Onneton voittaja

Meitä oli viiden hengen lottoporukka. Jokainen täytti kuponkiin yhden ruudun, ja voitteko uskoa, heti oli onni suosiollinen. Voitto tuli!

Tarkemmassa tutkimuksessa kävi ilmi, että voittorivi oli minun täyttämäni. Muut eivät pärjänneet. Jopa entinen sihteerini neiti B. jäi ilman, vaikka hän yleensä aina voittaa kaikki pelit ja kilpailut. Kerrankin sain aihetta vinoilla heikosta suorituksesta, kun hänellä oli vain kaksi oikein.

Minulla sentään oli neljä oikein. Sillä voitti tasan 10 euroa. Harvoin pelaan, ehkä kerran vuodessa, ja heti kävi säkä.

Neiti B. todellakin on vakituinen voittaja, oli laji melkein mikä tahansa. Längelmäveden kesäkotini kesäkisoissa kukaan ei ole koskaan voittanut häntä tikanheitossa eikä myöskään petankissa tai mölkyssä. Korttipelit sököstä mustaanpekkaan ja räsypokkaan hän myös voittaa aina. Luulen, että jollain viekkaalla tavalla hän fuskaa.

Vain kuulantyönnössä hän ei pärjää muutamille riskille äijille. Se on hieman yllättävää, sillä hänellä on vahva urheilutausta akrobaattina ja itämaisten taistelulajien osaajana.

Äskettäin aprillipäivän perinnejuhlassa pidettiin mittauskilpailu. Lattiaan piirrettiin viiva, ja kilpailijoiden piti ilman mittanauhoja piirtää toinen viiva täsmälleen 10 metrin päähän. Lähimmäksi osunut voittaisi konjakkipullon.

Minä olin aika luottavainen, että kyllä osaan ottaa metrin mittaisia askelia. Kahteen kertaan harpoin askeleet ja piirsin viivan. Seuraavaksi neiti B. köpötteli korkokengissään hassun näköisesti samassa puuhassa. Ei sellaisilla kengillä tietenkään voinut metrin mittaisia harppauksia tehdä. Hän piirsi viivansa noin puolen metrin päähän minun viivastani. Muiden viivat hajaantuivat noin parin metrin alueelle.

Arvaatte varmaan, kuinka kävi?

Minun viivani oli puolisen metriä liian kaukana. Neiti B:n korkokenkämittaus osui viiden sentin päähän oikeasta. Sinne meni konjakkipullo.

Kuvassa ne neiti B:n korkokengät. Kuvasta tuli harmillisen hämärä, kun jouduin nappaamaan sen nopeasti salaa olkapään takaa aika hämärässä.

Korjaus myöhemmin: Se palkinto ei ollutkaan konjakkipullo vaan viskipullo. Pahoittelen virhettä, tunnen huonosti näitä juomia. - Pullo on kuulemma jo juotu ja laatu todettu hyväksi.

Poikkeavat näkökulmat

Kävin Hakaniemen Kulttuurisaunassa. Erinomainen kokemus, joskin vähän kallis. Menen toistekin.

Saunomassa oli varsin kansainvälinen joukko, suomalaiset olivat vähemmistönä. Lauteilla oli mustia miehiäkin. Kieliä puhuttiin. Viinaa ei juotu. Rumia ei puhuttu. Tällaisesta pidän.

Kesäkodissani Längelmäveden rannalla kutsun kylän äijiä saunaan pari kertaa kesässä. Samoin saan itse kutsuja naapureiden saunoihin. Tilaisuudet ovat aivan erilaisia kuin tämä edellä kuvattu. Puhutaan miehekkäitä. Viinaa juodaan, tai ainakin olutta. Jäähdyttelytauolla työnnetään kuulaa. Jos mukana on nuoria miehiä, puhutaan naisista, aika karkeitakin juttuja kuullaan.

Sellaiseen asennoituminen on vaikeaa. Mutta se on suomalaisen elämänmuodon perinnettä. Siksi kai siedän sitä ja tavallaan pidänkin siitä. Ei ole hyvä menettää kosketusta aitoon kansallistunteeseen, vaikka suurimman osan vuotta ns. punavihreässä kuplassa elänkin.

Tämän päivän HS julkaisi hyvän henkilöhaastattelun. Jyväskylän yliopiston tutkija puhui viisaudesta. Hänen pohdintansa keskeinen aihe on ihmisen "kyky altistaa itsensä erilaisuudelle". Siitä kehittyy kyky tarkastella asioita monesta näkökulmasta.

Herranen aika, minähän taidan olla viisas, ainakin saunakokemusteni perusteella. Täysin vastakkaiset näkökulmat ovat tulleet saunassa näkyviin. Ja ihan hyvin olen pärjännyt molemmissa. Hyvä minä!

Matkoilla jossakin Suomessa

Takavuosina Suomen Yleisradiossa luettiin uutisten yhteydessä monta kertaa viikossa dramaattisen tuntuisia vetoomuksia nimeltä mainitulle henkilölle. Vetoomukset päättyivät sanoihin " - - matkoilla jossakin Suomessa, ottakaa välittömästi yhteys - - " Loma-aikoihin niitä ymmärrettävistä syistä kuultiin erityisen usein.

Ennen kännykkäaikaa ihmiset vaan katosivat lomalla omille reissuilleen. Yhteyttä ei saatu. Postikortti ehkä saapui kotiin jostakin lomakohteesta, monta päivää myöhässä tietenkin. Jos kotona tapahtui jotain yllättävää, vaikkapa sairaustapaus, silloin tarvittiin Yleisradion apua.

Minäkin katosin taas, kuten joka kesä olen pitänyt tapana. Olin 102 päivää matkoilla jossakin Suomessa. Jotkut tiesivät, missä menin, toiset eivät. Yhteyksiä en juuri pitänyt. En tiedä, onko joku perään kysellyt. Radiossa ei tietääkseni ole kuuluteltu.

Asiaa tuntemattomille voin nyt paljastaa, että olin kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla, Längelmäveden rannalla, sen josta tunnetussa laulussa Topeliuksen sanoin lauletaan, että " - - vöin hopeisin hohtelee".

Ajelin kyllä monenlaisissa tapahtumissa pitkin maakuntaa ja kauempanakin. Reissujen ääripisteet olivat Tampere, Vaasa, Jyväskylä, Savonlinna ja Hämeenlinna. Kaksi kertaa ajoin Vantaan lentokentällekin, kävin hakemassa ja palauttamassa vieraan. Töölöntorilla en kiusallanikaan käynyt.

Lehdet luin, paperiversiona. Sähköisten välineiden kanssa olin pidättyväinen. Ei sosiaalista mediaa eikä varsinkaan epäsosiaalista. Se on terapeuttinen kokemus, tunnen puhdistuneeni ja voimaantuneeni.  Televisiosta katsoin Rio de Janeirossa elokuun puolivälissä järjestetyt keihäänheittokilpailut.

Sää suosi, olin paljon ulkona lukemassa. Yrtit ja kukat kasvoivat hyvin. Sauna oli taas runsaassa käytössä iltaisin ja öisin. Kylän äijiä oli monta kertaa saunavieraina. Jäähdyttelytauolla työnnettiin kuulaa, maisteltiin dopingia ja puhuttiin miehekkäitä.

Postikortteja en tullut lähettäneeksi, joten korjaan laiminlyönnin tässä. Tämän kortin osoitan kaikille vanhoille blogituttavilleni, jotka toivottavasti ovat tallella. Takasivun teksti kuuluu näin: "Terveisiä täältä! Loma on tähän asti sujunut hyvin.  Toivottavasti siellä myös! Terveisin Dessu."

Voittamisen makeus

Väittävät, että kilpailemisvietti on ominaista ihmisluonteelle. En usko. Ei ainakaan minulle.

Väitän, että minulta puuttuu kilpailemisvietti kokonaan. On aina puuttunut. En ole osallistunut urheilukilpailuihin, paitsi ihan lapsena seiväshyppyyn naapurin poikien kanssa. Siinäkin tuli aina tasapeli. Kesäkodissa heitämme kuulaa naapurin ukkojen kanssa saunan jäähdyttelytauolla, mutta siinäkin tulos on ihan yksi ja sama. Kaikki heitot epäonnistuvat, kenellä lipsahti jalka, kenellä sormi, kenellä oli vastatuuli. Kisa loppuu yleensä siihen, että joltakulta - yleensä minulta - kuula karkaa nokkospöheikköön, joten kisa pitää keskeyttää.

Mutta sitten on toisenlaisia kilpailuita, joihin olen oppinut osallistumaan.

Niitä tyrkytetään netissä. Vastaa kyselyyn niin voit voittaa. Osallistu arvontaan. Vastaajien kesken arvotaan palkintoja. Joka kymmenes arpa voittaa. Kerran voitin Mark Twainin kirjoittaman kirjan. Siihen piti vastata oikein yhteen kysymykseen.

Tänään vastasin postin lähettämään ystävänpäivän kyselyyn. Siitä voi voittaa postimerkkejä. Eilen vastasin vakuutusyhtiön kyselyyn. Siitä voi voittaa paloruiskun.

Viimeksi voitin arpajaisista kynsileikkurin. Posti toi sen kotiin, kun ilmoitin arvan numeron ja osoitteeni. Kerran voitin naisten puvun. Kerran voitin kotelollisen kyniä.

Arpa taitaa olla minulle suosiollinen. Kannattaa siis jatkaa. Ties vaikka joskus kävisi niin onnellisesti kuin kuvassa.

Ennakkoluulottomia kokeiluja

Liikuntaa pitäisi lisätä. Näin on käsky käynyt.

Koska tunnetusti olen myötämielien kaikkea uutta ja innovatiivista kohtaan, kokeilin kesän mittaan uusia urheilulajeja. Jospa innostuisin.

Kokeilin nyrkkeilyä. Koska niinkin fiksu mies kuin Kalle Holmberg on ikämiehenä innostunut nyrkkeilystä, siinä täytyy olla jotakin kokeilemisen arvoista. Viimeksi olen kokeillut lajia koulupoikana, siihen aikaan kun Ingemar Johansson ja Floyd Patterson hallitsivat otsikoita. Naapurin Jorman kanssa yritimme matkia mestareita, mutta se muuttui kunnon tappeluksi. Piti lopettaa.

Siitä pitäen olen suhtautunut nurjamielisesti väkivaltalajeihin. Nyt kokeilua edesauttoi mökkinaapurini, joka on alan ikämiesharrastaja. Häneltä sain hanskat lainaksi. Lisäksi motivaatiota lisäsivät uutiset Jyväskylästä, lapsuuteni kotikaupungista. Saatanhan minäkin osua  Suomen Sisun tai muun Vastarintaliikkeen kohteeksi. Sellaista aikaa nykyisin elämme. Että osaisin vähän pitää puoliani.

Ei mennyt nyrkkeily hyvin. En innostunut ollenkaan, kertakokemus riitti.

Vierailulle tuli vanha kaveri, jolla oli mukana auton perällä taljajousi. Hän näytti, miten sillä ammutaan. Niityn perälle vietiin heinäpaalin näköinen maalitaulu. Sain kokeilla. Hieman epäröin, onko jousiammunta vanhalle sivarille eli aseistakieltäytyjälle soveliasta puuhaa, mutta päätin tulkita väljästi. Ensimmäinen nuoli lensi kohtuullisen lähelle heinäpaalia mutta toinen karkasi metsään. Sen etsiminen kesti kauan. En kehdannut pyytää enää kolmatta. Se laji loppui siihen.

Jotain kevyempää ja rennompaa pitää minun urheiluni olla. Aitan ullakolla on vuosikymmenet ollut esine, jonka merkityksen tunnistan, koska olen sen käyttämistä 1960-luvulla nähnyt. Esineen nimi on hula-hula-vanne. Se voisi sopia minulle.

Rengas lantiolle pyörimään. lantio keikkumaan, pylly pyörimään niin että vanne pyörii ympäri eikä putoa.

Sitä yritin ihan tosissani monta kertaa ja seuraavana päivänä vielä uudestaan, mutta ei siitäkään tullut mitään. Rengas pyöri puoli kierrosta kohdallaan, toisen puoli kierrosta paljon alempana ja putosi siitä sitten maahan. Ei auttanut vaikka kuinka vanhojen elokuvien vamppinaisten tyyliin keikutin peppua. Mahdoton mikä mahdoton.

Ei auttanut muu kuin tyytyä vanhaan tuttuun kuulantyöntöön (pakittamalla, ei pyörähdystyylillä!). Kuulaa meillä maalla on aina työnnetty kylän äijien kanssa saunan jäähdyttelytauolla kuohuvaa dopingia maistellen. Se sujuu.

Kaksi kuplaa

On kuultu kummaa protkotusta kuplassa elämisestä. Jossain siellä Helsingin Kalliossa jotkut kuulemma kahviloissa lorvivat lattea juomassa ja punavihreitä aatteita vatvomassa. Samanlaista sakkia koko konkkaronkka.

Minä en asu Kalliossa vaan Töölössä, mutta siinä ne sijaitsevat melkein vierekkäin, vain rata välissä. Kahviloissa saatan kyllä piipahtaa mutta en juo lattea vaan aivan vanhanaikaista suodatinkahvia. Ei maitoa, ei sokeria. Jotenkin kuitenkin kiusaannun näistä kuplapuheista. Ihan kuin tarkoittaisivat minua.

Elänköhän minäkin kuplassa? Etten peräti kahdessa kuplassa?

*   *   *

Syksyt, talvet ja keväät asun Helsingissä. Minun Helsingin-kuplani koostuu pääosin itseni kaltaisista ihmisistä. Siihen kuuluu paljon opettajia peruskoulusta yliopistoon, tutkijoita ja eri alojen taiteilijoita. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari insinööriä, juristi, lääkäri, yksi pappikin. Taidetilaisuudet ovat aktiivikäytössä, niitä riittää.

Erityistä on, että tuttavapiiriini kuuluu monenlaisia vähemmistöjä, ruotsinkielisiä suomalaisia erityisen runsaasti. Maahanmuuttajatuttavia on myös kertynyt paljon. Jokin sattuma on tuonut tuttavapiiriini erityisen monta seksuaalisten vähemmistöjen edustajaa, niin omaan sukuun, työtovereihin kuin eri yhteyksissä tuttaviksi tulleisiin kuuluvia.

Luulen, että tämä viimeksi mainittu kokonaisuus tekee minut monen ulkopuolisen silmissä aivan erityisen kuplalaiseksi. Lisäksi minulla on aihetta luulla - aiemmin lausunnollaan suuttumusta herättäneen nuoren näyttelijättären tapaan - että Helsingin-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan persuille tai kepulle.

*   *   *

Kesät olen jo vuosikymmenet asunut vanhassa torpassa pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannoilla. Olen osa pientä kyläyhteisöä. Tunnen kaikki lähiseudun asukkaat, niin vakituiset kuin kesämökkiläisetkin. Minun Längelmävesi-kuplani koostuu aivan erilaisista ihmisistä kuin minä itse. Siihen kuuluu paljon maanviljelijöitä emäntineen, tehtaan työmiehiä, vanhojaemäntiä, verstasmiehiä, eläkeläisiä, työttömiä, peräkamarinpoikia, mopopoikia. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari yksityisyrittäjää, sairaanhoitaja, palomies, kokki. Minkään sortin taiteilijaa tai vähemmistöläistä ei ole tiedossa, ellei sitten kaapissa piilossa. Yhdellä maanviljelijällä oli suomenruotsalainen anoppi, joka asui yläkerrassa mutta kuoli jo monta vuotta sitten.

Minulla on aihetta luulla, että Längelmäveden-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan vihreille. Minua saattavat kyllä sellaiseksi epäillä. Olen heidän silmissään se vähän erikoinen "Helsingin maisteri", joka ilmestyy runokirjojensa ja vieraittensa kanssa joka kesä mökkiinsä. Ties vaikka lattea mökissään keittelisi. Ainakin tiedetään, että se juo siideriä. Hyvin he kyllä minuun suhtautuvat, tunnen itseni hyväksytyksi ja kyläyhteisöön kuuluvaksi. Kylän äijiä poikkeaa välillä saunomaan ja jäähdyttelytauolla kuulaa työntämään. Maistellaan kaljaa ja puhutaan sopimattomia.

Sen sijaan persut ja kepu ovat vahvoilla. Tunteita herättäviä kysymyksiä ovat esim. kyläkoulun lakkautus, metsästysrajoitukset ja jätevesiasiat. Kahviloissa ei istuta, sillä kahviloita ei ole. Taidetilaisuuksissa ei kovin paljon käydä, tärkeimpänä poikkeuksena kyläkunnan jokakeväinen bussimatka Helsinkiin katsomaan Uuden Iloisen Teatterin uutta showta.

Mahdottoman mukavia ihmisiä näissä molemmissa kuplissani. Voi sanoa, että viihdyn kummassakin. Onneksi Suomi ei ole kovin homogeeninen maa.

Menestyksen nälkä

 

Blogin vakituiset lukijat ovat varmaankin havainneet, että Dessu ei ole erityisempi urheilumies. Varsinkin hurmahenkinen penkkiurheilu on houkuttanut minulta sarkastisia ellei peräti hillityn ivallisia kommentteja. Lajit, jotka menevät bisnes edellä, ovat saaneet erityishuomion - sellaiset kuin formula-ajot ja jääkiekko. 

Pienenä poikkeuksena on ollut yleisurheilu, mutta siitä on ollut viime vuosina vaikea laajemmin innostua. Toisin oli kauan sitten. 

Vakituiset lukijat muistanevat myös, että kesäkodissani Längelmäveden rannalla on joka kesä järjestetty yhden lajin urheilukisoja. Laji on kuulantyöntö. Kisat järjestetään illan hämärässä saunan jäähdyttelytauolla. Osallistujina ovat olleet naapuritalojen äijät, jotka silloin tällöin kokoontuvat saunailtaan luokseni. Näissä kisoissa doping on sallittu - sellainen kylmä ja vaahtoava.

Mutta tänä kesänä kaikki oli toisin. Äijät kyllä kävivät saunomassa ja dopingia nautittiin mutta kuulaa ei enää työnnetty. Lajivalikoima nimittäin laajeni.  

Äijät olivat viime talven mittaan näin tuumineet ja valmistautuneet kesäkauteen sponsoroimalla tarpeelliset välineet, jotka minulle sitten alkukesästä tultiin juhlapuheen kera lahjoittamaan. Nyt urheiluvälinevarastossani on kuulan lisäksi kiekko, moukari ja keihäs. 

Heittolajeja kaikki - onneksi.  Olisi vaikea kuvitella, että sillä porukalla innostuisimme saunatauolla mistään hypyistä tai juoksuista. Joku seiväshyppy, kolmiloikka, 110 metrin aidat tai kymppitonnin juoksu eivät ehkä innostaisi ja voisivat aiheuttaa revähtymiä. 

Kiekon- ja moukarinheitto eivät oikein luonnistuneet. Välineen lentosuunta pyörähdysten jälkeen oli arvaamaton. Mutta keihäs! (piti oikein pistää huutomerkki tuohon vaikka yleensä sitä vältän ja jätän sen suosiolla teinityttöjen fanituskäyttöön). Keihäs lensi juuri sinne mihin pitikin, tosin huonossa asennossa.  

Onneksi on keihäänheitto. Se on viimeinen jäljelle jäänyt suomalaiskansallinen menestystekijä, nyt kun markkinamiehet ovat puliveivanneet Nokiankin pois. Minäkin oikein innostuin keihäänheitosta. Treenasin sitä monta kertaa pitkin kesää. 

Ensimmäisen kisan tulokseni oli 19 metriä (mittaus suoritettiin askelmitalla). Myöhemmin sain valmennusapua tuttavalta, joka on nuorena toiminut liikunnanohjaajana. Hän neuvoi ristiaskeleet ja tukijalan käytön ja muut niksit. Vähitellen tulokset lähtivät huimaan nousuun. Kesän parhaaksi tulokseksi tuli tasan 30 metriä. 

Jos tätä vauhtia kehityn tulevinakin kesinä, olen neljän - viiden vuoden kuluttua huipulla. Tosin siihen mennessä minun pitää keksiä uusi heittopaikka. Kahden vuoden kuluttua keihään lentorata ulottuu omenapuitteni sekaan ja neljän vuoden kuluttua liiterin seinä tulee eteen. 

Mutta hyvältä näyttää, sillä into on syttynyt. Pitää vaan varoa ettei tule revähdyksiä. 

Kuvassa se uusi heittoväline.

 

Kyllä maalla on mukavaa 3

 

[jatkuu]  

Yöihminen kun olen, en maallakaan osannut muuttaa luonnettani. Kun nettiä ei ollut, piti keksiä jotain muuta. Menin tähyilemään tähtiä.  

Yöt olivat kylmiä, joten toppatakki oli tarpeen. Ja villapipo päähän. Kesäkotini vieressä on laaja kumpuileva pelto, oikea niskavuorelainen maisema. Näin keväällä pellolle voi mennä kävelemään. Kesemmällä viljelijä suuttuisi kävelijälle, joka tallaa kasvavan kauran lakoon.  

Kirkkaana yönä seisoin pitkään pellon korkeimmalla kummulla. Pimeys oli täydellinen, vain tähdet kimmelsivät. Olen nuorena opiskellut itsekseni tähtiä ja oppinut aika hyvin tunnistamaan taivaan kuvioita. Oppi on kuitenkin päässyt rapistumaan - nimet ja systeemit vaatisivat jatkuvaa kertausta.  Siinä yön pimeydessä keskellä peltoa seisoessani  päätin, että tänä kesänä kertaan asiat. Näin tapahtukoon! Tosin saman päätöksen samalla pellolla seisoessani olen tainnut tehdä myös monena edellisenä kevätyönä. Mutta nyt olen tosissani.  

Kaksi viikkoa yksinäisyydessä tekee erakoksi.  Vain yhtenä iltana minulla oli vieraita, kun kutsuin kaksi äijää lähinaapureista saunaan. Tämä on muodostunut perinteeksi, joka on jatkunut kauan. Naapureilta saan monenlaista apua kesän mittaan. Tänäkin kesänä olisi tarkoitus toteuttaa eräs pitkään suunnitteilla ollut rakennusprojekti.  

Perinteeksi on myös muodostunut saunomisen jäähdyttelytauoilla käynnistyvä jalo kilpaurheilu, kuulantyöntö. Koska doping-testeistä ei ole pelkoa, nautiskelemme samalla kylmiä kuohuvia piristeitä.   

Heittolaji sopii hyvin saunomisen tauolle, juoksukilpailu tuntuisi liioittelulta. Hyppylajeihin meillä ei taitaisi olla taipumuksia. Joku seiväshyppy tai kolmiloikka altistaisi vammoille. Tosin on kuulantyönnössäkin vaaransa: tukijalka saattaa luiskahtaa, sillä kilpailemme saunan edustan nurmikolla.   

Kilpailukesän avaus ei tällä kerralla sujunut minulta kovin hyvin, sillä en sijoittunut tulosluettelossa aivan kärkipäähän. Työntöjäni häiritsi Längelmäveden selältä juuri minun heittovuorojeni kohdalla yltyvä vastatuuli.   

Kyllä kuulakilpailuja on järjestetty kesien mittaan muidenkin kanssa. Kesävieraani innostuvat aina lajista, tosin yleensä vain miehet. Naiset ovat jostakin syystä pidättyväisempiä ja tyytyvät katselemaan ja kannustamaan. Tosin sihteerini neiti B. on näyttänyt kykynsä, jotka eivät ole vähäiset. Harkinnassani on heittotekniikan vaihdos. Kaikki vieraani työntävät kuulaa pakittamalla, mutta minä suunnitellut siirtyväni pyörähdystekniikkaan. Sillä keinoin luulen, että tuloksenilähtevät roimaan nousuun.  

Kuvassa on kilpailuvälineemme. Se on talven jäljiltä vähän ruosteessa, mutta ei se haitannut. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

 

[jatkuu]

Kiusanhenki kimpussani

 

Minulla on kavereitteni joukossa yksi ilkimys - varsinainen pahanilmanlintu, jolta en saa rauhaa. Ammatiltaan hän on hieroja ja kuntosaliyrittäjä. Hän asuukin melkein naapurissani, joten saatan törmätä häneen harva se päivä pahaa aavistamatta.  

Hän jaksaa natkutta kielteisessä sävyssä. Olen hänen mielestään aivan kelvoton ihminen. Hän kehtaa väittää, että olen treenauksen tarpeessa. Olen yrittänyt selittää, että minähän kävelen päivittäin pitkiä työmatkoja ja muita kierroksia pitkin kaupunkia. Hänen mielestään se ei riitä. Pitäisi treenata käsiä, hartioita ja selkää.  

Tähän olen yrittänyt selittää, että minähän voimistan käsi- ja selkälihaksia kaiket kesät. Puiden pilkkominen, ruohonleikkurin lykkääminen ja vesiämpäreiden kantaminen ovat juuri sitä. Ja aivan erityisesti korostin, että työnnämme naapurin äijien kanssa kuulaa saunailtojen jäähdyttelytauoilla. Hänen mielestään tällaiset eivät riitä. Pitäisi treenata myös syksyisin, talvisin ja keväisin. Töölöntorin kerrostalossa en voi tehdä kirvestöitä enkä lykätä leikkuria enkä työntää kuulaa, joten minun pitäisi ostaa kotiini treenausvehkeitä. Tai käydä salilla treenaamassa. Tai ruveta nyrkkeilemään niin kuin Kalle Holmberg rupesi.  

Kerran olin varomaton ja päästin hänet kimppuuni fyysisesti. Siis hieromaan. Heti hän alkoi valittaa, että niskani on kireä ja hartiat jumissa ja ties mitä. Pitäisi mennä kuntosalille ja hierottavaksi kerran viikossa. Akupunktiokin olisi aiheellista.  

En helvetti uskalla mennä. Enhän minä osaa käyttää niitä kuntosalin vehkeitä. Ne ovat nuorille ja notkeille - olen nähnyt kuvia. Hieronta sattuu. Piikkejä pelkään. Nyrkkeilemään en ainakaan rupea, sellainen ei sovi vanhalle sivarille.  

Ehkä hankin kotiin niitä venyttelyvälineitä ja treenaan omin päin. Kuvassa on yksi kiinnostavan näköinen vaihtoehto. Sillä saisi tuloksia aikaan kahdessa viikossa. Kuten tekstistä voi lukea, vakuuttavia tuloksia on saavutettu. 

 

 

Se on taas ohi

Dessu järjesti viekkaudella ja vääryydellä itselleen pitkän vapaan viikonlopun. Oikeasti tarkoituksena oli käydä Längelmäveden kesäkodissa heittämässä hyvästit laidunkaudelle, joka meni jo. Viralliseen työpäiväkirjaan merkitsin kuitenkin nimikkeen ”etätyöjakso xx-muistion kirjoittamiseksi”.

Sitä en tullut työpäiväkirjaan merkinneeksi, että olin sen muistion kirjoittanut valmiiksi jo ennen reissua. Olin koko viime ja toissa viikon niin ahkera, että jätin iltapäivätorkut torkkumatta ja kirjoitin muistiota.

Näin se käy, kun eliittiin kuuluu ja osaa hyvin hämätä. Muistion luovutin tänään aamulla, merkitsin sen diariin ja panin mappiin. Siinä on 16 sivua + sisällysluettelo + kaksisivuinen lähdeluettelo. Tekstin sekaan puslasin kaksi taulukkoa (sellaisen tekeminen on minulle vastenmielistä, sillä en ole koskaan tullut opetelleeksi kunnolla exeliä).

Olin siis neljä yötä kesäasunnollani. Yksin, ei vieraita! Sellainen on toisaalta luksusta, toisaalta pelottavaa. Pistelin paikkaa talvikuntoon. Nostelin kesäkalusteet suojaan, haravoin pudonneita lehtiä kompostiin ja kasvimaan katteeksi, tyhjensin huussin, pilkoin saunapuita, kaadoin yhden koivun, joka on kasvanut sähköjohtoon asti, keräsin kasvimaalta yrttejä ja kesäkurpitsoita, leikkasin vähän omenapuita ja marjapensaita, irrotin ja tyhjensin järvestä saunaan vettä imevän pumpun, siivosin linnunpöntöt ja ripustin kaksi uutta, käänsin veneen ja imuroin kaikki asuintilat.

Ruokaa minulla ei enää ole kesäkodissani, kaikki varastot tyhjensin jo elokuussa. Jotta syöminen ei menisi aivan käristemakkaraksi, piti ajaa ulos syömään. Oriveden hotellin noutopöytä on tullut tutuksi.

Tämä siis päivisin. Pimeään aikaan ei oikein voi tehdä mitään. Saunominen kuuluu pimeyteen. Yhtenä iltana tuli naapurin Tarmo mukaan. Jäähdyttelytauoilla työnsimme niityn laidassa kilpaa kuulaa, kuten aina. Alkuerät, välierät, finaali. Kuula kuitenkin ennen finaalin viimeistä kierrosta pyöri pöheikköön eikä myrskylyhdyn vähäisessä valossa löytynyt. - Dopingtestejä ei onneksi järjestetty.

Yksinäiset saunaillat jäähdyttelin istumalla laiturin penkillä. Pimeys oli niin täydellistä, että varpaitaan ei nähnyt. Siinä kun istuu, kuuntelee hiljaisuutta ja antaa ajatusten vapaasti virrata, ollaan lähellä eksistenssin peruskysymyksiä. 

Sinne jäi kesä ja kesäkoti. Seuraavaan käyntiin on arviolta seitsemän kuukautta. Jos hengissä pysytään.

* * * 

Huomenna tiistaina Dessu nousee taas junaan ja matkustaa Turkuun. Nyt varmaankin pitkäaikainen blogin lukija arvelee, että olen menossa vilkuttamaan Ruotsin kruununprinsessalle ja Länsi-Göötanmaan herttualle, kuten äskettäin tein täällä Helsingborgissa.

Ei, näin ei ole. Työasiat vievät Turkuun. Aikataulu ei kuitenkaan taida asettaa estettä prinsessalle vilkuttamisellekaan. Yritän myös lähipäivinä päästä kärryille siitä, mitä tarkoittaa ”kulttuuripääkaupunki”-nimitys, joka on Turkuun liitetty.

(Kuvassa kesäkotini suuntaan osoittelevia tienviittoja).

Hyviä päiviä

Dessu on jälleen töölöytynyt kahdeksan längelmävetisen päivän jälkeen. En saata kauniimmin sanoa: olivat hyviä päiviä.

Päivänkulussa oli kolme elementtiä: liiterityöt, kirjoitustyöt ja saunominen.

Liiterityöt tarkoittivat ensin viimekesäisten koivuklapujen pilkkomista ja pinoamista liiteriin. Ensi kesää varten kaadoin rannan lepikkoa ja pajukkoa, karsin oksat, raahasin rangat liiterin eteen, sahasin metrin pätkiksi ja pistin pinoon. Muutama paksumpi koivukin tuli mukaan.

Kirjoitushommat sijoittuivat siihen hetkeen, jolloin hämärä jo maille hiipi. Nettikirjoittelusta pysyin visusti poissa, sen sijaan sepittelin perusteita Vuoronvarausviraston ensi vuoden budjettiin ja laadin kansainvälisen projektiemme tavoitteita. Dessu myöntää olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän voi tehdä merkittävän osan virkatyöstään ilman velvollisuutta olla paikalla virastossa. Kunhan valmista tulee, mies voi sijaita missä tahtoo tekstejä kirjoittaessaan. Ja valmista tuli, vaikka mies sijaitsi kaukana Pirkanmaalla.

Saunominen sijoittui yön pimeyteen, myrskylyhty vain valaisi pihaa. Vilvoittelu tapahtui laiturilla istuen - pitkään ja hartaasti pimeyttä yksinäisyydessä aistien. Siinä on pyhyyden häivähdys sellaisena kuin minä sen ymmärrän. 

Kahtena iltana saunomaan tuli myös naapurin isäntä. Silloin jäähdyttelyyn kuului myös kuulantyöntö - se on vanha perinteemme. Pimeys tietenkin häiritsi: kuulan löytäminen heinikosta oli vaikeaa ja putoamiskohdan löytäminen mahdotonta. Kisan voittajaa ei saatu selville, mutta väliäkö sillä. Dopingtesteistä ei kuitenkaan ollut pelkoa.

¤

Laiturilla yksin yössä istuessaan Dessu taas kerran mietiskeli elämänsä kulkua. Miten ihmeessä hänestä on tullut päällikkö stressaavaan helsinkiläisvirastoon? Nuorena haaveet veivät aivan toisaalle. Dessu halusi tulla tukkijätkäksi.

Suomi-filmit selvästikin ohjasivat ammattihaaveita. Niissä laulu raikui ja haitari soi ja romantiikkaa riitti rannoilla. Oli Humu-Pekkaa ja riiustelua. Helismaa ja kumppanit taisivat olla sukupolveni vaikuttajayksilöitä.

 Ei tullut Dessusta tukkijätkää, mutta läheltä liippasi taas Längelmäveden liiterissäni. Syntyi puupino. Virastossa istumisen vastapainoksi sellaisen työn kokemus on lähellä taiteen tekemisen kokemusta.

Andrej Tarkovski sanoi jossain, että ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu. Vahvistan ajatuksen.

Kun puupino syntyi ja kasvoi, siinä on luovuutta, omilla käsillä tekemistä, valmiiksi saattamista. Tuli tyrnevä olo, kun valmista katselin.

Huonot kengät

Dessu yritti kesällä aloittaa kuntoilun Längelmäveden rantatiellä ja metsäpoluilla. Keväällä tuli Eeva-lääkäriltä sellainen käsky.

Kuntoilu tarkoittaa minulle kävelyä, ei juoksua. Nuorena olen kyllä treenannut juoksuakin, aluksi keskipitkiä matkoja, mutta siitä ei tullut mitään. Vastaan tuli puolen kilometrin kohdalla kuolemaa enteilevä puuskuttaminen, ja matkanteko loppui siihen.

Pikajuoksu sujui paremmin mutta ei loistavasti sekään. Kavereiden kanssa harjoiteltiin, sekuntikellokin oli käytössämme, joten ilmapiiri oli suotuisa suurille saavutuksille. Mutta kun 100 metrin tulokseni juuttui ilmeisen pysyvästi noin kuuden sekunnin päähän lajin maailmanennätyksestä, motivaatio alkoi hiipua. Toisaalta eihän kuusi sekuntia ole ollenkaan paljon. Lähellä maailman huippua oltiin…

Vuonna 1962 tuli uusi laji, seiväshyppy. Suomen pojat innostuivat Pentti Nikulan maailmanennätyksestä ja pystyttivät tellinkejä kotipihoihin. Kasa sahanpuruja toimi pehmusteena. Laji on teknisesti vaikea ja raja tulee siinäkin vastaan aika alhaisissa korkeuksissa, jos ei ole osaavaa valmentajaa ohjaamassa. Luontaista lahjakkuutta se myös vaatii, kuten kaikki lajit. Meillä Jyväskylän pojilla raja tuli vastaan jossain kahden ja puolen metrin paikkeilla, ja niin varmaan kaikkialla muuallakin. Eikä meillä tietenkään ollut lasikuituseivästä niin kuin Nikulalla vaan urheiluliikkeestä ostettu kolmimetrinen bambuseiväs. Tulokseen vaikutti myös sahalta saatu puurima. Se oli pysyvästi keskeltä reilusti notkollaan.

Lahjakkuus, ruumiinrakenne, taipumus - niitä urheilussa pitää olla, muutoin laji ei luonnistu. Suomalaisen miehen perusformaatti on lyhytjalkainen ja tukeva. Tämä päti nuoreen Dessuunkin, ja niinpä juoksu- ja hyppylajit eivät kovin hyvin luonnistuneet. Sellaisella rakenteella taipumus viittaa heittolajeihin.

Keihäänheitto on yhtä helvettiä, sitä tekniikkaa ei opi. Keppi lähtee aina lentoon huonossa asennossa. Tämän sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuulantyöntö on toista, se sujuu tekniikasta suuremmin piittaamatta, kun riski mies voimalla runttaa. Kuulantyönnöstä onkin tullut vakiolaji kesäasunnollani Hiljaistenmiestenlaakson rantaniityllä. Kun äijien kesken pidämme saunailtoja, jäähdyttelytauolla pulahdamme ensin järveen, sitten otamme dopingia ja työnnämme kuulaa. Hyvä laji, siihen minullakin on luontaisia taipumuksia.

Jos luontaiset taipumukseni kehittyvät edelleen samaan suuntaan, ennen pitkää tulee harkittavaksi, siirtyisinkö harrastamaan sumo-painia.

Mutta miten kävi kesän kävelykuntoilulle? Voinko kertoa Eeva-lääkärille, että tapahtui hänen tahtonsa?

Alkukesä näytti lupaavalta. Olin juhannukseen mennessä kymmenkunta kertaa lenkillä. Mutta jalat alkoivat kipeytyä. Ensin tuli askelluskipua jalkapohjan kaareen, sitten nilkkaan, sitten akillesjänteeseen. Meno muuttui kivuliaaksi. Jatkoin kuitenkin, mutta sitten alkoi tulla kipua pohkeeseen. Penikkatauti?

 Soitin tutulle fysioterapeutille ja selitin oireet. Hän kysyi heti, millaiset kengät minulla oli. Selitin. Tuomio oli yksiselitteinen. Aivan kelvottomat. Ei vanhoilla kävelykengillä pidä lähteä treenaamaan.

Huonot kengät pilasivat vakavan yritykseni. Ostin uudet, ohjeiden mukaiset. Kalliit. Mutta sitten tuli helle eikä helteessä jaksa.