Yliopiston puolesta

Ensimmäinen kosketukseni yliopistoon tapahtui Jyväskylässä kesällä 1970. Filosofiaa pitkälle opiskellut kaverini ylipuhui minut tulemaan kuuntelemaan tärkeää aihetta, kybernetiikkaa. Seminaaria piti professori Yrjö Ahmavaara.

Minulla ei ollut tarkempaa tietoa, mitä kybernetiikka on. Olinhan vasta 19-vuotias ja juuri ylioppilaaksi päässyt. Mutta ei se mitään, kaveri vakuutti että kyllä kiinnostun.

Minä puolestani ylipuhuin senaikaisen tyttöystäväni, 17-vuotiaan hippityylisesti pukeutuvan ihastuksen mukaan.

Täytyy myöntää, että muutaman päivän kestänyt seminaari ei riittänyt avaamaan kybernetiikan syvintä olemusta, mutta kiinnostavaa siellä kyllä oli. Ilmapiiri oli innostunut, keskustelut ja väittelyt olivat uudenlainen elämys auktoriteettikeskeisen lukion jälkeen. Tuli oivallus toisenlaisen oppimisen mahdollisuudesta.

Sellainen oppiminen sitten lähtikin vauhtiin, sillä erotuksella, että ymmärsin käsiteltävät asiat. Humanistiset aineet olivat lajini. Pääosin saamani opetus on ollut hyödyllistä ja antoisaa. Arvostukseni yliopistoa kohtaan on suurta. Se tuntuu joka kerta kun kävelen Yliopiston päärakennuksen tai Porthanian ohi.

Olen kohdannut opiskelu-urallani koko joukon mieleen painuneita persoonallisuuksia.

Yksi heistä, yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen piti tänään viimeisen luentonsa. Hän jää eläkkeelle. Sen luennon olisin halunnut kuulla.

Riikoselle olen tenttinyt monta kurssia ja kirjoittanut monta esseetä ja tutkielmaa. Hänelle ei meinannut kelvata mikään, aina oli jotain huomautettavaa. Se ärsytti, mutta vähitellen alkoi tajuta, mistä on kysymys. Löysät piti ymmärtää jättää pois. Piti löytää ydinasiat ja keskittyä niihin. Piti oivaltaa yhteyksiä, löytää vertailukohtia, oivaltaa merkityksiä. Ja piti olla omintakeinen ja käyttää kieltä tarkasti. Ja lukea koko ajan, lukea paljon.

Luennoilla tunsi pääsevänsä sivistyksen ytimeen. Originellin professorin lempiaiheita olivat erityisesti James Joyce ja Homeros. Niistä riitti loputtomasti tarkastelukohtia, olihan molemmilla sama teema, Odysseus ja Odysseia. Ja siihen kiilasi kolmanneksi osapuoleksi  Pentti Saarikoski.

Lehdestä luen, että Riikosen jälkeen hänen professuuriaan ei enää täytetä, säästösyistä.

Tätä en osannut odottaa. Yliopisto ja kirjallisuustiede yhtenä tärkeänä osana sitä on kulttuurilaitoksena selvinnyt vaikka millaiset historian vaiheet, sodat ja kaikki, mutta nykyhallituksen markkinahenkisestä politiikasta se ei enää ehjänä selvinnyt.

Luulen, että tällaista asennetta kansakunta vielä katuu. Sivistyksen alasajo on räikeää. Erityisesti se näyttää kohdistuvan humanistisiin aloihin. Tuskinpa  opetusministeri ampuu yhtä suoria osumia Kauppakorkeakouluun, jossa opitaan poliittisesti käyttökelpoisempia asioita, kuten vaikkapa verosuunnittelua.

Professoria näkee aika usein kadulla. Hän viuhtoo ripeää vauhtia vastaan baskeri päässä ja salkku kainalossa. Mietin, että siellä salkussa on varmaan nykyopiskelijoiden esseitä, punakynämerkintöjä täynnä. Sivistys siinä etenee. Kuinkahan tästä eteenpäin?

Kuvassa ote opintokirjastani. Professori Riikosen nimikirjoitus on tällä sivulla moneen kertaan. Tiukassa näyttivät olleen arvosanat.

Karnevaalia suunnitellessa

 

Hain matkalaukkuni ullakolta. Huomenna on pakkauspäivä. On aika lähteä reissuun kohti tuntemattomia seutuja.  

"Tuntematon" tarkoittaa tässä maata, jossa en ole ennen käynyt. Se on Malta. Viime aikoina olen kyllä lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja, joten minulla on nyt kyllä tietoa Maltan historiasta, maantieteestä, taiteesta ja kulttuurista. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.   

Valitettavasti matka pitää tehdä lentokoneella. Mieluummin matkustaisin junalla ja laivalla, mutta se ei nyt onnistu. Paikan päällä näyttäisi sitten olevan tiheä bussiverkko, jolla pääsee saaren joka kolkkaan.  

Kyseessä on työmatka. Kahden hengen delegaatiomme osallistuu kongressiin, joka kestää kaksi päivää. Sen jälkeen puolet delegaatiostamme eli sihteerini neiti B. palaa kotimaahan. Minä aion jäädä.  Paluuaikataulua minulle ei ole määritelty. Tulen kun huvittaa. Ellei huvita, jään sinne. 

On varsin todennäköistä, että viivyn Vapun yli. Kirjoista en ole onnistunut selvittämään, millaiset vapunviettotavat siellä ovat vallalla. Ehkä siellä tulee ikävä kotimaan perinteitä. Pitää miettiä, pakkaanko matkalaukkuuni viimevuotisen vappuviuhkan. Se saattaisi helpottaa oloa, jos kaipaus käy sietämättömäksi.   

Entä vappunaamari? Sekin on jossakin tallella, ehkä löydän jos etsin. Se, jossa on iso nenä, paksut viikset ja kulmakarvat ja mustasankaiset silmälasit. Kun sen pistää kaupungilla naamalleen, aina herää epäily, kulkeeko siinä Groucho Marx, Henrik-Otto Donner vai Ben Z. Voisi olla kiinnostavaa testata, tunnetanko nämä henkilöt Vallettassa asti. 

Vappukarnevaalin tunnelmaan saattaisi sopia retki Gozo-nimiselle pikkusaarelle. Siellä on luola, jonne ihana nymfi Calypso nappasi vangikseen Odysseuksen, joka purjehti pitkin Välimerta. Eikä kiirettä ollut poispääsyn kanssa. Vuosikausia kului, ja itse Zeuksen piti puuttua asiaan ennen kuin matka pääsi jatkumaan.  

Kuva esittää suomalaista ikimuistoista vappuperinnettä - sitä että kerran vuodessa jokaisen kuuluisi karnevalisoitua. Klikkaa kuvaa jos teksti on liian pientä. Siinä on teekkareiden Äpyfoni vuodelta 1983. Toivotan lukijoille riemukasta vappua.