Mitä koulussa opit?

Luin lehdestä, että erään (!) puolueen vaaliohjelma löytää nykykoulusta kamalia asioita. Nyt ne pitää korjata.  – Perusasiat kunniaan peruskoulussa – valistusta, ei pervoilua, kasvava lapsi tarvitsee muutakin kuin tofua. Sekoilu seis!

Koulumaailmaa jonkin verran tuntevana jäin miettimään, mitä tuo käytännössä tarkoittaa. Minkähänlaista sekoilua ja pervoilua  koulussa on?

Valistunut arvaus. Seksuaalikasvatuksessa puhutaan myös erilaisista taipumuksista. Yhteisökasvatuksessa opetetaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa. Ruokailussa on tarjolla myös kasvisruokia.

Siispä tällaisiin kummallisuuksiin pitää nyt tulla muutos. Piiloon erilaisuus. Eriarvoisuus näkyväksi. Pois pinaattiletut ja muut.   

Amerikassa ollaan tässäkin jo pidemmällä. Siellä ollaan jo lakkauttamassa opetusministeriö tarpeettomana. Ilmiantajaverkostoa rakennetaan paljastamaan, ketkä opettajat sanovat oppilaiden kuullen vääriä asioita. Potkut sellaisille. – Varmaankin Suomessa kohta kuullaan vaatimus opettajien pätevyyskriteereiden täsmentämisestä.  

Yritin muistella aiheeseen liittyviä aineistoja. Löytyihän sitä. Ongelma ei ole ollenkaan uusi, kuten Feifferin kuva ja Pete Seegerin & Tom Paxtonin ja Pelle Miljoonan laulut & runot kertovat. Kyse on vain siitä, mikä on valistusta ja mikä valistuksen puutetta.

 

Enää neljä vuotta ?

                                                        (Texas Sand Castle Contest Winner)

 

Pitkästä aikaa

Entinen sihteerini neiti B on vuosien poissaolon jälkeen palannut maailmalta hetkeksi kotiinsa Kapteeninkadulle. Minä tietysti menin heti tervehdyskäynnille.

Nimi ja titteli ovat kyllä harhaanjohtavia. Hän ei enää sihteeri eikä neiti. Hän on tohtorintutkintoa valmisteleva jatko-opiskelija Yhdysvalloissa ja Hollannissa. Neiti-nimitys vanheni, kun uudistettu laki rekisteröidyistä parisuhteista antoi luvan muuttaa siviilisäätyä. B-kirjain on kyllä ennallaan.

Käytän tässä silti vanhoja nimityksiä, jotta blogin vanhat lukijat tunnistaisivat, kenestä on kysymys (muistan kyllä, että eräs blogin pitkäaikainen lukija on poikkeuksellisen innostunut neiti B:n ihailija). Neiti B oli blogin alkuvuosina usein mainittu henkilö. Nimi näkyy jopa tämän sivun oikeaan laidan aihetunnisteiden listassa (Neiti B sihteeri 82).

Neiti B tuli lepolomalle Suomeen. Välttääkseen pakolliset sukulaiskierrokset  hän ei ilmoitellut tulostaan. Muistot takavuosien sukukyläilyistä jättivät traumoja. Kaikkialla oli tarjolla kidutettua sikaa ja myrkytettyä kalaa ja rosollia ja lanttulaatikkoa, joten päällimmäisin muisto suomalaisista jouluista oli nälkiintyminen. Hampurilaisbaaritkaan eivät olleet auki.

Neiti B oli leipomispuuhissa, kun menin. Joululimppuja oli tekeillä, mutta jollakin erityisreseptillä. Sain lämpimäiskappaleen, ja hyvää oli, poikkeuksellisen hyvää. En päässyt kunnolla käsitykseen reseptistä; täytyy kysellä myöhemmin. Taikinajuureen se jotenkin uudella tavalla liittyi.

Tapaaminen oli lyhyt. Uusinta tulossa paremmalla ajalla vuodenvaihteen jälkeen. 

Olen onnistuneesti välttänyt joutumisen tavarataloihin ja marketteihin ja myyjäisiin väentungoksen virtojen viemänä. Poikkeus oli perinteinen pistäytyminen Vanhan ylioppilastalon myyjäisiin. Ostin villasukat ja kaksi purkkia Ruoveden sinappia. Samat ostokset kuin aina ennenkin.

Joulukirjallisuuden viehättävin teos hyllyssäni on Viktor Rydbergin Tomten (1881). Siinä tonttu kulkee yöllä kartanolla, kohtaa lehmiä ja lampaita ja pohtii ihmiselämän arvoitusta.

Laulunakin tutussa pitkässä runossa revontulet loimuavat ja on pakkasyö.”Puissa on lunta valkeanaan / ja kattojen päällä on lunta. / Kuu käy ääneti kulkuaan, / mutta tonttu ei vaan saa unta.” - Täällä Helsingissä ei nyt ole pakkasta eikä lunta. Enkä minäkään saa unta (ennen kuin klo neljä).

Pistän loppuun vierekkäin viimeisten säkeistöjen sanat alkuperäisenä (Viktor Rydberg) ja suomennoksena (Valter Juva). Kuvituksen on tehnyt Martta Wendelin.

 

2400 aamua

Lukaisin läpi Virsikirjan. Aikamoinen urakka. Pienikokoiseen kirjaan on mahtunut peräti 679 runoa. Pitkiä runoja useimmat.

Oli outo elämys huomata, kuinka paljon kirjassa on virsiä, jotka osaan. En tarkoita, että osaisin ulkomuistista ruveta kokonaisia säkeistöjä lausumaan. Tarkoitan, että sanat ja sävel alkavat hiljaa soida päässä, kun silmä riveiltä tuttuja säkeitä lukee. Osaisin näitä laulaakin, jos minulla olisi lauluääntä.

Tuttuus perustuu suureen määrään toistoja. Minun sukupolveni koulunkäyntiin kuului aamuhartaus joka ikinen aamu alakoulusta lukioon. Luokat marssitettiin juhlasaliin, riveissä seisottiin ja kuunneltiin opettajien vuoroaamuina pitämiä hartauspuheita, ja lopuksi veisattiin virsi.

Jos lasketaan, että koulupäiviä vuodessa oli hieman alle 200, kahdessatoista kouluvuodessa aamuhartauksia ja virsiä kertyi lähes 2400, meillä luokalle jääneillä enemmänkin. Lisäksi virsien sanoja oli usein ulkoläksynä musiikin tunneilla. Kyllä siinä virsien sanat ja sävelet syvälle muistiin säilöytyivät.

Erittäin tehokasta uskonnon (mutta samalla osittain myös kulttuurihistorian) pakkosyöttöä. Vapautuksia uskonnonharjoituksista ei juuri ollut. Joskus taisi joku yksittäinen vapautettu seisoa kiusallisesti juhlasalin ovenpielessä eteisen puolella. Siihen pääsivät myös rukouksissa pyörtyneet, jotka pelkäsivät tulla seisomaan saliin.

Tämä hyllyssäni oleva Virsikirja on kouluajoilta. Virsikirja piti olla kourassa aamuhartauteen mennessä. Minun kirjassani on vielä tallella pellavakankainen kansisuoja, johon alaluokan käsityötunnilla tehtiin ristipistona kirjan aatesuunnan ilmaiseva symbolikuvio.

Kansakoulun puolella pikkulapset vielä lauloivatkin. Keskikoulussa ja lukiossa yhteislaulu oli  enimmäkseen musiikinopettajan yksinlaulua. Ehkä muutamat kiltit tytöt hieman osallistuivat, mutta pubispojat eivät.

Olen tullut ymmärtämään, että minun virsikirjani ei ole ajan tasalla. Nykykirjaan on otettu uusia virsiä ja vanhoja poistettu. Eipä haittaa, en ole rippikoulun jälkeen (1965) kirkossa käynyt. Mutta se kiinnostaa, millä perusteella valintoja ja poistoja on tehty. Kävi nimittäin ilmi, että se virsi, jonka sanoja olin etsimässä, ei ole enää mukana nykykirjassa.

Miksi ihmeessä? Virsi 440 olisi nykymaailmassa – ja Suomessa! – erityisen ajankohtainen. Mutta kai se on totta, että nykykirkko ja  -politiikka ovat päättäväisesti etääntyneet kauas alkukristillisistä ihanteista.  

Virren 440 alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin “Den rätt som nu är fallen”  kirjoitti piispa Haqvin Spegel 1680-luvulla. Pohjautuu Psalmiin 58. Ensimmäisen suomennoksen teki Elias Lönnrot.

 

  

Perinteisin menoin

 

Alkamassa ensimmäinen kaupunkijuhannus liki puoleen vuosisataan. Tai itse asiassa jo toinen, mutta vuosi sitten korona ja leikkauksen jälkiharmit estivät juhlatunnelman.

Miten Helsingissä voi viettää mielekkäällä tavalla mittumaaria kaikkien maalaisjuhannusten muistojen jälkeen? Menenkö vaan taas yökävelylle pitkin rantoja? Olen vähän aikeissa testata Seurasaaren kuuluisan juhannustapahtuman.

Selailin laajasta arkistostani menneiden vuosikymmenten juhannuksenviettoni kohokohtia.

1968 kesäkirkonkylässäni järjestettiin suuret urheilukilpailut. Paikalla mm. maailman parhaat keihäänheittäjät. Illalla paikallisen pioneerivarikon juhannusjuhlat. Paljon väkeä, paljon ohjelmaa. Juontajana itse Arska Elo. Tuttu tyttö Jyväskylästä käsikynkässä.

1985 kesämökkipaikkakuntani kyläjuhla. Kyläkoulun innokas opettaja oli tuottanut paljon Kalevala-virikkeistä ohjelmaa. Yksi ongelma kuitenkin nousi päällimmäiseksi. Suomen lippu valahti vähän väliä alas kepin nokasta. Sinnikkäästi opettaja kävi sen aina kiskomassa ylös, mutta ei vaan pysynyt. Lopuksi opettajalta lipsahti ruma sana yleisön ja lasten edessä. Sitten kun lippu lopulta saatiin pysymään ylhäällä, koko salko oli vääntynyt vinoon.

Juhannus on alkukantaisen kansanperinteen suurta juhlaa. Jos Seurasaareen onnistun menemään, siellä uskon kohtaavani tunnelman, jota Martta Wendelin on loistokkaasti kuvittanut. Toisaalta myös rahvaanomainen kansankulttuuri on juhannuksena ollut aina kukoistavimmillaan. Kolmanneksi Muumipapan asennetta ei pidä unohtaa.

Hyvää juhannusta blogin lukijoille!

Kaikenlaista sattuu

Laidunkausi avattu. Kolmen äijän perinteelliseksi muodostunut mökkireissu toteutui viikonloppuna kamalan kuuman sään vallitessa. Onneksi perillä oli järvi, jossa pääsi vilvoittelemaan. Saunaa ei olisi tarvinnut lämmittää, mutta silti lämmitettiin.

 ”Perinteelliseksi muodostunut” tarkoittaa tässä sitä, että sama kokoonpano on samassa paikassa ennenkin retkeillyt ja olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut.

 Kun samasta aiheesta kirjoittaa uudestaan, uhkaa toistamisen vaara. Se on kirjoittajalle paha virhe. Yritän välttää toistoa liittämällä tähän linkin (KLICK ), josta blogin lukija voi käydä vilkaisemassa, miten edellisellä keralla neljä vuotta sitten kävi. Nyt melkein kaikki kävi samalla tavalla. 

Ruokahuolto tähtäsi edelleen terveellisyyteen. Ei makkaraa!. Isäntä halusi näyttää erityisosaamistaan, mikä tarkoitti karjalanpiirakoiden leipomista. Hän väitti oppineensa joskus jollain kurssilla jopa piirakoiden oikeaoppisen rypytyksen.

Hyvin rypytys onnistuikin. Jotain muuta pientä vikaa piirakoihin tuli, mutta emme me olleet nirsoja emmekä ottaneet asiaa puheeksi. Kaikenlaista sattuu itse kullekin - pääasia oli onnistunut rypytys.

Kyykäärmeitä näkyi runsaasti. Yksi oli noussut mökin portaalle. Niiden kanssa minä en ole tottunut elämään, mutta isäntä oli. Häntä ne eivät häirinneet ollenkaan. Käski vaan katsomaan jalkoihin pihassa kulkiessa. Minun piti tarkkaan tutkia makuukamari sängynalusia myöten nukkumaan mennessä, ja silti pelotti. 

Hyttysiäkin oli runsaasti. Näyttää tulevan hyvä hyttyskesä - suorastaan erinomainen.

Puolikirjallisen blogin odotusten mukaisesti liitän tähän ainoan juuri nyt muistamani hyttysrunon.

Sisältövaroitus on kuitenkin tarpeen herkkiä ja puhdassieluisia lukijoita varten. Larin-Kyöstin kirjailijakuvaan kuuluu välillä jonkinasteinen kurittomuus. Tämä on juuri sellainen pikkuisen tuhma runo..

Takaisin lentoon

 

Kun ystäväsi kuolee
hän palaa sinuun kuolemaan. (Pablo Neruda, suom Pentti Saaritsa) 

Ikäpolveni suuret runoilijat / suomentajat alkavat käydä vähiin. Nyt lähti Pentti Saaritsa.(Blogikirjoituksen nimenä yksi hänen tunnetuimmista omista runoteoksistaan)

Saaritsan suurin merkitys oli tuoda eteläamerikkalainen kirjallisuus suomalaiseen tietoisuuteen. Ennen häntä se oli varsin pimeä maailmankolkka täältä katsoen. Melkoisia mestarikirjailijoita sieltä löytyikin.(esim. Jorge Luis Borges, Gabriel Garcia Marquez, Octavio Paz ja Pablo Neruda).

Minulla oli ilo tavata tämä Ritsa-nimellä tunnettu melankoliseen mietteliäisyyteen taipuvainen kirjailija, ensin sattumalta 1970-luvun puolivälissä eräillä rapujuhlilla Juankoskella, myöhemmin ammattiini liittyvissä asioissa. Välillä osuttiin istumaan yhtä aikaa Sea Horsessa tai Kosmoksesa.

Laulurunous oli yksi Saaritsan osaamisalue. Tässä yksi tunnetuimmista, Violeta Parran teoksen suomenkielien versio Arja Saijonmaan esittämänä, Miten voin kyllin kiittää   [klik]

(Pablo Neruda: Kuolema / Canto General 1950, suom. Pentti Saaritsa)

 

Riiviöitä rontteja saamareita

Tähän aikaan vuodesta on hyvä hetki ottaa luettavaksi jokin isompi kokonaisuus. Vielä ehtii valmiiksi ennen kesää.

Olen pitkään katsellut sillä silmällä 28-osaista Suomalainen Parnasso –sarjaa. Pienikokoisia kirjoja tiukassa kotelossa. Kaikki runoja.

Yritin ottaa valokuvan niin että kirjan selustan nimi näkyisi, mutta liian himmeitä ovat –  ei onnistunut. Siksi kirjoitan mukana olevat runoilijat tähän.

Esiin nostettujen Kirsi Kunnaksen, Katri Valan, Aale Tynnin ja Eila Kivikk´ahon lisäksi mukana on valitut teokset seuravilta: Aila Meriluoto, Helvi Juvonen, Jaakko Haavio, Helvi Hämäläinen, Heikki Asunta, Kaarlo Sarkia, Elina Vaara, Lauri Viita, Juhani Siljo, Lauri Pohjanpää, Unto Kupiainen, Oiva Paloheimo, Uuno Kailas, Saima Harmaja, Aaro Hellaakoski, Aleksis Kivi, V. A. Koskenniemi, Otto Manninen, Kaarlo Kramsu, Einari Vuorela, Lauri Viljanen ja P. Mustapää. Lisäksi on kaksi kokoelmaa nimellä Varhaisrunous I ja II.

Kirjasarja on vuodelta 1958. Tuttuja runoja varmaankin. Modernismin aikakausi on siis vain joiltakin alkuvaiheiltaan mukana.

Modernismi ja nykyrunous ansaitsisi samanlaisen kokoelmakotelon, mutta sellaista ei ole eikä taida tullakaan. Sellaiselle ei olisi lukijoita eikä kaupallista kysyntää. Se on iso vahinko. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä menettävät.

Kaltaiseni nykyrunouden  pilaama lukija on hieman varautunut aloittaessaan luku-urakkaa tuttujen klassikoiden kimpussa. Pitkästynkö? Löytyyköhän tästä aineistosta vielä niitä riiviöitä, rontteja ja saamareita, joita myöhempien aikojen runoilija Anna-Leena Härkönen esiin manaa?

Sitten lipsahti

Itsepäinen.

Sana tarkoittaa minua itseäni. Myönnän, en paljon kuuntele ohjeita tai varoituksia. Tai ei ainakaan tottele niitä. Jo äiti sanoi niin, ja pisti minut opettelemaan runon  Oravasatu. Sen sitten esitin kansakoulun Henkisissä kilpailuissa ja tulin toiseksi runonlausuntasarjassa. Siitä minulla on haalistunut kunniakirja tallella..

ORAVASATU (Hilja Haahti)

Olipa pikkuinen oravanpoika, / kotona Kuuselassa. / Pitkät sen korvat ja pörröinen häntä / pystyssä keikkumassa.  / Osasi hyppiä puusta puuhun, / kuoria käpyjen siementä suuhun. / Oksilla mukana siskot ja veikot / leikissä vilkkahassa.

Olipa vieressä Metsolan Otson / koti ja valtakunta.  / Kammion seinänä kaatunut honka, / kattona kerros lunta. / Lumessa reikä, pyöreä juuri,  / oravanpojalle ihme on suuri. / ”Tuostapa kurkistan ikkunasta / Metsolan Otson unta.”

Huuteli huolekas oravaäiti: / ”Vaara on reijän suulla!” / Eipä se tahtonut tuhma lapsi / äidin neuvoja kuulla.  / ”Empähän pelkää, katsahdan kerran, / viivähdän muutaman hetkisen verran. / Kohta jo hyppelen äitini luona  / kotona oksapuulla.”

Rapsahti hanki, ja havahti Otso, / ravisti peittojansa. / Kirposi katto, ja kohosi kämmen / äkkiä piilostansa.  / Olipa kämmen se suuren läntä, / mahtuipa siihen pörröinen häntä. / Sieppasi Otso ja pallona metsään / lennätti vierahansa.

Siinä nyt pikkuinen oravanpoika  / lumessa itkien rämpi.  / Vaivalla pääsi Kuuselan pirttiin, / häveten sänkyyn kämpi. / ”Toiste en katsele karhun tupaa, / toiste en lähde ilman lupaa.  / Minä oon pikkuinen oravanpoika, / äiti on tietävämpi.” 

Nytkin sain varoituksia, mutta mitäpä minä niistä. Ajattelin, että kyllä minä tuosta vaarasta selviän. Käyn ravintolassa syömässä ja paluumatkalla ruokakaupassa. Liukasta on, mutta matka ei ole pitkä, muutamia kymmeniä metrejä. Kävelen varovaisin askelin. En pistä piikkirenksuja kenkiin, kun ei niillä voi mennä sisälle ravintolaan ja kauppaan.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Noin 20 metriä pääsin ja sitten lipsahti. Siinä olin persuksillani lätäkössä.

Vähin vaurioin selvisin. Vain pehmustetulla tuolilla voin istua. Uusien farkkujen takamuksessa on ruhje.  Kämmenen reunassa on naarmuja. Kaupassa ja ravintolassa käynti jäi. Onneksi pakastimesta löytyi tötsällinen thai-ruokaa.

Kyllä nyt suostun uskomaan, että ulos ei pidä mennä ennen kuin jäät ovat lähteneet. Viisas pääsee vähemmällä.

 

Miehekästä meininkiä

Olen ihmetellyt, miksi presidenttiehdokkailta ei kysytä heidän kirjallisista mieltymyksistään – ja saman tien muistakin taiteista. Vai eivätkö ne kuulu presidentin tehtäviin tai valtaoikeuksiin? Minua ilahduttaisi tietää, että presidentti lukeekin jotakin.

Kekkonen luki paljon, se tiedetään. Kirjallinen sivistys näkyi ja kuului hänen rehevässä ilmaisussaan. Kirjailijavaimo Sylvillä varmaankin oli vaikutusta asiaan.

Niinistö sai minulta monta sympatiapistettä, kun hän yllättäen ilmestyi julkisuuteen haastattelemaan amerikkalaista Paul Austeria tämän käydessä Suomessa muutama vuosi

sitten. Ja hyvin haastattelikin, oivaltavia ja analyyttisiä kysymyksiä ja keskusteluja. Vaimo on kirjallisuuden ammattilainen. Erinomaisia valintoja sisältävä runoantologia Katso pohjoista taivasta (Otava 2017) on Jenni Haukion toimittama.

Hufvudstadsbladet on sentään valtavirrasta poikkeava kulttuurilehti. Se esitti eilen (3. helmikuuta) presidenttiehdokkaille kysymyksen: ”Vad är din relation till finlandsvensk poesi?”

Kysymys on hyvä, vaikkakin hieman suppea-alainen, mutta se on ymmärrettävä, kun ottaa huomioon lehden kohderyhmän. Ihan tasapuolinen kysymys ei ole, sillä vain toinen ehdokkaista kuuluu itse tuohon kohderyhmään.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Se kohderyhmäläinen ”svarade att hans relation till poesin tyvärr är ganska svag” eikä näin ollen vastannut kysymykseen mitään. Yhden kirjailijan hän kuitenkin mainitsi henkilökohtaiseksi tuttavakseen (Mårten Westö). Tämä ei nyt kuitenkaan pelasta noloa tilannetta, sillä hän ei ole runoilija.

Se ei-kohderyhmäläinen ehdokas onneksi pelasti nolon tilanteen. Hänelle tuttuja olivat Claes Andersson, Tove Jansson ja Märta Tikkanen sekä 70-luvulla ilmestynyt runouteen erikoistunut alakulttuurilehti Fågel Fenix.

Hyvä näin. Tästä(kin) tuli minun arvoasteikollani toiselle ehdokkaalle plussaa ja toiselle miinusta.

Tällaiset runoaiheet eivät taida olla nykyhetken yleiselle mielipiteelle merkitseviä. Nyt menestyvän ehdokasmiehen pitäisi olla karski ja jämerä. Suosiota tulee puheista, joissa toistuu Kova kovaa vasten ja Rautaa ja piikkilankaa rajalle!  Jos ehdokkaalla ei oikeasti ole luonnetta tuollaista suustaan päästellä, pitäisi edes pikkuisen oppia teeskentelemään. Jos ei yhtään yritä, häviää taatusti vaalipelin.

Jossakin katsannossa saattaa olla suoranainen haitta, jos ehdokas tuntee runoja ja loruja. Onhan muillakin henkilökohtaisilla vähemmistösuuntautumisilla ilmeisesti haitallista vaikutusta.

Tällaisessa maailmanajassa meikäläinen runojen ystävä tuntee olevansa aika omituinen olento, kun  huomaa innostuneensa keskustelemaan blogissaan vaikkapa jostakin lyriikan havainnosta (ks. edellisen blogikirjoitukseni kommenttiketju).

Se ei taida olla ollenkaan miehekästä meininkiä.

[jatkuu, ehkä…]

(Elokuvat: 1. Edvin Laine / Väinö Linna: Tuntematon sotilas  -1955  /  Åke Lindman)  ///  2.  Peter Weir: Dead Poets Society -1989  / Kuolleiden runoilijoiden seura  /  Robin Williams)

Niin kuin ennenkin

 

Menin vaatekauppaan. Ostin mustat farkut. Sellaiset kuin aina ennenkin. Yhtä numeroa isommat kuin entiset.

Se ei ollut impulssiostos. Olin suunnitellut tätä pitkään, mutta sitten tulivat corona-epidemiat ja muut harmit ja homma siirtyi. Vanhatkin kelpasivat, joten ei paniikkia.

Mutta nyt tuli impulssimieliala. Sen vimmauttamana ositin myös Marimekon Jokapoika-paidan, mustavalkoraitaisen. Sellaisen kuin aina ennenkin. Samaa kokoa, sillä niitä ei ole suurempia On minulla kyllä kaapissa niitä muunkin värisiä.

Impulssin vimmassa ostin vielä sukat, kolmen pakkauksen, kaikki hieman erivärisiä.

Näin arvaamatonta käytöstä minulle ei satu usein, varmaan on kymmeniä vuosia edellisestä. En osaa selittää, mikä heikko hetki nyt iski.

Tällaisen päälle ei auta muu kuin lukea ja kuunnella tuttu runo. Tämän runon halusin kuulla:

P. Mustapää Balladi uusista vaatteista. Linkki Kaj Chydeniuksen hienoon sävellykseen TÄÄLLÄ..

Samalla reissulla kävin äänestämässä. Ehdokkaan valinta ei tuottanut vaikeuksia. Äänestin samaa ehdokasta kuin ennenkin.

Vilua ja nälkää

 

Ei, en ole Balkanin vuorilla taistelemassa, vaikka otsikon runolliset sanat sellaiseen viittaavat.  Kävin vain Helsingin Senaatintorilla katsomassa Lux Helsinki 2024 -valotaidenäyttelyä. Mutta vilu ja nälkä sielläkin tuli.

Kauan en kärsinyt. Pakkasta oli liikaa, jotta olisin ruvennut katselemaan esitystä. Harvoin minulla on mieleen juolahtanut, että olisikohan viisasta hankkia pitkälahkeiset kalsarit. Nyt juolahti.

Toisaalta mikä pakko minun on pahalla pakkasella ulos lähteä.  Voin aivan hyvin pysyä sisällä. Ei pakkaspäiviä täällä kovin usein tule. Ainoa pakollinen ulkona käynti on matka ruokakauppaan. Matkaan ovelta ovelle ei mene täyttä minuuttiakaan.

Muistikuva lapsuusvuosilta kertoo, että pitkät kalsarit ovat mahdottoman epämukavat. Olo on kankea kuin lenkkimakkaralla kuorensa sisällä. Kutittavatkin, muistaakseni.

En saanut otetuksi valokuvaa kirkon ja muiden torin rakennusten seiniä valaisevista teoksista. Ei tehnyt mieli riisua lapasia käsistä kameran näppäilyä varten. Blogin lukija voi halutessaan googlata Lux Helsinki 24. Sieltä löytyy kuvia. Pistän tähän tilalle Louis Sparren maalauksen samalta torilta 1907. Valotaideteoksia siinä ei vaalitettavasti ole, ei ehkä yhtä hirmuista pakkastakaan.

Nousin raitiovaunuun ja ajoin kotia kohti. Pitkästä aikaan poikkesin kuuluisalle Jaskan grillille, kun oli vilun lisäksi se nälkäkin. Juolahti nimittäin mieleen käydä katsomassa, olisiko pitkällä listalla Balkanin makkaraa. Ihan tuon otsikon laulun kunniaksi. (Jaskan maailmankuulusta grillistä olen kirjoittanut täällä: KLIK  )

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää  /  Balkanin vuorilla taistellessa.  /  Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,  /  ei löydy maata sen armaampaa. - - ”

Tuosta säkeen lopun väitteestä taidan kyllä tällaisilla pakkasilla olla hieman eri mieltä. Jopa niin viisas runoilija kuin Arja Tiainen kirjoittele harkitsemattomia talven mukavuudesta. Minun mielestäni tässä ei ole mitään mukavaa.

 

Liian iso

Kirjoitin blogitekstiä. Aiheena oli tutkimus, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Tekstiä tuli vuolaana virtana, kuten aina.

Kolmannen sivun kohdalla aloin oivaltaa, että tekstiä on liikaa. Ei kukaan jaksa lukea sivukaupalla höpinääni.

Seuraavana iltana vaihdoin aihetta. Ei uudesta sen lyhyempi tullut. Tällaisia ylipitkiä aloituksia minulla on vuosien mittaan kertynyt mittava määrä. Tallella ne kaikki ovat Hylättyjä aloituksia -kansiossa. Sinne hautautuvat, tuskin tulevat käyttöön.

                                                            (Leonid Pasternak 1880)

Minun ikiaikainen ongelmani kirjoittajana on liikasanaisuus ja keskittämisen puute. Jos kirjoittaisin romaanin, siitä tulisi tuhatsivuinen. Täällä julkaisemani tekstit ovat olleet tiukkaa harjoitusta pois pahoilta tavoilta. Tiivistämisen varaa on silti jäänyt.

Erityistä tahdonvoimaa vaati toinen blogini (linkki tuossa oikealla alempana). Perustin sen nimenomaan lyhyiden tekstien foorumiksi. Jotenkuten se onnistuikin. Nyt blogi on ollut pitkään tauolla, sata tiivistä kirjoitusideaa sinne valmistui. Uskon, että palaan sinne vielä.

Kirjoitusideoiden pitäisi olla pieniä. Vähäinen yksityiskohta riittää, kun idea syttyy. Isommista aiheista -  kuten tuosta Suomen onnellisuudesta -  syntyy essee. Blogi ei ole sellaisille oikea paikka.

Mistä löytyy sopivia ideoita kirjoituksille?

Yllättävä ideaimpulssi osuu sattumalta silmään runosta. Vanha mestari, nuorena kuollut runoilija Harri Kaasalainen tekee luetteloa hyvistä aiheista, sopivan pienistä.

Tulin järkiini

 

 Olisi ollut kirveelle töitä kesäkodissa.

Tuli viisas vieras, katsoi pinoa pitkään ja ihmetteli aikeitani. – Noin kaunis pino! Harvoin näkee. Ei pidä sitä pilata. Kauniimpi on  katsella.

Istuin minäkin pölkylle ja katselin uudella katseella. Kaunis oli. Ja liiteri puolillaan puita. Ei jää sauna lämmittämättä.

Tulin järkiini.  Menin lukemaan runoja. Diktoniuskin osaa puhua viisaasti työstä, levosta ja taiteesta.

Ryypiskelyä

Kävin Alkossa. Ostin ison lastin viinejä ja kuohuviinejä. Lähipäivinä teen saman uudestaan.

Tämä on hyvä tehdä kun on vielä auto käytössä. Talveksi se menee taas seisontavakuutukselle. Pullot vien kellarikomeroon. Siellä on lokerikko 24 pullolle. Riittää koko talveksi.

En itse ole erityisempi viinin ystävä. Nämä ostokset ovat vieraita varten ja tuliaisiksi. Siksi vähän laadukkaampaa ja hintavampaa sorttia. Valintaperusteena ei ole kuuluisa nimi tai vuosikerta vaan enemmänkin mielenkiintoisen näköinen etiketti.

Minun rahvaanomainen mielijuomani olisi keskiolut, muta se ei käy, kun tuli kihti. Lakko on tepsinyt, sillä yli neljään vuoteen ei ole ollut kohtausta. Siideri ja katkero toimivat kelvollisina korvaajina.

Äitini oli tiukka raittiusihminen elämänsä 64 ensimmäistä vuotta. Sitten tuli muutos. Hän oli jostain saanut tiedon, että lusikallinen konjakkia ennen nukkumaan menoa tekee hyvää. Niinpä hän pyysi minua hommaamaan pullon. Itse hän ei kehdannut mennä Alkoon. Ihmisethän voisivat ajatella vaikka mitä jos näkisivät.

Minullahan ei tunnetusti mitään häveliäisyyttä ole, joten kävelin pystypäin puotiin ja hankin hänelle konjakkipullon muutaman kerran vuodessa. Lääkkeen vaikutukseen hän oli tyytyväinen: nukkumisongelmat helpottivat. Tätä jatkui kymmenkunta vuotta. Lusikallinen illassa, ei yhtään enempää. Vähäisintäkään taipumusta kevytmieliseen iloon myös valveilla ei ollut havaittavissa.

Sitten tuli muutos. Jollain etelänmatkalla huonetoveriksi oli osunut iäkäs lääkäri, joka otti asiakseen valistaa äitiä viinan vaaroista. Juominen vääjäämättä lisääntyy, turmion tiellä olet. Äiti säikähti. Kotiin hän palasi raitistuneena. Nukkumisen laatu huononi, mutta se oli pieni harmi verrattuna siihen kaikkeen kamalaan, minkä hän onnistui välttämään.

Ensimmäiset vieraat kävivät jo. Kaksi viinipulloa meni sen siliän tien. Mikäpä olisi osuvampaa viihdykettä tällaisessa menossa kuin kuunnella Carl Michael Bellmanin lauluja – tietysti  Fred Åkerströmin tulkitsemina. Trubaduurin äänessä kuuluu,  että on kuljettu tuhannen kapakan kautta.

Bellman on yksi parhaista tuntemistani runoilijoista. Näennäisen keveissä lauluissa viinasta ja rakkaudesta on tarkkaan kuunnellen aina mukana ajatus aina läsnä olevasta kuolemasta. Ivallisenkin kuvan takana on vailla vertaa oleva surun ja kaipauksen tunnelma..

Kuunnelkaapa TÄSTÄ.

Runo (lyhennelmä): Carl Michael Bellman: Fredmans sång 21, suom. Liisa Ryömä

 

Bussipysäkin yllätys

Erityisen huonosti voi runous, eikä kehumista ole muussakaan kirjallisuudessa. Myyntiluvut pienenevät, lukeminen vähenee, kirjojen painosmäärät kutistuvat. Nuoriso ei lue ollenkaan, paitsi nettiä. Kustantamot ovat hätää kärsimässä. Modernisti sisustetuissa taloissa ei enää ole kirjahyllyjä.

Onko ongelma korjattavissa? Joko gutenbergiläinen aikakausi meni ohi? Eivätkö ihmiset ihan oikeasti kaipaa enää lukemista?

Sain asiaan miettimisen arvoisen näkökulman, kun kävin äskettäin katsomassa Maria Jotunista tehtyä muraalia (ks. blogini 22.8. 2023). Haagalaisella Thalianaukion bussipysäkillä huomasin lasiseinään liimatun paperin, jossa oli tuntemattoman tekijän kirjoittama runo.

Runopaperi herätti kiinnostusta. Jokseenkin jokainen pysäkille tullut pysähtyi lukemaan. Sitä luettiin yksin ja yhdessä, siitä keskusteltiin, se aiheutti iloisia ilmeitä, hymyä, nauruakin.

Runo tuli ihmisille vastaan oudossa paikassa. Pysäkin seinällä sen saivat eteensä ihmiset, jotka tuskin ottavat runokirjaa koskaan käteensä. Mutta siinä runo kelpasi ja aiheutti tunnereaktioita.

Bisnesihmisille ja markkinointiväelle mietittäväksi, olisiko mahdollista jalostaa ja laajentaa tällaista runoja pyytämättä ja yllätyksenä -ideaa niin että siitä runoilijallekin korvausta kertyisi.

 

"Ajattelen niin kuin pilvi kulkee"

Pentti Saarikosken kuolemasta tuli tänään (24.8.) 40 vuotta. Jäin miettimään, onko miehen hehku yhtään haalistunut.

Saarikoski oli yksi ensimmäisistä kirjailijoista, jonka olemassaolon havaitsin. Hänestä kirjoitettiin paljon 60-luvun lehdissä. Julkisuus oli värikästä ja juoruilevaa – runous oli sivuseikka. Hän oli aikansa skandaalimaakari. Erityistä oli, ettei hän yrittänyt piilotella boheemia elämäntyyliään. Hän oli itse aloitteellinen tekemällä itsestään legendan jo eläessään.

HS julkaisi (su 20.8.) runoilija Ville-Matti Sutisen esseen ”Pyhän juomarin legenda”, jossa hän jälkiviisaana ihmettelee Saarikoski-kulttia, jossa hän itsekin myöntää olleensa mukana.ja jonka vaikutuksesta hänestä itsestäänkin tuli kirjailija. Mutta – sen hän näkee nyt – Saarikoski ei ollut legendansa kokoinen, vaikka hyvä kirjailija olikin. Selvin päin hän olisi pystynyt parempaan.

Legendan tempauksista riittää tarinoita. Niiden kaikkien käänteiden todenperäisyydestä ei ole niin väliä. Yksi upeimmista on tarina Saarikoskesta mäkihyppääjänä. Sen mukaan Saarikoski kavereineen ajoi talvipimeällä taksilla Helsingistä Lahteen, pääsi jotenkin vanhan hyppyrimäen huipulle ja laski sukset jalassa kohtalaisen onnistuneesti alas. Jaloilla juomilla oli osuutensa sankariteossa.

Varmaankin näin. Todisteita treenaamisestakin on esitetty. Toimittaja Jukka Petäjän kirjassa Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen historiikki (2003) on peräti kuva todisteena ”harjoitushyppyyn valmistautuvasta” Saarikoskesta Mukkulan kartanon katolla.

Muistan Saarikosken vaikutuksen kaveripiirissänikin. Kouluaikainen kaverini, joka 60-luvun puolivälissä voitti Erkon runokilpailun, aloitti taiteilijaelämän viettämisen heti voittonsa jälkeen. Runotuotanto ei oikein mahtunut mukaan. ”Kaikilla on tämänsä.”

Ensimmäisen kerran näin Saarikosken tyylin Keurusselän Lomahotellissa joskus 60-luvun lopussa. Olin siellä Teiniliiton seminaarissa. Helsingin kapakoissa hän oli hyvin näkyvä hahmo, varsinkin Kosmoksessa. Nämä olivat välillä aika kiusallista katsottavaa. Toisaalta hän oli parhaimmillaan loistava esiintyjä. Tällaisesta näin huippuesimerkin Tukholman Gröna Lund –huvipuistossa. Siellä vietettiin jonkinlaista Suomi-teemapäivää, vuosi oli (ehkä?) 1973.

Näyttämöllä olivat Lasse Virén, Arja Saijonmaa, M.A. Numminen ja Saarikoski, joka oli hyvässä kunnossa, siistin näköisenä tyylikkäässä harmaassa samettipuvussa ja hyvin sanavalmiina. Hän todella osasi hurmata ison yleisönsä ammattiesiintyjän elkein.

Hyvä kirjailija – parhaimmillaan nerouden mittainen. Mutta ei aina legendansa kokoinen, kuten Sutinen sanoo. Käännösmäärä oli käsittämättömän laaja, mutta paikoin sitä on luonnehdittu hutiloivaksi ja alkuteosta liian vapaasti tulkitsevaksi. Omassa tuotannossa on joitakin hyvin heikkoja tuotoksia – jalojen juomien haju löyhkää läpi. Niistä kuitenkin legenda lisääntyi. Runsaat naisjutut ja romantisoitu alkoholismi olivat legendan rakennusaineet.

Saarikoski kirjoitti loppuun asti, vaikka oli jo heikossa kunnossa. Tämä viimeiseksi jäänyt runo syntyi elämäkerran (Pekka Tarkka 2003) mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa.