pena K. Hän veti asian muita pidemmälle, vaikka ei vetovoimaa pop-musiikkiin tuntenutkaan. Tyttöihin sitäkin vahvemmin.

Pena kävi lukion ykkösluokan ja jäi luokalle. Hän kävi uudestaan ja jäi taas luokalle. Siinä kohdassa hän joutui vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa hän kävi ykkösluokan kolmannen kerran ja jäi taas luokalle. Neljäs yritys sujui sitten jo paremmin – tuli vain kahdet ehdot. Niitä hän ei kuitenkaan muilta kiireiltään ehtinyt kesällä suorittaa. Lukion käyminen loppui siihen.

Niinpä hänestä tuli putkiasentaja. Hän perusti firman ja tienasi verokalenterin mukaan huomattavasti paremmin kuin kukaan meistä kerran luokalle jääneistä akateemisista. Hänet jopa valittiin kirkkovaltuustoon ja pankin isännistöön.

Pena sai uuden mahdollisuuden monta kertaa. Ja viisastui.

 

Muutos vai vastarinta?

Istuin iltaa kahden tutun opettajan kanssa. Tuli sellainen vaikutelma, että onneksi minun ei tarvitse käydä nykykoulua, ei oppilaana eikä opettajana.

Opettajan työ tuntuu nykyisin olevan melkoista byrokratiaa. Suuri osa ajasta kuluu erilaisiin raportoimistehtäviin. Suunnitelmien ja niiden toteutumisten kirjaaminen ja kaikenaikainen yhteydenpito kuuluu olevan pääasia, ei opetus.

Voin vain kuvitella, millaista vääntämistä opettajan työ on oppilaiden puhelimien aiheuttamaa tarkkaavaisuusvajetta vastaan. Teinit ovat kiinni puhelimissaan ja viesteissään. Miten siinä opettaja onnistuu kääntämään huomion itseensä ja asiaansa! Opettajan valtuudet komentaa ovat puutteelliset, ja oikeuksista tietoisten vanhempien kanssa kriisiytymistä on syytä välttää.

Seuralaiseni eivät vastusta opetusteknologiaa, kunhan se palvelee luontevasti opetusta. Mutta pikkuhiljaa teknologian käytöstä on tullut itsetarkoitus. Toinen seuralaisistani, yläkoulun musiikinopettaja, harmitteli, että hän on joutunut vähentämään laulua ja soittoa tunneillaan, koska opetussuunnitelmaan oli kirjattava modernin teknologian aiheuttamina vaatimuksina erilaisia äänityksen ja miksauksen osuuksia. Ja rehtori aktiivisesti tarkkailee, että luokkaan hankittuja kalliita koneita ja vehkeitä myös käytetään ja käyttämisestä tehdään raportteja.

Äidinkieltä ja kirjallisuutta lukiossa opettava seuralaiseni kauhisteli oppiaineensa tulevaisuutta tekoälyn luomassa oppimisympäristössä. Miten opetetaan kirjoittamista, kun tekoäly kirjoittaa silmänräpäyksessä esseet ja tutkielmat kaikista mahdollisista aiheista. Kirjojen lukeminenkin on hiipumassa.

Minun aikanani luokassa oli piirtoheitin, video ja televisio sekä nauhuri. Kielten opettajilla oli kielistudio. Luokat olivat seinällisiä huoneita, eivät avoimia oppimisympäristöjä. Äidinkielen luokassa oli kahden seinän mittainen kirjahylly. Opettaja puhui, opettaja käski, opettajaa enimmäkseen toteltiin.

En mitenkään yli-ihannoi entistä koulua, kyllä siinä korjaamisen varaa oli. Nyt kuitenkin joka puolelta kuuluu viestejä koulun ongelmista. Onkohan korjattu sellaistakin, mikä ei ollut rikki?

                          (Teija Sopanen elokuvassa Niskavuoren naiset, ohj. Valentin Vaala 1958)
 

Huojuvaa

Lukion päättötodistukseni huonoin arvosana on kuutonen. Se tuli algebrasta (lyhyt oppimäärä, hyvin lyhyt). Geometriasta tuli sentään kahdeksikko.

Kuutonenkin on sentään kelpo arvosana, kun vertaa sitä alaluokkien todistuksen arvosanaan oppiaineessa nimeltä laulu. Arvosana on viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liikaa. Oppilaille, joilta yksinlaulu luokan edessä laulukokeessa ei sujunut ollenkaan. Siitä jäi pysyvä trauma.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Aikuisena lähimpään ystäväpiirini kuuluu melkoinen määrä matemaatikkoja ja musiikki-ihmisiä aivan alan huipulta. Yliopistosta, Sibelius-Akatemiasta. Aika outoa.

Nyt yksi matemaatikko taas kerran näytti minulle arvoituksen, joka jotenkin liittyy matematiikkaan ja lauluun. Sitä olen vetäytynyt yksinäisyyteen tarkastelemaan humanistin epäloogisella katseella.

Kysymys kuului: Jos pistät kaljatuoppeja tälle pöydälle, kutsut kavereita mukaan, nojaatte kyynärpäät pöytään ja kajautatte juomalauluja, kuinka käy?

Tutkimukseni alustava tulos. Kansilevy pitää korkeutensa eikä kippaa tavaroita syliin. Mutta eiköhän tuo pöydän kansi hieman huoju sivusuuntiin. Ja muut laulavat, minä vain höplöttelen ääneti huuliani.

Parviäly hoi! Olenko ihan laulukuorossa?