Valheen viemää

Kiinnostava ristiriita:

Kun poliitikko valehtelee suorassa lähetyksessä, se ei aiheuta erityisempää ihmettelyä. Kuuluu asiaan.

Kun toinen poliitikko käyttää valheesta alatyylistä nimitystä, siitä nousee meteli.

Minun ajatukseni menevät toisin. Valehtelu tässä on ongelma, ei sitä totuudellisesti luonnehtiva sana. Vai keksisikö joku vielä osuvamman sanan?  Ei se asia vaan sille annettava nimi!

Oscar Wilde kirjoitti aiheesta oikeita havaintoja:

  

"Minun kokemukseni elämästä on se, että kun joku valehtelee, hänen sanansa vahvistetaan joka puolella todeksi. Kun joku puhuu totta, hän jää kovin yksinäiseen ja piinalliseen asemaan, eikä kukaan usko sanaakaan siitä mitä hän sanoo." (The Importance of Being Earnest 1895, suom. Sulhaseni Ernest / suom. Kersti Juva,  tunnetaan myös suom. nimellä Tärkeintä on olla aito)

Wilde irvistelee poliittiselle "rehellisyydelle" monessakin yhteydessä. Ilmeisesti siis asia on ollut tuttu ennen nykypäivääkin, tokkopa kuitenkaan yhtä vaikutusvaltaisesti. Dialogissa Valehtelun rappio (The Decay of Lying - 1898) / suom. Martti Anhava) vanha kunnon ilkimys osaa asettaa sanansa niin kohdalleen, että se pätee täydellisesti nykypäivän mediassa.

" - -  Kuinka toinen puhti on tosi valehtelijassa, hänen huiman oikopäisissä väitteissään, hänen ylväässä edesvastuuttomuudessaan, hänen terveen luontaisessa halveksunnassaan kaikkea mahdollista todistelua kohtaan."

HS julkaisi lauantaiesseessään (08.02.20) kirjallisuustoimittajan aika väsähtäneen makuisen esittelyn hienosta kirjasta. Sen innoittamana ei moni taida kirjaan tarttua, vaikka kannattaisi. Se johdattaa lukijan ymmärtämään terävällä tavalla vanhoja tuttuja kirjoja. Wilden Ernest-näytelmänkin se nostaa suorastaan parhaaksi brittiläiseksi komediaksi Shakespearen Loppiaisaaton jälkeen.

Tällainen jos mikä innostaa lukijan elvyttämään tuttavuutensa näihin vuosikymmenien takaisiin lukukokemuksiinsa. Ja moniin muihin, kuten kansikuvan nimilistasta näkyy.

Vieläkin harmittaa

Vanha kalenterini kertoo, että tänään on kulunut tasan 45 vuotta siitä kun hävisin. Vieläkin harmittaa.

Tämä kai todistaa lopullisesti, että olen sittenkin kilpaorientoitunut luonne, vaikka muuta yritän esittää. Olenko siis valehtelija, teeskentelijä, hyveposeeraaja?

Vai onko niin, että kilpailemisvietin puute on valikoiva? En kilpaile urheilussa, niin kuin luontevinta olisi. Mutta annas olla kun osuu leipälajini kirjallisuus. Silloin häviö kismittää niin, että sen muistaa vuosikymmenien jälkeenkin. Olen minä ainakin pitkävihainen.

Kilpa-areena oli kapakka Dublinissa. Lajina oli tietokilpailu, jonka kysymykset käsittelivät irlantilaista kirjallisuutta. Pärjäsin alkuerissä hyvin, selviydyin loppukilpailuun.

Sitten tuli se kohtalokas kysymys:  Mitä urheilulajia Oscar Wilde harrasti?

Ei aavistustakaan. Harrastiko se oikeasti urheilua? Vai onko tässä kompa? Ensin ajattelin vastata, että korttipeliä, pokeria, mutta sitten ajattelin, että voisi se olla vaikkapa miekkailu. Tai jousiammunta. Tämän kirjoitin vastauslappuun.

Väärin meni. Oikea vastaus oli nyrkkeily. Yllättävää, ennemmin uskoin vaikkapa lordi Byronin nyrkkeilevän, Wilden imagoon se ei mitenkään mahtunut.

Amerikkalainen opiskelijatyttö tiesi. Hän voitti T-paidan. Aika ruman, en olisi sitä halunnutkaan, joten onneksi ei voittanut. Näin ajattelin silloin heti tuoreeltaan. Minä sain korttisarjan, jossa oli kuvia irlantilaisista kirjailijoista. Onneksi sentään tutustuin siihen tyttöön kisan jälkeen.

Isoa etsimässä

Ei pitäisi päästää itseään liian helpolla. Ei varsinkaan eläkkeellä. Voi kuulemma veltostua.

Huomaan, että minulla kohtalaisen uutena täyseläkeläisenä on taipumus päästää itseni liian helpolla. Ei niin, että kokonaan joutilas olisin. Eikä niin, että olisin sohvanpohjalle juuttumassa. Eikä edes niin, että aktiviteettien kokonaismäärä olisi kovin merkittävästi pienempi kuin ennen.

Tarkoitan sitä, että minulla ei ole mitään isoa projektia käynnissä. On vain pieniä: tänään yhtä, huomenna toista, ylihuomenna jotain muuta.

Virkavuosina oli aina jokin iso pitkän tähtäimen projekti käynnissä. Oli kirjoitustöitä, joille oli varattu aikaa vähintään puoli vuotta. Siitä sitten syntyi satasivuisia asiakirjoja.

Nyt ei ole tekeillä mitään satasivuista. Voisin tietysti alkaa kirjoittaa romaania, mutta mietin vielä. Aihe on ollut mielessä jo 40 vuotta. Ajankohtainen teema on kylläkin ehtinyt hieman vanhentua. Genre olisi nyt historiallinen romaani.

Voisin tietysti ruveta vääntämään väitöskirjaa. Siihenkin olisi aihe valmiina, ainakin melkein. Mutta mistä löytäisin motivaatio? Eikä taitaisi olla enää mahdollistakaan, kun hallituksemme opetusministeri on keksinyt hyvän keinon tehostaa yliopistojen toimintaa, varsinkin Helsingin yliopiston.

Ei siis ole ihan helppoa päästä aloittamaan uutta isoa kirjoitusaihetta.

Entä sitten lukeminen? Onhan isoja lukemisprojektejakin. Viime aikoina olen lukenut vain "pieniä", sellaisia joiden viimeinen sivu tulee vastaan päivässä tai parissa, viimeistään viikossa.

Tässä "pieni" ei tarkoita huonoa. Moni pieni on hieno lukuelämys. Tarkoitan vaativaa, pitkäkestoista urakkaa. Ei välttämättä yhteen putkeen luettavaa vaan vähitellen etenevää.

Kirjahyllyjeni suurin kirjasarja on Carl Grimbergin Kansojen historia, 24 osaa. Siihen en ryhdy, siihen uppoaisi. Toiseksi suurin on Kansojen kirjallisuus, 12 osaa. Sen olen varmaankin tullut vähitellen lukeneeksi läpi, hakuteoksena.

Koottuja teoksia on monelta kirjailijalta, Aho, Haanpää, Ibsen, Pekkanen... En usko, että niihinkään tartun. Vaativa luku-urakka olisi tietysti Volter Kilven Alastalon salissa. Sen luin aikoinaan tenttiin, pakollisena. Ei nyt uudestaan.

Katse huomaa hyllystä sinikantisen kolmiosaisen teossarjan.

Tuota olen monesti ennenkin katsellut sillä silmällä. Kolme osaa pysyy kohtuullisuuden rajoissa, vaikka osat ovatkin paksuja. Kirjasarja on tuttu, olen sitä selaillut, lueskellut, käyttänyt hakuteoksena. Tunnen tyylin, tiedän kirjoittajan originellin asenteen. Mutta jos oikein muistan, en ole sitä koskaan lukenut kerralla alusta loppuun, kokonaisena. Tämä voisi olla kevään luku-urakkani. Uskoakseni pääsisin loppuun kesään mennessä, tai viimeistään syksyyn, hitaammallakin tahdilla. Sivuja on noin 1300. Tyyli ei ole raskasta.

Kirjasarja on Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria I - III.

Selailen ykkösosaa. Sen motto on terävä, tätä en muistanutkaan.

"Sen seikkaperäinen kuvaaminen, mitä ei koskaan ole tapahtunut, ei ole ainoastaan historiankirjoittajan tehtävä, vaan myös jokaisen todellisen kulttuuri-ihmisen luovuttamaton oikeus."  (Oscar Wilde).

Taidanpa tarttua tähän isoon.

Pai pai paitaressu

 

Kylmä päivä, ulos menoa on syytä välttää. Sisälläkin on viileää. Onneksi löytyi villasukat.  

Juuri tällaisia päiviä varten olen jo kuukausia sitten suunnitellut hyödyllistä puuhaa. Nyt sitten reippaana miehenä tartuin toimeen. Aloin siivota vaatekaappeja.  

Niitä on paljon. Aloitin T-paidoista. Niitä on neljä hyllykorillista. Vain yksi niistä on vakituisessa käytössä. Niissä käyttämättömissä koreissa on sellaisia T-paitoja, jotka ovat joskus olleet vakituisessa käytössä.  

T-paidoista on erityisen vaikea luopua. Ne ovat keräilyn tuloksia. Mitä tahansa en kelpuuta. Ei sellaisia, joissa lukee jokin vitsiyritelmä. Ei sarjakuvapaitoja - poikkeuksena Muumi. Ei missään nimessä mitään Suomi-leijonaa.  

Olen keräillyt T-paitoja, joissa on jokin kirjallisuus-, kuvataide-, musiikki- tai elokuva-aihe. Niitä on kertynyt aika paljon, sillä olen vuosien varrella osallistunut jos jonkinlaiseen tilaisuuteen ja käynyt melkoisessa määrässä taidemuseoita Suomessa ja ulkomailla. Monessa paikassa on ollut myynnissä paitoja, ja niitä olen ostanut.  

Ensimmäiseksi hyllyn kätköistä tarttui käteen kuvan esittämä paita. Siinä on iso kuva Oscar Wildestä. Ostin sen joskus 1980-luvun alkupuolella Lontoosta. Paita oli silloin aika boheemi. Siihen Lontoon-reissuun ja paitaan liittyy vahvoja muistoja.   

Nyt paita on rikki, sen kainalossa on repeämä, joka on niin suuri, ettei sitä voi korjata. Valkoinen kangas on kellastunut. En ole paitaa pitänyt varmaan neljännesvuosisataan. Muistot ovat kuitenkin tallella. Siirryin vaatekaapilta tietokoneelle katsomaan matkaan liittyviä valokuvia.  

Voiko tällaisen paidan heittää menemään? Se on osa henkilökohtaista historiaani. Ripustin paidan henkariin ja otin siitä valokuvia. Jää ainakin muisto, jos päätän toimia tunteettomasti. Pitää vielä harkita muutama päivä, ettei tule hätiköidyksi. Muut komeroni paidat tarkastan sitten myöhemmin.