Bakteerikammo

Junassa kaikilla tuntui olevan yskä tai nuha. Vain minulla ei.

Voiko sellaisesta selvitä ilman tartuntaa? Yhtä kröhäämistä ja räkäkurlua koko vaunu täynnä. Ravintolavaunussa oli parempaa, mutta ei sinne voinut tuntikausiksi linnoittautua kahvin ja sämpylän kanssa. Vaunusta toiseen kulkiessa joutui koskettamaan monenlaista kahvaa ja ovenavausnappulaa. Niissä vasta suuri tartuntavaara uhkasikin. Samoin vessan kahvoissa ja nappuloissa. Ei edes käsien pesusta tullut apua, sillä vettä tuli liian pienenä norona.

Minulla on ilmeistä taipumusta bakteerikammoon. Tutut vähän naureskelevat, kun pesen kädet heidän mielestään kovin usein ja aina melkein kyynärpäitä myöten. Tapa tuli käyttöön vuosia sitten sairaalassa, kun kävin usein tervehtimässä potilaana ollutta sukulaista ja oli jokin epidemia. Hoitajat opastivat minut käyttämään joka kerta sisään mennessäni ovenpielessä ollutta pesuvekotinta.

Nyt kotona on pelko päällä ja tarkkailen kurkun tuntemuksia. Vielä ei tunnu mitään. Lääkelaatikossa on  Panadolia ja nuhasuihketta ja Apteekkarin kurkkupastilleja. Kohta alkaa varmaankin taas kausi-influenssarokotus. Sinne menen taas heti kun mahdollista, mutta tähän akuuttiin huoleen se ei ehdi.

Monelta taholta olen kuullut järkyttävän väitteen, että yskänlääkkeet ovat turhia, samoin kuuma rommitoti. Kaikelta hyvältä ja luotetulta yritetään viedä maine ja kunnia! On se niin surullista. Rommitotia olen käyttänyt vuosikymmenet, hunajalla maustettuna. Hyvin on toiminut, ainakin hetken. Lapsuudessa oli käytössä oikein hyvänmakuinen yskänlääke, joka todella auttoi, muistaakseni. Se oli niin hyvää, että sitä käytiin salaa ottamassa, vaikka pullo oli yläkaapissa piilossa.

Tuulelta vastauksen saan

Kesällä 1966 tapahtui suuria asioita. Silloin 15-vuotiaana en vielä ymmärtänyt, kuinka suuria.

Olin kielikurssileirillä Kärkölässä oppimassa englantia. Iltaisin istuttiin piirissä nuotion ympärillä ja paistettiin tikun nokassa makkaraa. Minä istuin leveällä kannolla ja parinani samalla kannolla istui amerikkalainen tyttö, Holly. Meillä oli yhteinen makkaratikku.

Holly ei aluksi oikein tajunnut makkaran paistamisen tekniikkaa. Hänen makkaransa kärventyi mustaksi. Minä yritin auttaa ja opastaa. Pitelimme yhdessä makkaratikkua. Tuntui jännittävältä, kun kädet koskettivat.

Nuotiolla laulettiin. Yksi lauluista oli Blowin´ in the Wind.

Se oli ensikosketukseni Nobel-tasoiseen kirjallisuuteen. Silloin sitä ei voinut aavistaa. Se tuli todelliseksi vasta tänään, lokakuussa 2016, yli puoli vuosisataa tuon leiritulen sammumisen jälkeen.

Niinä vuosina Bob Dylanin laululyriikka tuli minulle tutuksi laajemminkin. Se oli yksi tärkeimmistä, heti Beatlesien jälkeen. Dylanin sanoitukset tuntuivat vaikeilta, niihin tarvittiin sanakirjaa, eikä sekään aina auttanut. Muistan erityisesti joutuneeni pähkäilemään Subterranean Homesic Blues -kappaleen sanoja, samoin tuota yhtä sanaa kappaleessa Queen Jane Approximately.  Tällä tavalla huomasin, että kieltä voi oppia muutenkin kuin koulun oppikirjoista. Dylanilta opin enemmän kuin koulussa.

Mr. Tambourine Man / Dont´t Think Twice, it´s All Right / Like a Rolling Stone /  Rainy Day Woman / John Wesley Harding / All along to Watchtower / Lay Lady Lay. Tässä muutamia mieleen pysyvästi jääneitä kappaleita siltä ajalta.

Kaikesta Dylanin tuotannosta en ole pitänyt, osaa olen suorastaan inhonnut. Mutta likimain kaiken olen kuunnellut. Liekö toista nobelistia, jonka tuotannon tunnen yhtä perinpohjaisesti?

Nobel-komitea astui uudelle alueelle. Arvostan sitä. Viime vuonna jo oli merkkejä siihen suuntaan. Svetlana Aleksijevitšin tuotanto on epätyypillistä nobelproosaa.

Ruotsin akatemian Nobel-komitea hahmottuu vanhoiksi arvokkaiksi tummapukuisiksi akateemikoiksi, jotka noudattavat perinteitä. Tänään koettu yllätysvalinta viittaa kuitenkin siihen, että ehkä arvokkaat akateemikotkin ovat nuorena istuneet leirinuotiolla laulamassa Blowin in the Wind tai niin kuin se ruotsiksi kuului "Svaret min vän, är vindens hemlighet".

Iso kysymys on, miten Dylanin runous vaikuttaa pelkkänä luettuna tekstinä, ilman musiikkia ja esitystä. Vai onko sillä väliä?

P.S. Myöhemmin huomaan virheen äskeisessä kirjoituksessa.

Blowin in the Wind ei ollut ensikosketukseni Nobel-tason kirjallisuuteen. Jo aikaisemmin olin lukenut "Peukaloisen retket villihanhien maassa". Se on Selma Lagerlöfin tuotantoa (Nobel 1909). Mutta se on kokonaan toisen kirjoituksen vaativa aihe.

Entä Holly? Leirin loppupuolella sitten karattiinkin yöllä ulos, soudeltiin järvellä, kai pussailtiinkin pikkuisen ym. Muutama kirje vaihdettiin seuraavana talvena. Sitten Holly unohtui sinne Dylanin maahan.

The Times They are A-Changin`

Bob Dylan: Menipä vaikeaksi

Dessutom tympääntyi taas heti radion joululauluihin. Ne on kuultu liian monta kertaa.

Hän marssi levykauppaan, sillä vanhalta mestarilta ilmeistyi joululevy. Odotus oli epäluuloista, etten sanoisi pahaenteistä.

Kyseessä on Bob Dylanin joululevy Christmas in the Heart. Yhdistelmässä Bob Dylan + perinteiset joululaulut on jotain perinpohjaisen yhteensopimatonta.

Vaihtoehto 1: 

Kertakuuntelun jälkeen jää ihmettelemään, että mikähän tämän idea on. Samanlaista kaupallisuutta kuin keneltä tahansa Amerikan 1950-luvun keskitason viihdeartistilta. Paitsi ääni: Dylanin lauluäänessä ei ole koskaan ollut hunajaa - ei nytkään. Siinä on aina annos räkättirastasta.


Onkohan vanhan Zimmermannin luomiskyky lopussa? Onko kapina kaikonnut? Miksi nämä samat värssyt taas veivataan?

Dessutom on kyllä ollut Dylan-fani (enimmäkseen - poikkeuskohtiakin on), mutta vanhalla sympatialla ei loputtomasti elä, jos naamalle heitetään tällaista. Otto Talvio (HS) sanoi osuvasti kritiikissään: ”Kuolemattomat jumalat eivät tee joululevyjä eivätkä pyöri verkkareissa bongaamassa toisten rocktähtien taloja.”


Purkaako Dylan myyttiään? Eikö hän halua enää olla sukupolvensa tulkki? No, kieltämättä hän osaa edelleen yllättää.


Vaihtoehto 2: 

Toisen kuuntelun jälkeen levyltä nousee esiin kelvollistakin, esim. polkanrenkutus Must be Santa. Aika vetävä, ei herttaisen tuikkiva. Tätä ei joudu kuuntelemaan tavaratalojen jouluruuhkassa.


Onkohan niin, että Bob-setä on päättänyt tehdä taas vastoin odotuksia. Hänen ei tarvitse enää pitää yllä mitään roolia. Voihan sitä kerrankin ruveta vaikkapa lapselliseksi.


Oscar Rossi (HBL) sanoi osuvasti kritiikissään: ”Gillar man både julen och Bob Dylan torde skivan vara en vinnare. Fixar man inte julen - eller om man eventuellt råkar vara ett allvarsamt Dylanfan - kan man ha svårt ded detta.”


Siinä se on. Dessutom on enemmän Dylanin kuin joulun ystävä. Siksi tämä on vaikeaa kuunneltavaa.