Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onerva L. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onerva L. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. marraskuuta 2011

Paluu elämään

Elämä alkaa sittenkin voittaa. Flunssa himmenee.

Sairauslomassa on se hyvä puoli, että kerrankin ehtii tehdä mitä haluaa. Tätä muutama blogini kommentoijakin suositteli - viisasta väkeä! Minä haluan aina kipeänä kuunnella vanhoja 60 - 70-luvun LP-levyjä ja katsella klassikkoelokuvia. Kuulokkeet korvilla mahdollistavat ison äänen yölläkin, kerrostalossa kun asun, tosin paksuseinäisessä.

Lisäksi luin runoja. Ihan summittaista antologioiden selailua ja pysähtymistä niille sivuille, joilta löytyy pysähdyttävää. Sellaiseksi osui tällä kerralla runoilija L. Onerva.

Tunsin toki Onervan (1882 - 1972) vanhastaankin, mutta nyt löytyi uusi imu. Poikkeuksellisen mielenkiintoinen nainen, joka opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, asui boksissa ystävättären kanssa tai itsekseen, nautti aikansa naiskulttuurista ja romanttisesta ystävyydestä, seurusteli närkästyttävän vilkkaasti, avioitui, karkasi, erosi ja eli salavuoteudessa, modernin ja itsenäisen naiseuden esitaistelija, 1900-luvun alkupuolen keskeinen kulttuurivaikuttaja ja kosmopoliitti, Eino Leinon rakastajatar ja Leevi Madetojan vaimo, ”syyttömänä” elämänsä viimeisiksi vuosikymmeniksi mielisairaalaan määrätty. Sadantuhannen runon kirjoittaja.

Kiinnostukseni Onervaa kohtaan syttyi uudestaan jo viime vuonna Ateneumin näyttelyssä, joka oli rakennettu hänen persoonansa ympärille. Näyttelyn nimi oli ”1910-luvun Helsinki L. Onervan silmin”. Poikkeuksellisen kiinnostavan näyttelyn oli koonnut Anna Kortelainen. Minä kiersin näyttelyn kahteen kertaan.

Näyttely loi elämyksellisen näkökulman 1910-luvun koulutetun helsingittären kulttuuririentoihin ja kaupungilla vietetyn päivän kulkuun: ”mitkä alueet Helsingissä olivat naisystävällisiä? Minne pääsee syömään ilman herraseuraa ja missä juodaan parhaat kahvit terassilla? Miltä Helsingin naiset näyttävät valkokankaalla, mikä naiskirjailijan uutuusteos haetaan kirjakaupasta ja kenen näyttelijättären bravuuria on ihan pakko päästä katsomaan? Miten sonnustaudutaan kaupunkikierrokselle ja minkä porukan seurassa on kaikkein hauskinta? Entä miten suuri emämaa näkyi "Gelsingforsissa"? Ja miltä tuntuu stadin rundin jälkeen piipahtaa Onervan luona?” (sitaatti näyttelyesittestä).

Näytteeksi rankka runo kokoelmasta Särjetyt jumalat (1910) :

"Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.


Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekuman
kiehuvaan kekoon.


Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.


Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömään lihaan!


Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.


Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,

kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,





lakatuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
mun hautani umpeen!

Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
on luonani yksi!
Kaunis on tulla mun kauttani
myrkytetyksi."

("Minä olin luotu vain yhtä varten" sikermästä "Geisha")

Kuvassa runoilijan ja säveltäjäpuolison muistomerkki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Tip tap ja rati riti

Dessu yritti katsoa Teemalta Jean Renoirin elokuvaa Tohtori Cordilierin testamentti, mutta se ei lähtenyt imemään, vieläkään. Muistan yrittäneeni ennenkin. Selvästikin vieras aihe hienolle ohjaajalle. Kaikille sattuu harha-askelia.

Sen sijaan kaivoin hyllystäni vanhojen aikakauslehtien arkistoa - siellä on nippukaupalla löytöjä Längelmäveden kesätorppani ullakoilta ja aitoista. Käteen osui kellastunut ”Joulusanoma lapsille” vuodelta 1931. Siitä oheiset näytteet (klikkaamalla suuremmiksi!)

Lehden yleissävy on tietenkin topeliaanis-uskonnollinen. Lehden tekijöinä on kulttuurin merkkihenkilöitä, kuvittajana Venny Soldan-Brofeldt ja päätoimittajana Aune Krohn.

Yllättävin löytö on L.Onervan kirjoittama ”Enkelien joululaulu”, säveltänyt Leevi Madetoja. Nuorena luin Onervaa aika lailla, mutta tällainen ei ole ennen osunut kohdalle. Tämä on minulle vieras laulu, enkä tiedä, onko tämä yleisesti tunnettu teos. Ei ainakaan soi radiossa niin kuin Tip tap ja Rati riti ralla. Ehkä blogia lukevat musiikkimiehet tuntevat? 

Topeliukselta on lehdessä tietysti katkelma (Jouluyö). Muita kirjoittajia ovat Yrjö Karilas, Lempi Vihervaara, Ellida Erling, Aili Havas, Maikki Rainio, Selma Pankakoski, Saimi Retulainen sekä tuntemattomiksi jäävät H.P., M.S. ja K.B. (ehkä Kersti Bergroth?)

Luin lehden aika tarkasti läpi. Hyvin mielenkiintoinen retki nyky-Dessulle vieraaseen mielenmaisemaan. Mutta jopa Dessu on joskus ollut lapsi. Lehti toi tutulta tuntuvan tuulahduksen kaukaa menneisyydestä, sillä vielä 50-luvun lopun kansakoulussa ilmapiiri oli juuri tällainen.

¤ ¤ ¤ 

Samalla Dessu huomaa ajan riennon. Ollaan jo jouluviikolla, ja Dessu istuu tässä kirjoittamassa joutavia jaarituksia, vaikka piparkakut ovat leipomatta ja himmeli askartelematta.

Ei käy laatuun. Heti huomenna ryhdyn hyödylliseen puuhaan. 

Dessun blogi jää nyt tauolle. Toivotan lukijoille joulurauhaa.

torstai 6. toukokuuta 2010

Kuvia menneisyydestä

Dessutom kävi jo kevään toisessa hienossa valokuvanäyttelyssä. Pääsiäisen alla katsoin Signe Branderin vanhat Helsinki-kuvat. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin sanomalehtikuvien näyttely Ateneumissa.

Bremer on oman lajinsa suuria mestareita. Näyttelyssä tuli kuin virtana vastaan tuttuja kuvia menneiden vuosikymmenten uutisista. Lehtivalokuvaajat ovat aivan oma ihmisrotunsa. Heidän ammattitaitonsa ydin on siinä, että he osaavat olla paikalla ja suunnata kameransa valmiiksi oikeaan suuntaan juuri sillä hetkellä kun siinä jotain merkittävää tapahtuu. Me normaalit ihmiset ehdimme paikalle kanssa sitten, kun kaikki on jo ohi.

Bremerin kuvat eivät ole niitä poseeraavia pönötyksiä, joita jokaisesta valtiovierastapaamisesta jää jäljelle. Bremer on onnistunut tallettamaan ainutkertaisia sekunnin murto-osia, joita hän ei mitenkään ole voinut aavistaa etukäteen. Kuten se kuuluisa kuva Napoleonin kodin ikkunassa, jossa Kekkonen hetkeksi sattuu pistämään kätensä povitaskuun.

Oli hienoja henkilökuvia, muutamasta kirjailijastakin. Vanha F. E. Sillanpää kädet levällään Herttoniemen metsässä kuin olisi lentoon lähdössä, Pentti Saarikoski suu auki hörppäämässä vettä suihkulähteestä, Paavo Haavikko maha pystyssä nojaamassa puutarhansa Stalin-patsaaseen. Parhaassa henkilökuvassa ikäloppu Paasikivi nauraa röhöttää viinilasi kourassaan rillit huurussa saatuaan Lenin-kunniamerkin.

Oli pysähdyttäviä kuvia köyhyyden riivaamista savupirtin lapsista, oli kuvia äijäporukasta katsoa killistelemässä uimapukuisia missityttöjä, oli kuvia Tulilahden epäiltyä murhamiestä suu auki töllistelevistä lapsista, kun tätä tuodaan kahleissa käräjille.

Näyttelyn keskeisin tähti oli kuitenkin Urho Kekkonen, kukapa muukaan.
Kekkonen hallitsi karismallaan kaikkea julkisuutta. Bremer onnistui tallettamaan monta herkullista hetkeä. (Toinen tärkeä Kekkosta lehtiin kuvannut oli Kalle Kultala. Toivottavasti joskus saamme näyttelyn hänenkin kuvistaan)
¤

Dessulle tulee välillä epäily, että Helsingin Sanomat seuraa häntä metrin tai pari perässä. Kun pääsiäisenä kävin Signe Brander -näyttelyssä Hakasalmen huvilassa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Timo Mäkelän ”Minun elämäni” -sarjakuvan, jossa Vanha Herra käy samassa näyttelyssä (ks. blogi 9. huhtikuuta 2010 ”Vanha Herra ja minä”)

Kun Dessu nyt kävi vapun aatonaattona Caj Bremer -näyttelyssä Ateneumissa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Heikki Hellmanin kirjoituksen ”Tässä ovat savupirtin lapset nyt” (1. toukokuuta 2010). Siinä toimittaja on katsonut Ateneumin näyttelyn ja lähtenyt Bremerin kanssa etsimään niitä ihmisiä, jotka esiintyvät Ateneumin Savupirtti-kuvissa. Artikkeli kyselee, miten heidän elämänsä on sujunut.

Artikkeli on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on Bremerin kuvasarja savupirtin kolmesta lapsesta vuonna 1960. Paikka on Joutsan syrjäkylä, eikä alkuperäistä savupirttiä enää ole. Valokuvaaja kuitenkin kohtaa 50 vuoden takaiset mallinsa aidossa pihapiirissä, josta on vain aitta jäljellä.

Hesarilta harvinaisen onnistunut juttuoivallus.
¤

Ateneumin ylemmissä kerroksissa on ”Kaupungin naiset” -näyttely. Dessu ehti vain juosta sen läpi, sillä aika kului valokuvien osastolla. Dessu nyt vaan on tällainen slow. Menen ehdottomasti paremmalla ajalla sinne uudestaan. Siinä katsellaan 1910-luvun naisten Helsinkiä kirjailija L. Onervan silmin. Dessu on aina ollut kovasti innostunut Onervan dekadenssista.

Bremer-näyttely loppuu kohta. Viimeinen päivä on 16. toukokuuta. Kiirehtikää siis.
Kaupungin naiset -näyttely jatkuu elokuun loppuun.