Eri sorttia

Kävin kierrätyskeskuksessa. Se on poikkeuksellisen mielenkiintoinen paikka. Siellä voisin viipyä pitkään. Nyt oli vähän kiire, joten vain pari tuntia ehdin kierrellä ja katsella.

Olin etsimässä tallettavaa DVD-nauhuria. Entinen alkoi oikutella. Jostain minulle käsittämättömästä syystä sellaisia ei ole valmistettu enää ainakaan kymmeneen vuoteen. Käytettyjä vielä saattaa löytyä.

Minulla on ikiaikainen perinne tallentaa televisiosta tulevia klassikkoelokuvia omalle levylle. Niitä on vuosien varrella kertynyt iso kokoelma, mutta aina tulee lisää. Lähipäivinäkin Franqoise Truffaut´n Kesytön (sunnuntaina 17.4.) ja kokoomateos Ihmisiä sunnuntaina, jossa kiinnostavaa on erityisesti nuoren Billy Wilderin osuus (lauantaina 23.4.). Olisi vahinko, jos tällaisia aarteita en saisi talteen rikkinäisen koneen vuoksi. Siksi lähdin etsimään apua kierrätyskeskuksesta.

Löytyihän sieltä. Valittavana oli parikymmentä konetta. Valitsin Philips-merkkisen, jossa on myös kovalevy. Hinta 25 euroa. Mukana huoltotodistus, joka oli kirjoitettu keskuksen omassa verstaassa. Kuukauden takuu.

Hyvin tuntuu toimivan. Äkkiä opin käyttämään, vaikka siinä oli osittain vanhentunutta tekniikka, kaikki nämä Show view -ajastukset ja muut. Sitä vähän ihmettelen, miksi firmat rakentavat koneensa niin, että ne eivät ole yhteen sopivia. Jos on tallentanut levylle yhden elokuvan Sonylla, niin sille levylle ei voi tallentaa toista elokuvaa Philipsillä, vaikka tilaa olisi. Se tuntuu tahalliselta kiusanteolta, vähän samalta kuin en voisi ostaa autooni bensaa ABC:ltä, jos olen edellisen tankillisen ostanut Nesteeltä.

Kierrätyskeskuksessa oli vaikka mitä. Pitkät kirjahyllytkin, joissa näytti olevan ihan kelpo kirjallisuutta. Tammen Keltainen kirjasto  näytti pikavilkaisulla olevan hyvin edustettuna.

Aion mennä uudestaan penkomaan ajan kanssa. Asiakkaita oli paljon, ulkonäöstä päätellen varsinkin opiskelijoita, maahanmuuttajia ja eläkeläisiä. Hyvä paikka, minun makuuni.

Vähemmän minun makuuni osui portin vieressä kadun toisella puolella oleva matala rakennus, jonka edessä oli pitkä rivi komeita moottoripyöriä ja vieressä riskin näköisiä parrakkaita kaljupäisiä miehiä tupakalla. Oven yläpuolella olevasta kyltistä sain lukea, että siinä on päämaja eräälle kerholle, jonka nimen olen usein saanut lukea lehdestä, varsinkin rikosuutisten yhteydessä. Kerhon nimi alkaa B-kirjaimella.

Pysyttelin tiiviisti väärällä puolella katua sen kerhon kohdalla ja taisin vähän lisätä askelten tiheyttäkin. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä. Minähän olisin sopeutunut siihen joukkoon erittäin hyvin. On partaa, on hyvin kehittynyttä keskivartaloa, on mustat farkutkin. Jos nyt kalju puuttuu, ei kai se niin pienestä ole kiinni.

Oikeat ja väärät tähdet

Ne ovat tiukkoja paikkoja, kun kaikki muut selvästikin tuntevat puheenaiheen, mutta minä en ole siitä kuullutkaan. Ja puhe on sellaisesta aiheesta, jossa olen yrittänyt esittää asiantuntijaa. Siinä voi menettää maineensa.

Kuvitelkaapa vaikka matemaatikkoa, joka ei kahvipöytäkeskustelussa muista, mikä hemmetti se hypotenuusa olikaan. Tai äidinkielen opettajaa, joka on unohtanut, mitkä himputit ne tempukset olivatkaan. Tai säveltäjää, jonka muistista on kadonnut, mikä kumma kiemura siinä nuottiviivaston alussa on.

Ei minulle ihan näin pahasti käynyt mutta melkein. Olen aina yrittänyt esittää jonkinlaista elokuvataiteen tuntijaa. Ja sitten joskus 1990-luvulla minulle kävi niin, että istuin seurueessa, joka sujuvasti keskusteli jostakin elokuvahahmosta nimeltä Darth Vader.  Minulla ei raksuttanut, kenestä puhutaan.

Jotenkin onnistuin kiemurtelemaan nolosta tilanteesta. Menin ja otin selvää.

Tämä vaikea paikka tuli mieleen, kun uusi Tähtien sota -elokuva taas on ilmestynyt. Minun täytyy tunnustaa, että en ole nähnyt sarjasta yhtään osaa.

Suuressa ennakkoluuloisuudessani jätin aikoinaan ykkösosan väliin, ei vain juolahtanut mieleen mennä sellaista katsomaan, kun kunnollisiakin elokuvia oli runsaasti tarjolla. Scifi ei tuntunut kelvolliselta lajilta, paitsi jos tekijänä oli laatuohjaaja, kuten Truffaut tai Jarva.

Kun ykkösosa jäi katsomatta, myöhemmät osat jäivät myös, vaikka niistä oli kasvanut iso ilmiö. Jossain kolmannen osan paikkeilla ymmärsin, että tämä kuuluisi yleissivistykseen, mutta kyytiin ei oikein enää taida päästä tuntematta aiempia. Sisältöjen kronologiassakin oli jotain epäselvää.

James Bondit olen sentään nähnyt mutta Tähtien sotia en. Samalla tavalla huippukaupallisiksi tuotteiksi luokittelen molemmat. Kaupallisuus näyttää nykyisin olevan entistäkin vahvempi kriteeri elokuvaesittelyille mediassa. Elokuva on nykyisin melkein aina teollisuutta, harvoin taidetta. Ne eivät ole enää kulttuuria vaan kulutustavaraa.

Elokuva ei koskaan ole ollut Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen vahvaa aluetta (ei sen puoleen kirjallisuuskaan - enää). Jo aikoinaan 1950 - 60-luvulla Paula "Pimpula" Talaskivi ruhjoi monta maailmanmittaiseksi klassikoksi noussutta elokuvaa. Helena Yläsen ja Mikael Fräntin esittelyihin tuli analyyttisempää otetta, mutta nyt taas näyttää huonolta. Elokuvien pääarvostelija juoksee Cannesin ja muiden festivaalien supertähtihaastatteluissa kyselemässä joutavia. Uutuuselokuvien keskeisin näkökulma on elokuvan kaupallinen potentiaali ja mahdollisuus menestyä Hollywoodin Oscar-humussa. Näistä HS julkaisee laajoja kirjoituksia isoin kuvin.  Laatuelokuvista kirjoitetaan useimmiten enää sähkeen mittaisia mainintoja.

Helsingin Sanomien omituisen elokuvalinjauksen huipentuma on televisiossa esitettävien elokuvien arvostelu. Ilja Rautsi -niminen henkilö antaa jokaiselle elokuvalle tähtiä asteikolla 1 - 5. Tehtävä on tärkeä, sillä televisio tavoittaa suuret yleisöt. Varinkin Yle-Teema esittää usein laatuelokuvia.

Miksi valtakunnan ykköslehti pitää näin vaikutusvaltaisella paikalla henkilöä, jonka elokuvamaku edustaa lähinnä yläasteikäisen kollin näkemystä. Huippuohjaajien mestariteokset jäävät keskitason pisteisiin mutta heti jos elokuvan aiheena ovat zombiet tai avaruusörkit, pisteitä tulee maksimimäärä.

Lisäksi linjassa on outoja painotuksia. Tuore esimerkki: Perjantai-illan Woody Allen -elokuva To Rome with Love sai yhden tähden. Ei se Allenin parhaita ohjauksia ole, mutta jos rinnalle laitetaan edellisen iltapäivän kotimainen "Ei se mitään, sanoi Eemeli", joka sai kaksi tähteä, niin ei voi muuta kuin ihmetellä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ajatuksenjuoksua.

Kuvassa ei ole Darth Vader vaan Eemeli, keskellä.

Päihtykää

Kun otin kirjan hyllystä, sen välistä tipahti kirjekuori.

Ei siinä mitään outoa ollut. Useinhan minulla kirjojen välistä tipahtelee kaikenlaista, lehtileikkeitä, muistiinpanoja, monisteita. Olen tipahteluun aikojen myötä jotenkin vaistomaisesti oppinut varautumaan, joten onnistuin sieppaamaan kirjekuoren ennen kuin se pääsi putoamaan lattialle.

Kirjekuoria ei kuitenkaan kirjojeni välistä usein tipahtele. Mikä kumma? Heti piti avata kuori ja katsoa.

Siellä oli käsin kirjoitettu kutsu juhlimaan. Käsiala oli tuttu. Tarjolla olisi viiniä, ruokaa, saunomista, musiikkia. Päivämäärä kertoi ajankohdan: toukokuu 1975. Allekirjoitus: Simo.

Kutsukirjeen lopussa oli pitkä sitaatti:

"Päihtykää  

Tulee aina olla päihdyksissä. Siinä kaikki: vain siitä on kysymys. Jotta ette tuntisi Ajan hirveätä taakkaa, joka murskaa teiltä olkapäät ja
painaa teidät maata päin, teidän tulee päihtyä kaiken aikaa.  

Mutta mistä? Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan, mutta päihtykää. Ja jos joskus palatsin portailla, ojanpientareen vihreällä nurrmikolla, huoneenne synkässä yksinäisyydessä heräätte päihtymyksen laskeuduttua tai hävittyä, kysykää tuulelta, aalloilta, tähdeltä, linnulta, kellolta, kaikelta katoavalta, pyörivältä, laulavalta, puhuvalta kysykää, mikä aika on. Ja tuuli, aalto, tähti, lintu, kello vastaavat: On aika päihtyä. 

Jotta ette olisi Ajan piinaamia orjia, päihtykää lakkaamatta. Viinistä, runoudesta tai hyveestä, mielenne mukaan."

Simo oli hyvä ystäväni, kirjallisuuden opiskelija ja putkiasentaja. Tutustuimme, kun tavoittelimme samaa tyttöä, olimme vähän kuin kilpakosijat Truffaut´n elokuvassa Jules ja Jim.  Kumpikaan meistä ei saavuttanut lopullista voittoa, mutta minä taisin menestyä paremmin.

Kyllä minä muistan, että Simon kutsua kuuntelin tarkalla korvalla. Kaikkea kolmea siellä oli yllin kyllin.

Simo oli omalaatuinen hurmahenki, äärettömän innostunut kaikista noista sitaatin lopussa mainituista kolmesta, mutta yhdestä niistä vähän turhankin paljon. Sen myötä idealistin valo sammui jo vuosia sitten. Ei se siltä osin Simolle itselleen hyvä neuvo ollut.

Kirje oli piilossa täsmälleen oikean kirjan välissä. Täältä kirjeen sitaatti löytyy:

Charles Baudelaire. Pariisin ikävä, suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo (Le Spleen de Paris - 1869)

Harmillisia muutoksia

Kun muuttaa pitkän maalla vietetyn kesän jälkeen takaisin kaupunkiin, joutuu jättämään hiljaisuuden. Äkkiseltään liikenteen melu häiritsee, varsinkin yöllä. Ensimmäisinä öinä ihmettelee, miten täällä voi nukkua. Vähitellen kuitenkin meluun tottuu, ainakin ennen on tottunut.

Kaupunkielämän levottomuus ja meluisuus on monelle ongelma, jota paetaan monin eri tavoin. Olen tullut ymmärtämään, että hiljentymismatka luostariin on kasvattanut suosiotaan, myös ei-uskonnollisten keskuudessa. Sitä sanotaan retriitiksi. Helsingissä Kampin keskuksen nurkalla on Hiljaisuuden kappeli. Se olisi hyvä paikka paeta kaupungin hälinää, jos siellä olisi vaikkapa runokirjoja. Mutta siellä on pappeja

Minun retriittini on kesäkodin laituri, jossa istun öisin kuuntelemassa yölaulajia.

Hiljaisia paikkoja ovat myös kirjastot. Suuri harmi on kohdannut minua, sillä vakituinen hiljaisuuden tyyssijani, Töölön kirjasto, on suljettu remontin vuoksi. Joudun selviytymään ilman sitä kevääseen 2016 asti. Harmi ei ole vähäinen, sillä kirjasto sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä Töölöntorilta. Sinne kävelee Topeliuksenkatua pitkin viidessä minuutissa.

Poikkean usein myös Kymppikirjastoon, joka sijaitsee aivan ydinkeskustassa, vanhassa Postitalossa. Se on musiikkiin erikoistunut kirjasto. Siellä on usein myös erilaisia tapahtumia ja ohjelmia. Huomenna, keskiviikkona, yritän ehtiä sinne katsomaan kuukauden elokuvan, vanhan tutun Truffaut´n Ampukaa pianistia.

Mutta Töölön kirjaston remonttiaikana minun on siirryttävä käyttämään vanhaa Rikhardinkadun kirjastoa. Se on hieman syrjässä vakioreiteiltäni, mutta hienon rakennuksen upeat salit motivoivat kyllä kävelemään hieman pidempiä kierroksia. Jos jossakin niin siellä tuntee olevansa kulttuurin, taiteen ja sivistyksen ytimessä. Saman tunnelman kokee tietysti myös Kansalliskirjastossa, mutta sekin on nyt remontissa.

Akateeminen kirjakauppa ei ole mikään hiljaisuuden temppeli mutta hieno paikka silti. Nyt sillekin kuuluu huonoa. Stockmann-konsernin bisnekset sujuvat huonosti, ja Akateemisen hyötysuhde neliömetriä kohden on kuulemma erityisen huono. Onhan siellä väljää.

En usko että pahasti erehdyn, kun ennustan, että kohta Akateemisen kirjat pinotaan korkeammiksi kasoiksi, valikoimat supistetaan bestsellereiksi ja vapautuneet tilat muutetaan joksikin hyödyllisemmäksi, kuten parkkihalleiksi. Ja sitten bisnes pyörii taas.

Outoja taideteoksia 3

 

[jatkoa eiliseltä ja toissapäivältä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Malmberg aloitti musiikista ja Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratoriosta, jota hän ei  oppinut ymmärtämään. Minun musiikinkuunteluni kehityslinjassa on samantapainen kokemus.  

Alkuhetki oli Beatles. Bändi ilmestyi maailmaani ja matkaradioooni, kun olin 14 v. Se mullisti maailmankuvani ja jätti pysyvän jäljen. Meihin rokkijätkiin iski heti puberteettinen ylemmyydentunne: tangot, humpat ja muut menneen maailman malmstenit olivat siitä hetkestä alkaen roskaa. Taidemusiikki ei ollut roskaa, se oli vain vaikeaa ja siksi sitä ei kuunneltu. Kun pop-musiikkiin ilmestyi vaikutteita klassiselta puolelta, sitä kyllä osattiin arvostaa. Sellaisia oli Beatleseilla (A Day in the Life), Jethro Tullilla (Bourrée), Ekseptionilla, Keith Emersonilla, Moody Bluesilla ja monilla muilla.  

Nyt, varttuneessa iässä käyn mielelläni sinfoniakonserteissa ja messuissa, vaikka musiikki ei ole ollenkaan leipälajini. En ole pitänyt suurtakaan väliä sillä, mihin konserttiin olen lipun ostanut. Tulee mitä tulee, "ymmärtämisellä" ei ole väliä, menen ensisijaisesti nauttimaan ja useimmiten se on onnistunut. Kovin vaikeita tai omituisia konsertteja ei ole osunut kohdalle. Erikoisimpina elämyksinä muistan Einojuhani Rautavaaran ja Per Nørgårdin teokset. Kaija Saariahon oratoriota en ole kuullut, siihen en osaa sanoa mitään.   

*   *   *     

Kirjallisuudesta Malmberg ilmoittaa vihaavansa teennäistä monimutkaisuutta ja  kunnioittavansa Veijo Merta niin ettei hänen nimeään lausu lakki päässä. Hyvä, minäkin kunnioitan. En kuitenkaan osaa pitää Merta mitenkään erityisen vaikeana kirjailijana. Jännittävänä, kekseliäänä, yllättävänä ja epäsovinnaisenakin, mutta en vaikeana. Samalla tavalla outona pidän sitä, että Malmberg liittää nimen Truffaut vaikeasti ymmärrettävien taiteilijoiden listaan.  Ei minusta. Elokuvat kuten 400 kepposta, Jules ja Jim, Morsian pukeutui mustaan ovat uuden aallon merkkiteoksia, mutta en pidä niitä erityisen vaikeina. Godard ennemminkin sopisi listalle.   

Kirjallisuudessa on kiistämättä monia teoksia, jotka kuuluvat vaikeiden klassikoiden listalle. Malmberg mainitsee James Joycen Odysseuksen ja Volter Kilven Alastalon salissa. Jälkimmäisestä hän sanoo viisaasti: " Sitä voisin hyvin pitää yöpöydälläni. Sitä pitää nauttia siivu kerrallaan kuin iltaviskiä."  

Minä en nauti iltaviskiä enkä pidä Alastalon salia yöpöydälläni, mutta asenne on oikea. Juuri niin pitää tehdä. Sillä tavalla kirjan lukemiseen menee vuosi ellei kaksikin, mutta saa mennäkin. Hyvästä pitää nauttia kauan.  

Minulla ei aikoinaan ollut mahdollisuutta nauttia siitä kauan vaan kirja piti kiitää läpi pikavauhtia, sillä se kuului tenttivaatimuksiin. Sellainen otti voimille. Sama pätee Joyceen. Yliopisto tuhoaa lukunautinnon, joskin onnistuu välillä herättämään kiinnostuksen. Minäkin menin Dubliniin viettämään Bloomsday-juhlaa (16. kesäkuuta). Aika villiä oli. Toivottavasti tulee tilaisuus mennä joskus uudestaan.  

Malmberg kehuu Saarikoskea ja Haavikkoa, hieman yllättäen. Luulen, että moni kokematon lukija voisi suhtautua Haavikkoon samalla tavalla kuin Malmberg Saariahon oratorioon. Olen itse ollut Haavikon kanssa jonkin kerran niin ymmälläni, että olisin voinut heittää kirjan ikkunasta ulos. En ole heittänyt. Töölöntorilta sitä ei kuitenkaan enää löytäisi.  

Joku sanoi: "Taideteos on taideteos, jos tekijä niin sanoo". En muista kuka, taisi liittyä dadaismiin. Ei siihen vastaanottajan ymmärtämistä tarvita, ei minun sen enempää kuin Ilkka Malmberginkään. Kiitän kuitenkin veteraanitoimittajaa kelpo puheenvuorosta. Ei se tabloidi-Hesari ihan kelvoton läpyskä ole, kun onnistuu minutkin näin provosoimaan.  

(Kuvassa James Joycen patsas Dublinissa ja detalji Tuomas Kyrön piirroksesta, jonka aiheena on Paavo Haavikko, julkaistu Parnassossa 5/2007)

 

 

 

 

Rättisitikka

Rättisitikka

”Nostalgia on muistin laupiasta likiarvoisuutta”, sanoi kirjailija Riku Korhonen jossakin äskettäin. Voi se olla niinkin, mutta toivottavasti ei aina.

Elokuvassa ”Yö kuuluu rakkaudelle” (Louis Malle 1958) ajeltiin vähän väliä Rättisitikalla. François Truffaut´n ”400 kepposessa” (1959) Pariisin kadunvarsilla niitä seisoi joka kahvilan edessä. Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” -elokuvassa (1960) niitä näytti jo olevan Pariisi täynnä.

Kaikki nämä elokuvat on äskettäin esitetty televisiossa, ja ”400 kepposta” näyttää tulevan taas pikapuoliin.

Rättisitikka eli 2CV on Dessutomin muistin laupiaan likiarvoisuuden mukaan autojen mestariteos. Nostalgiani harminpaikka sijaitsee siinä kohdassa elämääni, jolloin tätä autojen taideteosta ei enää valmistettu.

Rättäri oli Dessun ensimmäinen auto. Ostin käytetyn ”sätkän” lukioaikojeni kesälomatienasteilla heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Sillä oli tyylikästä kurvata niiaillen lyseon pihaan.

Vallitsee kovin virheellinen käsitys, että nuoret neidot suosivat rajuja menopelejä ja niiden kuskeja. Ainakaan oman kokemukseni mukaan Jyväskylässä ”apinakiikku” ja sen kuski ei lukiolaistyttöjen suosiossa hävinnyt Datsuneille ja muille, joiden tehot riittivät vinguttamaan renkaita asfalttiin ja esittämään nelipyöräliukuja - tai ainakin niiden yrityksiä.

Erityisesti taide- ja runotytöt nousivat mielellään sätkän heijaavaan syliin, vaikka se ei sudi eivätkä renkaat käryä. Lähipaikkakunnan varuskunnan everstin tytär kuitenkin joutui kuulemaan isänsä pilkallisia kommentteja, kun isä oli yösydännä luurannut verhonraosta ja nähnyt, millaisella kulkupelillä tytär tuotiin kotiovelle.

Myönnetään - Sitikasta ei ole hyökkäysvaunuksi.

Etuovet aukesivat väärään suuntaan, vaihde oli kuin kävelykepin koukku, lasinpyyhkimien huiskinta tuntui nopeutuvan vauhdin kiihtyessä, alamäessä vauhti nousi lähelle satasta. Autoilun historian mukavimmat istuimet.

Millään muulla henkilöautolla ei olisi onnistunut isojen tavaroiden kuljetus. Kokemusta on: muuttokuorma Pasilasta Punavuoreen kulki. Katto rullalle ja takaluukku pois tieltä - ja massiivikaappi ja kirjoituspöytä kyytiin.

Tällaisilla mestariteoksilla Dessu ajeli pitkään ja kiersi monet kokoontumiset ja festivaalit. Yhteishenki oli osa kulttuuria. Kohdatessa oudotkin tutustuivat ja maantiellä vastaantulevalle vilkutettiin.

Rättisitikka hahmottuu näin jälkikäteen osaksi ranskalaisen elokuvan uuden aallon luomaa henkistä maisemaa ja eurooppalaista nuorisokulttuuria.

Toinen vähän samanlainen oli Tipparellu.

Kuin Jules ja Jim

Lehdessä kerrottiin, että Vantaalla nuoret miehet olivat tapelleet naisesta kuin kollikissat maaliskuisessa yössä.

Kilpakosintaa esiintyi itse kullakin nuoruudessaan. Se on nuorten miesten laji, kun testosteroni jyllää, rahaa ei ole mutta koko ajan panettaa. Siinä ei kaverille soisi siivuakaan siitä, mikä itselle olisi ehkä saatavilla. Tuntemattomalle vielä vähemmän.

Mutta tappelu?

Eikö parempaa keinoa löydy? Siinä täytyy nuorella uroksella olla sielussaan jättiläiskokoinen alemmuuskompleksi. Pelko siitä, että jää ilman iloa, pysyvästi, lopullisesti.

Naiset tunnetusti valitsevat kumppaaninsa tarkoin, ainakin useimmat. Fyysinen voimakkuus on vain yksi ominaisuuksista. Vain pieni osa naisista asettaa sen ainoaksi valintakriteeriksi, toisin kuin metsolintujen soidinmenoissa.

Voiko joku nainen olla otettu siitä, että hän on tappelun voittosaalis?

Ei kai? Naisethan ovat kehittyneempiä ja kypsempiä olentoja kuin miehet. Aivan erityisesti tämä pätee nuoruusvuosina, mutta myös iän karttuessa. Tämän Dessutomkin myöntää avoimesti ja vailla vilppiä, sillä hänellä on elämänkokemusta. Ja tämä pätee myös häneen itseensä, vaikka hän onkin omasta mielestään sellainen (harvinainen?) mies, joka on kasvanut aikuiseksi ja jättänyt murrosiän kauas taakseen.

Mieleen nousee alan suurin mestariteos elokuvan maailmasta, Françoise Truffaut´n Jules ja Jim. Siinä kaksi nuorta miestä kosiskelee samaa naista, jota esittää unohtumattomasti Jeanne Moreau. Ja molemmat saavat suosiota, fiksuja kun ovat.

Niin sen pitäisi mennä. Vähän siihen tapaan se meni nuorena Dessutomilla itselläänkin.

Hippikesänä 1970 hän lähti interrailille Eurooppaan ja tapasi junassa Ihanan Neidin Kotkasta. Muutama viikko reissattiin yhdessä. Erityisesti muistiin jäi telttailuviikko Dam-aukiolla Amsterdamissa.

Syksyllä kotona molempia odotti lukion viimeinen vuosi ja ylioppilaskokeet. Ihanalla Neidillä oli vakikumppani Kotkassa, niitä kuuluisia Kotkan poikii. Seuraavana syksynä Ihana neiti ja Dessu muuttivat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa. Tutuksi tuli myös Kotkan poika.

Monen monta kertaa kaikki kolme tapasivat. Istuttiin viini-iltoja, saunottiin, käytiin leffoissa, luettiin, opiskeltiin. Ihanan neidin suosio vaihteli, Dessu kyllä tunsi olevansa useammin etusijalla, oli pari vuotta kihloissakin Neidin kanssa.

Lopputulos oli, että kumpikaan ei saanut Ihanaa Neitiä omakseen. Hän katosi muutaman vuoden jälkeen  ruotsalaisen taiteilijan perään, eikä hänestä ole sen jälkeen kuultu.

Mutta Dessun ja Kotkan pojan kaveruus on säilynyt. On yhteisiä muistoja.

Taide ja viihde - osa 2

(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.

Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Niskanen, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.

Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.
Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.
Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.