Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hector. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hector. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. toukokuuta 2015

Siitäs sain!



Aina välillä iskee nolotus omista ennakkoluuloisuuteen lukkiutuneista asenteista. Huonoksi omaksitunnoksi sitä voisi myös nimittää, mutta sana on aika uskonnollisesti virittynyt. En kärsi synnintunnosta, en kaipaa tähän pelastusoppia. Tietääkö joku sekulaarista synonyymia omalletunnolle?

Tällä keralla sielunkolkutuksen syy on kaikenkarvaisen kaupallisuuden vieroksuminen. Blogin vakilukijat ovat sen kyllä havainneet. Ilkeilen ja pilkkaan kaikkea mikä haiskahtaa markkinamiesten puuhalta ja nuorkauppakamarinulikoiden ketkuilulta. Sellaista maailmamme on täynnä. Pilalle menneestä ei ole pulaa: rockmusiikki, huippu-urheilu, kaupunkien ja kirkonkylien maisemat, politiikka, tv-ohjelmat, turismi ja ties mitkä.

Ja sitten yhtäkkiä minä sattumalta autoa ajaessani ja radiokanavia selaillessani löydän laadukkaan ohjelman - ja yllätyksekseni huomaan sen tulevan kaupalliselta kanavalta.

Olen pitänyt kaupallisia radiokanavia kunnianhimottoman lähetysvirran foorumina, jossa ei tehdä muuta kuin laskelmoitua sisältöä mainostajille. Jos kuulen kaupallisesta radiosta puhetta, se on kelvotonta meuhkaamista ja tasotonta kielenkäyttöä.

Aikanaan 80-luvulla ensimmäinen kaupallinen radiokanava, Radio City, oli kyllä laadukas ja yritteliäs juttu. Lepakkoluolan väellä olikin kulttuuritaustaa. Mutta pikkuhiljaa sekin meni pilalle kaupallisuuden paineissa.

Autoradiosta kuulemani puheohjelman nimi oli "Hiljaiset". Se kertoi yksinäisyydestä hyvin pysäyttävällä tavalla. Sitä on tehty pitkä sarja, joka löytyy nettiradiosta.  Aion kuunnella kaikki osat. Tämän päivän (maanantai 11.05.15) Helsingin Sanomissa toimittaja Sampsa Oinaala kirjoittaa kolumnin samasta aiheesta. Olen saanut tästä toimittajasta myönteisen käsityksen muutenkin. Hänellä näyttäisi olevan maailmanmenosta viisas visio.

Kolumnista luen lisäksi ilahduttavan tiedon, että Ylen poistama musiikkiohjelma "Pop eilen - toissapäivänä" (toimittajana Heikki ´Hector´ Harma) aloittaa kesäkuussa radio Novalla. Se on kaupallinen kanava, ja Hector on ensimmäinen, joka tekee siellä toimitetun musiikkiohjelman. Se murtaa kanavan lähetysvirran.

Tässä kohdassa siis iski se huono omatunto. Siitäs sain!

(Kuvassa minun ja Pulttibois-ohjelman yhteinen näkemys kaupallisesta radiosta: Aake Kalliala & Pirkka-Pekka Petelius, MTV3)






tiistai 20. marraskuuta 2012

Tytöstä polvi paranee



 

Kun tulin kotiin ja astuin kadulta kotitaloni ala-aulaan, hissin vieressä oli suuteleva pari. Jotenkin hämäännyin. Tunsin osuneeni paikalle häiritsemään tärkeää toimitusta.  

Eivät he kuitenkaan näyttäneet häiriintyvän, eivät ehkä huomanneetkaan minua, niin keskittyneitä he olivat keskinäiseen eroottiseen kommunikaatioonsa. En siis kääntynyt takaisin vaan ohitin nuoren parin aivan kosketusetäisyydeltä ja menin hissiin. Todellakin nuoren parin, paino sanalla nuori. Olisivatkohan olleet viisitoistavuotiaita.  

Aika nuoria, aika kiihkeitä. Nuori neito näytti olevan päällepäsmäri, jos nyt oikein havaitsin. Ei sellaista meininkiä kehtaa kovin tarkasti jäädä tutkiskelemaan, jotenkin tuntee itsensä noloksi. Mutta sen mitä silmäkulmastani hissiin mennessä havaitsin, nuori neito vei ja nuori herra oli aika tiukoilla. Mihinkähän päätyivätkään?  

Hämmentynyt ohikulkija mietti hississä noustessaan viidenteen kerrokseen, millainen oli hänen oma kokemuksensa samassa iässä. Eipä hääppöinen. Ehkä suunnilleen niin kuin Hector riimittelee:  

" - - tuskin uskalsin mä koskee / aroin huulin jotakin poskee / kuinka paljon, kuinka turhaan / hellyyttä mä silloin pelkäsin - - "   

Ja sekin vähä tuntui silloin kuumalta, tosi kuumalta. Tuollaista ala-aulan kaltaista tyttöä ei osannut kuvitellakaan. Tai kyllä sittenkin osasi, nimenomaan kuvitella. Reaalimaailmassa sellaisia ei ollut.  

Kuvassa näytteitä entisajoilta.
 
 
 

maanantai 21. marraskuuta 2011

Naiset Venuksesta, miehet...

Kävin Hectorin konsertissa jäähallissa.

Hector on aikamatka minun ikäpolveni nuoruuteen 60-luvulle. Hän on aikakautensa tulkki, hän onnistui muuttamaan kielikuviksi nuoruuden tunnelmia, välillä kipeitäkin tuntoja. Hector on parhaimmillaan ollut nuoren miehen tunteiden tulkki.

Hänen monissa teksteissään värähtelee seksuaalinen kaipaus ja ahdistus, sellaisena kuin vain nuori mies - tai pikemminkin keskenkasvuinen poika - kaikessa epävarmuudessaan asian sisimmässään tuntee. Yksi parhaista esimerkeistä on ”Aki, Make, Pera ja mä”: ” - - Jos saisit kuulla mitä tein / mä kanssa tyttöjen illoin / Sä yllättyisit varmaankin / Ei pidä luulla, että vein / Mä niiltä kunnian silloin / Kun tuskin uskalsin mä koskee / Aroin huulin jotakin poskee / Kuinka paljon, kuinka turhaan / Hellyyttä mä silloin pelkäsin - - ”

Hector on parhaimmillaan ollut poikkeuksellisen taitava kielikuvien, varsinkin metaforan, käyttäjä. Muistan vieläkin elävästi, millaisen täysosumatunnelman aiheutti ensimmäinen kerta, kun kuulin kappaleen ”Mä olen hautausmaa”. Se on täyttä metaforaa alusta loppuun:

Nyt siitä vuosia jo on, kun itkin kuutamoon.
Kuu on miehitetty, itsekin mä muuta oon.
Mä olen karvainen mies, mä olen hautausmaa.
Mä oon siipirikko, kuljen taaksepäin.
Mä olen menevä mies, mä olen historiaa.
Mä oon siipirikko laput silmilläin.
Mä olen kasvoton mies, mä pelkään paljastajaa.


Se kuusikymmenluvun alku oli rautainen,
Vaikka tyttö oli rinnoiltansa lautainen.
Niin siitä sanottiin, Elvistä janottiin,
Ja niin limbon suuren ali kuljettiin.
Mun sormi ihoa sai ja vähän isommat nai.
Ja niin aivot maailmalta suljettiin,
Ja sitten minäkin sain, nyt koko maailmaa nain.


Nyt aika pysähtynyt on, ja katson kuutamoon.
Kaikki seisoo, nyt mä miehen kylkiluuta oon.
Mä olen loputon yö, mä olen kirjallisuus.
Mä oon Jeesus-lapsi ilman Mariaa.
Mä olen aikojen työ, mä olen Raamattu uus.
Laulan yöhön kuutta uutta aariaa.
En pelkää historiaa, mä olen hautausmaa.

Tämä on nostalgiaa nuoruuden miesnäkökulmasta. Metaforat ovat aika karskeja, eivät mitenkään hempeitä. Tätä kuunnellessani jäin miettimään, onko olemassa mitään lyriikkaa, joka kuvaisi aihetta nuoren naisen näkökulmasta, niille nuorille neideille, jotka yhtä lailla olivat kokemusten osapuolina.

Ei ole, en minä ainakaan tiedä. En keksinyt muuta kuin yhden runon, mutta se on paljon vanhempi, ja siitä puuttuu kokonaan rock-viritys. Mutta sekin oli aikakautensa ääni, nimenomaan naisääni, hempeä, eteerinen, esoteerinenkin. Runoilija on Edith Södergran.

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen . .
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.
(Vierge moderne - 1916, suom. Pentti Saaritsa)

( Jag är ingen kvinna. Jag är neutrum. / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut, / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol… / Jag är ett nät för alla glupska fiskar, / jag är en skål för alla kvinnors ära, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet, / jag är ett språng i friheten och självet… / Jag är blodets viskning i mannens öra, / jag är en själens frossa, köttets längtan och förvägran, / jag är en ingångsskylt till nya paradis. / Jag är en flamma, sökande och käck, / jag är ett vatten, djupt men dristigt upp till knäna, / jag är eld och vatten i ärligt sammanhang på fria villkor…)

Tiedän, tiedän, ja hyväksyn vastaväitteet. Rinnastus on täysin epäpyhä ja anakronistinen.

Mutta silti. Minulle avautuu näissä näkökulma samaan asiaan. Yhteistä on toistuvan metaforarakenteen (”Mä oon…” / ”Olen…”) kuvakielelle siirretyt sisäiset tunnot suuren mysteerin edessä.

Ja sitten näissä kahdessa on minun lukukokemuksessani se iso ero: maskuliininen ja feminiininen elämys - vaikka Södergran neutrumista puhuukin.

Mietittäväksi jää, pitääkö paikkansa miete, jonka Mark Levengood jossakin esitti: ”Naiset ovat Venuksesta, miehet Äänekoskelta.”

(Kuvassa Tapio Tapiovaaran kuvitusta Edith Södergranin teokseen Runoja - WSOY 1968)