Leppoisaa

”Onnea, iloa – oi!” 3  [jatkoa]

”Suomalainen nauru on verkkaista ja jähmeää”, sanoi professori Matti Kuusi esitelmässään Pentinkulman päivillä Urjalassa joskus 1980-luvun puolivälissä.

Leppeimmillään se on Hämeessä, leikkisimmillään Savossa, uhoavimmillaan Pohojanmaalla, viisastelevimmillaan Turun puales ja paskantärkeimmillään politiikassa. Viimeksi mainittuun hän mainitsi kaksi nimeäkin, mutta jätän ne tässä toistamatta, sillä toinen on jo edesmennyt ryhdikäs pääministeri ja toinen on yhä vieläkin keskuudessamme sinnikkäästi tyrkyllä kaikissa vaaleissa.

Aito humoristi on pessimistinen realisti. Hän ei usko naurunsa pystyvän muuttamaan maailmaa. Hän hyväksyy sen, että maailma on vajavainen, hassunkurinen paikka. Hän saattaa jopa pikkuisen pitää näistä hassunkurisista Kekkosista ja Trumpeista. Oikea humoristi osaa pitää vinoa peiliä näiden mestareiden edessä, myös oman kansansa, ja oman puolueensa ja oman itsensä edessä.

Tarvittaisiin kunnon satiirikko pilkkaamaan oudoimpia kohteita. Sellainen saattaisi jopa muuttaa maailmaa.

Onko huumori jossain arvokkaampaa kuin muualla? Amerikkalainen hahahaa myy meilläkin hyvin ja saa matkijoita. Sen sijaan on syytä hyväksyä se tosiseikka, että ihmiskunnan enemmistö ei tule koskaan tajuamaan omaleimaisinta suomalaista huumoria, kuten Turhapuroa tai Honkajokea tai rillumareita. M. A. Numminen on tässä harvinainen poikkeus.

Lueskelen ja selailen vanhoja pakinoita, näitä Aapeleita, Ollia, Tiitusta ja Agapetusta. Matti Kuusen luonnehdinta verkkaisesta ja jähmeästä pätee muihin paitsi Olliin. Ei näitä kauan jaksa - mennyttä aikaa, pääosin terävyytensä kadottaneita. Paikoin suorastaan kiusallista. Toisaalta kyllä kiinnostavaa kulttuurihistoriaa ja ajankuvaa.

Poliittisesti ärhäkämpiä olisivat Arijoutsi, Vaasan Jaakkoo ja Sasu Punanen. Modernimpaa meininkiä edustaisivat Nenä, Johnny Walker, Origo ja Bisquit – ei enää ollenkaan verkkaista eikä jähmeää. Näihin en kuitenkaan nyt koske.

Mutta kyllä varmaan takavuosien lukija on onnellisia nautinnon hetkiä kokenut lukiessaan näitä leppoisia Aapelin pipanoita. Onhan siinä kahdeksan (yleispätevää?) ohjetta onnellisuuden saavuttamiseksi. Suomi on nykyisin maailman onnellisin maa - olikohan jo  silloin?

[jatkuu]

Aina ajan tasalla

Minäkö muka ajastani jäljessä?

Tällaisenkin väitteen olen saanut kuulla, kun en suostunut vaihtamaan Yaris-autoani (vuosimalli 2004) uudempaan, jossa olisi sentään ollut automaattivaihteet ja peruutustutka. Enkä suostunut edes asentamaan Yarikseeni navigaattoria, sillä minä löydän kyllä perille ilmankin, ja jos en löydä, eksyminen on oikeastaan aika hauskaa.

Tuollaiset väitteet ovat pelkkää pahaa puhetta ja panettelua. Sen todistaakseni kirjoitan tällä kerralla pelkästään ajankohtaisista asioista.

1) Sote. En saanut äänestää aluevaaleissa, koska Helsingissä ei äänestetty. Seurasin silti tuloslaskentaa. Olisin kyllä halunnut nostaa äänestysprosenttia, jos olisin saanut, sillä sote on tärkeä. Ydinkysymys näytti olevan, pitäisikö budjetista riittää rahaa myös yksityisten terveysfirmojen osakkeenomistajille.

- Mieluummin ohjaisin rahat julkisen terveydenhuollon työolojen ja palkkojen kohentamiseen, mutta niin ei nyt näytä käyvän.

2) Korona. Rajoituksia vähennetään vaikka tartuntaluvut huitelevat pilvissä. Parin viikon päästä rajoitukset luvataan lopettaa kokonaan. Näin tehtiin myös puolisen vuotta sitten,  ja huonosti siinä kävi.

- Olisin pidättyväisempi, mutta ymmärrän, että hallitukselle on elinkeinoelämän taholta pahoja paineita. Tukea kyllä pitäisi lisätä pahimmin kärsineille, kuten esiintyville taiteille ja ravintoloille. Pahaa pelkään, että viimeistään syksyllä tauti lähtee taas lentoon, ja sitten kadutaan.

3) Hymypoika. Rehdin hymypojan / -tytön patsaalle on suunniteltu sukupuolineutraali versio. En kannata. Pikemminkin tämmöinen kilpailu ja patsaiden jako pitäisi lopettaa kokonaan.

Minä voitin hymypojan kansakoulun 4. luokalla, varmaankin ihan ansaitusti. Ei siihen minun kohdallani mitään kiusaamista liittynyt. Mutta 10-vuotiaan pojan imagoposeeraukselle tyttöjen suuntaan se ei tehnyt hyvää. Nolotti hirmuisesti tulla valituksi mammanpojaksi. Olisin halunnut olla aivan toisenlainen, villimpi, karskimpi. Siitä eteenpäin olinkin

4) Olympialaiset. Taitavat kisat mennä pahasti pilalle koronan vuoksi. En seuraa, kiinnostukseni loppui johonkin Mäntyrantaan ja Kankkoseen.

- Kiinnostavia ulkourheilullisia yksityiskohtia: Leikistähän urheilussa kuulemma on kysymys - ihanko totta, penkkiurheilijat ja toimittajat?  // Löytyykö mistään rohkeutta protestointiin isäntävaltion ihmisoikeustilannetta kohtaan? // Miten onnistuu vokaaliharmonian poikkeus selostajilta, haastatelluilta? 

 

 

Luomisen tuskaa

Kun kirjoittaa runoa, alussa kangertelee pahasti mutta vähitellen notkistuu, toivottavasti. Nyt olen vasta ideaa etsimässä. Ei tämä ihan vapaaehtoista luomisen intoa ole. Tämä on tilaustyö.

Entisen työpaikkani pitkäaikainen vahtimestari jää eläkkeelle, ja hänelle järjestetään läksiäisjuhla. Yhtenä ohjelmanumerona olisi laulu, jonka sanat käsittelevät hänen persoonaansa ja työnsä sattumuksia leikkimielisessä sävyssä. Sävelmän pitäisi olla kaikille tuttu, jotta kuoroesitys onnistuisi vähäisellä harjoittelulla.

Olenhan minä näitä ennenkin tehnyt. Aina ne kääntyvät minun tehtäväkseni, milloin mitenkin onnistuen. Hankalinta on päättää, mikä olisi sopiva tuttu laulu, jolle alan vääntää uusia sanoja, travestiaa. Helposti ajautuu kaikkein tutuimpaan ja turvallisimpaan, kuten Rosvo-Roopeen tai Siniseen ja valkoiseen tai Kalliolle kukkulaan. Kun minä itse jäin eläkkeelle, sävelmä oli Rentun ruusu.

50-lukulaisen modernismin suurena ihailijana valitsisin tietysti mieluummin vapaan mitan, mutta nyt tarvitaan  sidottu mitta ja loppusoinnut, joissa vanha laulu ohjaa tiukasti menoa. Professori Unto Kupiaisen Runousopista aikanaan omaksumani näkemyksen mukaan hyväksi loppusoinnuksi ei kelpaa mikä tahansa helskyttely. Kunnon loppusointupari pitäisi muodostaa eri sanaluokista / sijamuodoista / moduksista / tempuksista.

Luomisen tuskan virikkeeksi löysin arkistostani todellisen taitajan ohjeen. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) ohjaa loppusoinnuttelua tekstissään Sekaheittoloppusoinnuttelua. Sanomalehti, jossa tämä julkaistiin, on epäilemättä hänen vakiofooruminsa Uusi Suomi, mutta julkaisuajankohdasta en löydä tietoa. Jotain suuntaa antavaa viitettä voi kyllä saada tekstin sisällön muutamasta yksityiskohdasta. (Nykylukijalle jää kyllä myös epäselviä kohtia: Mossadek?)

Runon tekniselle osalle olisi siis onnistumisen edellytyksiä, kunhan nyt ensin löytyisivät lähtökohdat: mikä laulu? mitkä hupaisat sattumukset vuosien varrelta?). Onneksi on vielä puolitoista kuukautta luomiskautta käytettävissä.

Yleviä ajatuksia

Istuttiin iltaa, käyttäydyttiin arvokkaasti päivän kunniaksi. Oltiin pyhäpuvussa.

Luettiin runoja ja mietelauseita. Tuli tällainen:

Tuttu runoilija mutta vieraampi runo. Aiheutti keskustelua.

Minä pistin aiheen innoittamana ulkomuistista lisää eksistenssipohdintaa. Mestarini oli Uuden Suomen pakinoitsija Väinö "Olli" Nuorteva ja hänen Shakespeare-vaikutteinen Hamlet-tulkintansa:

"Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on, jos on. Tahi ei."

En ole varma, tykättiinkö. Ehkä tykättiin, ehkä ei. Tulipahan sanotuksi.

Kuvassa sata lippua juhlatalon edustalla.

Parpaarimaista

- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.

Olumpialaiset alkavat

Kysymys:
” Pyytäisin kysyä, että miksi niitä olympialaisia kisoja nyt sitten taas loppujen lopuksi olisi sanottava? Pitäisikö niitä sanoa Olympian kisoiksi? Vai onko ne Olympiakisat? Olympiaanit? Olymppiset kisat? Mitä? Ja sanokaa äkkiä! Ne rupeavat jo taas tulemaan!”

Vastaus:

”Suomen kielellinen ääntövaade on siinä suhtiossa antiresiprookkipropsilaarisesti akseptisuffobinen että se on animaalisesti rotundifoolinen eli siis siinä määrin yliheitteinen, että se ei laryngoi oo-ääntiön ynnä yy-ääntiön esiintymistä samassa seuraamusyhtyeessä eli sosiologiassa. Tämänhän nyt jokainen lapsikin tajuaa.

Niin ollen ei voida sanoa esim. ”olyt” vaan olut. Ei ”oljy” vaan öljy. Ei ”oykkari” vaan öykkäri. Eihän siis myöskään voi sanoa ”olympialaiset” vaan joko olumpialaiset tahi ölympiäläiset. Eitteettömästi viimeksi mainittu muoto soinnahtaa aidommin suomenkielen omimpien äännenormien mukaisesti. Siis: Ölympiäläiset.

Edelleen ne ovat tilaisuus, jossa tosiasiallisesti on useita erilaatuisia kisoja yhdessä, niinkuin esim. Huoneistossa on useita huoneita. On siis sanottava myös: kisaisto.

Kaiken tämän nojalla ja lisäksi syistä, jotka ovat liian vaikeatajuisia, jotta osaisitte niitä ymmärtää, vaikka me osaammekin ne selittää, on ehdottomasti ainoa ja oikeapätöinen näiden urheilujuhlien nimitys Ölympiäläinen kisaisto.

Olli: Rikkoja rokasta (s. 67 - 68). Otava 1949.