Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hyödyllisiä ohjeita. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hyödyllisiä ohjeita. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. maaliskuuta 2024

Nuori ja notkea

Aina välillä näitä on ennenkin ollut, mutta kyllä tämä nyt on hankalimmasta päästä. Sopivaa asentoa ei meinaa löytyä.


959 sivua, noin 7 cm paksu, painava kuin miesten kuula. Puntaria minulla ei ole – en saa mitatuksi, kelpaisiko tämä kuulantyöntövälineeksi. Pienenpuoleista pränttiäkin vielä. On siinä kirjalla mittaa.

Melkein sata sivua olen lukenut ja hyvin vetää. Pää nauttii virkeästä tekstistä mutta kädet väsyvät. Tavallinen lukuasento nojatuolissa ei ole hyvä.

Miten asettuisin lukeman?

Jos pistän kirjan pöydälle, lukuasento tulee niskasta ryhdittömäksi. Pää on etukenossa, leuka melkein rintaa vasten. Ainoa kelvolliselta tuntuva asento on mennä sohvalle selälleen, kasata tyynyjä hartioiden ja niskan alle ja asettaa kirjan paino ylävatsan päälle. Tämä taitaa olla ainoa tietämäni hyöty, joka isonpuoleisesta johtajanvatsasta on. Pysyy kirja riittävän lähellä ja riittävän korkealla ilman käsivoimia.

Mutta mutta…

Liiallisesta makailusta minua juuri moitittiin. Olen kulkenut fysioterapeutilla selkävaivoja korjaamassa. Selkälihaksia pitäisi vahvistaa, jotta ryhti pysyisi suorana ja notkeus paranisi. Nuori notkea naisterapeutti yrittää hyppyyttää minua oikein kunnolla. Tätä vauhtia olen kesään mennessä sellaisessa notkeustilassa, että voin tuosta vain pinkaista 110 metrin aidat ja osallistua seiväshyppyyn.

Tästä painavasta kirjasta en taida mainita hänelle mitään. Luultavasti hän määräisi minut lukeman kirjan suorana seisten kirja eteen suoriksi ojennetuissa käsissä.



 

tiistai 4. huhtikuuta 2023

En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)


”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.


 

 

tiistai 3. tammikuuta 2023

Enpä tätäkään tiennyt

Kun lukee, viisastuu.

Näin väitetään. Varmimmin viisastuu, kun lukee kirjoja. Somen kanssa pitää olla epäluuloinen, sillä siellä piileskelee kaikenlaisia trolleja ja nimimerkkejä, jotka ovat hyviä hämäämään. Varo siis blogeja.

Niinpä minä tietysti luen kirjoja ja somea vaan vähän vilkaisen, tosin usein.

Enimmäkseen luen fiktiota ja niiden taustalla olevaa tietokirjallisuutta, kuten elämäkertoja, tutkimuksia ja esseitä. Se on tutua ja turvallista, sitä alaa opiskelin nuorena ja siitä olen leipäni ansainnut.

Olen kuitenkin yrittänyt pienimuotoisesti lukea myös sellaista, mikä ei ole ollenkaan tuttua. Vuosikaudet olen ihan itseni kiusalla lukenut musiikin tietosanakirjaa. Lukeminen ei ole edennyt nopeasti, hyvä jos sivun viikossa. Aina kun löydän kirjasta jotain mielenkiintoista, yritän jostain löytää kuunneltavaksi kyseisen teoksen. Aika usein olen löytänytkin.


Vuosien varrella olen tällä tavalla tullut kuunnelleeksi melkoisen määrän säveltaideteoksia, Nyt kuitenkin loppu lähestyy. Viisiosaisen kirjasarjan viimeiset sivut ovat menossa.

Kyllä siinä on viisastunut. Aika outojakin juttuja sieltä on löytynyt, kuten tämä viidennen osan sivulla 680 oleva turkkilaisen tutkijan partateoria.


Pisti tämä vähän miettimään. Minä tunnen henkilökohtaisesti kaksi säveltäjää ja kolmannen blogin välityksellä. Kuinka ollakaan, kaikilla kolmella on parta! Päteekö siis turkkilainen sadan vuoden takainen teoria sittenkin vielä nykyisinkin?

-       -

Mutta on sitä opittavaa tutummillakin tieteenaloilla. Vanha kunnianarvoisa tieteellisen kirjallisuuden tyyssija Suomalaisen Kirjallisuuden Seura  (SKS) julkaisi 1948 teoksen Vanhat merkkipäivät. Sieltä seuraava näyte. Enpä tätäkään tiennyt.


 

 

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.


Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia?
Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 


Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.


 

 

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Itsetunnossa puutteita?

                                         (Andre Dargelas -1860)
 

-Tytöille olisi hyväksi käydä tyttökoulua, pojille yhteiskoulua.

Kuuntelin vierestä, kun kaksi viisasta rouvaa keskusteli kahvihuoneessa. Perusteluna mainittiin joitakin tuttuja naisia, jotka olivat käyneet tyttökoulun ja joilla oli poikkeuksellisen hyvin kehittynyt itsetunto. Ei ollut koulussa tarvinnut vetäytyä hiljaiseksi poikien dominoinnin tieltä.

Pojille taas yhteiskoulu olisi hyväksi, jotta ajatteluun tulisi edes pikkuisen pehmeämpiä vaikutteita pätemisen, kilpailun, urheilun ja muun kukkoilun rinnalle.

En oikein osannut sanoa mitään keskusteluun. Tunsin kuitenkin, että tässä näkemyksessä taitaa olla pikkuisen perää. Mutta ei ihan kokonaan perää. Ongelmiakin siinä on, luulen.

Tyttökouluista en osaa sanoa, vaikka kouluaikojeni Jyväskylässä tunsin aika monta Tipulan oppilasta. Sain kuitenkin käsityksen, ettei itsetunto-ongelma sielläkään vieras ole. Tyttöjen keskinäiset lojaalisuusmuutokset paras ystävä -suhteissa eivät taida olla itsetunnolle helppoja.

Sattuneesta syystä tunnen paremmin poikien puolen. Tunnistan kyllä dominoinnin ja erilaatuiset kukkoilut. Mutta se koskee vain osaa porukasta. Sielläkin on dominoinnin tieltä vetäytyjät, joilla on pehmeämmät vaikutteet jo valmiina mutta itsetunnossa puutteita.

Urheilijat pärjäävät tappelussa ja menestyvät tyttöjen pyydystämisessä. Kukkoilijat tulevat tästä joukosta, osittain myös muussa elämässä menestyjät, vaikka koulumenestys ei aina olekaan kehuttavaa.

Kirjailija Riku Korhonen on esseessään kuvannut onnistuneesti koulukokemuksiaan tästä näkökulmasta (Image 10 / 2018). Myös J.D. Salingerin päähenkilö romaanissa Sieppari ruispellossa tuskailee saman asian kanssa. 




 

torstai 15. syyskuuta 2022

Stailaus

Aikoja sitten opin, että sandaalien kanssa ei pidä käyttää sukkia, ei varsinkaan valkoisia tennissukkia. Olikohan se Cruella de Vil vai joku muu tummatukkainen pukeutumisguru, joka tämän määräyksen antoi - en ihan tarkkaan muista. Säännön rikkojia pilkattiin suomalaisjunteiksi. Sama päti tuulipuvussa kulkemiseen kaupungilla.

Paljon myöhemmin tulin ymmärtämään, että miesten ulkoiluliivi kuuluu samaan halveksuttavaan tyylikategoriaan. Kalastajanliivi, metsästäjänliivi - pilkkanimiä on monta. Taskuja siinä on paljon ja väri usein vihreään tai ruskeaan vivahtava. Sama pilkkamielisyys kohdistuu myös reisitaskuhousuihin.

Tässä kohdassa säikähdin, sillä minä olen käyttänyt näitä molempia kesäasusteena aivan julkisestikin, kuten kauppareissuilla. Enkä ole edes ymmärtänyt vaihtaa asustetta valokuvia varten. Monessa Facebook-päivityksessäkin olen näyttäytynyt näissä häpeällisissä tamineissa.

Miksi kukaan fb-kaverini ei ole hienovaraisesti vihjannut, että eihän tämmöinen sovi? Ei kai tyylitietoista esittävä kaupunkilaisherra niin maalaisjuntiksi muutamassa kuukaudessa voi muuttua! Varmaankin moni kaveri on vahingoniloisesti naureskellut mokalleni.

Enää en käytä. Pistin liivin ja housut vaatekomeron takimmaiseen nurkkaan, josta ne eivät ihan heti osu käteen. Muutenkin ryhdyin tyylitietoisemmaksi.

Reissussa rähjääntyy, kesällä maalla varsinkin. Tukkaa ei kammata eikä housuja prässätä. Parran trimmauskin tahtoo jäädä.

Tuli kuitenkin tilanne, että täytyi. Tiesin, että joudun valokuviin. Tajusin, että parta olisi syytä siivota. Minulle sopii kahdeksanmillinen, ei kolmisenttinen.

Onneksi oli hirmuhelle, joten vältin suihkun lattiakaivon tukkimisen partakarvoilla. Pikkupeili vaan tallin ulkoseinän naulaan kiikkumaan ja vaatteet pois ja kone surisemaan. Samalla saksittelin vähän hiusten latvoja. Lopuksi hyppäsin laiturilta veteen huuhtelemaan hikiselle iholle tarttuneen sänkisilpun.

Siistiä tuli. Sama toimitus toistui kesän viimeisenä hellepäivänä lähestyvän kaupunkiin muuton kunniaksi. Niinpä olen nyt saapunut kaupunkiin eleganttina ja urbaania elämänmuotoa säteilevänä. Nolostellen katson vanhaa blogikirjoitustani ja varsinkin sen valokuvaa, jossa maalaisjunttimainen olemukseni on vielä vahvasti  valloillaan  (katso tästä:  click )

(Kuvassa näytän laiturilla seisovalle kuvaajalle, miten uidaan "koiraa".)


 


tiistai 12. huhtikuuta 2022

Liian vaikeaa

Hyviä ohjeita on tunnetusti hauska antaa mutta vaikea noudattaa. Niinpä viisainta on unohtaa moiset ohjeet ja miettiä ihan vaan omiaan.

1.  Facebook-kaverini antoi koko kaveripiirilleen ilmaisen ohjeen. Hänestä oli tullut rikas, ja luonteeltaan lempeänä hän halusi ilahduttaa meitä kavereitaan kertomalla meille keinon, miten sama voisi tapahtua meillekin.

Pitää vain tietää kikka, ja johan alkaa tapahtua. Kikan nimi on bitcoin.

Hän oli sijoittanut 300 euroa tuohon ihmeitä tekevään systeemiin, ja nyt se oli tuottanut hänelle jo melkein 3000 euroa tuottoa.

Ikinä ennen hänellä ei ole ollut tilillään niin paljon rahaa. Mistäpä hän, aito taiteilijasielu, olisi sellaisia  summia hankkinut. Ikäiseni mies, aikoinaan Helsingin ylioppilasteatterista lupaavan näyttelijäuran aloittanut, sittemmin koko elämänsä pieniä sivuosarooleja teattereissa ja televisiossa esittänyt. Nyt lopultakin hän on löytänyt keinon vapautua rahahuolista.

2.  HS kertoi sunnuntaina (10.4.22) kahden aukeaman jutussaan Tampereelle perustetusta Influencer´s Academy -nimisestä oppilaitoksesta. Päätähtenä siellä toimii nuoren näköinen naishenkilö, joka on somevaikuttamisen suurimpia menestyjiä. Hän on alan ammattilainen, ja hänellä Instagramissa 3,7 miljoonaa seuraajaa. Se tuottaa paljon rahaa.

Nyt samaa menestysoppia opetetaan muillekin. Opiskelijoita on tullut ympäri maailmaa. Ihan halpaa opiskelu ei ole. Tutkinnon hinnaksi tulee 35000 euroa.

Nuorissa on tulevaisuus. Tämäkin nuori nainen näyttää kuvassa suunnilleen peruskoulun yläastelaiselta tai korkeintaan lukiolaiselta. Suunnilleen samanikäinen oli lääkäri, jonka vastaanotolla viimeksi kävin terveyskeskuksessa. Nykykoulu tuntuu olevan tehokas - pitkälle edetään jo varhain.

Nyt siis pitäisi ottaa mallia tällaisista menestyjistä. Mutta kun tuntuu, ettei osaa eikä ymmärrä.

Bitcoinin systeemistä en ymmärrä mitään, ja olen aika varma, etten viitsi yrittääkään ymmärtää. Suoraan sanoen se vaikuttaa huijaukselta. Uhkapeliltä. Vähän kuin pajatsoa tai monopolia pelaisi. Onneksi minulla on tilillä euroja enemmän kuin tuolla näyttelijäkaverillani, joten epätoivoon ei ole aihetta, vaikka tämä tulovirta ei minuun päin ryöppyäisikään.

Somevaikuttamista en ymmärrä sen enempää. Vaikutelma on, että siinä kuljetaan kännykkäkamera kädessä ja otetaan kaiken aikaa selfieitä ja saadaan siitä valtavasti rahaa. Kyllä minä selfien osaan ottaa, joten alkuun pääsisin tällä uralla. Olen myös Instagramissa, mutta en ole koskaan laittanut sinne mitään, katselen vain mitä muut laittavat. Siitä huolimatta minulla on muutama seuraaja. Outoa. Siitäköhän se vauhtiin lähtisi?


 

 

lauantai 12. helmikuuta 2022

Liian vaikea

Tietokone alkoi oikutella. Sitähän tässä olen pitkään pelännytkin. Vanha kone, kohta kymmenen vuotta.

Ensin se ilmoitti, että Windows ei vastaa ja pisti ruudulle kokosivun ohjetekstin, josta ei päässyt eteenpäin muuten kuin enterillä. Laitoin virustorjunnan käyntiin mutta ei se mitään löytänyt. Sitten Word kaatui moneen kertaan yhdestä ainoasta näppäyksestä. Netti alkoi oikutella. Facebookissa näkyivät tekstit mutta eivät kuvat.

Paniikin paikka tuollainen olisi, jos minulla ei olisi tablettia ja älykännykkää. Niillä selvisin sen illan (tai yöksi sitä kutsuvat ne, joilla on sovinnaisempi vuorokausirytmi kuin minulla).

Aamulla (tai alkuiltapäiväksi sitä kutsuisivat ne, joilla jne.) kokeilin vielä uudestaan mutta lepotauko ei ollut parantanut vikaa. Kyllä tabletti netin korvaa mutta kirjoittaminen sillä on epämukavaa. Siihen tarvitsen kunnollisen pöytäkoneen. Läppäriä en ole katsonut tarpeelliseksi hankkia.

Ei auttanut muu kuin soittaa Bitti-Pekalle.

Bitti-Pekka on pitänyt minut asiallisissa PC-varusteissa ja -ohjelmissa vuodesta 1987 alkaen, jolloin hän pyytämättä toi minulle Hyundai-merkkisen tietokoneen ja matriisi-printterin ja Teko-nimisen tekstinkäsittelyohjelman. Ajattelin, että nyt Pekka tuo taas kerran tullessaan minulle uuden koneen. Niitä hänellä on aina varalla kotonaan.

Vaan eipä tuonut. Toi pelkän ruuvimeisselin taskussaan, sillä hän muisti, että ei minulla sellaista työkalua ole.

Pekka tuli ja käynnisti koneen. Huonolta näytti. Jotain outoja systeemeitä hän pisti näytölle pyörimään ja katseli mittareita. Vähän viekkaan näköisenä hän kääntyi ja kysyi, mitä minä olin tekemässä silloin kun koneessa nyrjähti. Ilme oli sillä tavalla epäluuloinen, että olinko vähintään pornoa katselemassa.

Kun Pekan systeemi oli pyörinyt sataan prosenttiin, hän sammutti koneen ja avasi taas ja sanoi, että nyt pitäisi toimia.

Ja näin tapahtui. Ei häivääkään ongelmaa. Kysyin, mikä siinä oli vikana. Ihan kohteliaasti hän ohitti kysymyksen ja sanoi, että voi olla sulle vähän liian vaikea juttu selittää.

Niin varmaan. Sitä vaan jäin miettimään, että ei kai se ihan mahdottoman vaikea kuitenkaan ole, kun muutamassa minuutissa korjaantui eikä edes sitä ruuvimeisseliä tarvittu.

Muistista nousi toinen nopea ja taitava teknisen vian korjaaja. 1960-luvun alussa kulmakunnan ensimmäinen televisio oli naapurissamme Heikkilällä. Sinne me naapuruston lapset kokoonnuimme harva se päivä televisiota katsomaan. Television kuva kuitenkin välillä alkoi pyöriä kieppiä tai sotkeutui kokonaan. Siihen Hilkka-rouvalla oli keino. Napakka nyrkinisku television vasempaan kylkeen, ja johan taas Rin-tin-tin tai Kiviset ja Soraset tai Beaver  näkyi häiriöttä.

Kuvassa ollaan tämän blogin ja edellä kuvatun häiriötilan syntysijoilla. Teknisten vimpaimien vastapainoksi kannattaa huomata, että on siellä merkkejä inhimillisemmästäkin elämänmenosta, kuten punaiset villasukat siinä mustalla sohvalla.


 

lauantai 22. tammikuuta 2022

Ilkeys on ilomme

Tapasin loppukesällä sattumalta loviisalaisessa marketissa tuttavan menneiltä ajoilta. En olisi tuntenut mutta hän tunsi. Ensin ajattelin taas kerran, miten on mahdollista, että kaikki muut vanhenevat mutta minä en.

Työn kautta aikoinaan hieman tutuksi tullut, ei sen enempää. Nuorempana jonkin sortin taidemaalari, sen muistin. Ensin kysäisin kepeän jutustelun sävyssä, että sinultako kasvomaskit loppuneet, haluatko, minulla on ylimääräisiä.

Ei tullut kepeää jutustelua, tuli saarna.

                                              (Kuva: Marc Chagall)

Henkimaailmaa, propagandaa, eliitin keksimää huijausta, enkeleitä. Ei ole mitään koronaa, ei tarvita maskeja, ei rokotuksia. Pitkän monologin sain kuulla siinä marketin kalatiskin ääressä. Jotain pientä yritin vängätä vastaan, mutta tajusin heti, että se on hyödytöntä. Varma tieto oli hänellä hallinnassa

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu, miten rokotekriittinen olisi viisasta kohdata. Riidan aikaansaaminen ei ole hyödyllistä, pitäisi löytää sävy, joka vaikuttaa muutoksen suuntaan. Pilkkaaminen ja tyhmäksi leimaaminen ei johda parempaan.

Mistä ihmisen "tiedon" varmuus tulee?

Auktoriteeteilta varmaankin. Onhan minulla itsellänikin varma "tieto", että rokotukset kannattaa ottaa, vaikka oikeasti en ymmärrä virusopista mitään. Olen vain katsonut, että tiede on tässä ainoa auktoriteetti antamaan oikeat tiedot, ei mikään uskonto, aate tai guru.

Tiedostan kyllä, että tavallinen ihminen on heikoilla erilaisten aatteiden ja vaikuttajien ristipaineessa. Ei minulla itsellänikään ollut mutkaton tie nuorena niiden seassa.

Ikä antaa armollisuutta, näin väitetään. Pitäisikö uskoa. Nuorena rupesin helpommin vänkäämään näkemyksistä - olin kai aika hyvä siinä. Nyt marketissa en ruvennut, vaikka luulen, että olisin edelleen aika hyvä. Mihinkäpä se poleeminen ilkeys miehestä katoaisi, jos tarvetta tulee. Ilkeys on ilomme, ainakin joskus. Myönnän.

Mutta kyllä kovin pelottava aatesotku ympärillämme velloo ja kasvaa ja hakee valtaan pääsyä - ihan eräiden suurvaltajohtajienkin ohjaamana. Kaltaiseni pessimisti aavistelee, että tässä käy vielä huonosti - enkä tällä tarkoita nyt pelkkää pandemian torjuntaa. Niin kuin vanha kunnon Bertolt Brecht sanoi: "Hyvä propagandisti tekee kaatopaikastakin retkeilykohteen."


 

 

maanantai 27. syyskuuta 2021

Hienotunteisuus

Olen kai liian hienotunteinen. Jotkut kyllä taitavat välillä väittää päinvastaistakin.

Molemmat saattavat olla jossain määrin oikeassa - tilanne vaihtelee sen mukaan, keneen hienotunteisuus tai sen puute kohdistuu. Yksiin yhtä, toisiin toista, näin epädemokraattisesti se menee.

Nyt kyseessä on kirja, jonka lainasin muutama vuosi sitten tuttavalle. Olisi jo aika palauttaa se, mutta en saa asiasta huomautetuksi. Se on sitä liiallista hienotunteisuutta. Voisi nolostua huolimattomuudestaan, tarkka ja jämpti ihminen.

Minä itse sen kirjan hänelle lainaksi tarjosin. Hän on entinen rehtori, joka ryhtyi eläkkeelle päästyään tekemään väitöskirjaa. Minä tarkistin hänen työnsä kieliasua ja keksin, että hyllyssäni on yksi esseekirja, joka voisi sopia väitöksen lähdemateriaaliksi.

Uusi tohtori promovoitiin muutama vuosi sitten. Kyseinen kirja mainitaan lähdeluettelossa, joten ei ideani huono ollut. Olisi jo aika palauttaa kirja, mutta uusi kelpo rouva tohtori ei ole sanallakaan maininnut asiasta, vaikka olemme monta kertaa tavanneet tai puhuneet puhelimessa. Viimeksi aivan äsken. Enkä minä taaskaan onnistunut edes pientä vihjausta puuttuvasta palautuksesta antamaan.

En luule, että hän aikoo tahallaan kähveltää kirjani. Luulen, että hän on ihan oikeasti unohtanut koko asian työnnettyään kirjan hyllyynsä johonkin huomaamattomaan paikkaan muiden kirjojen sekaan. Eikä kirja aiheensa takia ole minulle tärkeä vaan siksi, että esseekokoelman toimittaja oli minulle tuttu ja siinä on henkilökohtainen omistuskirjoitus.

Mutta sitten asian toinen puoli. Aina välillä iskee synnintunto. Minulla itsellänikin on hyllyssäni palauttamaton lainakirja. Vielä paljon vanhempi, jostakin 1960-luvun loppuvuosilta.. En rupea sitä tässä tarkemmin selostamaan, sillä olen synnintunnossa kiemurrellen kirjoittanut siitä aiemmin. Sen pääsee lukemaa  tästä . Siinä kuvatussa asiassa ei ole tapahtunut mitään muutoksia kirjoituksen jälkeenkään.

Kuvassa ohjeita asianmukaiseen kirjojen lainaamiseen. Tämä lappu on tuttu  ikäpolveni kirjaston käyttäjille vuosikymmeniä sitten. Vain yhtä kohtaa näistä on nyt rikottu, muilta osin uskon kaiken olevan kunnossa, jopa kulkutaudin osalta.




torstai 16. syyskuuta 2021

Tarpeeton mutta hyvä

Kaksi vuotta sitten lääkäri antoi minulle lähetteen uniapneakokeisiin. Vähän yritin vastustella, sillä tiesin oireet eikä minulla ollut sellaisia, kuorsausta lukuun ottamatta. Ei ollut havaintoja hengityskatkoksista, ei mitään päivätorkahtelua tai väsymystä. Nukkumisessa ei ole koskaan ollut ongelmia, en ole tarvinnut uni- tai nukahtamislääkkeitä. Iltapäivätorkut otan kyllä aina jos mahdollista mutta ilmankin pärjään.

Sen tosin myönsin lääkärille, että nukkumisaikatauluni on hieman epäsovinnainen, klo 3 - 10, mutta se on vakiintunut ja aina sama. Elämäntapaani voi siis pitää säännöllisenä.

Tutkimukseen kuitenkin menin. Sain kotiin yhdeksi yöksi laitteen, joka mittasi kaikkea mahdollista nukkumiseen liittyvää. Antureita ja remmejä piti kiinnittää joka puolelle. Voi sanoa, että se yö oli vuosikausiin aina, jonka nukuin huonosti.

Kuinkas sitten kävikään! Mittarit kertoivat että minulla on "vaikea obstruktiivinen uniapnea", jota hoitamaan minulle annetaan Cpap-laite. Tätäkin vastaan pikkuisen yritin vängätä. Onko mittaustulos luotettava, kun nukuin niin huonosti?

Ei auttanut vänkäys, laite tuli. Olen sitä käyttänyt puolitoista vuotta. Se on kuulkaa hyvä laite!

Opin sen käytön heti. Ensimmäinen yö meni yhtä hyvin kuin kaikki yöt, vaikka alkuunpääsyn vaikeudesta varoiteltiin. Vähäisintäkään ongelmaa ei ole ollut missään vaiheessa.

Nukkumaan mennessä laitan sierainmaskin nenälle ja remmin niskan taakse ja painan nappulasta koneen käyntiin. Kone alkaa puhaltaa ilmaa nenään. Se tehostaa hengitystä. Olisi toisenlaisiakin maskeja, isompia, koko nenän ja suun peittäviä kuonokoppia, mutta niitä en ole kokeillut, sillä pieni ja pehmeä sierainmaski ei ole minulla pudonnut paikaltaan. Enkä ole nukkuessa edes ilmaletkuun sotkeutunut.


 Välillä olen ihmetellyt, teenkö jotain väärin kun on niin helppoa. Liityin facebookin uniapnea-ryhmään, ja siellä tuntuu kaikilla olevan mahdottomia vaikeuksia laitteen käytössä. Minä en ole edes muuttanut laitteen säätöjä, kaikki on siinä asennossa kuin käyttöön ohjauksessa laitettiin. Näyttöruutu kertoo joka aamu  unen keston js puhalluksen häiriöt ja pistää perään hymynaamoja. Unihoitaja kaukolukee kerran vuodessa sim-kortin ja kehuu, että hyvin olen huolehtinut hoidosta.


 Jonkinlaisesta hyötyfilosofian eli utilitarismin näkökulmasta olen kuitenkin miettinyt asiaa. Nukuin hyvin ennen Cpap-laitetta, nukun laitteen kanssa ihan yhtä hyvin. Nukkumisen laatu ei siis ole parantunut - kuinka voisikaan? En tuntenut erityisempää päiväväsymystä ennen laitetta, eikä tilanne ole laitteen myötä miksikään muuttunut. Onko laitteen käytöstä siis jotain hyötyä?

Ihan mielelläni sitä kuitenkin käytän. En tiedä, osaisinko ilman sitä enää nukkuakaan. Ihan kuin olisin tullut siitä riippuvaiseksi.