Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kävelykierros Helsingissä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kävelykierros Helsingissä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. tammikuuta 2024

Vilua ja nälkää

 

Ei, en ole Balkanin vuorilla taistelemassa, vaikka otsikon runolliset sanat sellaiseen viittaavat.  Kävin vain Helsingin Senaatintorilla katsomassa Lux Helsinki 2024 -valotaidenäyttelyä. Mutta vilu ja nälkä sielläkin tuli.

Kauan en kärsinyt. Pakkasta oli liikaa, jotta olisin ruvennut katselemaan esitystä. Harvoin minulla on mieleen juolahtanut, että olisikohan viisasta hankkia pitkälahkeiset kalsarit. Nyt juolahti.

Toisaalta mikä pakko minun on pahalla pakkasella ulos lähteä.  Voin aivan hyvin pysyä sisällä. Ei pakkaspäiviä täällä kovin usein tule. Ainoa pakollinen ulkona käynti on matka ruokakauppaan. Matkaan ovelta ovelle ei mene täyttä minuuttiakaan.

Muistikuva lapsuusvuosilta kertoo, että pitkät kalsarit ovat mahdottoman epämukavat. Olo on kankea kuin lenkkimakkaralla kuorensa sisällä. Kutittavatkin, muistaakseni.


En saanut otetuksi valokuvaa kirkon ja muiden torin rakennusten seiniä valaisevista teoksista. Ei tehnyt mieli riisua lapasia käsistä kameran näppäilyä varten. Blogin lukija voi halutessaan googlata Lux Helsinki 24. Sieltä löytyy kuvia. Pistän tähän tilalle Louis Sparren maalauksen samalta torilta 1907. Valotaideteoksia siinä ei vaalitettavasti ole, ei ehkä yhtä hirmuista pakkastakaan.

Nousin raitiovaunuun ja ajoin kotia kohti. Pitkästä aikaan poikkesin kuuluisalle Jaskan grillille, kun oli vilun lisäksi se nälkäkin. Juolahti nimittäin mieleen käydä katsomassa, olisiko pitkällä listalla Balkanin makkaraa. Ihan tuon otsikon laulun kunniaksi. (Jaskan maailmankuulusta grillistä olen kirjoittanut täällä: KLIK  )

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää  /  Balkanin vuorilla taistellessa.  /  Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,  /  ei löydy maata sen armaampaa. - - ”

Tuosta säkeen lopun väitteestä taidan kyllä tällaisilla pakkasilla olla hieman eri mieltä. Jopa niin viisas runoilija kuin Arja Tiainen kirjoittele harkitsemattomia talven mukavuudesta. Minun mielestäni tässä ei ole mitään mukavaa.


 


maanantai 18. joulukuuta 2023

Uhkarohkea kokeilu

 

Ostin kumiset liukuestekalossit. Liukastumispelko iski muutama talvi sitten, kun keikahdin kolme kertaa nurin. Oli ihme, että selvisin vähäisin vaurioin. Aineksia oli pahaankin loukkaantumiseen.

Ostin silloin heti piikkipohjaiset talvisaappaat. Käytössä on ollut myös kuminen kengänpohjan piikkiremmi. Molemmat ovat epämukavia kävellessä, eikä niillä voi mennä sisälle. Kaupan muovilattialla piikkipohjakengät vasta liukkaita ovatkin.

Kalossimainoksessa luvattiin, että niillä voi kävellä sisälläkin. Eivät ole liukkaat eivätkä riko lattiaa. Niissä kun ei ole piikkejä vaan pohjan sisällä on liukuesterakeita, jotka liukkailla pinnoilla kävellessä työntyvät esiin.

Uteliaisuus heräsi, vaikka epäilyttävältä tuntui. Mahtavatkohan olla turvalliset? Pahanhajuiset ne ainakin ovat. Ei voi jättää eteisen kenkähyllyyn. Suljetussa pussissa on säilytettävä.

Ensikokemus kalosseista oli myönteinen. Tavallisilla lenkkitossuilla kävely ei muuttunut epämukavaksi. Turvalliseltakin tuntui, kunhan ensin oppi luottamaan eikä liikaa arastellut.



Kävelin Esplanadin päähän Runebergin patsaalle. Väkeä oli paljon liikkeellä. Piti pitää varansa, ettei ajautunut ihmisvirran viemänä mihinkään tavarataloon tai markkinoille.

Onnistuin pysymään syrjässä kauppojen hulluilta päiviltä ja helkkyviltä soitoilta. Hupsis pupsis pimpeli pompeli –tyyppinen joulumusiikki saattaa aiheuttaa minussa hallitsemattoman aggressiivisen kohtauksen.

Kotimatka pitkä lie, joten kävelin Stockmannin viereiselle pysäkille ja ajoin raitiovaunulla takaisin Töölöön. Runebergin patsaalla oli juolahtanut mieleen ajatus, että taisi olla Johan Ludvigilla samansuuntaisia asenteita kuin minulla, kun hän Vänrikin markkinamuistoissa kirjoitti kitkeriä ajatuksia markkinahumusta ja ostamisesta. Ja vaunuilla siinäkin lähdetään pois paikalta.

Kaupassa käyminen kalosseilla oli vielä kokeilematta, joten poikkesin Töölöntorin Alkoon ostamaan kolme pulloa viiniä jouluksi. Hyvin toimivat sisälläkin – ei ollenkaan liukasta niin kuin piikkipohjaisilla.

Alkon kassahenkilö toivottaa nykyisin aina hyvää päivänjatkoa. Onkohan se ihan loppuun asti harkittu toimintaohje myyjille? Kun nuori kassaneiti sen sanoi, minulle tuli vähän hämmentynyt ajatus, että hän toivottelee minulle villiä iltaa, kunhan siitä pääsen kotiin viinejäni maistelemaan.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

------------------------------------------------------------------------------

Ti 12.12.23

Sohvalla selällään

 

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista tulosta. Minä en ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

 

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

 

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

 

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

 

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

 

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. - Punainen näyttää painottuvan juuri niihin osiin maata, jotka ovat minulle jääneet vieraiksi.

 

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

-------------------------------------------------------------------------------

 

To 07.12.23

Kuuluuko käsky?

 

Katsoin Ylen Areenasta tositapahtumiin perustuvan sarjan Viides käsky. Se oli niin intensiivinen kokonaisuus, että neliosainen sarja tuli katsotuksi kerralla alusta loppuun. Niissä täpinöissä pääsi unohtumaan toiselta kanavalta tullut - vähintään yhtä intensiivinen -  uuden tuotantokauden osa pitkässä sarjassa nimeltä Presidentin kättelyjono.

 

Brittiläisen draaman nimi on siis Viides käsky. Englanninkielinen nimi näytti olevan The Sixth Commandment. 

 

Heräsi epäily, onko Yle palkannut hieman huolimattoman kääntäjän. Vai onko se nyt niin nokonuukaa näiden käskyjen järjestyksen kanssa? Samalla listalla peräkkäiset numerot kuitenkin.

 

Koska teologinen koulutukseni on aika niukka – pelkkä rippikoulu – piti kaivaa hyllystä alan perusteos eli Kateksimus ja katsoa, mitä näissä käsketään. (Tuon rippikoulun kepulikonsteista olen kirjoittanut täällä aiemmin, ks. täältä:  CLICK)

 

Viides käsky: Älä tapa. Kuudes käsky: Älä tee huorin. –On siinä eroa! (Netistä lisäksi huomaan, että jälkimmäisen kieliasua on muutettu: Älä tee aviorikosta.)

 

Mistä tässä nyt on kysymys? Sarjan aiheena on enemmän tuo viides käsky. Miten nämä järjestysluvut ovat menneet noin sekaisin?

 

Mieleen nousee vanha kotimainen elokuva Kuudes käsky (ohj. Orvo Saarikivi 1947). Siinä Tapio Rautavaara rakastuu naapurin emäntään.  Syntyy iso sotku, jota selvittelemään tarvitaan vanha emänä ja isäntä ja kaikenlaista Aapelia ja Löppöskää ja muuta ukkoa ja akkaa. Käsikirjoituksen elokuvaan teki niinkin maineikas kirjoittaja kuin Toini Havu – se sama kriitikko, joka laati 1954 Helsingin Sanomiin arvostelun poikkeuksellisen kelvottomasta romanista nimeltä Tuntematon sotilas. – Tässä elokuvassa ei kuitenkaan rikota kuudetta käskyä vastaan mutta sitäkin selvemmin viidettä vastaan.

 

Numerointisekaannuksen selvitys vaati lisää hakuja. Onneksi on wikipedia. En ryhdy tässä toistamaan, mistä on kysymys. Erinomaisen ymmärrettävä vastaus löytyy hakusanalla wikipedia kymmenen käskyä.

 

(Kuvassa Charles Heston Mooseksena Hollywood-elokuvassa Kymmenen käskyä – Ohj . Cecil B. DeMille 1956)

 

 

 

https://roopedessutom.blogspot.com/2010/01/kepulikonstilla-naimisiin.html

------------------------------------------------------------------------------

 

ONNELLISUUSBLOGI:

https://roopedessutom.blogspot.com/2021/12/vahan-onnellinen.html

 

tiistai 5. syyskuuta 2023

"Tylsä, pitkäpiimäinen, sekava..."

HS kyseli lukijoilta (su 3.9.23), minkä kirjan he ovat jättäneet kesken ja miksi. Kiinnostava aihe, joskin tuloksiltaan aika ennalta arvattava.

Onneksi minulta ei kysytty. Minulla kesken jääneitä kirjoja olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, satoja. Ja koko ajan tulee lisää. Minulla on sellainen metodi, että jos kirja ei ole lähtenyt vetämään sivulle viisikymmentä mennessä, niin sitten saa jäädä. Miksi tuhlata aikaa väkisin jyystämiseen, kun maailma on täynnä takuuvarmasti vetäviä kirjoja?

Osaan kyllä tunnistaa satunnaiset lukemista vaikeuttavat syyt, kuten väsymyksen, kiireet ja ajatuksia kiihottavat sivupolut. Niille en anna lopullista päätösvaltaa.

HS:n kyselyn kesken jäänet kirjat olivat ne tavalliset massiiviset romaanit, mm. Volter Kilven Alastalon salissa, James Joycen Odysseus,  Irmari Rantalalan Harhama ja Wallacen Päättymätön riemu. Erityismaininnan sai Jörn Donnerin Mammutti. Lisäksi mainittiin joukko erilaisia kokeellisia romaaneja. – Näitten mukana oloa en erityisemmin ihmettele, vaikka otsikon sanat eivät mielestäni joihinkin näistä oikein sovi.

Yllättäviä massiivisten romaanien listalla olivat Mika Waltarin Sinuhe ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia. Minulle ne ovat poikkeuksellisen vetäviä – ei alkuunkaan otsikon sanojen kaltainen.

Toisaalta moni varmaan ihmettelisi, miksi minulle eivät maistu scifi ja fantasia, jotka ovat monien suosikkilukemista. Ammattini puolesta jouduin kyllä niitä paljonkin lukemaan, koska ammatissa oli syytä tuntea nuorison mieltymykset. Eläkkeellä tämä motiivi poistui.

Kirjallisuustieteen opiskelijana oli tietysti välttämätöntä tuntea klassikot. Jotain kuitenkin jäi väliin. Tästä ryhmästä olisin varmaankin saanut HS:n kyselyyn muutaman esimerkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Leo Tolstoin Sota ja rauha. Olen tämän järkäleen muutamaan kertaan aloittanut, mutta aina on pitänyt luovuttaa. Ei vaan lähde vetämään.

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että nyt on lukuvuorossa William Faulkner. Sunnuntaina aamulla vuoroon tuli Faulknerin Kun tein kuolemaa (As I Lay Dying 1952 / suom. Alex Matson). Sen lukeminen eteni noin yhden sivun.

Sitten muistin.

Eikös tämä kirja ollut yksi niistä monista kymmenistä, joista piti kirjoittaa essee jossakin kirjallisuuspraktikumissa? Kaivoin vanhat mapit esiin. Kyllä, oikein muistin. Pistän tähän todisteeksi kahdeksansivusisen kirjoitukseni viimeisen sivun. Aika hyvät pisteet näytän saaneen tunnetulta suomentaja-kriitikolta.

Innostuin lukemaan puoli mapillista opiskeluaikaisia esseitäni. Sitten tuli aika lähteä Senaatintorille, jossa oli alkamassa mielenosoitus rasismia vastaan (kuva). Tärkeä tapahtuma, jota ei mitenkään voinut jättää väliin. Siitä tuli harvinaisen lämminhenkinen kansanjuhla. Väenpaljous oli vaikuttava ja tunnelma korkealla. Ei ollenkaan otsikon sanojen mukainen. Eikä Faulknerkaan tylsä ole, aivan muista syistä lukeminen keskeytyi.

 

maanantai 28. elokuuta 2023

Bussipysäkin yllätys

Erityisen huonosti voi runous, eikä kehumista ole muussakaan kirjallisuudessa. Myyntiluvut pienenevät, lukeminen vähenee, kirjojen painosmäärät kutistuvat. Nuoriso ei lue ollenkaan, paitsi nettiä. Kustantamot ovat hätää kärsimässä. Modernisti sisustetuissa taloissa ei enää ole kirjahyllyjä.

Onko ongelma korjattavissa? Joko gutenbergiläinen aikakausi meni ohi? Eivätkö ihmiset ihan oikeasti kaipaa enää lukemista?

Sain asiaan miettimisen arvoisen näkökulman, kun kävin äskettäin katsomassa Maria Jotunista tehtyä muraalia (ks. blogini 22.8. 2023). Haagalaisella Thalianaukion bussipysäkillä huomasin lasiseinään liimatun paperin, jossa oli tuntemattoman tekijän kirjoittama runo.

Runopaperi herätti kiinnostusta. Jokseenkin jokainen pysäkille tullut pysähtyi lukemaan. Sitä luettiin yksin ja yhdessä, siitä keskusteltiin, se aiheutti iloisia ilmeitä, hymyä, nauruakin.

Runo tuli ihmisille vastaan oudossa paikassa. Pysäkin seinällä sen saivat eteensä ihmiset, jotka tuskin ottavat runokirjaa koskaan käteensä. Mutta siinä runo kelpasi ja aiheutti tunnereaktioita.

Bisnesihmisille ja markkinointiväelle mietittäväksi, olisiko mahdollista jalostaa ja laajentaa tällaista runoja pyytämättä ja yllätyksenä -ideaa niin että siitä runoilijallekin korvausta kertyisi.

 

tiistai 22. elokuuta 2023

Kävin katsomassa


Kokeilin, kuinka selkä kestää vähän pidemmän kävelyn. Kohtuullisen hyvin meni – ei kuitenkaan vielä ihan entiseen malliin. Liikkeelle pistävä voima oli tietysti kirjallisuus - mikäpä muukaan.

Kesällä valmistui Helsingin uusin muraali osoitteessa Maria Jotunin tie 6 (Pohjois-Haagassa). Aiheena on tietysti kadulle nimensä antanut kirjailija itse. Tekijä on nimeltään Maaria Jokimies.

Kuvassa Jotuni on nuorempi kuin vakiintuneissa valokuvissa. Värikäs kokonaisuus luo kirjailijaan iloisuutta. Pidän kuvasta, otan siitä paljon kuvia.

Ympäristössään kuva on aika hallitseva, hieman räikeäkin. Tuo osa Pohjois-Haagaa on yksitoikkoista 70-lukulaista elementtirakentamista. Muilta osin kaupunginosa on viihtyisää ja kaunista 50-luvun rakennusperinnettä.

 

Vieressä on kolmen muun kirjailijan nimikkokatu: Maiju Lassilan tie, Teuvo Pakkalan tie ja Pietari Hannikaisen tie sekä Runar Schildtin puisto. Lisäksi Pentti Saarikoski asui monta vuotta Maria Jotunin tiellä 70-luvulla.

Lähellä on myös näyttämötaiteeseen liittyviä nimikkokatuja: Ida Aalbergin tie, Aino Acktén tie, Ida Ekmanin tie, Addolf Lindforsin tie ja Aku Korhosen tie sekä Pastori Jussilaisen tie.

Jään odottamaan, että näidenkin katujen taloyhtiöt huomaavat tilaisuuden lisätä alueen kiinnostavuutta seuraamalla Maria Jotunin tien esimerkkiä. Kaupunginosalla olisi ainekset kehittyä suorastan taiteilijamuraalien keskittymäksi.

Huomaan, että Jotunia olisi syytä lukea. Viime kerrasta on kauan. Huomaan myös, että hyllyssäni on vain kaksi Jotunin kirjaa. Se on kummallisen vähän näin tärkrältä kirjailijalta.

Olen kirjoittanut Jotunista ennenkin. Aiheena oli silloin hänen kirjansa Huojuva talo aiheuttama skandaali. Se kuvasi todellisten tunnistettavien henkilöiden yksityiselämää. Kirjoituksessani on kuva talosta, jossa se kaikki kamala tapahtui. Kirjoitus löytyy  täältä (click).


 

 


tiistai 28. maaliskuuta 2023

Juuri sopivasti

Erehdyin.

Siinä ei tietenkään ole mitään epätavallista. Erehtyminen on normijuttu. Ei se yleensä edes harmita niin kuin nyt.

Pistin talvitakin ja -kengät kellarikomeroon. Niin kuuluu tehdä, kun kesäaika alkaa. Se on vähän kuin alkumerkki muutokselle: lyhythihainen paita, sortsit, sandaalit…

Ei se niin mennytkään. Olin lähdössä äänestämään jalka kipeänä. Lääkäri löysi viime viikolla polvesta nivelrikon ja imi vettä polvesta ja tunki tilalle kortisonia. Jalka on sen verran turvoksissa, että kenkä ei mahdu. Olin ajatellut kävellä äänestyspaikalle crocseisssa. Ne ovat väljät.

Tuoretta runoilijaa siteeratakseni: ”Vittusaatanaperkele.”  Ja toista - vanhempaa -  runoilijaa heti perään:  ”Lunta tulvillaan, oli raikas talvisää.” Kuvassa todisteena näkymä Kolmen sepän patsaasta Stockmannin tavaratalon edestä tänä aamuna.

No, crocseissa menin kun en muuta voinut. Vähän liukkaat ne olivat. Kotona piti vaihtaa kuivat sukat. Äänestys tuli kuitenkin hoidetuksi.

Juuri sopivasti eilen olin lukenut tilanteeseen sopivan runon. (Aaro Hellaakoski 1952).


Hellaakoski on nyt luettavana laajemminkin. Alkuvirikkeenä on uusi Pekka Tarkan elämäkerta Nuori Aaro. Tarkka se jaksaa vaikka alkaa jo olla ikämies.

Erityisen hauskaa on aina tällaisissa uutuuksissa lukea uusia ja vanhoja rinnakkain, tässä tapauksessa vanhaa Unto Kupiaisen kirjaa Aaro Hellaakoski – Ihminen ja runoilija (1952). Tulee jännittävästi erilaisia näkökulmia samoihin tapahtumiin. Ja tietysti rinnalla pitää lukea käsiteltävänä olevat runot ja muut aineistot.


 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.


 

maanantai 24. lokakuuta 2022

Rehellisyyden aika

Syksyinen päiväkävely Hietaniemen hautausmaalla. Tuttu paikka, vuosikymmenien kävelyretkien kohde. Löydän tutut haudat ilman karttaakin - kelpaisin melkein oppaaksi. Monta vierasta ja tuttua olen siellä vuosien mittaan kierrättänytkin.

Jotenkin oudosti ja vastoin oletuksia hautausmaakävely rauhoittaa. On hienoa, että tuollainen iso rauhoittumiskeidas on onnistuttu säilyttämään aivan Helsingin ydinkeskustan lähellä. Asemalta sinne kävelee varttitunnissa, jos tietää reitin. Outoa, ettei mikään bisnesjoukkue ole onnistunut kaavoittamaan hienoa rantatonttia hyötykäyttöön ja rakentamaan sinne vaikkapa jäähallin tai ostoskeskuksen.

Minun kulkureittini hakeutuu taiteilijoiden haudoille. Yksi pysähdyspaikoista on Eino Leinon hauta. Siinä on tauluun kirjoitettu runoilijan omat säkeet.

 


Toisenlaisiakin hautasäkeitä kirjallisuus tuntee. Amerikkalainen Edgar Lee Masters kirjoitti 1915 omalaatuisen kokoelman eräänlaisia epitafeja, lyhyitä vapaamittaisia hautakivikirjoituksia. Niistä muodostuu kuva Spoon River -nimisen kuvitteellisen kaupungin elämästä.

Antologian yli 200 nimeltä mainittua henkilöä kertovat lyhyen yhteenvedon oman elämänsä vaiheista. Kirjoitus paljastaa usein jotain sellaista, mikä on aikanaan hienotunteisuussyistä jäänyt sanomatta. Rehellisyyden aika on tullut vasta haudan suojasta.

Tämän kirjan tarjoaman virikkeen valossa Hietaniemen hautausmaalla vaeltaja tulee miettineeksi, olisiko nurmen alla nukkujillakin ollut jotain tärkeää sanottavaa.