tiistai 20. joulukuuta 2016

Unessa useasti

On tullut aika kömpiä uuninpankolle talviunille.

Taas. Eihän edellisestä talviunesta ole kuin hetki.

Ensin syön ison ähkyaterian, jotta nälkä ei vaivaa nukkumista. Puulusikalla syön puuroa ja kaadan päälle voisulaa. Sitten menen nukkumaan karvat korvilla enkä herää ennen kuin valo on lisääntynyt monta kukonaskelta.

Kiitän kaikkia blogin lukijoita mielenkiinnosta ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan kirjoituksiani.

Toivotan lukijoille hyvää joulua, tapaninpäivää, uutta vuotta, loppiaista ja laskiaista.

Palaan sitten kun olen herännyt.





maanantai 19. joulukuuta 2016

"Kuin orkidea sokealle"

Lost in Translation tuli televisiosta. Se on merkillinen elokuva: mitä useammin sen näkee, sitä enemmän siitä pitää.

Elokuvassa ei tapahdu mitään. Päähenkilöt ovat amerikkalainen keski-ikäinen hieman rähjääntyneen näköinen miesnäyttelijä (Bill Murray) ja nuori hehkeän näköinen amerikkalainen nainen (Scarlett Johansson). He kohtaavat toisensa tokiolaisessa hienostohotellissa, johon he ovat ajautuneet puolisattumalta.

He istuvat illasta toiseen hotellin baarissa, keskustelevat niitä näitä. Mikään ei etene. Tuntuu kuin henkilöt olisivat puoliunessa ja täyseksyksissä. Molempien elämäntilanne on epäselvässä vaiheessa, ja lisähämmennystä aiheuttavat oudon maan oudot meiningit. Katsoja vähän ajautuu ounastelemaan, että kyllä tuo asetelma johtaa eroottiseen lähestymiseen, niin kuin lajityypin perinne vaatii, mutta ei siitäkään tule valmista, vaikka lievää viritystä siihen suuntaan on havaittavissa. Viskiä maistellaan, kaduilla kuljeskellaan ja ikkunasta ulos katsellaan. Ikävää on, pitkästyminen vaivaa. Yleissävy on surumielinen ja hauras.

Voiko omintakeisempaa elokuvan aihetta olla? Amerikassahan siihen aikaan (2003) trendikkäintä olivat Quentin Tarantinon ohjaukset, eikä niissä nuokuttu eikä nyhjäilty.

Nuori naisohjaaja Sofia Coppola sai joissakin arvosteluissa moitteita siitä, että japanilainen kulttuuri näyttäytyy hieman naurettavana. Toisaalta niin näyttäytyy amerikkalainenkin. Kulttuurierojen lisäksi kitkaa aiheuttavat sukupolvierot.

Japanilainen kulttuuri taitaa olla vaikea monelle muullekin. Ainakin minulle.

Filmihullu-lehden uusin numero (6 / 2016) on omistettu japanilaiselle elokuvalle. Olen lukenut lehden tarkkaan, oppiakseni.

Japanilainen elokuva on minulle tuttua lähinnä Akira Kurosawan tuotannon kautta. Helppoa se ei ole. Kaikki nämä mestariteokset "Seitsemästä samuraista" alkaen kuvaavat aivan erilaista maailmaa. Niiden ymmärtäminen jää pintapuoliseksi, sillä japanilaisen ajattelun, filosofian, kirjallisuuden ja teatterin nyanssit vaatisivat vuosien ellei vuosikymmenten  opiskelua. Ilman kulttuurin ymmärtämistä moni teos on "kuin orkidea sokealle".

Ehkä nyt Filmihullun luettuani katson uudestaan hyllyssäni olevat Kurosawa-dvd:t ja ymmärrän niiden maailman hiukan syvällisemmin.

(Jos Lost in Translation on jäänyt katsomatta, YLE Areenasta se löytyy vielä 12 päivää.)




lauantai 17. joulukuuta 2016

Suku on rakas

Tuttava sanoi, että "vävypuoli" teki sitä ja sitä. Piti hetki miettiä, mikä se sellainen sukulainen on.

Sukulaisten nimitykset voivat olla vaikeita, vielä vaikeampia kuin sukulaiset itse. Olen kiitollisena muistanut isäni aikoinaan lausumaa suurta viisautta, että ei sukulaisista tarvitse pitää vain sen vuoksi, että he ovat sukulaisia. Tätä hän noudatti itse, ja minä olen jatkanut samalla linjalla.

Yhdestä veljestään isä piti. Vierailimme joka kesä Etelä-Pohjanmaalla tätä veljeä ja hänen perhettään tapamassa. Siksi minulla on vieläkin kolme serkkukontaktia tallella.

Toisesta veljestään isä ei pitänyt. Syy oli käkikello.

Olin alle kouluikäinen, kun käkikellokriisi eskaloitui.  Yövyimme tämän veljen kodin olohuoneessa, isä ja äiti levitettävällä sohvalla ja minä ilmapatjalla lattialla. Seinällä oli käkikello, joka kiekui vähän väliä. Huonouninen isä säikähti jokaista kiekumista eikä saanut nukutuksi koko yönä.

Sen koommin siihen taloon ei yöksi jääty. Pikaisesti saatettiin päivällä poiketa. Boikottiin joutunut veli huomasi, että jotain on vialla. Siitä alkoi lopullinen välirikko, joka ei korjaantunut koskaan. Siksi minulla on vain kolme serkkukontaktia tallella, ei seitsemää.

Nimitys "serkku" on helposti ymmärrettävä ja ongelmaton. Vai voiko olla serkkupuolia? Pikkuserkkupuolia? Näitä jäin miettimään siitä vävypuolesta selviydyttyäni. "Setä" ja "täti" aiheuttivat samanlaista pohdintaa. Sitten "anoppi" ja "appi".

Vielä vaikeammaksi menee, kun puhe on sellaisista sukulaisista kuin käly, lanko, kyty ja nato (tuo viimeinen ei tarkoita tässä sitä kuuluisaa "rauhanjärjestöä", johon joillakin on vimmaliittyä). Onko näille kaikille olemassa sellainenkin uusperhe-sukulaismuoto, jonka jälkiosaksi voidaan panna "-puoli"? Lankopuoli? Natopuoli?





torstai 15. joulukuuta 2016

Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkoht(Sylvia atricapillaKesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.


tiistai 13. joulukuuta 2016

Valituksia

Alakerran naapurini insinööri Tarmo J. Ylityösteistölä kävi kuumana. Kaikki oli menossa vituralleen. Posti (ent. Itella) oli tuonut Tarmolle kolme ikävää kirjettä.

1. Hän oli saanut sakot. Hän oli muka ajanut Kehä ykkösellä peltipoliisin tutkaan hirmuista ylinopeutta. Tarmon mielestä väite oli silkkaa propagandaa.  Hän tekee valituksen. Hän kyllä tietää Kehä ykkösen peltipoliisit ja osaa hiljentää niiden kohdalla.

2. Posti oli tuonut järkyttävän laskun. Hän oli tilannut netistä joulukinkun. Siis yhden joulukinkun. Nyt laskussa luki, että hän oli muka tilannut kuusi joulukinkkua. Lasku jotain yli 500 euroa. Laskussa luvattiin, että firma kuljettaa ne Tarmon kotiovelle jouluaaton aattona iltapäivällä. Iloista joulua vaan hyvälle asiakkaalle! Tarmo oli jo lähettänyt valituksen firmalle ja ilmoittanut, että ei huoli edes sitä yhtä kinkkua. Hän siirtyy kalkkunaan, ihan kostoksi.

3. Kela oli lähettänyt kirjeen, jossa oli hylätty Tarmon anomus jonkin kalliin lääkkeen korvauksista. Onneksi kirjeessä oli mukana ohjeet valituksen tekemistä varten. Taatusti saavat siellä Kelassa kuulla kunniansa kunniallisen veronmaksajan sortamisesta.

Niin kuumana insinööri kävi, että oli lähdössä saman tien jäähdyttelyreissulle Töölöntorin toiselle laidalle ja vaati minua mukaansa. En suostunut, en valituksenkaan uhalla, sillä kyllä minä hänen jäähdyttelynsä tiedän.

Kuvassa näppärä menetelmä kuuman pään jäähdyttämiseksi.




maanantai 12. joulukuuta 2016

Löytö historian hämäryydestä

Löysin kyläpaikan ullakon laatikosta tutun näköisen pikku esineen.



Ihan luvallisilla asioilla siellä ullakolla olin penkomassa. Löysin kyllä myös sen esineen, jota minut oli lähetetty ullakolle etsimään, mutta se ei ole nyt tässä kirjoituksessa tärkeä. Tämä pienikokoinen yllätyslöytö on kiinnostava, sillä siihen liittyy muistoja. Olen itsekin punonut tällaisen, muistaakseni montakin. Niitä tehtiin tietojeni mukaan jopa koulun käsityötunneilla.

Toin löytämäni esineen pois ullakon laatikosta. Sain luvan pitää sen omanani. Talon iäkäs asukas ei halunnut esinettä omaan käyttöönsä.

Näitä askarreltiin aikoinaan omaan käyttöön mutta myös lahjaksi, vaikkapa tyttö- / poikaystävälle. Olen muistavinani, että eräs teini-ikäinen tuttavani kertoi valmistaneensa tällaiset joululahjaksi isälleen, äidilleen ja isovanhemmilleen. Herttainen ja halpa lahjaidea! Taskurahat säästyivät hyödyllisempään.

Nuorempi sukupolvi en varmaankaan tunnista, mikä tämä hyötyesine on. Näitä ei ole tietääkseni enää ainakaan kolmeen vuosikymmeneen ollut käytössä. Ehkä joku blogiani lukeva valistunut henkilö tunnistaa.

Minä harkitsen, ottaisinko tämän käyttöön. Se saattaisi olla retrolla tavalla muodikasta.


perjantai 9. joulukuuta 2016

Matkalle lähdössä

Matkalle lähtö on aina yhtä vaivalloista ja hermostuttavaa.

Ensin piti hakea isompi matkalaukku ullakkokomerosta. Pieni laukku minulla olisi ollut eteisen komerossa, mutta se ei nyt riitä.

Pakkaaminen vaatii suunnittelua, ja se on unohduksille altista puuhaa. Kolmet kalsarit, kolme T-paitaa, kolmet sukat, kaksi pyjamaa, kaksi paitaa. Ne muistaa kyllä ja tietää määrän, kun reissun kesto on tarkkaan tiedossa.

Beautyboxin sisältö on vaikeampi. Pitää muistaa kaikkea pientä, kuten hammastikut, hammaslanka, hammastahna (pikkutuubi), kynsiviila, xylitolipurukumit, paperinenäliinapakkaus, kosteuspyyhepakkaus, sampoo (pieneen pulloon siirretty), lääkkeet, hiusharja, deodorantti, partavesi. Lukulasit ja kännykän ja tabletin latausjohto tulevat myös beautyboxiin, vaikka ne ovatkin vähän eri sarjaa.

Nämä kaikki olisivat kyllä mahtuneet pieneen matkalaukkuun. Isoa tarvitsen siksi, että mukaan tulee myös tumma puku, valkoinen paita, kravatti ja juhlakengät. Olen menossa iäkkäänä kuolleen läheisen henkilön hautajaisiin.

Olen ladannut kaksi herätyskelloa soimaan, varmuuden vuoksi, etten nuku pommiin. Latauksessa on myös sähköhammasharja, puhelin ja tabletti. Ne kaikki pitäisi hoksata ottaa aamulla mukaan. Tabletti pitää muistaa pakata matkalaukun ulkotaskuun, niin että saan sen helposti kaivettua esiin viihdykkeeksi, jos junan ikkunasta näkyvä maisema alkaa kyllästyttää.

Tärkein aamun muistettavista on matkalippu. Se on sijoitettu odottamaan eteisen pöydällä. Siitä sen huomaa, ei mitenkään voi kävellä ohi ottamatta sitä mukaan.

Toivottavasti mitään välttämätöntä ei ole unohtunut.





keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Vanha ennakkoluuloinen jäärä

Päädyin pieneen periaatteelliseen kiistaan muutaman nuoremman tuttavan kanssa. Sain kuulla olevani vanha jäärä, joka ei ole huomannut, että maailma on muuttunut siitä kun itse olin nuori.

Kyse oli tietenkin alkoholin myyntiin suunnitellusta liberalisoinnista.

Sain aiheen itsetutkiskeluun. Voi olla, että olen jäärä, mutta kyllä minua nämä uudistussuunnitelmat epäilyttävät. Jos maitokaupasta saisi A-olutta ja viinejä ja jotain puoliväkeviäkin, luulen, että ongelmat lisääntyisivät. Entisiäkin on aika lailla.

Minä kuulun ns. ensimmäiseen kosteaan sukupolveen. Me totuimme nuoresta asti käyttämään juomia. Keskiolut vapautui, opiskelija-aikoina viinit kuuluivat luontevasti vapaa-ajan viettoon. Hauskaa oli.

Miksi sitten epäilen?

Hauskaa oli, mutta moni jäi jumiin. Olen nähnyt läheltä muutaman traagisen alkoholiongelman kehityksen. Jotenkin epäilen väitettä, että suomalainen nuorempi sukupolvi on ihan oikeasti oppinut eurooppalaisille juomatavoille.

Epäilenkö turhaan? Minuun itseeni myynnin vapauttaminen ei vaikuttaisi millään tavalla, siitä olen varma. En ole vuosikymmeniin juonut ensimmäistäkään A-olutta enkä mitään väkeviä. Viiniä en käytä, minun ruokajuomani on vesi. Maitokaupan siideri ja keskiolut kyllä kelpaavat. Ne riittävät minulle tulevaisuudessakin.

Kaikkeen on tietysti oltava poikkeuksia. Minulla on kaapissa aina pieni pullo rommia (erittäin pahan makuista). Lasillinen kuumaa rommia hunajan kera tulee käyttöön, kun flunssa iskee. Se tepsii (lääketieteellisten kaksoissokkokokeiden tuloksia en tunne).

Vuosikymmenten takana ovat onneksi ajat, jolloin appiukon kanssa istutut kirjallisuuskeskustelujen täyttämät pitkät lounaat tai päivälliset alkoivat snapsilla ja päättyivät kahviin ja konjakkiin. Ei tullut kuuloonkaan kieltäytyä, vaikka juomat olivat epämiellyttäviä. En tottunut sellaisiin.

Enkö siis uskalla uskoa, että muutkin suomalaiset pärjäävät jalojen juomien kanssa? Sitä nuoret minulle väittivät.

Katselin äskettäin A-studion tästä aiheesta. Siinä lääkäri edusti mielestäni järkevää kantaa. Bisnespuolueen nuori naiskansanedustaja oli kovasti vapautuksen puolella. Totta kai, kassavirtaahan sillä suunnalla painotetaan

Epävarmuus vaivaa. Onko se vain tämä varttuneempi sukupolvi, jossa kovin moni ei pärjää näiden juomien kanssa?.



maanantai 5. joulukuuta 2016

Rakentava ehdotus

Jatkoa toissakertaiseen kirjoitukseeni (25.11.2016)

Nyt tiedetään, että Guggenheimia ei tule Eteläsataman laidalle. Pikkuisen olen surullinen, mutta vain pikkuisen. Museon olisin ottanut, mutta en sillä rahoitusmallilla.

On virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä sille tontille pitäisi tehdä.

Nyt se on parkkipaikka. Kun viimeksi kävelin siitä ohi, kiinnitin huomiota, että se on nimenomaan laatuautojen parkkipaikka. Audia ja sen sellaista siinä seisoi suorissa riveissä. Ei näkynyt Ladaa, Rättisitikkaa, Tipparellua, ei edes Kuplafolkkaria. Yksi Fiat Punto oli.

Syyksi kalliiden autojen ylivallalle arvelen kadun vastakkaisella puolella sijaitsevaa Elinkeinoelämän palatsia, Eteläranta kymppiä. Sitä samaa, jota aina telkkariuutisissa näytetään, kun käynnissä on vääntö palkkojen alentamisesta tai työehtojen heikentämisestä. Luulen, että audiväki on työssä siinä palatsissa (Palacessa).

Guggenheimin tyhjälle parkkipaikalle on ehdotettu rakennettavaksi jos vaikka mitä. Arvostettuna idealinkona minäkin rohkenen tehdä oman ehdotukseni.

Siihen rakennettakoon uusi ydinvoimala.

Ydinvoimala saisi takuuvarmasti kannatusta siinä kadun toisella puolella. Ne Palacen ihmiset ovat sen alan väkeä.

Rahoitusta löytyisi myös valtiolta. Ne hallituksen pääpukarit, SOS-miehet, ovat reiluja ydinvoimamiehiä, eivät mitään viherpiipertäjiä. 

Rahoitusta ja suunnitteluapua saataisiin takuuvarmasti myös eräältä naapurivaltiolta.

Rahaa kilisisi kassaan aivan toista tahtia kuin jostakin tekotaiteellista postmodernismia esittelevän museon pääsylippukassalta. Tämä tieto edesauttaisi audimiehiä suhtautumaan suopeasti parkkipaikkansa menettämiseen. Heille voitaisiin louhia uusi parkkiluola viereisen Tähtitorninmäen uumeniin.

Ja ajatelkaapa arkkitehtuuria! Guggenheimin rakennus oli tylsä. Ydinvoimalan arkkitehtuuri täyttäisi hyvin wow-arkkitehtuurin vaatimukset. Katsokaapa havainnekuvaa, miltä Eteläsataman ydinvoimala näyttäisi Tähtitorninmäen vehreän puiston suunnalta katsottuna.

Jätän ideani vapaasti harkittavaksi. Pienen lisenssimaksun tietysti perin, mikäli ideani toteutetaan. Yksityiskohdista voimme neuvotella myöhemmin.