Onneksi on ...

 

Onneksi on Yle Areena. Ilman sitä joutuisin katsomaan jalkapalloa, James Bondia, Turhapuroa ja Naked attractionia illat kaiket.

Bondit olen kyllä katsonut joskus, mutta ei niitä moneen kertaan jaksa – poikkeuksena ehkä Conneryt. Turhapuroista sain aika äkkiä kyllikseni. Nakuiluohjelmasta kuulin tutulta, ja heti piti tarkistaa, puhuiko totta. En oikein osaa ottaa kantaa, onko tällainen oikeasti sukupuolten tasa-arvoa lisäävä formaatti.

Ja sitten tuo jalkapallo. Sitä on riittänyt koko kesän, eikä loppua kai näy. Suomi ei ole mukana. Silti kansa katsoo.

Minä en osaa innostua. Minusta se on tylsää puuhaa. Ukkoja juoksee edestakaisin eikä mitään tapahdu. Sain touhuun vastenmielisyyden jo koululaisena, kun sitä pelattiin vähän väliä. Silloin sen nimi oli potkupallo.

Mutta minulla on kavereita, jotka sanovat, että menetän paljon. Ihan fiksutkin ihmiset sanovat, että se on hieno peli, jota kannattaisi seurata. Yhdestä sellaisesta, Jörn Donnerista, kirjoitinkin täällä   (KLIK 1) . Näyttipä Jörkka itsekin osaavansa.

En tiedä, miksi Suomi ei ole nyt mukana. Joitakin vuosia sitten sain naapurimaassa kuulla ylenpalttisia kehuja Suomen mestarillisesta ja viekkaasta taktiikasta, jolla sen vuoden kisoissa saavutettiin valtava menestys. Se kehu lämmitti ja melkein aiheutti minussa asenteen muuttumisen. Siitä kirjoitin täällä   (KLIK 2) 

Pelin sisällön pohdinnassa kirjailija-filosofi Jean-Paul Sartre esitti mielenkiintoisen näkökulman:

”Jalkapallo-ottelussa kaikki toiminta ja tavoitteet hankaloituvat nimenomaan toisen joukkueen läsnäolon vuoksi ”(J-P Sartre)

Tämän innoittamana aloin itsekin pohtia, miten peliin saisi lisää draamaa. Aristoteleen draaman lakien antamasta virikkeestä löytyi kekseliäs idea katsojan tylsistymisen estämiseksi. Siitä kirjoitin täällä (KLIK 3). Ehkä joskus idea otetaan käyttöön. Kannattaisi kokeilla.

Toinen ranskalainen nobelisti  Albert Camus löytää jalkapallosta suorastaan moraalin oppimisen elementtejä. Sen sijaan brittikirjailija George Orwell näkee pelissä ja penkkiurheilussa yhteiskunnallisesti kriittisenkin sävyn. Poliittisesti saattaa olla jo käytössä?

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  (Albert Camus)

 

 

Imartelun ihmeitä tekevä voima

Kolmen naisen lähetystö kävi kimppuuni entisen työpaikkani eläkeläisten jouluillallisella. Kehuivat niin perskuleesti, että meinasin jo luikerrella vaatimatonta teeskennellen karkuun muutaman askeleen päähän. 

Ei se yllätyksenä tullut. Arvasin syyn. Siinä oli naisellista viekkautta yhdistyneenä kehittyneeseen strategiseen ajatteluun. Piti saada minut suopealle mielelle, jotta hyväksyisin lopussa tehtävän ehdotuksen. Tiesivät, että pahalla päällä minut on vaikea ylipuhua.  

Mutta imartelun ihmeitä tekevä voima tiedetään. Se ikivanha ja aina uus, kuten laulussa luvataan.  Naiset sen ovat tietääkseni aina osanneet, mutta kyllä miehissäkin on ollut lahjakkaita yksilöitä. 

(Matti Kassila:  Niskavuori - 1984)

Siispä annoin kehujen tulla - nyökyttelin vain. Ulkomuotoani he eivät jostain syystä maininneet - odottelin turhaan sellaisia sanoja kuin komea tai salskea tai nuorekas.

Muistiin nousi Miss Moneypennyn taktisesti viisas repliikki James Bondille elokuvassa Doctor No: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä lopeta sitä."  

Aikansa kehua kesti, ja sitten tuli se ehdotus. Sana ehdotus on kylläkin kaunisteleva kiertoilmaus eli eufemismi, rehellisempi olisi määräys ellei suorastaan komento. Että aloitapa heti vuoden vaihduttua taas arkistojen penkominen, jotta historiikin kolmannen osan toimitustyö lähtisi käyntiin. 

Ykkös- ja kakkososa ovat valmiit. Niiden toimitustyöstä he siinä minua ansaitusti (joiltakin osin ansaitsemattomasti!) kehuivat. Oli siinä hommassa heikot hetkensä, kuten tarkkamuistiset blogin lukijat ehkä muistavat. 

Muodissa olevaa vaihtoehtoisen totuuden menetelmää noudattaen annoin imartelijoiden ymmärtää, että ehdotus / määräys / komento tuli täytenä yllätyksenä. Ei tullut, olin siihen jo kerännytkin aineistoa valmiiksi. Minulla on siis valmiina puoli kenkälaatikollista talteen kerättyjä papereita. Mutta sitä en tietenkään imartelijoille maininnut. Jahkailin ja pähkäilin  aika tovin, mutta sitten lopuksi armollisesti suostuin.

Kunhan ei tule tavaksi

On syytä olla välillä kyyninen. Kunhan ei tule tavaksi.

On aina syytä lukea rivien välit tarkemmin kuin rivit. Näin opasti aikoinaan jo runoilija P. Mustapää, ja hän varmaankin tiesi.

 "Rivien välit luin.
En rivejä
Hän tulisi jos vois.

Ei voinut, ei siis tullutkaan.
Ei tahtonut, ei voinut siis.
Rivien välit luin. " ( - - )

Rivien väleistä voi löytää salattuja tarkoituksia ja hienovaraisia vihjailuja. Niitä voi sitten yrittää tulkita. Tulkintaa helpottaa kyyninen mielenlaatu.

Olen viime aikoina saanut vastaanottaa muutamia matkatuliaisia. Ensin tuli sykemittari, sellainen oikein hieno ja teknisesti monimutkainen. Se mittaa sykkeen, kuljetut metrit ja kilometrit, kaloreiden kulutuksen ja ties mitä.

Toinen tuliainen oli T-paita. Siinä on rinnan päällä kuva, jossa on Sunny beach of California ja lainelaudalla ajelevia kurvikkaita bikinipimuja.

Sellainen minulta puuttuikin. Kohta lähden näyttäytymään kaupungilla.

Kumpikaan tuliaisen tuoja ei voinut jäädä istumaan pidempään, iskivät vain paketin käteen ja kohta jatkoivat matkaa.

"Ei tahtonut, ei voinut siis."

Mutta kyyniselle vastaanottajalle nousi mieleen epäily, etteivät vaan rivien välissä yrittäneet vihjailla jotakin.

Perinteitä kunnioittaen

Nyt se on nähty. James Bond. En ole niin ketterä kuin jotkut, esim. pitkäaikainen blogiystäväni, joka kirjoitti  jo nähneensä tuliterän Spectren. Minä sen sijaan näin vasta sen viimeistä edellisen, Skyfallin,  joka tuli lauantaina televisiosta. Uusimman näen viimeistään sitten, kun se tulee televisiosta. Tai ehkä harkitsen, menisinkö katsomaan sen heti elokuvateatterissa.

Uudet Bondit ovat aina epäilyttäneet minua. Olen kai konservatiivi, sillä Sean Connery on minusta ainoa oikea Bond. Näin "Dr. No" -elokuvan heti tuoreeltaan, varmaankin 1963. Kyllä Roger Moorekin sitten menetteli, mutta myöhemmät päätähdet eivät ole saaneet luottamustani.

Skyfall oli kuitenkin yllättävän perinnetietoinen, joten muistikuvia charmikkaasta Conneryn kulta-ajasta tipahteli vähän väliä. Jopa Aston Martin DB5 löytyi  Bondin tallista ja pääsi taas käyttöön. Pahikseksi löytyi tietysti taas maaninen rikollisnero. Pelikasinollakin käytiin ison rahakasan kanssa, mutta nyt ei ylletty Kultasormen herkkuhetkien tasolle. Takaa-ajokohtaus kuului tietysti perinteisiin. Nyt rymisteltiin pitkin Istanbulia.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt perinteitä kunnioittaen. Bikinipimua ei Bondin vierellä ollut kaahailemassa. Bondin persoonassa ei ollut entisenlaista eleganssia, pikemminkin hänessä oli arkipäiväistä työmiestä. Tietotekniikka oli Britannian salaisessa palvelussakin syrjäyttänyt vanhan koulukunnan parhaina päivinään kehittämät tekniset ihmevempulat. Eikä Bond ollut enää hääppöisessäkään kunnossa, sillä leuanvedot ja muut kuntotestit menivät nippa nappa hyväksytysti läpi.

Täysin uutta oli päähenkilöiden taustan avaaminen. Katsoja sai nähtäväkseen Bondin ja hänen esinaisensa traumaattista menneisyyttä, jopa lapsuuteen asti ulottuvaa. Pidin tätä onnistuneena uudistuksena.

Suurin yllätys oli kuitenkin ennalta aavistamaton poikkeaminen ns. korkeakirjalliseen kulttuuriin, vieläpä kesken hurjan takaa-ajon Lontoon metrotunneleissa.

Bondin pomo M alkoi yllättäen lausua runoa kesken kuulustelun, jossa korkea-arvoisille poliitikoille piti vakuuttaa, että 00-agentit ovat tarpeellisia vielä tietotekniikan aikakaudellakin.

Eikä se ollut mikä tahansa loru. Sen kirjoittaja on silosäkeen taitaja, lordi Alfred Tennyson (1809 - 1892). Näin M sen elokuvassa lausui:  

Tho’ much is taken, much abides; and though

We are not now that strength which in old days

Moved earth and heaven; that which we are, we are; 

One equal temper of heroic hearts,

Made weak by time and fate, but strong in will 

To strive, to seek, to find, and not to yield.

Tuli totta kai halu selvittää runon tausta, kun se tällaiseen paikkaan oli päässyt. Paljon ei näin nopeasti löytynyt. Katkelma löytyy runoelmasta Ulysses (1842). En tuntenut runoa aikaisemmin enkä löytänyt tietoja sen suomennoksesta. Elokuvan tekstityksessä se käännös meni näin:  

On meistä kaikonnut voima, 

joka maat, taivaat myllersi 

olkaamme siis mitä olemme 

Karaistunut sankar´joukko 

heikentämänä ajan ja kohtalon 

Mut tahtonsa on vahva 

Se uurastaa, etsii löytääkseen eikä hellitä.

(Kuvassa ei ole agentti Bond vaan runoilija Tennyson)

Uusintoja

 

Eilen sattui sellainen kummallinen tapaus, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa James Bondia "Älä kieltäydy kahdesti" (Never say never again). Ei ollut tarkoitus, mutta niin vaan kävi.  

Sunnuntaina sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa Elia Kazanin ohjaamaa elokuvaa Eedenistä itään. Se oli kyllä tarkoituskin katsoa.  

Tänään sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta Roman Polanskin elokuvaa Yhdeksäs portti. Sen olin ajatellut tallettaa digiboxin kovalevylle ja katsoa joskus myöhemmin, mutta niin vaan kävi, että katsoin heti.  

Kaikki kolme elokuvaa olen nähnyt ennenkin, Kazanin montakin kertaa. Välillä tulee kysyneeksi itseltään, onko järkeä katsella uudestaan ja uudestaan samoja elokuvia.  

Mielestäni klassikoita voi ja on syytäkin katsoa moneen kertaan. Eedenistä itään on sellainen, muut eivät. Bondin ovat omalaatuinen erikoistapaus. Niitä television mainoskanavat veivaavat uusintoina vuodesta toiseen. Sopii epäillä, riittääkö niille katsojia, kun koko sarja tulee alusta loppuun vähän väliä. "Rakastetuiksi" niitä luonnehdittiin ennakkomainoksessa.  

Minä olen katsonut kaikki Bondit heti uutena jonnekin 1980-luvun puoliväliin saakka. Sean Conneryn aikakauden filmeistä voin sanoa pitäneeni, Roger Moorekin kelpasi, mutta sen jälkeen kiinnostus hiipui. Uusimmissa hahmoa on uudistettu, varmaankin oikeaan suuntaan, mutta alkuperäinen charmi on jäänyt tavoittamatta.  

Eilinen "Älä kieltäydy kahdesti" (1983) jäi Conneryn viimeiseksi. Edellisestä oli kulunut jo kymmenen vuotta, ja Moore oli jo pitkään ollut "oikea" Bond. Connery kuitenkin saatiin palaamaan vielä kerran, tosin väärän tuotantoyhtiön produktioon. Connery oli siinä vaiheessa jo viisikymppinen ikämies. Se aiheutti runsaasti piruilua - Bondin pitää olla nuori ja notkea.  

Mutta kyllä siitä ihan kelvollinen tuli. Charmi oli tallella, vaikka notkeudessa saattoi olla pientä vajausta.  

Vieläköhän riittäisi Connerylla potkua uuteen paluuseen? Mikä ettei - kyllä ne pakolliset takaa-ajot hoituisivat vaikka pyörätuolilla, kuten pilakuvassa vuodelta 1983 irvaillaan. Konnien listimiseen olisi varmasti kehitettävissä salainen ase pyörätuonin käsinojaan. Kaunotarten kaatamisessa ei ikämiehellä tietenkään ilmenisi ongelmia.

 

 

 

 

Ravistaa vai sekoittaa?

 

Olen koko syksyn aikana ehtinyt käydä elokuvissa vain kolme kertaa. Aika huonosti filmihullulta.  

Ne kolme ovat Woody Allenin To Rome with love, Mika Kaurismäen Tie pohjoiseen ja Rax Rinnekankaan Veden peili. Allenilta olen vuosikymmenet katsonut kaikki mitä on ilmestynyt. Kaurismäki kuuluu myös pakollisiin. Rinnekangas on valitettavan vähän tunnettu, hän ansaitsisi suuren huomion.  Hieno teos taas.

Syy vähäiseen aktiivisuuteen on toisaalta se, ettei nykyisin tule kovin paljon laatuelokuvia, toisaalta se, että olen kulkenut näytelmäteattereissa. Lisäksi minulla on varsin suuri kokoelma klassikkoelokuvia dvd-levyillä, ja ne ovat koko ajan aktiivikäytössä. Televisiostakin - lähinnä Ylen Teema-kanavalta  - on tullut paljon kiinnostavaa.  

Televisio on esittänyt sarjan saksalaista laatudraamaa: Fassbinderiä, Schlöndorffia ja von Trottaa. Nämä tulivat minulle tutuiksi jo 1980-luvulta alkaen. Hiukan epäilin, ovatko ne kestäneet aikaa, mutta pelko oli aiheeton. Katharina Blumin menetetty maine, Lola, Rosa Luxemburg, Sisarukset ja Matkaaja ovat edelleen yhtä nautittavia.  

Tv:stä on tullut myös harvinaista kotimaista. Anssi Mänttäri -sarja loppui jo. Olisi mielestäni saanut jatkuakin, sillä niitä on vaikka kuinka paljon. Pienimuotoista, hyvin persoonallista ajankuvaa.  Ne kaikki katsoin myös heti tuoreeltaan, eivätkä nekään ole vuosien saatossa menettäneet viehätystään. Kulttuuriteko oli myös esittää Risto Jarvan Ruusujen aika. Se on Jarvan aiheeksi omituinen mutta kuriositeettina kiinnostava.  

Lisäksi on tullut sellaisia intohimon kohteita kuin Bunuelin Päiväperho, Hustonin Leppymättömät, Premingerin Joki jolta ei ole paluuta, Lumet´n Kasvot kuvaruudussa, Zinnemannin Maankiertäjät, Hathawayn Niagara ja Beatlesien Magical mystery tour. On riittänyt kiinnostavaa katsottavaa ilman pop cornilta haisevia elokuvateattereitakin. Ja kaiken huipuksi Teema on esittänyt poikkeuksellisen ansiokasta Elokuvan historia -sarjaa. Se jatkuu edelleen. Suosittelen.

Yksi mietityttää: on ilmestynyt uusi James Bond. Suostuisinko palaamaan nuoruuteni ihanteen pariin? Edellisetä kerrasta on kulunut aikaa.  

Nyt vietetään agenttisankarin 50-vuotista juhlaelokuvaa. Meille, jotka näppyläisimmässä nuoruudessamme 60-luvulla innostuimme uudesta sankarista, tämä voisi olla nostalginen kokemus. Kritiikeissä on sanottu, että nyt palataan alkuperäiseen tyylilajiin. Uskoisiko?  

Välillä charmi kadotettiin. Vain Sean Connery tuntui oikealta. Roger Moore jotenkuten vielä kelpasi, mutta sen jälkeen idea katosi. Tuli kaikenlaista kummallista: liian kikkailevia vempeleitä, liian pelleksi meneviä roistoja, liian uskomattomia temppuja.   

Sean Conneryn aikaisissa seikkailuissa oli eleganssia, joka alkoi heti alkutekstien taustalla näkyvistä eroottisista silhuettitanssijoista. Oli hehkeitä tyttöjä, oli huumoria, oli älykkäitä temppuja ja täpäriä pelastumisia. Oli hienoja musiikkiteemoja, kuten Goldfiner, You only live twice ja From Russia with love, jonka nimi jännittävästi muistuttaa edellä mainittua Woody Allenin uutta filmiä. Connery pääsi Suosikki-lehden lakanan kokoiseen kuvaankin. Löysin sellaisen äskettäin kesäkotini ullakolta.  

Nyt olisi uusi tarjolla. Televisiosta katselin kerran, kelpaako Daniel Graig. En erityisemmin innostunut. Nyt arvostelut ovat kohtalaisen myönteiset, mutta en ole varma, tarkoittaako se myönteisyyttä samalla skaalalla, jolla me alkuperäisen Bondin kokeneet aihetta muistelemme.   

Ne blogin lukijat, jotka tuntevat Bondin, ymmärtävät tämä kirjoituksen kummallisen otsikon. Sen merkitys selviää, jos katselet ja varsinkin kuuntelet  tästä linkistä avautuvan   pienen You Tube -pätkän.