Taas ilmestyi kiinnostava kirja.
Tätä onkin odotettu. Paavo Rintala näyttää joutuneen unohduksiin nykylukijoilta, joten ehkä tämä uutuus palauttaa hänet huomionarvoiseksi uusillekin lukijoille.
Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää niitä kohuja ja skandaaleita, joita Rintala kirjoillaan sai aikaan. Mummoni ja Mannerheim (1960) ymmärrettiin kriittiseksi arvovaltaista sotamarsalkkaa kohtaan ja Sissiluutnantti (1963) esitti sodassa palvelleet lotat inhimillisinä olentoina, joilla saattoi olla jopa seksuaalisia haluja.
Voiko pahempia loukkauksia enää keksiä? Sietämätöntä, että moista roskaa Suomessa saa julkaista. Närkästyneet luonnehtivat Rintalaa muun muassa kääpiösieluiseksi tyhjätaskuksi, joka koetti täyttää mahansa ja kukkaronsa marskia ja lottia herjaamalla.
Ja kohta perään kirjallinen meno ja meininki vain yltyi. Hannu Salama kirjoitti Juhannustanssit (1964). Siitä nousi entistäkin isompi meteli, sillä ”herjaamisen” kohteena oli edellisiäkin ylempi taho, itse Isä Jumala. Käräjille siitä kirjailija päätyi.
Näiden tapahtumien värikkäistä käänteistä voi lukea tarkemmin tästä artikkelista: (KLIK)
Tällaista hupia ei enää ole. Nämä olivat ikäisilleni kirjallisia sukupolvikokemuksia, joista jäi iso muisto. Niistä kirjoitettiin paljon ja julkaistiin sekä pilakuvia ja pakinoita että tutkimuksia. Irvileuoille riitti aineistoa. Asenne levisi laajalle.
Kuulun sukupolveen, joka riekkui ja rienasi ja puhui välillä läpiä päähänsäkin ärsyttääkseen itsehyväistä porvarillista asennetta ja lyödäkseen ”tuhannen p----n päreiksi” silloisen hienostelun, jossa tuhmia puhuneiden suut suljettiin tai pestiin saippualla.
Sitä vaan mietin, että onkohan se asenne ihan kokonaan loppunut vieläkään.
