Eikä maksa mitään

Matkustin junalla Turkuun, kuten viime kirjeessäni uhkasin.

Helsingin asemalla lipunmyynti oli toisenlaista kuin ennen. Luukuille oli kaamea jono, uuden automaatit oli suljettu. Isoissa tiedotteissa kerrottiin, että matkalippuja myydään junassa. Tervetuloa!

Nousin junaan. Lipunmyyjää vaan ei näkynyt. En oikein tullut käsitykseen, olisiko itse pitänyt lähteä myyjää etsimään vai oliko sellainen ihan oma-aloitteisesti tulossa kaupustelemaan. Tein niin kuin muutkin eli en tehnyt mitään.

Matka sujui rattoisasti, kuten junassa aina. Kohta saavuimmekin Turkuun, ja matka oli edelleen maksamatta. No, en siitä suurta murhetta kantanut.

Asemalaiturillakaan ei seisonut lipuntarkastajia, kuten usein Helsingin metrossa. Sen sijaan siinä seisoi hattupäinen herra, joka huusi suoraa huutoa ja huitoi ja pyöri kädet levällään kuin kiekonheittäjä. Kiekkoa hänellä ei onneksi ollut kädessään, vain kaljapullo. Toinen kenkä oli pudonnut jalasta.

Sen verran tulin hänen itkunsekaisesta rähjäämisestään ymmärtämään, että hän oli Kuopiosta tulossa ja matkalla Ouluun. Hän ei voinut käsittää, miksi VR oli kuljettanut hänet Turkuun. Hän uhkasi haastaa oikeuteen kaikki syylliset pääjohtajasta veturinkuljettajaan. Tulee VR:lle isot korvausvaatimukset menetetyistä bisneksistä.

Minulla sen sijaan ei ollut vaatimuksia VR:lle, pikemminkin toisin päin. Istuin Turussa seminaarin ja käytin valmistellun puheenvuoron. Yöksi menin kaverin kämpille. Seuraavana päivänä seminaari jatkui, mutta enää en puhunut mitään. Mielelläni olisin mennyt kiertämään paikkakunnan näyttelyitä, mutta ei sitä oikein kehtaa lintsata työhön kuuluvasta tilaisuudesta, vaikka se olisi kuinka turhanpäiväinen.

Paluumatkalla Helsinkiin en päässyt kokeilemaan, vieläkö junayhtiö tarjoaa ilmaisen palvelun, sillä kaveri oli lähdössä asioille Helsinkiin ja sain häneltä autokyydin.

Jostakin pitkäaikaismuistin hämäristä sopukoista pulpahti kesken ajomatkan esiin vanha synti 70-luvun alusta. Siinäkin menin Turkuun ja jätin maksamatta. Olin silloisen tyttöystävän kanssa matkalla Helsingistä Ruisrockiin bussilla. Matkan puolivälissä Lahnajärvellä oli bussien taukopaikka. Vasta siellä bussiimme nousi rahastajaneiti. 

Neiti kulki rahalaukkunsa kanssa bussin käytävää ja keräsi maksuja. Kohdalle tullessaan hän kysyi, mistä mihin. Minä valehtelin, että Lahnajärveltä Turkuun.

Neidin katseesta näki, että hän ei tainnut uskoa. Mutta hän ei ruvennut tiukkaamaan. Ehkä hän ymmärsi, että siinä oli köyhiä opiskelijoita. Anti mennä.

Näin ne vanhat synnit painavat. 40 vuoden jälkeen pulpahtelevat esiin, kun tulee asiaan liittyvää virikettä.

* * * 

Seuraavana aamuna Vuoronvarausvirastoon saapuessani täytin päivärahailmoituksen. Tuli yllättävä ongelma, jota en ollut huomannut. Minulla ei ollut suoritetusta virkamatkasta matkalippuja, ei hotellilaskua, ei mitään. Miten olen toteuttanut matkamääräyksen? Kävelinkö Turkuun? Polkupyörällä? Peukalokyydillä? Teltassako asuin? Miten saadaan aikanaan tilintarkastajat uskomaan, että olen matkalla edes ollut?

Kuvassa Helsingin rautatieaseman kivimiehet, ne joita VR on onnistuneesti käyttänyt mainoksissaan. Yksikin mainoskilpailun palkintoraati perustelee päätöstään:

”VR:n mainonta on jo pitkään ollut tuoretta ja tunnistettavaa. Mielikuva VR:stä on mainosten myötä muuttunut dynaamisemmaksi ja iloisemmaksi. Menestyksekäs mainostus on vaikuttanut yrityksessä myös sisäisesti. VR:n henkilökunnan ammattiylpeys on lisääntynyt.”

Niin oikke! Pistäkääpä vielä mainokseen, että ei maksa mitään.

Työhön lepäämään

Perin voipuneena kaikesta Kristikunnan Suureen Juhlaan liittyvästä menosta ja melskeestä Dessu huomaa lopultakin kotiutuneensa Töölöntorin kulmalle ja ryhtyvänsä huomenna hoitamaan virkatehtäviään omassa työhuoneessaan Kruununhaassa. Uskon, että paluu normaalirytmiin elvyttää minut jo muutamassa päivässä pitkän poikkeustilan aiheuttamasta stressistä.

Joulun alla lupaamani piparkakut onnistuivat hienosti ja ne on syöty. Sen sijaan lupaamani himmelin askarteleminen ei sujunut niin kuin Strömsössä. Tuli hieman niukka, suunnittelin suurempaa.

Vieraita tuli ja meni ja lahjojen määrästä päätellen olen onnistunut hämäämään kaikki luulemaan, että olen kiltti. No, ihmisiä on helppo hämätä. Sitten alkoi reissaaminen. Olen käynyt Brysselissä, Jyväskylässä ja Tampereella. Vähän pelotti lähteä Brysseliin, ettei joudu päiväkausiksi paikalliselle lentokentälle lumen saartamaksi, kuten tuhannet muut juuri niinä päivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt, olivat kai löytäneet lumilapioita.

* * * 
Uutenavuotena Dessu ei ampunut ainuttakaan rakettia, kuten ei koskaan ennenkään, sillä uskon, että pahat henget kaikkoavat ilmankin. Tinan valanta sen sijaan lupaili alkavalle vuodelleni suurta menestystä ja paljon matkoja. En itse osaa häävistikään lukea tinaviestejä, ja niinpä tehtävän suoritti seurueen mystikkotohtori. Epäilen kuitenkin hänen vilpittömyyttään, sillä hän tiesi ilman tinaakin, että työtehtäväni muuttuvat vuodenvaihteesta alkaen. 

Muutoksen syynä on nainen, kuinkas muutenkaan. En ole iloinen muutoksesta mutta minkäs naisille voi. Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista viime vuodet vastannut toimistopäällikkö jäi nimittäin äitiyslomalle Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan painokkaasti, että minulla, Dessulla, ei ole mitään osuutta äitiyslomaan johtaneiden tapahtumien kanssa!  Mutta sen seurauksista joudun kuitenkin vastaamaan. Minusta nimittäin tuli ulkomaan suhteista vastaava sijainen - tosin vain Euroopan osalta, ei koko maailman.

Se tietää matkustamista, aivan niin kuin tinatohtori klöntistä väitti näkevänsä.

Uusi tehtävä on kyllä minulle vanhastaan tuttu, hoidin sitä vuosikaudet ennen kuin rimpuilin siitä irti nelisen vuotta sitten. Kontaktiverkosto on siis valmiina, joten palaan tuttuun ympäristöön. Olisin silti mieluummin pysynyt siitä irti, sillä tunnen matkustaneeni elämässäni jo aivan tarpeeksi, liikaakin. Pysyisin mielelläni kotimaan kamaralla. Onneksi tehtävä jää lyhytkestoiseksi.

* * * 
Vuoden ensimmäinen työtehtäväni ei kuitenkaan vienyt ulkomaille. Se johti Turkuun. 

Turku on paha paikka. Sitä olisi syytä välttää, ja niin olen tehnytkin. Toisaalta on sen kaupungin pitkässä historiassa jotakin hyvääkin, kuten Holmbergin & Långbackan luotsaama teatteri 70-luvulla. Ja erityisesti ensimmäinen Ruisrock 1970.

Miksi moitin? Ei, arvaatte väärin, syynä ei ole Matti ja Teppo eikä edes Kanervan Ike vaan se, että silloin 1970 rock-juhlan jälkeen sain ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni ns. turpiini.

Se tapahtui Pinellan nurkalla. Olimme istuneet iltaa Foijassa ja kävelimme kohti majapaikkaa, ylioppilaskylää. Siinä Pinellan nurkalla oli kaksi kaunista tyttöä. Yritimme tehdä tuttavuutta. Ulkoasumme oli sellaista hippivoittoista, kuten ajankohtaan sopi.

Nurkan takaa ilmestyi kaksi isoa rumaa korstoa. Ne eivät selvästikään olleet mitään love and peace -miehiä vaan luultavasti jotain Tepsiläisiä. Nenä veressä siitä jouduimme vetäytymään kohti Ikituuria ja neidit jäivät.

* * * 
Siitä on jo yli 40 vuotta. Pysähdyin viettämään hiljaisen hetken muistojen täyttämällä paikalla Pinellan nurkalla.  Vilkuilin kyllä ensin ympärilleni. Nyky-turkulaiset vaikuttavat leppoisalta väeltä, toisaalta minullakaan ei ole enää hippikuteita.

Onneksi Turusta pääsee myös helposti pois. Niin nytkin. Työtehtävien tultua hoidetuksi nousin laivaan ja ajoin Tukholmaan loppiaisviikonlopuksi. En ulkomaankontakteja hoitamaan vaan vanhoja kavereita tapaamaan.

Piiput piiloon

Eilinen kahvila-aihe sisälsi lyhyen viitteen aikaan, jolloin jopa kahviloissa sai poltella piippua. Kirjoitukseen tullut lukijan kommentti mietti haikeasti menneitä aikoja, jolloin voitiin olla piippu suussa vaikka missä: opettajainhuoneessa, yliopiston kahvilassa, koulun käytävällä… Piipun tuoksua kehuttiin hyväksi. ”Merkillistä, että moralismi voi ulottua tuoksuihinkin…”

Dessutom kiittää hyvästä kommentista ja saa siitä virikkeen jatkaa aiheesta, sillä Dessutom on itsekin ollut piippumies ja tuntee siksi omakohtaisesti piippuun ja sen tuoksuun liittyvät tunnelmat ja muistelee niitä kohtuullisesti kaihoten.

Ensimmäisen kerran muistan imaisseeni piipun savua suunnilleen viisivuotiaana. Olin isäni ja hänen kavereittensa kanssa saunassa. Jäähdyttelytauolla ukot maistelivat juomiaan ja yhdellä oli piippu. Minä kiinnostuin siitä ja minun annettiin imaista. Saivat ukot hyvät naurut, kun melkein tukehduin.

Piipun poltto oli ennen yleistä. Alakouluajalta jäi muistiin, että muutama miesopettaja tuli joka välitunti polttelemaan pihalle. Se oli kai välituntivalvontaa. Minun opettajani piti tupakkatauon joka oppitunnin puolivälissä. Hän määräsi luokalle ”hiljaisen” tehtävän ja lähti sitten opettajainhuoneeseen. Hänen vaatteistaan opin erottamaan piipun hajun tavallisesta savukkeen hajusta. Kun hän tarvitsi karttakeppiä, hän kaivoi taskustaan piipun siihen tarkoitukseen.

Televisiossa Ylen uutisten lopussa tuli silloinkin säätiedotus. Meteorologina oli piippumies Paavo Salmensuu. Hän imeskeli piippuaan ja osoitteli sen varrella sääkartan aurinkoja ja sadepilviä. Televisiossa tupakointi oli ainakin 1970-luvun taitteeseen asti aivan yleistä. Viime kesänä näytettiin uusintana ”Kuustudio” ensimmäisen kuuhun yltäneen avaruuslennon 40-vuotismuistoksi. Studio oli täynnä tohtoreita ja muita asiantuntijoita, ja tupakka paloi koko ajan, joillakin myös piippu.

¤ 
Ensimmäisen oman piippuni ostin 17-vuotiaana lukiolaisena. Sitä poltellessa tunsi auktoriteettinsa kasvavan, erityisesti neiti-ihmisten seurassa. Se lisäsi uskottavuutta, ja se oli tarpeen erityisesti teinikunnan johtotehtävissä, joita alkoi kertyä. Arkitupakan nimi oli Kilta. Arvokkaimpiin hetkiin tuli jotakin muuta merkkiä, jonka nimeä en muista. Ruotsin-matkoilta ostin jotain vielä hienomman hajuista. Se oli peltipurkissa, mutta senkin nimen olen unohtanut.

Virhe oli polttaa välillä piippua, välillä savukkeita. Savukkeet olivat nopeammin käyttökunnossa, ja kiire kai painoi niskaan jo silloin. Piippuun liittyy hitaus ja vaivalloisuus, ja pesän täyttämiseen, sytyttämiseen ja tyhjentämiseen liittyvästä askartelusta seuraa toisaalta filosofinen tyyli ja hieman ylhäinen imago, toisaalta alituinen tuntemus hidastelusta ja tupakkataukojen loppumisesta kesken. Piipun kanssa ei pidä eikä voi hosua.

Ruisrock 1970 -kansanjuhlaan piti välttämättä ostaa maissipiippu. Se oli puolikelvoton tekele mutta ajan hengen mukainen. Valtavassa telttakylässä Woodstock-hengessä piiput kiersivät ringissä ja sisälsivät myös ties mitä ennen kokemattomia aromeja.

Jatkoin vielä piipun polttelua opiskeluaikoina. Se kävi halvemmaksi kuin savukkeiden polttelu. Helsingin yliopiston päärakennuksen kuppilassa oli pieni takahuone, jossa tupakointi oli sallittua vielä minun opiskeluaikoinani. Ja siellä todellakin tupakointiin. Ilmastointia ei ilmeisesti ollut, ja savu oli luentotauoilla niin sakeaa, ettei pöydän toisella puolella istunutta tahtonut nähdä. Siellä kokoontuneella porukalla oli hyvä yhteishenki yhteisen ”syntisen” kokemuksen ympärillä. Sieltä alkoi monia kaveruuksia ja romansseja. Dessutomillakin yksi pitkään kestänyt.

 Vähitellen tuli siirrytyksi enemmän ja enemmän savukkeisiin, mitä pidin periaatteessa huonona mutta käytännöllisenä. En vain onnistunut pitämään yllä sitä rauhaa ja kiireettömyyttä, mitä piippu vaatii. Savukkeista pääsin eroon kymmenen vuotta sitten. Se oli lääkärin määräämä pakko. Savukkeita en kaipaa. Piipun tuoksu - silloin harvoin kun sitä enää nykyaikana kohtaa - aiheuttaa edelleen nostalgista kaipuuta. Pitäisi joskus poiketa yliopiston kahvilan takahuoneeseen katsomaan, onko tupakkalaki tuhonnut sieltäkin tunnelman ja romanssit.

Kolme vanhaa piippua 60 - 70-luvuilta on pysynyt tallella. Tässä kuva niistä. Maissipiippu on kadonnut.

Siunaaminen jyrkästi kielletty

Piispojen päätös homoseksuaalien parisuhteen siunauskiellosta kuulemma hämmentää kansalaisia, kertoi Ylen uutiset. Dessutomia ei hämmennä, Dessutomia huvittaa.

Sanottakoon heti alkuun, että Dessutomilla ei ole jäsenyyteen perustuvaa oikeutta sanoa mitään kirkon tekemisiin. Ulkopuolisen näkemyksillä ei ole minkään firman tai järjestön päätöksentekoon virkaa eikä vaikutusta. Kirkko tehköön niin kuin hyväksi näkee.

Turussa kokoontuneet piispat päättivät, että kirkko ei siunaa samaa sukupuolta olevien rekisteröityä parisuhdetta. Homo- tai lesboparin liiton puolesta voi kuitenkin rukoilla. - Jopa on vapaamielistä!

Arkkipiispa ilmaisee tyytyväisyytensä, että edes jonkinlainen päätös on lopultakin onnistuttu tekemään: ” Meillä ei ole aikaisemmin ollut selvää kannanottoa taikka päätöstä näissä asioissa, niin nyt sellainen saatiin aikaan. Eihän tämä kovin paljon poikkea siitä, millainen käytäntö on kirkossa ollut. Mutta nyt asialle on perusteltu päätös ja perusteet löydetty, ja siinä mielessä tämä on merkittävä askel eteenpäin.”

Hyvä että edes joku on tyytyväinen. Dessutomin sekulaarissa mielessä herää huvituksen ohessa myös ihmettelyä. Miksi kirkot ja uskonnot eivät onnistu tulemaan luontevasti toimeen ihmisten seksuaalisuuden kanssa? Niillä alkaa ikiaikaisen loputon hämmennys ja pöhinä heti kun joku vähänkin himoa tuntee.

Kuitenkin juuri kirkkojen ja uskontojen piiristä paljastuu koko ajan skandaaleita, on pedofiliaa, salasuhteita, selibaattikiellon rikkomista, kopelointia, ympärileikkausta, huntupakkoa, lapsiavioliittoja, alistamista ja muuta noitavainoa. Eikä tarvitse mennä mihinkään vieraaseen kulttuuriin, riittää kun katsotaan Pietarsaareen, niin heti löytyy ongelmaa. Varmaan lähempääkin?

Välillä iskee sellainen inhottava epäily, että onko uskontojen seksuaalikielteisyys syy siihen, että kaikenlaista pääsee tapahtumaan - sitten yöllä pimeässä kun kukaan ei näe.

Kuka olikaan se runoilija, joka kirjoitti oivaltavasti suunnilleen näin:

Kristinusko tuli Suomeen Turun kautta. Turun kautta se myös menee Suomesta pois.

(Lainaus on epätarkka, muistinvarainen. Jäljet taitavat johtaa Pentti Saarikoskeen.)

Turussa kokoontuneet piispat ovat mahtavia miehiä, heillä olisi valtaa ohjata kirkkokansaa suvaitsevaisuuteen ja syrjinnän poistamiseen. Mutta rohkeus ei riitä, kun seksuaalisuuden eri muodoista on kysymys. Sen sijaan rohkeutta ja innovatiivisuutta riittää moneen turhaan asiaan. Monenlaista kauppakeskusta ja uimahallia käydään kyllä siunaamassa.

Ja sitten ovat nämä rokkipapit. Dessutomilla oli äskettäin sattumalta tilaisuus seurata syrjästä koululaisille järjestettyä adventtijumalanpalvelusta. Se oli mielenkiintoista. Papin esitys oli tyrmäävä: - Jesse diggaa sua hei… Hyvä ettei pistänyt twistiksi alttarilla.

¤

Mutta mikäpä Dessutom on estämään, jos Turun piispat välttämättä aikovat tehdä kirkollisen itsemurhan hirttäytymällä munistaan vanhojen lähi-idän paimentolaisheimojen asenteisiin.

Dessutom ei vastusta uskontojen ihanteita, mutta kirkon pöyhkeyteen hän tuskastui jo 1970-luvulla. Näkemykseni on, että kirkko ei toteuta kristinuskon kauniita ja humaaneita ihanteita. Kirjailija Pentti Haanpää sen ilmaisi osuvasti:

”Jeesus ei missään nimessä mainitse, että sellainen vahva järjestö olisi luotava ja koreanimiset kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja maanviljelijöitä - - "

(Kaiken vanhan kohtalo / Kierros - 1954)