Viimeinen rivi

Kaksi tuttua taiteilijaa, molemmilla tulossa näyttely. Olen saanut kutsun molempiin avajaisiin.

Kutsukirjeissä huomaa, kuinka aika ja tyyli on muuttunut - huonoon suuntaan. Sähköpostin tuoma kutsukirje on kylmä ja koruton: gallerian nimi ja osoite, aika, ohjelma ja kuva taiteilijasta ja yhdestä taulusta. Molemmissa aika samanlainen kokonaisuus. Tulee tunne, että voihan noissa pistäytyä. Mutta ei oikein tunnu miltään - muistaakohan vuoden kuluttua, että tuollainenkin oli?

On varmaankin vastaanottajalle tullut ihan toisenlainen tunneaalto, kun kirjeposti on tuonut vanhanaikaisella tyylillä kirjoitetun kutsun taidenäyttelyyn. Toisaalta ei varmaankaan entisajan kutsutulla ole tullut mieleen läheskään yhtä syvällisiä aatoksia kuin nykyihmisellä, kun pohtii tuon vanhan kutsukirjeen viimeisen rivin perimmäistä olemusta.

Viime tingassa

Eläkeläinen ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei ole aikatauluja eikä kiire minnekään?

Valitettavasti minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa. Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä. Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.

Kelloa en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.

Mutta on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden merkkipäivät.

Jotkut tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.

Sellainen oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin František Kupka -näyttely on loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu vähemmän kiireellinen puuha.

Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä etsitään, mutta se ei ole sama asia.

Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman "pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg Otsia, vielä viimeisen kerran.

Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys. Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:

Muista muuttaa Längelmävedelle!

Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.

Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta. Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8 kuukautta.

Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään, pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin kirjoittamisen kokonaan.

Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun 1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.

En usko, että blogin pito kokonaan loppuu kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää. Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin samoihin puuhiin.

Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että kohta on hiki ja hyttyset.

Sanomalehtikatsaus

Sanomalehteä lukiessa tulee usein tunne, että mieluummin pitäisi lukea kirjaa, jotta aika tulisi käytetyksi hyödyllisemmin.

Tunne jäi kai kytemään alitajuntaan nuoruusvuosilta, jolloin se piti paikkansa. Luin nimittäin iltapäivälehtiä. Sittemmin olen moisesta huonosta tavasta rimpuillut irti, joten enää ei pitäisi olla aihetta kovin voimakkaaseen kriittisyyteen.

Sanomalehteen ei koskaan voi olla täysin tyytyväinen - aina löytyy aihetta moittimiseenkin. Luen päivittäin kahta pääkaupungissa ilmestyvää lehteä, Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia. Niitä pidetään laatulehtinä. Se pitää siltä osin paikkansa, että ne eivät kovin usein sorru joutavanpäiväiseen sensaatiojournalismiin tai repäiseviin klikkiotsikoihin.

Toisaalta niiden asialinjaisuutta voi moittia hampaattomuudesta vallan vahtikoiran tehtävässä. Myönteisiä poikkeuksia kyllä löytyy aina välillä. Molemmissa lehdissä näyttää olevan kykyä tehdä laadukasta tutkivaa journalismia. Kun sellainen skuuppi osuu kohdalleen, siinä on kyllä skandaalin ainekset, mutta ei joutavanpäiväisen skandaalin.

Tänäänkin luin lehtiä monta tuntia. Skuuppeja ei ollut mutta ansiokasta journalismia kyllä. Aloitan lukemisen aina Hbl:sta. Sen kulttuuripalstoja ja kolumneja pidän virkeämpinä kuin HS:n. Tänään luin kiinnostavia laajahkoja juttuja mm. Brysselin kaupunkikävelykohteista, maailman kasvien siemenien turvavarastosta ("frövalvet") ja Helsingin liikennesuunnittelusta. Muutama kiinnostava kirja- ja teatteriesittely löytyi myös.

HS:n aloitan aina takaperin. Ensin sää, televisio ja sarjakuvat. Sitten kuolinilmoitukset, joita sunnuntaisin on paljon. Kai se on ikä, joka on kääntänyt uteliaan ja hieman pelonsekaisen huomion tällaiseen. Nimen lisäksi tulee katsotuksi syntymävuosi. Jatkuvasti joutuu toteamaan, että paljon on ikäisiäni ja nuorempiakin. Tuttuja  löytyy aika usein, tänäänkin eräs ikäiseni naishenkilö, jonka 47 vuotta sitten hetkellisesti tulin tuntemaan. Ja toissapäivänä nekrologi  henkilöstä, jonka kanssa olin hyvinkin paljon tekemisissä lähinnä ammatillisissa asioissa.

Päivän HS sisälsi tavallista enemmän kiinnostavaa. Peruskiinnostavan Usko Siskoa -palstan lisäksi ansiokasta juttua löytyi tekoälystä, kuninkaallisesta protokollasta, rintaliivimyymälästä, Ruotsin akatemian kriisistä ja kirjailija Sara Stridsbergistä, etätyöstä, mormonipojista ja Hilja Pärssisestä.

On päivän HS:ssa kyllä turhanpäiväistäkin aineistoa, kuten näinä päivinä kaikissa tiedotusvälineissä Yleä myöten. Mediataitoiset temppumiehet ovat perustamassa uudenlaista pöhinää politiikkaan luovaa liikettä. Julkisuustyrkkyiset sankarit, jotka tähän asti ovat keränneet suurimmat otsikot lähinnä parisuhdepärjäämisellään, ovat nyt uudistamassa poliittisen venkuloinnin menetelmiä. Porukasta ei puutu muita kuin Tuurin kyläkauppias, jotta epäuskottavuus olisi täydellinen.

Henkilökohtaisesti kiinnostavin oli juttu säveltäjä Toivo Kuulan kuolemasta. Olen ollut väärässä käsityksessä. Olen luullut, että Kuulan kuolema 1918 oli sotatoimien aiheuttama, samoin kuin esim. Maiju Lassilan ja Juhani Siljon. Näin ei ollutkaan, vaan Kuula kuoli sotatoimien jo päätyttyä valkoisten voitonjuhlassa käsistä riistäytyneessä juopottelussa. Lehtijutussa kerrotaan Kuulan ja ampujaksi arvellun jääkärin jälkeläisten kahdenkeskisestä tapaamisesta nyt, 100 vuotta tapahtuman jälkeen..

Kuula on vuosien varrella noussut minua kiinnostavaksi henkilöksi, jonka tuotantoon olen jo pitkään ollut aikeissa perehtyä paremmin. Osaltaan tähän on vaikuttanut usein toistuva vierailuni Vaasaan. Asun siellä paikassa, jonka ikkunasta näkyy Toivo Kuulan muistomerkki (kuva 1). Lähellä sijaitsee myös Tikanojan taidemuseo, jonka nimikkotaiteilija Eemu Myntti on maalannut omaleimaisen muotokuvan Toivo Kuulasta (kuva 2).   

Pehmeät ja kovat

Itsenäisyyden juhlapäivänä Töölöntorilla piti olla lapsia, pupuja ja alpakoita viettämässä perhejuhlaa. Olin aikeissa mennä katselemaan. Olisin ehkä onnistunut ottamaan muutaman hauskan valokuvan blogikirjoitusta varten.

Mutta kävi niin, että lapset, puput ja alpakat komennettiin muualle, sillä tori olikin varattu natseille, jotka olivat lähdössä marssimaan. Niitä minä en halunnut kohdata enkä kuvata. Lähdin pois.

Nyt luin tiedon, että erään poliittisen puolueen puheenjohtaja epäilee, että lapset, puput ja alpakat olivatkin salaliitto laillisen marssin estämiseksi.

Just joo. Tällaiseksi tämä on mennyt. Tulee surullinen olo. Natsit marssivat itsenäisyyspäivänä, ja poliisi suojelee. 

Mitäpä muuta poliisi voi. Ei se poliisin syytä ole, se on pahassa välikädessä. Syyt ovat syvemmällä, politiikassa. Poliisin on pakko pitää natsit ja natsien vastustajat erillään toisistaan. Muuten voisi tapahtua kamalia.

Poliisi on pyrkinyt pehmentämään otteitaan jo pitkään. Enää poliisi ei pamputa yhtä helposti kuin ennen. Hyvä niin. Kunhan lainsäätäjä vielä hoitaisi osuutensa.

Kuvassa on pehmeä poliisiauto Mäntän nykytaiteen näyttelyssä 2016. Virkkaustyön on tehnyt taiteilija Kaija Pupu. Pinta tavallista sukkavillalankaa, sisällä vaahtomuovirunko. Työ kesti kolme vuotta. Skodan ikkunoissa ja lampuissa lisäksi vähän kiiltoaineita.

Taiteilijan mukaan työ liittyy sukupuolirooleihin. Ymmärrän hyvin teokseen liittyvän feministisen perusvireen. Olen itsekin jo vuosikymmeniä sitten oikeiden äijien mieliharmiksi liittynyt feminismin kannattajaksi.

Tähän suuntaan, poliisit. Ei siellä marssilla tietoni mukaan juuri naisia ollut. Potkupallokentälle siirretyssä lasten, pupujen ja alpakoiden juhlassa oli.

Vastakohtien viehätys

Oli aikomus lähteä tänään liikkeelle. Ei onnistunut.

Kun aamulla vilkaisin ikkunasta ulos, tajusin heti pettymyksen: tuonne ei ole tänään menemistä. Satoi vaakasuoraan.

Jälkiviisaana tämä tosiasia tietysti pitää hyväksyä, sillä Ylen Uutisten Kerttu sen jo illalla ennusti. Mutta minä en ole jälkiviisas. Olen etuviisas. Päätin jo illalla, että sää on kelvollinen ja nämä tämmöiset kertut ovat erehtyväisiä. (Poikkeus on Huutosen Matti, joka on luotettavan oloinen mies. Hän osaa katsoa sääkartat niin että siihen voi luottaa. Kerttu on vielä nuori - kyllä hänkin vielä oppii kunhan kokemus karttuu. - No, tämän kerran Kerttu osui kohdalleen.)

Olen syksyn hämärän ja tihkusateen ystävä. En kaatosateen. Piti hylätä aikeet kierrellä kävellen kaupungin rantoja. Olin aikeissa edetä Seurasaareen asti.

Ulkoilu jäi siihen, että livahdin kulman ympäri kauppaan. Leipä ja leikkeleet olivat lopussa. Uskoin selviäväni lyhyestä pyrähdyksestä ilman sateenvarjoa. Niin kävikin: selvisin hengissä mutta en kuivana. Tukka oli aivan litussa kun pääsin kotiin.

Tässä taitaa olla vuoden kiertokulun äärihetki. Mustaa, pimeää, märkää. Tällaisena hetkenä lohtua löytää katselemalla kesän kuvia ja lukemalla valosta kertovia kirjoituksia, mieluisten runoja. Niin tein heti kun sain littuun painuneen tukan taas pörhistymään tyylikkääksi.

Kuvassa on kaunis runo kesän kirkkaudesta. Runoilija on ruotsalainen Nobel-voittaja vuodelta 2011.  Kuva on peräisin Mäntän Serlachius-museon näyttelystä viime kesältä.

Olenhan näköjään minä itsekin näkyvissä varjokuvana. Olen ollut kuvieni kanssa pidättyväinen. Tämä taitaa olla vasta toinen kerta, kun pistän itseni näkyviin profiilikuvan lisäksi. Moni ei tunne blogistin naamataulua, lukijoista tietääkseni vain kaksi. Hyvä niin, ette säikähdä. Kuvan hahmon vartalo näyttää oudolta. Häiriön syy on Marimekon olkalaukku, joka leventää lantiota. Tukka on kyllä tyylikkäästi.

Turistimme tutustuu

Tukholman historian tunnelmiin voi tutustua vaikkapa lukemalla Strindbergin Punaista huonetta tai Bellmanin epistoloita. Pietariin voi tutustua lukemalla Dostojevskiä. Helsinkiin voi tutustua lukemalla vaikkapa Mika Waltarin Isästä poikaan -trilogian.

Mutta mitä voi lukea tutustuakseen historiallisiin tunnelmiin matkustaessaan Vaasaan?

Vaihtoehtoja on kaksi: Jorma Ojaharju ja Vaasan-Jaakkoo.

Ojaharjut luin tarkasti jo siihen aikaan kun Jomppa oli vielä hengissä ja istui aina Kosmoksessa ja puhui, puhui ja puhui, lakkaamatta. Ääni oli iso, samoin mies itsekin. 

Niinpä valitsin nyt Vaasan-Jaakkoon (oik. Jaakko Ikola  1887- 1951). Epäilin kyllä, tuleekohan tästä mitään. Murrepakina ei ole ennenkään ollut minun lajini. Olen kyllä kokeillut niin savvoo kuin raumlaistakin jaaritosta. Parhaiten on kuitenkin sujunut murteille käännetyt sarjakuvat, Aku Ankasta Harald Hirmuiseen.

Etelä-Pohjanmaan murteen kanssa minä kyllä pärjään, siihen on ripaus sukurasitetta. Ei se kielestä kiinni jää.

Kunnianarvoisa blogituttuni Kemppinen on nyt toimittanut uudet kokoelmat Jaakkoon kirjoituksia. Tämäkin edesauttoi kiinnostuksen kasvamista näihin vanhoihin pakinoihin, jotka ilmestyivät alun perin Vaasa-lehdessä. Jollain tasolla utelutti myös Jaakkoon henkilö. Hänhän oli hyvin monitaitoinen ihminen, mm. kielenkääntäjä ja lehtensä päätoimittaja. Poliittisesti hän liikkui oudoissa vesissä, mm. Lapuan liikkeessä ja kokoomuksen äärilaidalla.

Kuinka lukeminen sujui?

Hetken aikaa hyvin. Oli siellä hauskoja kohtia, mm. byrokraattista turhantärkeilyä pilkkaavaa. Myönnän: on tällaisella kulttuuri- ja paikallishistoriallista arvoa.

Mutta aika äkkiä tuli tympääntyminen. Ei sellaista rehvakkaan leikillistä murreuhoilemista loputtomiin jaksa. Kesken jäi. Ehkä joskus toiste lisää.

On Vaasassa Jaakkoon muistomerkkikin, niinkin uusi kuin 2015 pystytetty. Hieman ihmettelin sen sijaintipaikkaa. Se sijaitsee aivan Vasabladet-lehden toimitustalon nurkalla. Ei kai siitä lehdestä herunut ymmärrystä kilpailevan suomenkielisen lehden poliittisesti vimmaiselle toimittajalle? (Muistomerkin kuvan otin jo viime syksynä, kun lehti oli vielä puussa).

=  =  = 

Antoisa kulttuurikokemus oli (taas kerran) käynti Tikanojan kotimuseossa. Siellä oli ruotsinvirolaisen taiteilijan Ilon Wiklandin teosten näyttely nimeltä Ihmeiden maa. Wikland on tunnettu Astrid Lindgrenin teosten kuvittajana, mm. Katto-Kassisen, Marikin, Lotan, Melukylän, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen kuvituksista.

Näiden kuvien katseluun ei väsynyt. Tikanoja on yksi pitkäaikaisista mielimuseoistani. Museon oma "kotitaiteilija" on Eemu Myntti, varsin omintakeinen ja minulle mieluinen mestari 1900-luvun alkupuolelta.

Eteläsataman valot

Olen käynyt kokeilemassa uutta Merikylpylää Kauppatorin laidalla.

Kun idea rakentaa kylpylä ja maailmanpyörä presidentinlinnan edustalle muutama vuosi sitten esiteltiin, ajatus tuntui niin oudolta, että se herätti kiinnostuksen. Noin luovalla tavalla hullusta ideasta voi tulla hyvä.

Maailmanpyörää en ole kokeillut enkä kokeile. Kauhistuttaa ajatuskin nousta niin korkealle niin huteran näköisessä laitteessa. Mutta uimalaa ja saunaa olen kokeillut.

Hyvältä tuntui muuten, mutta väkeä oli liikaa. Saunaan piti hetken verran jonottaa. Tiedossa on jo, että ensi kesäksi rakennuksia laajennetaan. Aika mitättömän näköisiä ne saunan ja ravintolan rakennukset ovat, onneksi sentään matalia. Tuollaiselle paikalle toivoisi huippuarkkitehtuuria.

Toisessa altaassa oli lämmintä vettä, toisessa suoraan merestä (kauempaa) johdettua vettä. Minä olin arkanahka.

Pimeys korosti kaupungin valoja. Vastarannallekin on suunnitteilla uutta. Guggenheimista päätetään lähipäivinä.

Uima-altaan laidalta oli hyvä näkymä vastapäiselle rannalle siihen kohtaan, johon taidemuseo on tarkoitus rakentaa. Heräsi ristiriitaisia ajatuksia rakennuksen sopivuudesta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, sillä ajatukseni eivät ole saavuttaneet lopullista järjestystä. Olen puolesta ja vastaan. Niin näyttää olevan moni muukin.

Guggenheimia on helppo pilkata. Jo nimikin on pilkkakirveille otollinen. Se maistuu impivaaralaisen suomalaisen suussa hienostelevalta "kyldyyriltä", juuri sellaiselta Eino Leinon pilkkaamalta. Tämänmakuisia sukunimiä nimiä annettiin rillumarei-elokuvissa hienosteleville kekkuliherroille, jotka kippurakärkisissä viiksissään ja hännystakeissaan olivat ymmärtävinään taidenäyttelyiden omituisia teoksia. Samaa sukua ovat myöhempien aikojen poliittiset julmistelut "tekotaiteellisista postmoderneista kokeiluista".

Minä näkisin Guggenheimin mielelläni Helsingissä. Uskon, että sen myötä turistivirrat kovasti kasvaisivat ja kaupungin elinkeinoelämä hyötyisi.

Mutta rahoitus on ongelma. Miksi yksityinen raha ei ole tarttunut suuremmin tähän liikeideaan? Suomalaisen veronmaksajan osuus amerikkalaisen taidebisneksen saamiseksi Helsinkiin pitäisi saada vähäisemmäksi. Jos kotimaista taidetta tuettaisiin samalla summalla, mitä saataisiinkaan aikaan?

Eikä sijainti Eteläsataman laidalla ole mielestäni paras mahdollinen. Arkkitehtuurikilpailun voittanut rakennussuunnitelma sillä paikalla ei vakuuta.

Nimeen Guggenheim on minun ajatuksissani lähtemättömästi tarttunut sellainen arkkitehtuuri kuin New Yorkin ja Bilbaon museoissa. Talot itsessään ovat jo näkemisen arvoisia. Helsinkiin suunniteltu rakennus ei ole sinne päinkään.

Ei Etelärannan ympäristöön mikään wow-arkkitehtuuri sopisi. Mutta johonkin toisaalle voisi sopia, ehkä Töölönlahdelle.

Guggenheim-peli olisi ehkä viisasta puhaltaa poikki ja palata alkupisteeseen. Uusi paikka, uusi arkkitehtikilpailu, uusi rahoitus. Kaikella myötämielisellä asenteella ja kannustuksella hankkeesta voisi tulla huippumenestys.

Kuvassa vähän impulssia arkkitehtien luomistyön pohjaksi (elokuvasta One week / Buster Keaton 1920)

Eskapisti

Joka vuosi se iskee näihin samoihin aikoihin.

Sille voisi oikeastaan määritellä tarkan tapahtumahetken.  Se alkaa kyllä kyteä pikkuhiljaa huhtikuussa, mutta lopullinen käänne tapahtuu aina toukokuun toisena lauantaina iltahämärissä.

Siis Euroviisujen finaalia kuunnellessa. En juurikaan katsele Euroviisuja mutta kuuntelen luurit korvilla puuhatessani muuta. Yleensä kirjoitan siihen aikaan joka ilta, ja aina minulla on luurit korvilla. Vilkaisen olkapään yli televisioon, jos kuuluu jotain kiinnostava. Kovin usein ei kuulu.

Se on hetki, jolloin tuntee voimakkaasti halun muuttaa kesäksi maalle. Siitä kasvaa nopeasti vimma, joka syrjäyttää muut ajatukset ja mielihalut.

Kielteistä ilmaisua käyttäen asenteen nimi on "kaupunkielämään tympääntyminen". Myönteinen ilmaisu voisi olla Shakespearea mukaillen "Kesäyön unelmointi".

Niin impulsiivinen en harmikseni osaa vieläkään olla, että lähtisin liikkeelle siitä paikasta. Pitää valmistella lähtöä. Valmisteluihin kuluu monta päivää.

Ensin pitää välttämättä kiertää sellaiset näyttelyt, jotka ovat loppuneet ennen kuin syksyllä palaan. Niitä olen nyt urakoinut. Seppo Fräntin kokoelma Lapinlahden sairaalassa, "Särkyneiden suhteiden muistonäyttely" uudessa Kaupunginmuseossa, Tom of Finland Taidehallissa.

Toiseksi: pitää pakata auto täyteen tavaraa. Kirjoja, elokuvia, vaatteita. Lukemisen painopisteeksi olen valinnut uuden kotimaisen kaunokirjallisuuden. Dekkareita on kesäkodin kirjahyllyssä odottamassa satamäärin. Ja aitan ullakko täynnä vanhoja aikakauslehtiä. Lepotuoli ulkona terijoensalavan alla odottaa lukijaa. Dvd-elokuvat ovat jälleen kerran klassikkoja: Bergmania, Hitchcockia, Truffaut`ta, Wilderia, Felliniä. Niitä katsotaan sateella. Toivottavasti ei katsota. Matkalaukkuun tulee myös kesävaatteita: Lyhythihaisia paitoja, t-paitoja, shortsit, sandaalit & valkoiset tennissukat.. Vanha Hankkijan lippalakki odottaa perillä.

Kolmanneksi pitää suorittaa pari tervehdyskäyntiä.

Aamupäivällä ajoin metrolla Kampista Herttoniemeen tervehdyskäynnille. Tuli ikävä olo.

Vaunussa oli lauma lukioikäisiä nuoria. Heillä tuntui olevan hauskaa, mikä ilmeni hieman meluisasti. Paikalle ilmestyi viisikymppinen pukuherra. Hän alkoi rähjätä nuorille.

Ei hän melusta valittanut, kuten ensin luulin. Hänen rähjäämisensä kohdistui nuorisoporukan kahteen tyttöön, jotka erosivat ihonväriltään muusta joukosta.

Siinä äijä mouhusi käsi pystyssä räävittömyyksiä. Siltä osin hän olisi soveltunut vaikkapa amerikkalaisten konservatiivien presidenttiehdokkaaksi. Mutta nuorissa ei viesti saanut aikaan samanlaista innostusta kuin Amerikassa. Yllättäen vaunun takaosasta ilmestyi kaksi reipasta nuorta miestä, jotka nappasivat äijän molemmilta puolilta kohteliaasti käsikoukkuun ja taluttivat hänet takaperin ulos junasta Kulosaaren asemalle. Vaunullinen matkustajia antoi raikuvat aplodit.

Paluumatkalla Keskuskadulla jaettiin lehteä. Nappasin sen laukkuun mutta luin vasta illalla kotona. Jätän lehden nimen harmeja välttääkseni tässä mainitsematta. Sisältö oli sitä itseään. Pakolaisten rikoksia, sionistien salaliittoja, valtamedian valehtelua, parasiittien valtapyrkimyksiä.

Tähän on tultu. On se kummallista, että vieläkään kaikki eivät näe vaaraa. Minä pahoin pelkään, että tästä tulee vielä ongelmia, hyvin pahoja ongelmia.

Tunnen olevani mökillä eskapisti, ihan samankaltaisessa merkityksessä kuin maisteri Raunio Pentti Haanpään romaanissa Noitaympyrä. 

Maalla on hiljaista, mitä nyt naapurin Paavo traktorilla ajelee ja Lehtolan kukko järven takana laulaa. Lintuja en laske meluajiin, en edes räkättirastasta. Heinäsirkkoja en enää kuule. En myöskään lepakkojen tutkaääniä. Niitä on mökilläni paljon.

Maalla muutun harrastelijaviljelijäksi. Painopistealueena ovat yrtit, kesäkukat ja perennat. Tärkein valintaperuste on se, että perhoset ja pörriäiset kiinnostuvat. Maa odottaa muokkaajaa, minua. Kädet likaiset mullasta.

Kesäyö on odotuksen ydin. Yölaulajat ja lepakot vievät minut yöretkille. Sauna on lämmin melkein joka yö, ja jäähdyttely ja uinti on elämyksen ydin. Laiturilla istuskelu pimeässä tuo muistoja. Parhaimmillaan se on, jos taas toteutuu elokuun täysikuun aikainen trooppinen lämpöaalto.

Tietokone ei ole kesällä mukana. Pieni periksi anto on tabletti. Se tuli mukaan viime kesänä ja osoittautui hyödylliseksi. Sanomalehdet eivät nimittäin ehdi jakeluun aamukahviin mennessä. Tabletti auttaa siihen vaivaan.

Lähden viikonloppuna, viimeistään sunnuntaina. Säätiedotus lupaa hyvää. Blogi jää tauolle. Luen kyllä välillä tuttuja blogeja mutta tuskin kirjoitan itse.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta. Lukijoita on edelleen ollut runsaasti. Erityiskiitos kommentoijille. Pahoittelen, että en ole ollut kovinkaan tehokas vastaamaan kommentteihin. Palaan syksyn saapuessa, viimeistään sitten kun Längelmävesi alkaa jäätyä.

Kesällä liikun ahkerasti pitkin Pirkanmaata, Hämettä ja Keski-Suomea, ehkä kauempanakin. Taidenäyttelyt, konsertit, kesäteatterit ja muut tapahtumat kiinnostavat. Vieraita mökillä tulee ja menee, mutta aikaa jää kyllä lukemiseen ja kulkemiseenikin.

Kuva (vanha kansakoulun opetustaulu)  ja runositaatti antavat näkymän kesäiseen olotilaani. Toivotan hyvää kesää kaikille, tasapuolisesti.

POUTAPÄIVÄ  (Aaro Hellaakoski - 1921)

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.

Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.

Ruskettuneet lapset marjaropeineen.

Niityllä torkkuva hevonen,

takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni

ollakseen varma

ja levollinen.

Tuntee olevansa tarpeeton

tarpeettomassa maailmassa,

jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän

niin lapsekkaan avuttomana

haparoivan,

kompastelevan,

kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!

Maa heilimöi,

pääskyt livertävät,

meri säihkyy,

pihlajanoksan varjo

keinuu

edestakaisin

aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,

ei kauniimpaa.

Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Taidematka Pirkanmaalle

Olen ollut viikonloppuna matkoilla kaukana periferiassa, siis Tampereen takana. Sellainen on harvinaista, olenhan pysytellyt koko talven kiltisti Helsingissä, mitä nyt pikkuisen olen käynyt kurkistamassa Espooseen, Vantaalle ja Raaseporiin. Niissä en viihtynyt, joten tulin kiireesti kotiin Töölöntorille.

Pirkanmaalla sen sijaan viihdyin. Matkan syy oli taide. Vaikea kuvitella, mikä muu saisi minut liikkeelle niin kauas ja vieläpä viihtymään kaksi päivää.

Olen kuullut kauttaaltaan ylistäviä kommentteja ystäviltäni ja tuttaviltani, jotka ovat ennen minua käyneet katsomassa Anselm Kieferin näyttelyä Gösta Serlachiuksen museossa Mäntässä. Nyt näyttely on loppumaisillaan. Siksi oli vähän kuin ajolähtö pohjoiselle Pirkanmaalle. Matkaa oli noin 240 km.

Täytyy myöntää, että kannatti lähteä. Näyttely Serlachius-museon uudessa paviljongissa oli vaikuttava, yksi kaikkien aikojen vahvimmista näyttelykokemuksistani. Tällaista elämystä ei usein kohtaa.

On mahdotonta yrittää sanoin kuvailla jättiläismäisiä teoksia ja niiden sisältöä. Liitän loppuun linkin, josta voi katsoa näyttelyn kuraattorin esittelevän puheenvuoron Kieferin taiteesta (kesto 16 min). Googlen kuvahaulla löytää lisää kuvia näyttelystä, vaikkapa hakusanoilla "Kiefer Mänttä".

Jos blogin lukijalla herää kiinnostus, nyt on kiire. Näyttely on viimeistä päivää auki sunnuntaina 24. huhtikuuta. Videon voi katsoa  täältä. 

Ymmärrys hoi!

"Ymmärrän kaiken, paitsi itseäni", kirjoitti Franqois Villon.

Tämä 1400-luvulla elänyt ranskalainen muistetaan värikkäistä elämänvaiheistaan, joiden keskeisiä kiintopisteitä olivat kapakka, bordelli ja vankila. Erityisen muistettava yksityiskohta oli se, kuinka täpärästi hän onnistui välttämään hirsipuun, sillä hän oli myös murhamies, juoppo, varas ja kaikella muullakin tavalla heittiömäinen kansalainen. Vähemmän tärkeää on muistaa, että hän muilta osin mitä kultaisin ihminen, joka osasi myös kirjoittaa runoja. Häntä pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Tai kuka pitää, kuka ei.

Välillä Villonin kuuluisa lause juolahtaa mieleen. Noinkohan? Itsensä ymmärtämisessä voi olla vaikeutensa, mutta vielä suurempaa vaikeutta voi kohdata, kun ymmärrys ei ulotu sinne, minne haluaisi sen ulottuvan.

Äskettäin olen törmännyt kahteen tällaiseen. Molemmat tulevat itämailta. Molemmat tuntuvat hienoilta ja ymmärtämisen arvoisilta. Mutta kun laaja-alaiseksi kuviteltu sivistys osoittautuukin puutteelliseksi. Villon oli eurooppalainen, samoin minä. Eurooppalaisesta näkökulmasta ei ymmärrä koko maailmaa, vaikka haluaisi.

Äskettäin löysin kirjailija Jorge Luis Borgesin esseestä viittauksen vanhaan kiinalaiseen tietosanakirjaan, jossa on eläinlajien luokittelu. Näin se kuuluu:

1) keisarille kuuluvat, 2) balsamoidut, 3) kesytetyt, 4) siat, 5) merenneidot, 6) tarunomaiset, 7) juoksukoirat, 8) tässä luokitellut, 9) ne jotka riehuvat kuin hullut, 10) lukemattomat, 11) hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, 12) juuri nahkansa luoneet, 13) etäältä kärpästä muistuttavat.

Lista tuntuu absurdilta, mutta jotain ajatusta siinä täytyy olla, kun se on tietosanakirjan päässyt. Eurooppalainen ei pääse kulttuurieron yli.

Kävin äskettäin Ateneumin "Japanomania Pohjoismaisessa taiteessa" -näyttelyssä. Se oli tavattoman kiinnostava ja antoisa kokemus. Se avasi huomaamaan lukemattoman määrän japanista tulleita vaikutteita keskeisimmässä kultakauden taiteessamme.

Mutta ne japanilaiset taidekuvat ovat ja pysyvät minulle vaikeasti avautuvina. Miten siihen saisi eläytyvän otteen? Kuvat ovat kauniita, mutta aihepiirit ovat aina samat: lumihuippuinen tulivuori ja ilmeettömät geishat perinnepuvussaan. En mitenkään löydä itsestäni innostumisen kykyä, kun en tunne riittävästi kulttuuria.

Luulen, että Villon olisi myös myöntänyt ymmärryksessään puutteita, jos olisi tällaisia haasteita kohdannut.

Villon oli roisto, minä en. Jotain lurjustelua sentään minussakin. Ateneumissa on valokuvauskielto, paitsi siellä missä voi kokeilla japanilaisia pukuja. Minä tietysti kokeilin, mutta en löytänyt tyyliini sopivaa. Kuvia otettiin.

Valokuvauskielto pistää minussa tietysti liikkeelle halun kokeilla, onnistuisiko salakuvaus. Ei onnistunut. Kuvan etualalla vartija on huomannut, mitä olen tekemässä. Sain nuhteet.

Vähäinen rike Villoniin verrattuna, minun mielestäni.

Sama uudestaan

Elokuvataiteessa on tullut tavalliseksi tehdä vanhoista klassikoista uusintaversioita. Joskus se tuottaa onnistuneen lopputuloksen, usein ei.

Olen nähnyt kaksi tällaista uusintaversiota viime aikoina. Molempien rikosdraamojen vanhaa versiota pidän mestariklassikkona, mutta se uudempikaan ihan kelvoton ole.

 

1.  Vanha: Kuuma aurinko (Plein soleil), ohj. René Clément 1960) pääosassa Alain Delon

Uudempi:  Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley) ohj. Anthony Minghella 1999, pääosassa Matt Damon.

2.  Vanha: Täydellinen rikos (Dial M for Murder), ohj. Alfred Hitchcock 1954, pääosissa Ray Milland ja Grace Kelly.

Uudempi:  Täyellinen murha (A Perfect Murder), ohj. Andrew Davis 1998, pääosissa Michael Douglas ja Gwyneth Paltrow.

Tällaisia pareja löytyisi vaikka kuinka paljon, Seitsemästä veljeksestä alkaen. Tai enemmänkin kuin pareja, kun ottaa vanhojen filmien lisäksi laskuihin mukaan television ja teatterin filmiversiot (Jouko Turkka ja Kalle Holmberg). Jälkimmäisen Turun kaupunginteatterin ohjauksen dvd-levyllä ostin juuri Ylen kaupasta.

Olen vahvasti sillä kannalla, että isoista klassikoista on toivottavaa saada uusia versioita. Tarvitaan uuden sukupolven näkökulmaa. Mielellään oikein kunnolla häiritsemään sopusointuista yhteisymmärrystä. Pelkkä kunnianosoitus suurelle esikuvalle ei aina ole riittävä.

Tuntemattomasta sotilaasta on taas tekeillä elokuva. Se on jo kolmas. Edvin Laineen alkuperäinen on tietysti saavuttanut täysin määräävän aseman. Romaanin henkilöiden olemus on piirtynyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin tämän elokuvan näyttelijöiden mukaan. Rauni Mollbergin uudempi versio ei onnistunut menemään edelle, vaikka onkin elokuvana monella tavalla ansiokkaampi.

Laineen Tuntematon sotilas esitetään joka itsenäisyyspäivä televisiossa. Vieläpä keskellä iltapäivää, vaikka siinä tupakoidaan, mikä on ohjelmasäännöstön mukaan kiellettyä. Ehkä tuleva Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei sorru tällaiseen paheksuttavaan toimintaan. Jos lisäksi kiroilua vähennettäisiin, siitä voisi tulla uusi tervehenkinen itsenäisyysiltapäivien ilo.

Jäin miettimään, tapahtuuko muissa taiteissa samankaltaista uusien versioiden esiin tuloa. Ostin lipun Lapualaisooppera 50 vuotta -esitykseen. Vanha ylioppilastalo oli tapahtumapaikka silloin ja on taas. Jännittävä nähdä, saavatko tutut nuoret tekijät aiheesta irti enemmänkin kuin kunnianosoituksen suurelle esikuvalle.

Musiikissa vanhat klassikot saavat tietenkin yhä uusia tulkintoja, sekä konserteissa että tallenteissa. Mutta kuvataiteissa että kirjallisuudessa taitaa olla vaikea nähdä näin suoria uusintoja. Aiheet tietysti toistuvat, arkkityyppiset myytit ja tarut ovat ikuisia.

Mutta kuvataidetta ja kirjallisuutta yhdistämällä taitaa löytyä uusia näkökulmia. Kuva: Kiasma / Tottelemattomuuskoulu / Jani Leinonen.

Tottelemattomuus

Poikkesin Kiasmassa Tottelemattomuuskoulussa. Se on taiteilija Jani Leinosen luomus.

Viihdyin kyllä harvinaisen hyvin tuossa opinahjossa. Sen sijaan on hieman kyseenalaista, opinko siellä mitään uutta. Minulla nimittäin oli aika hyvät pohjatiedot koulun erikoistumisalalta jo vanhastaan. Mutta kyllä se hyvästä kertauksesta kävi.

Kävelen melkein päivittäin Helsingin yliopiston päärakennuksen ohi.  Se on vanha opinahjoni. Siellä ei tottelemattomuutta opetettu, ellei sitten sellaiseksi lueta akateemista vapautta. Sitä opin, siitä innostuin ja sitä olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt noudattaa opintojen jälkeenkin. Se on elämänasenne.

Yliopistoaika oli varmaankin elämäni innostavinta aikaa. Talon ohi kulkiessani katse kääntyy aina haikein mielin kuvassa näkyviin ylimmän kerroksen ikkunoihin. Päärakennuksen uuden puolen - Fabianinkadun puolen - neljäs kerros oli kotipesäni, suurelta osin myös kolmas kerros. Hyvin suurelta osin myös alimman kerroksen "kuppila". Olen ohi kulkiessani välillä pikkuisen katunut, kun en jatkanut maisterintutkinnon jälkeen. Väylä oli kyllä avoin, mutta valitsin toisin. Eipä silti, ei valitsemani tiekään huono ollut.

Ohi kulkiessani huomasin, että jotain erityistä oli yliopistolla tekeillä. En tiennyt, mitä, eikä minulla ollut aikaa jäädä selvittämään asiaa. Se oli vahinko, sillä jälkeenpäin minulle selvisi, että tekeillä oli oikein isoja asioita.

Siellä oltiin puuhaamassa tottelemattomuutta.

Syytä onkin. Siitän tähän linkin aihetta käsittelevään blogikirjoitukseen. Se on niin terävä ja näkemyksellinen, että en ryhdy sitä referoimaan - latistaisin vain äärettömän tärkeän sisällön. Lukekaa itse - täältä.  

Traumaattinen viiva

Olin lähellä tehdä erehdyksen.

Ei olisi ollut edes ensimmäinen kerta. Sama tapahtui kerran aikaisemminkin. Aikaa siitä on kylläkin kulunut jo yli 50 vuotta, mutta silti muistan. Voisikohan siitä käyttää nimitystä pysyvä trauma?

Kävin Aurora Karamzinin Hakasalmen huvilan näyttelyssä, jonka nimi on "Musiikkia - kaupungin soivat muistot". Oikein onnistunut näyttely. Toi nostalgisia muistoja, sillä esillä oli paljon aineistoa, jossa olen itse ollut osallisena. Oli tutun näköisiä radioita, levysoittimia ja magnetofoneja 1960-luvulta. Oli tuttuja LP-levyjen kansia. Oli tuttujen artistien ja bändien keikkajulisteita. Oli merkittävää esineistöä, kuten Hurriganesien kitarat ja Lepakkoluolan ovi. Oli valokuvia monenlaisista kuoroista, orkestereista ja soittokunnista. Oli koulujen laulukirjoja, myös ne minulle tutuiksi tulleet.

Tanssimaankin pääsi. Luonnollisen kokoinen video-tanssinopettaja opetti askeleita vaikka kuinka moneen tanssiin. Minäkin uskalsin yrittää. Ja kaikkialla soi aiheeseen liittyvä musiikki.

Kaikkineen oikein antoisa ja kiinnostava näyttely.  Suosittelen. Tässä  linkki, josta voi katsoa lisätietoja.

-   -   -  

Loppuun vielä se lähellä ollut erehdys ja trauma.

Näyttelyssä oli yksi huone, joka muistutti 50-luvun kansakoulun luokkahuonetta. Oli vanhanmallinen pulpetti, kateederi, opettajanpöytä ja liitutaulu. Opastuskyltissä kehotettiin istumaan pulpettiin ja suorittamaan laulukoe. Meinasin mennä mutta viime hetkellä vetäydyin.

Olen yli puoli vuosisataa sitten ollut kansakoulun laulukokeessa. Piti mennä luokan eteen laulamaan. Se oli samalla sisäänpääsykoe koulun kuoroon.

En minä muistini mukaan niin siitä kuorosta itsestään ollut innostunut, mutta kun siellä oli eräs tietty Leena. Minä halusin olla siellä missä Leenakin. Minä valitsin laulukseni "Tein minä pillin pajupuusta".  Laulu meni mönkään. Sanatkin menivät jossain kohtaa sekaisin ja laulu katkesi kun piti sanoa väliin  "ei ku" ja jatkaa sitten laulua oikeilla sanoilla. En päässyt kuoroon. Todistukseen tuli viiva laulusta, ja se siinä pysyi vuodesta toiseen. Kuvassa todisteaineistoa kolme vuotta myöhemmältä ajalta, oppikoulusta.

Näyttelyn laulukokeessa oli mikrofoni pulpetilla ja liitutaululla lista lauluista, joista sopi valita. Ei siinä "Pajupilliä" ollut mutta tuttuja lauluja kaikki kuitenkin. Opettajaa ei ollut paikalla, joten suorituksen olisi arvostellut ilmeisesti tietokone.

En ruvennut laulamaan, koska luokkahuoneessa oli ihmisiä. Tyhjässä luokassa olisin ehkä uskaltanut.  Täytyy harkita, menisinkö näyttelyyn joskus uudestaan ruuhkattomaan aikaan, jolloin ehkä onnistuisin suorittamaan kokeen ilman yleisöä. Olisihan se revanssi, jos arvosana ei enää olisi viiva.

Rietasta ja ruokotonta

Tänään onnistui se mikä eilen ei. Menin katsomaan Havis Amanda -patsaasta tehtyä hotellia.

Olin etukäteen perehtynyt Manta-patsaan historiaan. Se ei ole aivan ongelmaton. Itse asiassa patsaan paljastamisen jälkeen 1908 siitä nousi melkoinen skandaali. Niinhän se aina uudenlaisista taideteoksista.

Rähinä alkoi, kun Helsingin Suomalainen Seura ilmaisi paheksuntansa: "Vallgrenin ´naikkonen` yllytti toriyleisön siveettömiin ajatuksiin naisia kohtaan [ - -] pienistä poikapahasista ja rantajätkistä alkaen totiseen maalaiskansaan - - ". Joukko kansanedustajia ja naisasialiikkeen edustajia pelkäsi siveettömyyden ja prostituution leviävän, erityisen kiivas oli tunnettu koulunjohtaja Lucina Hagman, jonka mielestä patsas esitti rietasta katunaista ja kokottia, jonka alastomuus julkisella paikalla kauhistutti.

Kritiikkiä esittivät myös ihmisvartalon asiantuntijat, nimittäin lääkärit. Heidän mielestään patsaan anatomia ei ollut oikea. Lantio oli liian leveä ja asento täysin mahdoton.

Naisten ääni -niminen lehti kiivaili patsaan tilannutta ´miesklikkiä` ja ´taide-intelligentsijaa` vastaan. Työmies-lehti piti veistosta ruokottomana ja tolkuttoman kalliina (80000 mk), jolla hinnalla olisi voinut pelastaa monta hädänalaista naista inhimilliseen elämään. Perussuomalaista puoluetta ei siihen aikaan ollut vielä keksitty, joten emme tiedä, millaisen kannan siltä taholta olisimme saaneet - arvata kyllä voimme.

Vain ruotsinkieliset kosmopoliitit ja heidän lehtensä Hufvudstadsbladet arvostivat Vallgrenin patsasta mutta totesivat sen kauneuden ja moderniuden ja urbaaniuden olevan ´helmiä sioille`. Sen sijaan fennomaanien taholta nähtiin, että naisfiguuri liian keimailevana perinteisen kalevalaisen Suomi-neidon ja suomalais-ugrilaisuuden kuvaksi. Totta onkin, että Vallgrenin mallit eivät kuuluneet suomalais-ugrilaiseen heimoon. Malleina toimi kaksi pariisilaista 19-vuotiasta mademoisellea,  Marcelle Delquini ja Leonie Tavier. Fennomaaneille myös suihkulähteen merileijonat olivat epäkansallisia elementtejä.

-  -  - 

Nyt siis Manta on siivottu pois näkyvistä. Sen ympärille on rakennettu huone, yksihuoneinen hotelli. Japanilainen taiteilija Tazu Nishi ideoi Hotel Manta of Helsinki -teoksen osaksi Helsingin juhlaviikkoja. Se toimii 12. lokakuuta asti. Huonevarausta on turha yrittää, sillä hotelli on varattu koko ajaksi. Sen sijaan yleisö pääsee tutustumaan huoneeseen päiväsaikaan (klo 11.30 - 17.30), pääsymaksu on 3 euroa. Minä kävin siellä tänään. Kävijöitä oli ruuhkaksi asti, varsinkin turisteja. Yleisö keskusteli epäsuomalaisen vilkkaasti, ja ilmapiiri oli innostunut. Täytyy myöntää, että minunkin penseä ennakkoasenteeni lauhtui. Idea osoittautui hauskaksi.

 Manta seisoi keskellä parisänkyä. Huone oli asiallinen, siellä oli myös kylpyhuone. Tapeteissa oli piirroskuvia suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöistä. Sieltä oli hieno näkymä kauppatorin suuntaan. Minibaari puuttui. Televisio oli - en tiedä, näkyikö aikuisviihdekanava. Ehkä se ei ollut tarpeen, kun oli tämä Manta?

 Mantaa pääsi tarkastelemaan hyvin läheltä ja aivan uudesta näkökulmasta. Varttunut miehinen katse jätti mietteliääksi. Lääkäri en ole, mutta minusta anatomia on kohdallaan. Tuliko siveettömiä ajatuksia? Enpä tiedä, tokkopa, mutta jätän jokaisen blogia lukevan poikapahasen, rantajätkän ja totisen maalaiskansalaisen sekä naisasianaiset ja kansanedustajat muutkin asiasta kiinnostuneet arvioimaan itse tätä rietasta ja ruokotonta veistosta.

-  -  - 

Sää on parantumassa, selkäkin on kelvollisessa kunnossa. Olen aikeissa lähteä maalle pistämään kesäasunnon talviteloille.  Laiturikeli ei taida enää jatkua, joten uskoisin viikossa selviäväni takaisin Töölöntorille.

Elämyksiä etsimässä

Helsingin Sanomien varsin tasokkaassa Lauantaiessee-sarjassa ilmestyi viimeksi kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen kirjoitus "Taas itkettää". Pidin lukemastani.

Taiteella on tunnetusti mahdollisuus tuottaa vahvoja tunne-elämyksiä. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Katarsis-elämystä kuvataan jopa parantavaksi voimaksi. Äärimmillään puhutaan ns. Stendhal-syndroomasta, jonka tämä ranskalainen kirjailija koki Firenzen taideaarteiden äärellä. "Syndroomaa poteva ihmispolo kokee taiteen niin vahvasti, että se aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta."

Näin vahvaa taide-elämystä harva on kokenut - minä en ainakaan. Sen sijaan useimmat meistä ovat kokeneet liikutuksen kokemuksia, sellaisia jossa itkettää. Tavallisinta se lienee kunnon melodraamaa katsoessa, siis elokuvissa. Tällaisista kokemuksista Viljasen essee puhuu. Hän mainitsee nimeltä useita teoksia, joista hän itse on alkanut kyynelehtiä. Huomasin yllättyväni, sillä hänen luettelossaan oli useita sellaisia, joissa minäkin olen ainakin yrittänyt nieleskellä kyyneleitä. Meillä on siis samansuuntainen taidemaku. Tällaisen toimittajan kirjoituksia täytyy siis ruveta seuraamaan entistäkin tarkemmin.

Olen taas kesän mittaan kiertänyt monenlaisissa taidetilaisuuksissa pitkin Pirkanmaata. Suurimman huomion sai taas kerran Mänttä, tuo merkillinen kuvataidekeskus keskellä ei-mitään. Kävin peräti neljään kertaan katsomassa samat näyttelyt - joka kerralla minulla oli kyydissä eri vieraat. Serlachius-museo Göstan uusi paviljonki kiinnosti vieraitani. Se avattiin alkukesästä, ja sitä sanottiin Helsingin Kiasma-museon ykköshaastajaksi.

Etukäteen pelättiin, miten uusi, huomattavan isokokoinen lisärakennus soveltuu vanhan hienon kartanomuseon puistoon. Kyllä se soveltui, herkkä miljöö ei mennyt pilalle. Uusi osa oli täynnä nykytaidetta, vanha puoli jatkoi Suomen taiteen kultakauden aarteilla.

Jos etsin vahvoja elämyksiä, kyllä ne löytyivät edelleen vanhalta puolelta. "Porilaisten marssi", Symposium" ja monet muut ovat ikiaikaisia suorikkejani. Kartanossa on myös kaksi järisyttävän vaikuttavaa huonetilaa, kirjasto kattomaalauksineen ja viinikellari kustavilaisine seinä- ja lasimaalauksineen. Eläytyminen etenee sitä kautta, kun miettii, millaisia juhlia siinä holvissa isoon tammipöydän ympärillä on vuosien mittaan pidetty. Kartanon vieraina on ollut vaikka ketä, Mannerheimista ja Kekkosesta alkaen.

Uuden paviljongin puolella vaikuttavin oli Eeva-Liisa Ahtilan pitkä filosofinen videoteos Draaman ekologiasta. Siinä kuva tulee yhtä aikaa neljälle ympäröivälle seinälle. Kati Outinen kulkee ympäri seiniä ja puhuu syvällisiä mietteitä.

Salin puolella on mm. Andy Warholia, kaikki Marilynit ja Maot ja Säilyketölkit. Näillä oli 60-luvun lopulta alkaen valtava merkitys pop-taiteen suunnannäyttäjänä, mutta en minä enää oikein jaksa innostua. Ei tule katharsista.

Mäntän toinen tärkeä näyttely on Pekilossa suomalaisen nykytaiteen katselmus, kuraattorina tällä kerralla runoraadin Minna Joenniemi. Pekilo on entinen tehdas, jonka kerroksissa viihtuu ja viipyy mielellään. Mutta kovasti vierastan sitä, että tällaisesta näyttelystä käytetään samaa sanaa kuin niistä Firenzen taideaarteista. Taide. Se on samaa sanaperhettä kuin taitava, taituruus. Klassiseen taiteeseen tämä sana sopii hyvin, nykytaiteeseen ei. Ei siinä taitavuus ole ollenkaan esillä.

Väärä sana, väärä nimi. Tämä antaa kaikenlaisille pilkkakirveille ainekset irvailuun. Tympeimmät poliitikot pääsevät huseeraamaan, kun nykytaiteesta ei löydy taituruutta. Ei tule Stendhal-syndroomaa. Idea on ihan toisaalla. Mistä löytyisi parempi nimi?

(Kuvat Pekilosta 2014)

Mihin menisin?

Kesä puskee silmille niin että hirvittää. Talven vegetatiivinen uneliaisuus kaikkoaa ja stressi iskee. Häivyn kesäksi taas perinteiseen tapaan pois Töölöntorilta kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket käyttää hyväksi Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Pitää olla tarkka, että ehtii käydä katsomassa ne esitykset, näyttelyt ja tapahtumat, joita ei enää kesän jälkeen ole tarjolla.

Tätä tarkoitusta varten selasin tarkasti tänään ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen. Kädessäni oli punakynä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut merkitä virheitä niin kuin opettaja, vaan merkitä huomiovärillä kiinnostavat kohteet.

Nyt-liite on aika kattava. Sen toimitus näyttää aikuistuneen, artikkelit eivät enää ole yhtä puberteettisia kuin ennen. Ainoastaan televisioelokuville tähtiä antavaa toimittajaa vastaan esitän kritiikkiä. Toivoisin vähän aikuisempaa makua, niin että elokuvan historian suuret klassikotkin pääsisivät kunnon tähtimäärille, eivät ainoastaan vampyyri- ja ufojutut.

Nyt pitäisi ruveta tilaamaan lippuja teattereihin. Tarjolla olisi ainakin Kaspar Hauser (Q-teatteri), Europaeus (Kansallisteatteri, Luolasto (Kansallisteatteri), Vadelmavenepakolainen (Kom-teatteri) ja ennen kaikkea Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri - sillä tämä on hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle, joka on kolme vuosikymmentä ollut kaupungin ehkä tärkein teatterifoorumi).

Musiikin tarjonnasta en voi ohittaa juuri alkavaa Kirkko soikoon -sarjaa. Nyt-liite esittelee kaupungin kirkkoja akustiikan näkökulmasta. En vielä osaa päättää, mihin kirkkoon menisin, sillä tarjontaa on paljon.

Pienimuotoisempaa ja kertaluonteista musiikkitarjontaa on myös. Birgitta Ulfsson kunnioittaa Tove Jansson 100 vuotta -vuotta lauluillallaan nimeltä Den avslöjande tröstaren. Bisse on jo 85-vuotias. Hienon taiteilijan konserttiin on pakko päästä. Nuorempaa sukupolvea edustaa Arja Saijonmaa. Hänen konserttinsa nimi on Den hemliga stranden. Molemmat Espoossa.

Taidemuseoiden tarjonnasta merkitsin etusijalle Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn ja Tennispalatsin Chaplin-näyttelyn. Molemmat kyllä jatkuvat vielä syksylläkin, joten paniikkikiirettä ei ole.

Minulla on harmillinen taipumus sivuuttaa esitelmät ja tieteelliset seminaarit. Niin ei pitäisi tehdä, sillä paljon kiinnostavaa tapahtuu. Viimeksi osallistuin pari viikkoa sitten kielitieteilijä E. N. Setälän syntymän 150-vuotisseminaariin. Minulla on erityisintressi aiheeseen. Hyvin mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Kuva (Saša Tkalčan) on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta. Huomaan itsekin päässeeni mukaan kuvaan, mutta kiusallakaan en kerro, missä.

Missä miehet?

Olen käyttänyt viime päivinä aikaa ja voimaa laiminlyöntieni korjailuihin. En ymmärrä, miten minusta on päässyt tulemaan sellainen, joka vasta viime hetkillä ehtii hoitaa asiat, joihin olisi kyllä ollut mahdollisuus kuukausikaupalla.

Tarkoitan kiinnostavia näyttelykäyntejä. Minulla on työhuoneeni seinällä korkkipohjainen ilmoitustaulu. Kiinnitän siihen nastalla keltaisia tarralappuja, joihin kirjoitan tiedot kaupungissa tarjolla olevista kiinnostavista näyttelyistä ja tapahtumista ja  niiden päivämääristä. Siitä voin helposti vilkaista, mihin voisin mennä. Helsinkiläisenä olen todellakin lihapatojen ääressä.

Aivan äskettäin tuli kaksi kertaa kiire. Lappuni kertoivat, että näyttely oli loppumassa. Ensin loppui Päivälehti-museon näyttely Saima Harmajan ja Aino Kallaksen päiväkirjoista. Erityisesti Harmaja on minulle kiinnostava aihe opiskeluajoista lähtien. Kirjoitin jonkin harjoitustyön hänen runoistaan.

Toinen lappu kertoi, että Ateneumin Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä esittelevä "Järven lumo" -näyttely on  loppumassa. Sekin oli oikein miellyttävä näyttely, pieneen keskittyvä, jotenkin intiimi. Oli maalauksia yhteisön päivittäisestä elämästä, kuten lapsista, puutarhasta ja pihan ja rannan maisemista.

Rantatien kuvien lisäksi tarjolla oli kokoelma Rafael Wardin kiinnostavimpia maalauksia. Tämä näyttely jatkuu vielä maaliskuun alkuun asti, joten sitä voin suositella lukijoille. Rantatien näyttely loppuu ylihuomenna, sunnuntaina.

Näyttelyissä tulee aina katsotuksi kuvien lisäksi myös yleisöä. Niin nytkin. Ja kun yleisöä tarkkailen, alan tuntea vuosi vuodelta itseni yhä omituisemmaksi. Että minun ei oikeastaan kuuluisi olla täällä.

Näyttelyvieraat ovat naisia. Yksin kulkevia, pareittain kulkevia, ryhmissä kulkevia, varsinkin varttuneessa iässä olevia naisia mutta jonkin verran myös nuoria naisia. Muutama harva pariskunta, iäkkäitä.

Missä ovat miehet? Minun lisäkseni kaksi tai kolme yksin kulkevaa miestä satojen naisten seassa.  Jos ulkonäöstä voi mitään päätellä, ne pari kolme miestä taitavat olla paikalla ammatillisen kiinnostuksen vuoksi. Ulkonäössä on havaittavissa sitä kuuluisaa taiteilijan boheemisuutta. Niin kai minussakin.

Missä ovat miehet?

(Kuva elokuvasta Jag är nyfiken gul - Vilgot Sjöman)