Mikään ei muutu

Valmistauduin huolellisesti. Pidin tipattoman lokakuun. En syönyt punaista lihaa enkä eläinrasvoja (niitä nyt en syö muulloinkaan – poikkeuksena kala).

On tulossa perinteeksi muodostunut lääkärin määräämä vuosikatsastus. Sen ensimmäinen osa oli laboratorion verikoe. Maisasta olin katsonut, mitä tutkitaan. Ne olivat samat kuin ennenkin (Pt-GFRe, P-Kol-LDL, P-ALAT, P-Krea, P-Na ja P-K).

Tämä on salakieltä. En ryhdy tässä opastamaan osaamattomia, sillä uteliaat saavat koodit helposti selville vaikkapa Googlen avulla. Niin minäkin tein ensimmäisellä kerralla.

Niinpä minä perjantaina aamuyöstä kolmen tunnin yöunen jälkeen könysin läpi tuulen ja tuiskun terveyskeskukseen piikitettäväksi. Siunasin mielessäni, että onneksi tällaisia klo 9.00 alkavia aamuyön pakkolähtöjä ei tarvitse usein sietää.  (Kuva: Martin Lewis 1934)

Minulle kellonaika 9.00 on aamuyötä. Vuorokausirytmini on hieman epätyypillinen. Nukkumaanmenoaikani on klo 4. Sen muuttaminen olisi iso operaatio, johon ei hevin kannata ryhtyä.

Joku lääkäri taannoin moitti minua epäsäännöllisestä vuorokausirytmistä. Uskalsin väittää, että harvalla kansalaisella on niin säännöllinen vuorokausirytmi kuin minulla. Jostain syystä jäi aavistus, ettei lääkäri silti ollut ihan tyytyväinen, vaikka vakuutin nukkuvani täysin säännölliset seitsemän tunnin yöunet ja lisäksi tunnin iltapäivätorkut.

Onko sillä väliä, milloin nukkuu, kunhan nukkuu riittävästi?

Maisa lähetti verikokeen tulokset heti samana iltapäivänä. Tässä asiassa julkinen terveydenhoito toimii vielä nopeasti ja jämptisti – ei ole hallitus vielä huomannut poistaa rahoitusta. Mittaustuloksista näkee myös, ovatko tulokset kunnossa vai ylittyvätkö / alittuvatko normaalin raja-arvot.

Tulokset olivat neljässä kohdassa ”normaalit”. Kolesteroli kunnossa (1,6) , maksa kunnossa (26). Kohdassa P-Krea yläraja ylittyi kahdella (100 / 102) ja kohdassa P-Na myös kahdella ( 145 / 147).

Vertasin tuloksia viimevuotiseen. Hitto vie, mikään ei ollut muuttunut. Samat normaalit, samat ylitykset. Heräsi epäluulo, tutkivatko ollenkaan vai pitivät viimevuotiset tulokset voimassa.

Vai olenko minä  näissä sisuskaluston toiminnoissakin yhtä säännöllisen vakiintunut kuin nukkumisrytmissä? Mikään ei muutu.

Nyt jään odottamaan lääkärin kommenttia Maisassa. Viime vuonna tulos ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Saas nähdä, kuinka nyt.

Hyvä hämäämään

Sain kaverilta alkeisopetusta tekoälyn käyttämisestä. Heti nappasi. Tätä on opittava lisää.

Kaveri näytti, miten Äly osaa tehdä kuvia tyhjästä. Aivan erinomaisia valokuvia tekikin, kun vain kohteliaasti pyydettiin. Yhteen kuvaan Äly pisti minutkin mukaan – vähän sellaiseen iloluonteiseen seuraan, jota en suurin surminkaan näyttäisi netissä.

Osaanhan minä Photoshopia käyttää ja Paint Shop Prota myös, mutta Äly näytti olevansa kuvankäsittelyssä paljon kekseliäämpi.      Tällä voisi tehdä vaikka mitä filunkia.

Tuossa blogisivun oikeassa laidassa profiilikuvan alla lukee muun itsekehun seassa, että olen ”hyvä hämäämään”. Sitä voi pitää luotettavana lausuntona, sillä sen on lausunut arvostettu ex-sihteerini neiti B., joka kyllä tietää ja huomaa. Niinpä voisin teettää Älyllä hienoja kuvia käytettäväksi vaikkapa blogissa kertomaan lukijoille uusista (ja mikseipä vanhoistakin) ihmeellisistä seikkailuistani.

Ei tämä ihan uusi ilmiö ole. Monenlaista hämäystä on kokeiltu vanhoillakin konsteilla. Mutta kaverin antama esittely vakuutti minut, että uudella konstilla hämäys onnistuu paljon paremmin. Tällaista uudistusta maailma on jo kauan kaivannut. Tätä voi käyttää vaikka mihin. Odottakaapa vain! 



(Ylempi kuva on netistä löydetty, ei tekijätietoa. Aku Ankassa outo nimivirhe)

 

Salatut viestit

 

Vanhassa Aku Ankassa intiaanit lähettävät savumerkeillä viestejä toisilleen. Yritin etsiä lehteä

mutta en löytänyt. Ei myöskään Sudenpentujen käsikirjasta löytynyt. Olisin yrittänyt ottaa oppia. Vain Mikki Hiirestä löytyi kuva, mutta Mikin taito tuskin ylsi intiaanien tasolle.

Seuraavaksi yritin etsiä Googlesta tietoja savumerkeistä, mutta sitäkin oli niukalti. Ei kai sitä liiemmin ole missään muualla kuin intiaanien perinteissä. Salattua tietoa! Edes Vatikaanissa ei ole opittu kuin yksi savumerkkiviesti. Valkoinen savu tupruaa piipusta, kun uusi paavi on saatu valituksi. Ja siinä kaikki.

Seuraavaksi etsin tietoa muista salakirjoituskeinoista. Niitä on vaikka mitä. Jo Caesar aikoinaan kehitti itselleen yhden. Siinä kirjain vaihtui toiseksi aakkosissa kolmen kirjaimen päähän  A:n kohdalle kirjoitettiin E jne.

Sitten muistin, että onhan Suomessakin kehitetty oma salakirjoitus. Sen teki Jalmari Finne Herrasväki Kiljusen seikkailuissa.

Onneksi minulla Kiljuset löytyvät kirjahyllystä. Ohimennen tulin lukaisseeksi koko sarjan. Eivät ne kovin paksuja kirjoja ole.

Kiljuset on mainio sarja vuosilta 1915 – 25. Lastenkirjallisuudessa oli aivan ennenkuulumatonta kuvata perhettä, joka karnevalisoi perinteisiä tapoja ja yhteiskunnan instituutioita. Kiljuset pistivät käyntiin omansorttisensa kansalaistottelemattomuuden. Isä-Kiljunen jopa käänsi koulujärjestyksen päinvastaiseksi heti kun oli päässyt presidentiksi.

Närkästystähän sellainen tietysti aiheutti arvovaltaisilla tahoilla. Satiiri oli yleensäkin vielä vierasta. Mutta lapset pitivät kertomuksista, joissa ei yritetty opettaa mitään.

Kuvassa Kiljusten salakirjoitusohjeet.

 

Sex-kabaree

Kirja- ja äänilevyhyllyni ovat vähän kuin jalokivikaivos. Kun syvemmälle tonkii, aina joskus löytyy aarre.

Pyyhin pölyjä takimmaisen lokerikon LP-levyjen kansista. Erään levykansion sisältä pilkisti pahvinen kulma. Se oli tämä: 

En muistanut, että minulla on tällainen. Olisikohan puolisen vuosisataa siitä, kun olen tämän levyn kuunnellut. Sen sijaan muistan hyvin esityksen, josta tämä äänilevy on peräisin. Pääsin nimittäin itse paikalle yhteen esitykseen.

Helsingin teiniteatteri valmisti alkuvuodesta 1967 esityksen nimeltä Sex-kabaree. Esityspaikka oli Helsingin työväenopisto Helsinginkadulla Kalliossa. Minä olin mukana kotikaupunkini teiniteatterin retkellä katsomaan tätä esitystä. Pikkubussilla olimme matkalla ja yötä myöten palattiin kotiin.

Esitys aiheutti julkisuudessa pientä kohua, kuten seksiasiat aina, varsinkin siihen aikaan. Kohu oli melko aiheetonta, sillä asialinjalla pysyttiin, vaikka koulujen häveliästä seksuaalivalistusta pilkattiinkin. Kirkon puritaanisuus sai myös osansa.

60-luvun loppupuolta nimitetään ”vapaan seksin” ajaksi. Nimi on liioittelua, mutta jonkinlaista pohjaa siihen suuntaan antoivat aikakauden uudet ilmiöt, kuten e-pillerit, nuorisomuodin minihameet sekä puritaaneja hätkähdyttänyt seksuaaliaiheita estottomammin käsittelevä julkinen puhe.

Taide oli tässä vahvasti mukana. Kirjallisuudessa sensuuri ja käräjöinti saivat skandaaleja aikaan. Ilveilyn huippu taisi olla laulaja M. A. Numminen, joka vietiin Jyväskylässä yliopiston juhlasalin näyttämöltä poliisiasemalle, kun hän oli laulanut ”Mitä nuoren aviomiehen tulee tietää” ja ”Jenkka ulkosynnyttimistä” –nimiset itse säveltämänsä laulut. Kuulustelussa kävi ilmi, että laulujen tekstit olivat suoraan sukupuolivalistuksen opaskirjasta. Ei sellaisessa kai mitään laitonta tai sensuroitavaa voi olla! Ei löytynyt lakipykälää rangaistuksen perustaksi. Omintakeinen esitystapakaan ei ollut rangaistavaa.

Mielenkiintoista on lukea Sex-kabareen tekijöiden nimilistaa. Siinä on melkoinen määrä nuoria lupauksia, joista tulevina vuosikymmeninä kuultiin paljon. Tuttuja teatterintekijöitä, muusikkoja, säveltäjiä, toimittajia, kirjailijoita. Ihan kuin Suomen kulttuurielämän yksi tärkeistä lähtöpisteistä olisi juuri tässä. – Ja luontevan seksipuheen lähtöpiste myös.

Yle Areenassa näyttää olevan muutaman minuutin pätkä tästä esityksestä ja siihen liittyneestä seminaaripuheesta. Yritin katsoa, löytäisinkö itseni yleisöstä, mutta en löydä. Kai niitä esityksiä oli monta. Katsomaan pääsee tästä:  (Klik). 

 

- - niin että heilahtaa

”Kirjoitus on onnistunut, kun se saa lukijan vähän heilahtamaan.”

Aika hyvä tavoite, täytyy myöntää. Sitaatti (jonka tekijän nimeä en ole huomannut pistää muistiin), nostaa kuitenkin paineita. Ei lukija noin vain heilahda. Tekstin pitää osua. Jos kunnolla osuu, lukija suorastaan nytkähtää. Pienestä hipaisusta ehkä hieman värähtää.

Edellisen kappaleen ampumiseen viittaavat metaforat aiheuttavat ns. tyhjän paperin kauhun. Olisi pakko saada lukija heilahtamaan, mutta entä jos sormet ovat kankeat ja ajatukset sykkyrässä? Näin käy erityisesti pitkän kirjoitustauon jälkeen.

Tulin katsoneeksi kalenteria ja huomasin, että kesä taitaa olla kääntymässä lopuilleen. Minulla kesä on aina ollut kirjoitustauon paikka.

Kirjoittamiseen tavallaan addiktoituu. Se ei pitkän päälle ole terveellistä. Kunnon tauko kirjoittamisessa on vähän kuin tipaton tammikuu eräässä toisessa addiktiossa.

Totaalinen kirjoitustauko oli helppo toteuttaa niin kauan kuin vietin kesät maalla. Kaikki muu jäi pois, vain yksityiset sähköpostit ja tekstiviestit hoidin – nekin laiturinnokassa yöaikaan.

Nyt kaupunkilaiskesän kirjoitustorjunta ei ollut yhtä armoton. Jotain pientä näpyttelin harvakseltaan. Ei koneita millään malta jättää avaamatta, kun ne kosketusetäisyydellä työhuoneen kirjoituspöydällä sijaitsevat.

Mutta nyt olisi aika saada jumi auki ja kirjoituskone käyntiin. Mikä neuvoksi? Ei tässä nyt parane jäädä inspiraatiota odottamaan.

Olisiko edes ohjeista ja opaskirjoista apua?

Kuvassa olevat kirjat alkaen ylärivistä vasemmalta

·          Enwald Liisa: Luova kirjoittaminen // Nuoren voiman liiton kirjoittajakurssi  / Gummerus 1980

·          Harjunen – Arvilommi (toim.): Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi? ÄOL:n vuosikirja 2013 / ÄOL

·          Doubtfire Dianne: Aiotko kirjoittaa romaanin? suom. Liisi Huhtala / Kirjayhtymä 1987

·          Linnakylä – Marttinen – Olkinuora: Prosessikirjoittamisen opas / Otava 1988

·          Tuhkanen Totti (toim.): Esseet – ohjeita ja esimerkkejä / Turun yliopisto 1995

·          Lieko – Lehikoinen – Laaksonen – Kiuru: Ohjeita tutkielman kirjoittajille / Gaudeamus 1981

·          Viksten Vilho: Luova kirjoittaminen / Yleisradion julkaisusarja XLI  / Yleisradio  1973

·          Martinheimo Asko: Hyvä lause – Virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 1990

·          Korolainen Tuula (toim.): Kynäniekka – Harrastajakirjoittajan tukikurssi / Yleisradio Opetusohjelmat 1979

·          Waltari Mika : Aiotko kirjailijaksi? / WSOY 1935

·          Kauppinen Anneli – Laurinen Leena: Tekstejä teksteistä Tekstilingvistiikan sovelluksia / Suomalaisen kirjallisuuden seura 1984

·          Martinheimo Asko: Parempi lause – Uusia virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 2000

·          Mäkinen Kirsti (toim.): Kirjoita itsesi maailman väleihin – Esseitä esseistä / SKS 1997

·          Linna Helena: Kirjoittamisen suuri seikkailu / WSOY 1994

·          Andersson Claes: Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus / Kirjapaja 2002

·          Koli – Tolkki-Tammi (toim.): Puumerkistä sähköpostiin - kirjoittamisen opetuksen suuntia / ÄOL:n vuosikirja 1995 / ÄOL

 

  

Nuori ja notkea

Aina välillä näitä on ennenkin ollut, mutta kyllä tämä nyt on hankalimmasta päästä. Sopivaa asentoa ei meinaa löytyä.

959 sivua, noin 7 cm paksu, painava kuin miesten kuula. Puntaria minulla ei ole – en saa mitatuksi, kelpaisiko tämä kuulantyöntövälineeksi. Pienenpuoleista pränttiäkin vielä. On siinä kirjalla mittaa.

Melkein sata sivua olen lukenut ja hyvin vetää. Pää nauttii virkeästä tekstistä mutta kädet väsyvät. Tavallinen lukuasento nojatuolissa ei ole hyvä.

Miten asettuisin lukeman?

Jos pistän kirjan pöydälle, lukuasento tulee niskasta ryhdittömäksi. Pää on etukenossa, leuka melkein rintaa vasten. Ainoa kelvolliselta tuntuva asento on mennä sohvalle selälleen, kasata tyynyjä hartioiden ja niskan alle ja asettaa kirjan paino ylävatsan päälle. Tämä taitaa olla ainoa tietämäni hyöty, joka isonpuoleisesta johtajanvatsasta on. Pysyy kirja riittävän lähellä ja riittävän korkealla ilman käsivoimia.

Mutta mutta…

Liiallisesta makailusta minua juuri moitittiin. Olen kulkenut fysioterapeutilla selkävaivoja korjaamassa. Selkälihaksia pitäisi vahvistaa, jotta ryhti pysyisi suorana ja notkeus paranisi. Nuori notkea naisterapeutti yrittää hyppyyttää minua oikein kunnolla. Tätä vauhtia olen kesään mennessä sellaisessa notkeustilassa, että voin tuosta vain pinkaista 110 metrin aidat ja osallistua seiväshyppyyn.

Tästä painavasta kirjasta en taida mainita hänelle mitään. Luultavasti hän määräisi minut lukeman kirjan suorana seisten kirja eteen suoriksi ojennetuissa käsissä.

 

En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)

”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.

 

 

Enpä tätäkään tiennyt

Kun lukee, viisastuu.

Näin väitetään. Varmimmin viisastuu, kun lukee kirjoja. Somen kanssa pitää olla epäluuloinen, sillä siellä piileskelee kaikenlaisia trolleja ja nimimerkkejä, jotka ovat hyviä hämäämään. Varo siis blogeja.

Niinpä minä tietysti luen kirjoja ja somea vaan vähän vilkaisen, tosin usein.

Enimmäkseen luen fiktiota ja niiden taustalla olevaa tietokirjallisuutta, kuten elämäkertoja, tutkimuksia ja esseitä. Se on tutua ja turvallista, sitä alaa opiskelin nuorena ja siitä olen leipäni ansainnut.

Olen kuitenkin yrittänyt pienimuotoisesti lukea myös sellaista, mikä ei ole ollenkaan tuttua. Vuosikaudet olen ihan itseni kiusalla lukenut musiikin tietosanakirjaa. Lukeminen ei ole edennyt nopeasti, hyvä jos sivun viikossa. Aina kun löydän kirjasta jotain mielenkiintoista, yritän jostain löytää kuunneltavaksi kyseisen teoksen. Aika usein olen löytänytkin.

Vuosien varrella olen tällä tavalla tullut kuunnelleeksi melkoisen määrän säveltaideteoksia, Nyt kuitenkin loppu lähestyy. Viisiosaisen kirjasarjan viimeiset sivut ovat menossa.

Kyllä siinä on viisastunut. Aika outojakin juttuja sieltä on löytynyt, kuten tämä viidennen osan sivulla 680 oleva turkkilaisen tutkijan partateoria.

Pisti tämä vähän miettimään. Minä tunnen henkilökohtaisesti kaksi säveltäjää ja kolmannen blogin välityksellä. Kuinka ollakaan, kaikilla kolmella on parta! Päteekö siis turkkilainen sadan vuoden takainen teoria sittenkin vielä nykyisinkin?

-       -

Mutta on sitä opittavaa tutummillakin tieteenaloilla. Vanha kunnianarvoisa tieteellisen kirjallisuuden tyyssija Suomalaisen Kirjallisuuden Seura  (SKS) julkaisi 1948 teoksen Vanhat merkkipäivät. Sieltä seuraava näyte. Enpä tätäkään tiennyt.

 

 

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.

Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia? Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 

Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.

 

 

Itsetunnossa puutteita?

                                         (Andre Dargelas -1860)
 

-Tytöille olisi hyväksi käydä tyttökoulua, pojille yhteiskoulua.

Kuuntelin vierestä, kun kaksi viisasta rouvaa keskusteli kahvihuoneessa. Perusteluna mainittiin joitakin tuttuja naisia, jotka olivat käyneet tyttökoulun ja joilla oli poikkeuksellisen hyvin kehittynyt itsetunto. Ei ollut koulussa tarvinnut vetäytyä hiljaiseksi poikien dominoinnin tieltä.

Pojille taas yhteiskoulu olisi hyväksi, jotta ajatteluun tulisi edes pikkuisen pehmeämpiä vaikutteita pätemisen, kilpailun, urheilun ja muun kukkoilun rinnalle.

En oikein osannut sanoa mitään keskusteluun. Tunsin kuitenkin, että tässä näkemyksessä taitaa olla pikkuisen perää. Mutta ei ihan kokonaan perää. Ongelmiakin siinä on, luulen.

Tyttökouluista en osaa sanoa, vaikka kouluaikojeni Jyväskylässä tunsin aika monta Tipulan oppilasta. Sain kuitenkin käsityksen, ettei itsetunto-ongelma sielläkään vieras ole. Tyttöjen keskinäiset lojaalisuusmuutokset paras ystävä -suhteissa eivät taida olla itsetunnolle helppoja.

Sattuneesta syystä tunnen paremmin poikien puolen. Tunnistan kyllä dominoinnin ja erilaatuiset kukkoilut. Mutta se koskee vain osaa porukasta. Sielläkin on dominoinnin tieltä vetäytyjät, joilla on pehmeämmät vaikutteet jo valmiina mutta itsetunnossa puutteita.

Urheilijat pärjäävät tappelussa ja menestyvät tyttöjen pyydystämisessä. Kukkoilijat tulevat tästä joukosta, osittain myös muussa elämässä menestyjät, vaikka koulumenestys ei aina olekaan kehuttavaa.

Kirjailija Riku Korhonen on esseessään kuvannut onnistuneesti koulukokemuksiaan tästä näkökulmasta (Image 10 / 2018). Myös J.D. Salingerin päähenkilö romaanissa Sieppari ruispellossa tuskailee saman asian kanssa. 

 

Stailaus

Aikoja sitten opin, että sandaalien kanssa ei pidä käyttää sukkia, ei varsinkaan valkoisia tennissukkia. Olikohan se Cruella de Vil vai joku muu tummatukkainen pukeutumisguru, joka tämän määräyksen antoi - en ihan tarkkaan muista. Säännön rikkojia pilkattiin suomalaisjunteiksi. Sama päti tuulipuvussa kulkemiseen kaupungilla.

Paljon myöhemmin tulin ymmärtämään, että miesten ulkoiluliivi kuuluu samaan halveksuttavaan tyylikategoriaan. Kalastajanliivi, metsästäjänliivi - pilkkanimiä on monta. Taskuja siinä on paljon ja väri usein vihreään tai ruskeaan vivahtava. Sama pilkkamielisyys kohdistuu myös reisitaskuhousuihin.

Tässä kohdassa säikähdin, sillä minä olen käyttänyt näitä molempia kesäasusteena aivan julkisestikin, kuten kauppareissuilla. Enkä ole edes ymmärtänyt vaihtaa asustetta valokuvia varten. Monessa Facebook-päivityksessäkin olen näyttäytynyt näissä häpeällisissä tamineissa.

Miksi kukaan fb-kaverini ei ole hienovaraisesti vihjannut, että eihän tämmöinen sovi? Ei kai tyylitietoista esittävä kaupunkilaisherra niin maalaisjuntiksi muutamassa kuukaudessa voi muuttua! Varmaankin moni kaveri on vahingoniloisesti naureskellut mokalleni.

Enää en käytä. Pistin liivin ja housut vaatekomeron takimmaiseen nurkkaan, josta ne eivät ihan heti osu käteen. Muutenkin ryhdyin tyylitietoisemmaksi.

Reissussa rähjääntyy, kesällä maalla varsinkin. Tukkaa ei kammata eikä housuja prässätä. Parran trimmauskin tahtoo jäädä.

Tuli kuitenkin tilanne, että täytyi. Tiesin, että joudun valokuviin. Tajusin, että parta olisi syytä siivota. Minulle sopii kahdeksanmillinen, ei kolmisenttinen.

Onneksi oli hirmuhelle, joten vältin suihkun lattiakaivon tukkimisen partakarvoilla. Pikkupeili vaan tallin ulkoseinän naulaan kiikkumaan ja vaatteet pois ja kone surisemaan. Samalla saksittelin vähän hiusten latvoja. Lopuksi hyppäsin laiturilta veteen huuhtelemaan hikiselle iholle tarttuneen sänkisilpun.

Siistiä tuli. Sama toimitus toistui kesän viimeisenä hellepäivänä lähestyvän kaupunkiin muuton kunniaksi. Niinpä olen nyt saapunut kaupunkiin eleganttina ja urbaania elämänmuotoa säteilevänä. Nolostellen katson vanhaa blogikirjoitustani ja varsinkin sen valokuvaa, jossa maalaisjunttimainen olemukseni on vielä vahvasti  valloillaan  (katso tästä:  click )

(Kuvassa näytän laiturilla seisovalle kuvaajalle, miten uidaan "koiraa".)