Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kekkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kekkonen. Näytä kaikki tekstit

perjantai 29. lokakuuta 2021

Kävinhän siellä minäkin

Helsingin Sanomien kuukausiliite on vuosikausia julkaissut hauskaa ja kiinnostavaa sarjaa paikoista, joissa joskus tapahtui jotakin. Välillä oikein suuria tapauksia, kuten murha, välillä jotain ihan pientä ja intiimiä, vaikkapa joku lemmekäs kohtaaminen. Tapauksesta on lyhyt selostus ja paikasta kuva ja koordinaatit, joten kuka tahansa voi niiden perusteella löytää paikan.

Minulla on iät ajat ollut vähän samanlainen harrastus. Jokin outo voima vetää minua käymään merkittävillä tapahtumapaikoilla - ihan vaan katsomassa ja eläytymässä menneisiin tapahtumiin.

Käyntikohteita on vuosien varrella kertynyt vaikka kuinka paljon, sekä Suomessa että pitkin maailmaa. Kun yritän tehdä niistä listaa, huomaan, että kovin moni niistä on murha- tai kuolinpaikka. Esimerkkejä:

Bobrikov (Hallituspalatsi, Helsinki)  //  Olof Palme (Tukholma)  //  John Lennon (New York)  /  Prinsessa Diana (Pariisi)  //  Bodom-järvi (Espoo)  Konginkankaan bussiturman paikka  //  Kyllikki Saari (Isojoki) (kuvassa muistokivi paikalla, josta ruumis löydettiin) 


Käyntikohteiden huippua kaikkialla ovat olleet tietenkin lukuisat merkkihenkilöiden syntymäpaikat, kodit, patsaat ja hautamuistomerkit. Kuuluisat kapakat kuuluvat minulla aina ohjelmaan myös, vaikkapa Hemingwayn Harry's Bar Venetsiassa, Marx Pub Lontoossa, Brechtin baari Berliinissä, unohtamatta kotimaisia huippupaikkoja kuten Pohjanhovi Rovaniemellä,  Pispalan pulteri tai Villa Sandviken Vaasassa. Fiktiivisemmätkin paikat ovat tulleet huomioiduiksi, kuten Sotamies Svejkin kapakka Prahassa.

Politiikasta ja historiasta tutuista bongauskohteista muistuu mieleen vaikkapa Koijärvi, Mäntsälän suojeluskunnantalo, Lapuan Kosola, Koiton talon juhlasali, Vilppulankoski, Raatteen tie.

Kirjallisuudesta tutuista kohteista muistuu mieleen esim. Julian parveke Veronassa, Juhannustanssien tanssilava Teiskossa tai 221b Baker Street London.

Tärkeä paikka oli kansallisen itsetunnon Suuren Kertomuksen sijaintipaikka Münchenin olympiastadionin takasuoran alussa, paikka, jossa Lasse Viren kaatui ja nousi. Kylmät väreet siinä vyöryivät pitkin pohkeita, vaikka en urheilumiehiä olekaan. Tästä käynnistä olen kirjoittanut aiemminkin, tässä linkki .

Toinen elähdyttävä paikka oli maailman kuuluisin suojatie Lontoossa, Abbey Road -nimisellä kadulla. Jos joku lukijoista ei tunne kadun nimeä, niin kannattaa katsoa Googlesta. Sieltä löytyy myös kuva tuosta samasta suojatiestä, vähän eri vinkkelistä, eivätkä suojatietä kulkevat henkilötkään ole samat kuin minun kuvassani.

Presidentti Kekkosen kuntoportaat Seurasaaressa ovat myös kuuluneet käyntikohteisiini. Urkki lenkkeili Tamminiemen vieressä sijaitsevan Seurasaaren poluilla ja hyppäsi näissä portaissa vielä 75-vuotiaana kuudennelle portaalle. Entinen korkeushypyn ja kolmiloikan suomenmestari! Minä en kokeillut. Oli vähän kramppia pakarassa.

Nyt koronan (ehkä) hellittäessä mietin uusia kohteita. Ihan vaan kotimaasta tai korkeintaan Pohjoismaista. Kauemmas en näillä näkymin ole lähtemässä. Saa ehdottaa.



 

 

 

 

 


perjantai 8. maaliskuuta 2019

Hyödytöntä hommaa


Nuorena kuulin vanhempieni toteavan tekemisistäni, että niistä ei ole mitään hyötyä. Varmaan niin olikin. Mitäpä hyötyä siitä oli, jos nuori riskinnäköinen mies makaa kesän sohvalla selällään ja lukee kirjoja aamusta iltaan. Korkeintaan nousee kääntämään levysoittimen levyn. Nousi kyllä syömäänkin, mutta siihen piti saada käsky.

Hyödyllistä sen sijaan oli, kun perheen ja muutaman naapurin voimin pakattiin Folkkarit täyteen ämpäreitä ja saaveja ja ajettiin jonnekin Petäjäveden tai Multian suuriiin metsiin ja soille keräämään marjoja. Metsään oli mentävä, siinä ei ollut nokan koputtamista. Ämpäreiden täyttymisestä kehkeytyi kamppailu kunniasta ja maineesta. Isä paahtoi silmittömällä vimmalla astiansa ensimmäisenä täyteen.

Minä en paahtanut. Motivaatiotani heikensi erityisesti havainto, että marjoja kerättiin aina liikaa. Kellarissa muutaman vuoden viettäneitä vanhoja marjapurkkeja kaadettiin aina homehtuneina tunkiolle, jotta saatiin tyhjiä astioita uusien keräyskamppailujen tuotoksille.

Ainevalintaani ihmeteltiin, kun aloin opiskella yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä. Onko siitä mitään hyötyä, epäiltiin. Saisiko siitä töitä, maksettaisiinko palkkaa? Hyödyllisinä pidettiin aivan muita aineita. Äiti olisi toivonut pojastaan pappia tai upseeria. Toive ei toteutunut, tuli kirkosta eronnut sivari.

Hyvin äiti kätki pettymyksensä. Ehkä se tuli siitä, että sain kunnon työpaikan ja menestyksekkään elämänuran. Ihan hyvää palkkaakin maksettiin. En koskaan edes hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin. Otin kutsun vastaan ja siinä pysyin eläkeikään asti. Ihan "oikeita" töitä näytin äidinkin mielestä tekevän, vaikka pääaine oli sellainen epäilyttävä. Siitäkin huolimatta, että huomattava osa ammattiosaamisesta on myöhemminkin hankittu kirja kädessä sohvanpohjalla makoillen.

Mutta se on sitten kokonaan eri asia, onko tuollainen taiteen tuntemus hyödyllistä hommaa muun kuin oman henkilökohtaisen toimeentulon kannalta. Tiedän muutamankin henkilön, joilla on tästä epäileviä näkemyksiä.




keskiviikko 6. syyskuuta 2017

"Nyt ei ne nuoret - - "

Soutuveneellä menin järven vastarannalle Arskan luokse saunomaan.

Kylvettiin, uitiin, otettiin piilopullosta hömpsyt, kylvettiin taas. Ja sama uudestaan. Saunan jälkeen mentiin sisään, jossa emäntä oli laittanut kahvit. Pullaa myös. Perheen nuoriherra tuli kahville mukaan. Sitten katseltiin albumin valokuvia.

Yksi kuva oli erityisen tärkeä. Selvästi perheen ja suvun arvoesine. Siinä vanhaisäntä seisoi Kekkosen vieressä. Molemmat nauroivat. Takana oli lehmä. Ympärillä oli paljon väkeä. Kuva oli jostain paikallisesta maatalousnäyttelystä 1970-luvulta.

Sain kuulla, että Kekkosta nauratti lehmän nimi. Se oli Lenita.

Nuoriherra ei ymmärtänyt, mikä siinä nimessä niin huvittavaa oli. Emäntä yritti selittää, mutta luulen, että asian syvempi kulttuurihistoriallinen ymmärtäminen ei tainnut onnistunut.

Nyt ei ne nuoret enää tätäkään ymmärrä. Aika on mennyt ohi. Mahtavatko ymmärtää tämän blogikirjoituksen otsikon kontekstiäkään?

Minun sukupolveni kyllä ymmärtää selittämättä.

Aikakausi on kerta kaikkiaan muuttumassa, vanha on katoamassa. Tukkijätkät ja Lenitat ja Kekkoset
ovat menneisyyttä. Eräs kaupunkilainen nuori tuttavani ei tuntenut nimitystä "saapashousut".

Kielitaitoisia he kyllä ovat, joten "paremmaksi kaikki muuttuu, mutta hyväksi ei milloinkaan". (Kuva kesäkotini läheisen entisen rautatieaseman seinältä)



torstai 27. huhtikuuta 2017

Väärällä alalla

Äiti toivoi pojasta pappia tai upseeria. Olisi varma työpaikka ja turvattu leipä.

Ja arvostettu asema. Ennen kaikkea se.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. Menivät ajatukset enemmänkin sekulaariseen ja pasifistiseen suuntaan. Ajassa oli sellaisia virtauksia. Poika erosi kirkosta ja kieltäytyi aseista. Äiti taisi pettyä. Tai ei ehkä sittenkään kovin pahasti, kun pojasta tuli kieli- ja kirjallisuusmies. Siistiä sisätyötä sentään.

Naapurini Tarmo Y. on kertonut vähän samansuuntaisia muistoja. Hänen sukunsa on täynnä pappeja, ja paineet jatkaa suvun perinteitä olivat kovat. Mutta ei tullut Tarmostakaan pappia vaan insinööri. Tuli oikein harvinaisen tiukka pakana ja skeptikko, joka ei usko mihinkään, paitsi itseensä ja Kekkoseen. Ja tekniikkaan tietysti, varsinkin ydinvoimaan. Niinpä välit perheeseen ja sukuun ovat poikki, vaikka sisätöihin hänkin pääsi. Arvelen kyllä, että känkkäränkkäisellä luonteella saattaa olla osuutta konfliktiin.

Luokkatoverini Jukka K. joutui aikoinaan ammatinvalinnassaan koville. Hän meni hyvin nuorena naimisiin. Nuori rouva oli päättäväinen tehopakkaus, paljon määrätietoisempi kuin kestounelias Jukka. Vaimo päätti, että Jukasta tulee juristi. Niinpä Jukka pistettiin oikeustieteellisen valmennuskurssille ja pääsykokeeseen, mutta huonosti meni. Sama uudestaan vuoden kuluttua, ja kahden vuoden kuluttua, muistaakseni vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Ja huonosti meni, ei tullut Jukasta juristia. Hänestä tuli pienen perheyrityksen jatkaja. Siellä hän seisoo putiikkinsa tiskin takana vieläkin, ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä, kun poikkean moikkamassa. Vaimo häipyi kuvioista jo pari vuosikymmentä sitten, eikä uutta ole ilmaantunut. Hyvin siinä siis kävi, Jukka on vapaa mies - joutoajat voi vaikka nuokkua pilkillä.

Entinen kollega yritti politiikkaan. Muutama vuosi sitten hän oli ehdokkaana vaaleissa. Lehdessä näkyi mainoksia, hymy oli leveä ja olemus dynaaminen. Huonosti silti tuli ääniä, vain parikymmentä. Minä kylläkin leukailin, että en olisi ikinä uskonut noin suureen äänimäärään. Velkaa tuli kampanjasta, jäi revanssinhalua. Ehkä seuraavissa vaaleissa. Minä neuvoin, että vaihda nyt kuitenkin kelvotonta puoluettasi. Ei luvannut.

Taitaa meitä olla paljon, jotka ovat päätyneet väärälle alalle. Kuka omasta mielestään, kuka toisten mielestä.



maanantai 24. lokakuuta 2016

Tieto ja tiedon puute


Katsoin televisiosta tietokilpailua. Eipä sitä voi katsomatta jättää, kun isäntäväki kyläpaikassa avaa television ja pitää itsestään selvänä, että tietokilpailu katsotaan koko porukalla.

Omin päin minulta jäävät tällaiset katsomatta. Katson elokuvia. Toisin oli ennen, lapsuudessani 1960-luvulla. Silloin katsoin paljonkin tietokilpailuja. Ne olivat valtakunnallisia merkkitapauksia.

Tälle kyläpaikassa näkemälleni ohjelmalle kunnioittava nimitys "tietokilpailu" on harhaanjohtava. Kyseessä on pikemminkin ajan henkeen paremmin istuva "tietämättömyyskilpailu".

Kilpailijalle esitettiin rahanarvoinen kysymys Kuka on kirjoittanut kirjan nimeltä Seitsemän veljestä. Ruutuun ilmestyi neljä vaihtoehtoa, joista tuli valita yksi. Alkoi melkoinen veivaus, vastaaminen kesti ja kesti ja lopulta meni väärin. Raha jäi voittamatta.

Tällaista ne siis nykyisin kutsuvat tietokilpailuksi ja näyttävät sitä kaupallisella (!) kanavalla lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Kanava kuuluu samaan konserniin joka julkaisee maan suurinta sanomalehteä ja suurinta iltapäivälehteä ja joka puliveivasi maan vanhimman ja arvostetuimman kirjankustannusosakeyhtiön pilalle ja joka kaiken seurauksena kärsii suurista talousvaikeuksista. Ja joka omistaa Helsingin keskustassa rautatieaseman vieressä valtavan lasiseinäisen toimitustalon, jonka läpi minä melkein joka päivä kävelen matkallani Töölöstä keskustaan. Viimeksi tänään. Ja usein poikkean lounaalle talon kiinalaiseen ravintolaan toisessa kerroksessa.

Seitsemän veljeksen kirjoittajaa tuumatessa aloin ymmärtää, että ei tämän ohjelman syvin idea ole tietää vaan olla tietämättä. Ehkä kotikatsomoissa siellä ja täällä pitkin Suomea oli katselijoita, jotka olivat selvillä mainitun kirjan kirjoittajasta. Heille (meille) kasvoi sisäinen pätevyyden tunne: minä tiedän mutta tuo pöljäke ei.

Siitä itsetunto kasvaa. Miksi tuo hölmöläinen on päässyt televisioon? Minunhan siellä pitäisi olla, näyttäisin fiksulta ja voittaisin rahat.

Tämmöinen trendi on nyt vallalla kaikkialla. Varsinkin politiikassa. Ei pidä antaa faktatiedon pilata hyvää ennakkoluuloa. Tällä asenteella voi edetä vaikkapa suurvallan presidentiksi, puhumattakaan pienvallan kansanedustajasta.

1960-luvun tietokilpailuissa oli toisenlainen asenne. Suomen menestynein kilpailuja Esko Kivikoski tiesi (muisti) vaikka mitä, historiaa, maantietoa, taiteita, urheilua, luonnontieteitä, nimiä, vuosilukuja. Triviatietoa toki monilta osin, mutta yksilösuorituksena kunnioitettava, sillä kysymykset eivät olleet helppoja.

Oli "maaotteluita" naapurikansoja vastaan. Aina Suomi voitti, näin ainakin luulen. Ratkaisija oli Kivikoski. Eikä hän edes ollut mikään rikkiviisaan professorin perikuva vaan jotenkin tavallisen suomalaisen työmiehen oloinen, vähän kankea, hidas, jäyhä ja ujo.

Tällä ohjelmatyypillä saavutettiin suuri menestys. Kivikoskesta tuli jopa "suosituin suomalainen" Viikko-Sanomien järjestämässä kansanäänestyksessä (kuva). Se oli merkittävä saavutus, kun vastassa oli koko ajan erilaisia suurtekoihin yltäneitä urheilijoita ja supersuosittu presidentti.

En usko, että kylässä näkemäni tietokilpailun sankareilla olisi luvassa suosiota. Pikemminkin päin vastoin.

(Hiukan piiloon jäävä otsikko kuvalle kuuluu näin: "Suosituimmat suomalaiset 1953 - 64) . Lehti: Viikko-Sanomat)




tiistai 4. lokakuuta 2016

Toiset osaa, toiset ei

Minulla on nyt uusi televisio. Vanha alkoi oireilla.

Aina luotettava entisen työpaikkani tekninen johtaja Bitti-Pekka osasi heti soitettuani ohjeistaa minut kauppareissulle. Hän lukee Tekniikan maailmaa ja muuta sellaista ja tietää testitulokset. Niinpä häneltä kesti vain lyhyen hetken katsoa, mistä minun kannattaa mennä ostamaan hyvät testitulokset saanut televisio ja mistä sellaisen saa halvimpaan hintaan.

Hän saneli minulle ohjeet, etten erehdy ostamaan väärän mallista. Pitää olla sellaiset ja sellaiset ominaisuudet. Kysy myyjältä. Älä suostu ostamaan vääränlaista.

Niinpä ajoin Tuusulantien varrella olevaan myymälään ja sanelin kauppiaalle, mitä tahdon. Lunttasin lapusta, ilman en olisi kaikkea muistanut. Vehje löytyi.

Yllättävän kevyt. Muistan vielä, kuinka mahdottoman painavia entiset televisiot olivat. Ja pulleita.

Jalustan ruuvaaminen sujui helposti. Kanavahaku onnistui myös. Vaikeudet alkoivat vasta kun piti asentaa uudet, ennen kokemattomat ominaisuudet. Miten saan asennetuksi Internetin televisioon Piti taas soittaa Bitti-Pekalle.

Pekka neuvoi. Paina siitä ja siitä. Valitse se ja tämä. Paina ok. Katso tunnus ja salasana modeemin alta. Syötä ne siihen ja siihen.

Tässä menin jumiin. Ei löytynyt. En huomannut. Piti aloittaa alusta. Ja vielä uudestaan alusta. Eikä sittenkään. Pekka tajusi mahdottoman ja lupasi tulla illalla itse asentamaan.

Pekka tuli ja vips vaan. Valmista tuli.

Nyt voin katsoa televisiosta kaukosäätimellä Yle Areenaa ja YouTubea. Voin katoa myös kaupallisten kanavien Katsomoa ja Ruutua, mutta niiltä ei taida juuri katsomisen arvoista tulla. Voisin katsoa myös Netflixiä, mutta sitä minulla ei ole. Pertti vakuutti, että on siellä klassikkoelokuviakin Täytyy perehtyä, kunhan kiireiltäni ehdin.

Minun työpöytäni on täynnä elektroniikkaa ja pöydän alla melkoinen sotku piuhoja, melkein kuin spagettikattila. On pöytä-PC ja siihen modeemi ja skanneri ja kaiuttimet. Näppis ja hiiri ovat sentään johdottomia. Vieressä hyllyllä on televisio, digiboksi, DVD ja radio. Nyt digiboksi jää tarpeettomaksi, sillä uudessa televisiossa on ulkoinen kovalevy. Sitten on kaksi kuulokesysteemiä, toinen televisioon ja toinen tietokoneeseen. Kerrostalon yövalvojalle välttämättömiä. Kuulokkeet ovat johdottomia mutta molempiin tarvitaan laturit. Laturijohto tarvitaan myös älypuhelimelle ja tabletille. Ja kaiken päälle vielä yleishyödyllinen lukulamppu. Pöydän alla nurkassa odottavat vähemmällä käytöllä olevat läppäri ja paperisilppuri. Kaiken kruunaavat kolme jatkojohtoa, joista virta vehkeisiin saadaan (kuusiosaisia, sammutuskytkimellä). Eikä pidä unohtaa, että eri laitteiden välissä on monenlaisia yhdysjohtoja, usb:tä ja muuta.

Tällä tavalla esitettynä tämä tuntuu kamalalta. Täällä minä istun illat pitkälle yöhön piuhojeni ja vehkeitteni seassa. Miten tämä on tällaiseksi päässyt menemään.

Kävin äskettäin Tamminiemessä, Urho Kekkosen museossa. Katselin ja kuvasin hiukan haikein miettein Urkin työpöytää (ja muutakin). Valtakuntaa hallittiin aika vähäisin teknisin vempaimin. Onkohan tämä kaikki uusi ihan tarpeellista?








maanantai 12. syyskuuta 2016

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen . . .






Kävi vieraita Tukholmasta, vanhoja tuttuja, moneen kertaan Helsingissä ennenkin käyneitä.

Esittivät toivomuksen, että kierrettäisiin nähtävyyksiä, joihin liittyy Kekkonen, tai "Kekkunen", niin kuin sikäläinen ääntämistapa presidentin nimen ilmaisee.

Mikäpä siinä. Kyllä Kekkusen jäljille Helsingissä pääsee. Ensin ajoimme raitiovaunulla Kauppatorille katsomaan presidentinlinnaa. Vieraat ovat poliittisen historian ammattilaisia, joten tietoa ja ymmärrystä entisen presidentin toiminnasta oli. Ja aivan oikeaa ymmärrystä ja arvostusta,  ilman jälkiviisauden virhettä.

Kierros jatkui kävellen Esplanadia ja Mannerheimintietä pitkin Finlandia-taloa kohti. Sinne pääsi sisälle katsomaan Kekkosen uran suurimman huipennuksen, Etyk-kokouksen, tapahtumapaikkaa. Talon vieressä on Kekkosen muistomerkki, se kuuluisa lammikko ja lyhtypylväät. Paikka on kauniina kesäpäivänä viehättävä. Pitkä keskustelu syntyi muistomerkin ideasta ja kosketuksesta päähenkilöön.



Finlandia-taloa vastapäätä on St. Urkin pub Siellä poikkesimme ottamassa yhdet. Pubin ruokalista ei ole kovin innostava naispuolisille asiakkaille, joten nautimme kevyen vegaanilounaan siinä vieressä olevalla lippakioskilla. Uuden erilaisen katuravintolan nimi on osuvasti "Jänö". (Tämä ei kylläkään mitenkään liity Urkkiin!)

Seuraavana päivänä lähdimme Tamminiemeen, museoon. Se on Suomen historian merkittävimpiä paikkoja. Se on säilytetty Kekkosen ajan asussa. Kuvassa työpöytä.



Ulkoa talo näyttää isolta, sisältä se on yllättävän pieni. Ei mitenkään loistokas. Taideteoksia lukuun ottamatta tällaisia asumuksia Suomessa oli johtajatason ihmisillä 1970-luvulla. Rantasauna oli erityisen vaikuttava, kun tietää miten tärkeä paikka se oli. Piharakennuksessa on nykyisin kahvila nimeltä "Adjutantti". Siellä nautimme välipalan, ruisleivän päällä graavilohta. Kekkosen mieliruokaa.



Tamminiemestä ajoimme vielä Hietaniemeen, Kekkosen haudalle. Se on aivan pääportin vieressä. Lähellä ovat myös Paasikivi ja Ryti. Myös entisiä pääministereitä on samassa ryhmässä: Tanner, Rangell, Sorsa, Holkeri.



Illalla kotona vielä käänsin vieraille hyllyssä olevaa kirjaa nimeltä "Kekkoskaskut". Luulen, että kolmessa päivässä suurmiehen olemus ja toiminta tulivat elämyksellisesti koetuiksi.



perjantai 9. syyskuuta 2016

Mielihyvää etsimässä



Koska olin kuullut, että shoppailu tuottaa mielihyvää, lähdin kokeilemaan.

Minulla ei ole kotitohveleita. Kuljen sisällä paljain jaloin. Näillä keleillä se vielä sujuu, mutta mikäli säätila vielä näinä ilmastonmuutoksen aikoina noudattaa vanhoja kaavoja, odotettavissa on talvi. Silloin paljain jaloin kulkeminen saattaa käydä ikäväksi, vaikka asunnossa onkin lämpöpatterit.

Keväällä heitin vanhat sisätossuni roskiin. Ne olivat käyneet huonoksi, huopapohja oli puhki. Kesällä kävin Jämsässä huopatossutehtaassa ostamassa uudet hienot punaiset töppöset. Ne ovat muuten samanlaiset kuin vanhat, mutta nyt töppösissä on kumipohja, joten pohja ei puhkea helposti. Ne eivät myöskään ole liukkaat laminaattilattialla, kuten entiset. Mutta ne ovat todella lämpimät, liian lämpimät tällaisilla kesäkeleillä. Siksi halusin uudet kevyemmät tohvelit.

Tällaiselle nirppanokalle kuin minä ei kuitenkaan kelpaa mikä tahansa. Myymälässä oli jos jonkinlaista lipsutinta, tupsulla ja ilman. Eivät kelvanneet. Tulin kotiin tyhjin kassein. Kuljen edelleen paljain jaloin.

Millaiset sitten haluaisin?

Kuvissa on kaksi kiinnostavaa mallia. Merkkihenkilöiden viitoittamaa tietä on aina viisasta kulkea. Ensimmäisessä kuvassa on Juice Leskisen Reinot, näyttelyvitriinistä itse valokuvaamani. Toisessa kuvassa, pallotuolijulisteessa, Urho Kekkosella on jännittävän näköiset sisätossut. Lienevätkö mukavat? Hiukan kyllä epäilyttää, mutta toisaalta olemme kyllä vakuuttuneita, että Urkki oli järkimies. Jotain tällaista minullekin saisi olla.

Menen lähipäivinä hakemaan shoppailun tuottamaa mielihyvää jostakin kehätien marketista.







sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Missä olit, kun - -




Missä olit, kun - - 

Taas sain vastata tuttuun kysymykseen. Tällä kerralla se jatkui näin:  " - - kun kuulit Olof Palmen murhasta?"

Se on hyvä ja tarpeellinen kysymys. Vastauksen miettiminen jäsentää hyvin ajan kulumista. Maailman näkee omituisella tavalla erilaisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Oli aika ennen sitä, on aika jälkeen sen. Tulee kiintopiste, jossa maailma muuttui.

Minun oli helppo vastata esitettyyn kysymykseen. Muistan hetken tarkasti.

Olin juuri herännyt, oli vapaapäivän aamu, lauantai tai sunnuntai. Aamukahvi oli keittimessä. Hain sanomalehden postiluukusta, avasin radion, ja silloin sen kuulin.

Se oli tyrmistyttävä uutinen. Kaiken lisäksi olin juuri samana iltana lähdössä laivalla Tukholmaan työmatkalle.

Olin jopa päässyt kättelemään Palmea, kun kymmenkunta vuotta aikaisemmin asuin Tukholmassa ja huomasin ohi kulkiessani, että hän esiintyy jossakin vaalitilaisuudessa. Siis vähän kuin tuttu mies. Ja tuttu murhapaikka, sitä katua olin vuosikaudet kulkenut. Tuttu elokuvateatterikin, siellä olin istunut lukemattomat kerrat.

Olen kai erikoisen paikallaan pysyvää sorttia oleva ihminen, sillä samassa työhuoneessa olen saanut tiedon myös monista muista tyrmistyttävistä tapahtumista:

·          Kun Estonia upposi. Taas aamukahvi jäi juomatta, kun uutisvyöry vei huomion. Töihin lähtemien meinasi unohtua.
·          Kun kaksoistornit romahtivat. Olin lataamassa jotain elokuvaa dvd:ltä katsottavaksi, kun television suora lähetys vei huomion. Ensin ihmettelin, mikä fiktio on menossa.
·          Kun John Lennon murhattiin. Silloin en heti päässyt järkyttymään, kun oli muuta kiireellistä menoa. Vasta myöhään yöllä repesi.
·          Kun Kekkonen kuoli. Lähdin siitä paikasta aamukävelylle kohti Tamminiemeä. Halusin muistoksi valokuvan suurmiehen kodista surupäivänä. Siellä oli paljon väkeä samanlaisissa tunnelmissa. Mestarivalokuvaaja Kalle Kultala teki työtään vieressä, kun kuviani otin. Liitteenä yksi. Kun tarkkaan katsoo, näkyy yksinäinen kynttilä ikkunalla.

Presidentti Kennedyn murhan aikaan olin 13-vuotias. Muistikuva ei ole kirkas, mutta väittäisin, että kuuntelin huoneessani matkaradiosta Kaleidoskooppi-nimistä pop-musiikkiohjelmaa, kun se keskeytettiin suuren uutisen vuoksi.

Prinsessa Dianan kuolemasta sain tiedon kesäasuntoni radiosta. Taas oli aamukahvin kanssa ongelmia. Tuli muisto, että vuosisadan rakkaustarinan alkua eli Charlesin ja Dianan häitä seurasin niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Neuvostoliitossa. Olin Gruusian (nyk. Georgia) pääkaupungissa Tbilisissä istumassa iltaa valuuttabaarissa, ja siellähän tuli baarimikon televisiosta suora lähetys Lontoosta.





torstai 16. huhtikuuta 2015

Olemisen sielua hivelevä alakulo



Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.




tiistai 4. marraskuuta 2014

Kotisokeus





Kotisokeus on harmillinen tauti. Se on vähän samankaltainen kuin itsekseen naureskelu eli hiipivä hulluus. Kumpaakaan ei itse huomaa.  Mutta ulkopuolinen huomaa.

Olen kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan vuosien mittaan tuhansia kertoja. Matkaa on parisen kilometriä, ja olen siihen niin tottunut, ettei paljon tule katselluksi kadunvarsien näkymiä. Aivan tuiki tavallinen työmatka, kaikenlaisia taloja katujen varsilla, paljon autoja, paljon jalankulkijoita.

Herättäjäksi tarvittiin vieras Ruotsista, jonka kanssa kävelin reitin viime keväänä. Hän pysähteli vähän väliä ja kyseli ja kiinnitti huomiotani kadunvarsien yksityiskohtiin. Siinä olivat peräkkäin Finlandia-talo, Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskuntatalo, Kiasma, Rautatieasema, Kansallisteatteri, Ateneum, Yliopiston päärakennus, Tuomiokirkko, Valtioneuvosto, Suomen pankki ja Säätytalo. Melkoinen määrä valtakunnan tärkeimpiä ja monumentaalisimpia rakennuksia. Kaikki siinä minun "tavallisen" työmatkani varrella.

Puhumattakaan patsaista ja muistomerkeistä. Matkan varrella ohitetaan kaikki kuolleet presidentit. Relander on heti nurkan takana, kun kävelen Runeberginkatua alamäkeen Hesperiankadulle.  Ryti Hesperiankadun toisessa päässä. Kekkonen Finlandia-talon nurkalla, Kallio, Svinhufvud ja Ståhlberg Eduskuntatalon edessä, Mannerheim Kiasman vieressä ja Paasikivi kadun toisella puolella. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä keisari Aleksanteri II keskellä Senaatintoria.

Arvioimme samalla näkemäämme. Tuntui kummalliselta, että yksikään presidenttipatsaista ei tee erityisempää vaikutusta. Relander on rykelmä kummallisia kivikuutioita, Ryti on kuin leikkipuiston kiipeilyteline. Kekkosen muistomerkissä on aineksia vaikuttavuuteen, mutta ongelma on käytännöllinen. Lammikko on näyttävä vain kesällä. Syksyllä puiden lehdet sotkevat veden kierron ja talvella vesi jäätyy.

Eduskuntatalon edustan kolme näköispatsasta ovat omalaatuinen haamugalleria. Kallio istua nököttää vähän kuin vessanpöntöllä, Ståhlberg ja Svinhufvud seisovat sentään suorassa mutta eivät erityisen vaikuttavina. Molemmilla on housut jääneet haaroista kiikkumaan kummallisen alas, vähän kuin myöhempien aikojen teinipoikamuodissa. Mannerheim hevosen selässä on kyllä uljas, mutta kyllä Marcus Aurelius Roomassa on vaikuttavampi. Pilkkakirveet nostavat aina vappuisin heinäpaalin hevosen eteen, ja hevosekspertit ovat huomanneet hevosen askelluksessa virheen. Sen sijaan Paasikivi on kyllä oikein onnistunut, mutta Alli on liian lihava, kuten pilapiirtäjä Kari aikoinaan arvioi.

Siitä asti olen tiedostanut, että työmatkani taitaa olla ainutlaatuinen. Olen oppinut katselemaan ympärilleni.

Harmaata joukkoa muistomerkeistä päätellen nämä entiset presidentit. Liitän tähän vähän nuorempaa ja dynaamisempaa näkemystä.




keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kesän oireita



Sattui tyypillinen vuodenaikavirhe: en uskonut, että ulkona voisi olla niin lämmintä.

Lähdin päiväkävelylle, ajattelin mennä Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon. Pukeuduin niin kuin tapana on tähän vuodenaikaan. En ymmärtänyt, että on +20 astetta ja silloin päällystakki on liikaa. Lyhythihainen paita olisi riittänyt. Tuli hiki, kävely muuttui epämukavaksi.

Mustat farkutkin olivat liikaa, ruskeat samettihousut olisi ollut vilpoisempi valinta. Mutta sihteerini on moittinut niitä - eivät ole kuulemma muotia enää. Hänen mielestään minun pitäisi lisäksi käyttää farkkujen kanssa buutseja, mutta ne ovat epämukavat pitkällä kävelyllä. Lisäksi tunnen niissä itseni vähän liikaa rokkikukoksi.

Sortsit olisivat riittäneet, mutta sellaisia minulla ei ole kaupungissa. Maalla on. En oikein voi sallia itselleni sortsikoodia kaupunkioloissa. Toisaalta pukeutumiskoodit näyttävät menevän heti sekaisin kun tulee lämmintä. Tänäänkin jo nuoret naiset olivat laajalti siirtyneet avonaisiin toppeihin ja mikropöksyihin. Ihan hyvä niin.

Jäät ovat lähteneet, kävelin eilen rannoilla varmistumassa asiasta. Itse asiassa jäitä ei ole juuri ollutkaan. Alkaisi olla aika lähteä ensikäynnille kesäkotiini Pohjoisella Pirkanmaalla. Soitin ja kysyin kesäasuntoni naapurilta, joko Längelmävesi on vapaa. Vapaa on, ainakin suurimmalta osalta.

Mutta mikä siinä on, että Suomen keskeisimmällä paikalla sijaitseva nähtävyys ei vielä ole vapaa talviturkistaan?

Kävelyni etenee Töölöstä Hesperianpuistoa pitkin Finlandia-talon viertä pitkin. Siinä on Urho Kekkosen muistomerkki. Sen vesiallas on vieläkin kannen anna (kuva). Ei hyvä, sillä kaupungissa kiertää jo turisteja. On se kummallista, että Längelmävesikin avautuu kesäkuntoon aikaisemmin kuin Suomen paraatipaikalla sijaitseva allas.

Kekkosen muistomerkki ei ole oikein toiminut niin kuin pitäisi. Vesiallas on välillä tukossa puiden lehdistä ja muusta roskasta. Välillä se on täynnä sorsia, kun Töölön mummot käyvät heittelemässä niille pullanpaloja. Ja talvet se on kannen alla.

Välillä se kyllä toimii myös hyvin - niin kuin Rooman Fontana di Trevi. Olen ilokseni sattunut joskus lämpimänä kesäyönä todistamaan, kun paikalliset kaunottaret käyttävät sitä samalla tavalla kuin Anita Ekberg Fellinin klassikkoelokuvassa La dolce vita.

Tukalan kävelyn tulos: en jaksanut talvisissa varusteissani Ullanlinnaan tai Kaivopuistoon. Keskeytin matkantekoni. Menin lounaalle Sanomatalon kiinalaiseen ravintolaan. Siellä on asiallinen noutopöytälounas. Tuttuja ei onneksi sattunut paikalle, vaikka siellä niitä usein on. Sain rauhassa haaveilla siirtymisestä kesälaitumille.

Ihan vielä se ei käy. On keskeneräinen työprojekti. On maksettu pääsylippu kahteenkin tilaisuuteen. On sovittuja tapaamisia. Aikaisintaan vappuna pääsen liikkeelle.





perjantai 20. syyskuuta 2013

Muu maa mustikka



 

Olen jokseenkin järkyttyneenä seurannut thaimaalaisten marjankerääjien vaikeuksista mediassa esitettyjä tietoja. Tiedän lapsuuden kokemuksesta, että se työ on lähes epäinhimillistä sellaisissa mittasuhteissa, joista nyt on kerrottu. Työtä tehdään 12 - 15 tuntia vuorokaudessa ilman viikonloppuvapaita. Keräysmäärät ovat satoja litroja.   

Minusta ei siihen työhön olisi. Jossakin käytettiin äskettäin sanaa uusavuton suomalaisista, jotka eivät halua mennä metsään keräämään marjoja. Minä olen uusavuton.  

Lapsena olin marjametsässä vanhempieni mukana. Silloin vielä selkä taipui, mutta määrät olivat pieniä verrattuna näihin thaimaalaisiin. Silti tuli ikuinen vastenmielisyys siihen puuhaan. Tänä kesänä kävin kerran kahden seuralaisen kanssa keräämässä mustikoita kesäkotini lähimaastossa. Jokaisella meistä oli vähän kahvikuppia isompi astia mukana.  Koville otti. Pelkoa hälventämään piti kumppanille ripustaa kilikello kaulaan karhujen ja susien varalta. Kaksi mustikkapiirakkaa sain niistä aineksista vieraille leivotuksi.  

Mediassa on esitetty, että thaimaalaisten kerääjien tuntipalkaksi tulee alle kaksi euroa. Jos noin on, se on siivotonta, likimain orjatyötä. Lisäksi riski on kokonaan kerääjällä, ei marjafirmalla. Jos marjoja ei metsästä löydy, se on kerääjän ongelma, ei firman. Maksu on ehkä kelvollinen Thaimaan palkkatasoon verrattuna, ei Suomen. Miksi sitten kulut asumisesta ja ruoasta peritään Suomen hintatason mukaan, ei Thaimaan? Äskeisessä Ylen A-talk-ohjelmassa marjafirman edustaja ei suostunut kertomaan, millainen voitto firmalle tällä systeemillä jää.  

Toista oli Kekkosen aikaan tässäkin asiassa. Alakoululaisina meidät pistettiin puolukkametsään ämpärin kanssa. Saalis luovutettiin kansakoulun keittolaan, ja sieltä saatiin koko talven ajan marjapuuroa kerran viikossa. Se tuntui herkkuhetkeltä kaikkien velliruokien ja kaalikeittojen seassa.  

Kekkosen aikaan ehdittiin vielä järjestää tuollaiset marjankeräystalkoot, joista viereinen juliste kertoo. Homma toimi suomalaisin voimin, ei tarvittu thaimaalaisia. Minä en kuitenkaan muista olleeni mukana - ehkä satuin olemaan matkoilla.  

Kahvikupillisen verran voin kuvitella kerääväni tulevinakin kesinä, mutta ämpärillinen on mahdottomuus. Kunnioittava ajatus niille, jotka pystyvät keräämään jopa sata litraa päivässä monen kuukauden ajan. Kyllä sellaisesta pitäisi  maksaa kunnolla. On siivotonta, jos tänne tuotetaan kaukaa väkeä tekemään alipalkatusti työtä, johon me suomalaiset - tällaiset kuin minä - emme suostu.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Outo taide 1



 

Eilisessä blogikirjoituksessani puhuin Mika Waltarista. Tekstin viereen liitin valokuvan Waltarin muistomerkistä, joka sijaitsee aivan kotini lähellä ravintola Eliten edustalla olevassa puistikossa.  

Kuinka sattuikaan, Helsingin Sanomien lauantaiesseessä   (19.1.13) toimittaja Ilkka Malmberg mainitsee saman muistomerkin: "Olen edelleenkin kiitollinen niille kriitikoille, jotka aikoinaan suostuivat kertomaan tulkintansa Mika Waltarin muistomerkistä. Ilman heidän apuaan se tuskin olisi nykyisin lempiveistokseni Helsingissä."  

Tiedossani ei ole, mitä Malmberg tarkoittaa. Ilmeisesti hän viittaa johonkin aiemmin julkaisemaansa tekstiin.  

En minäkään tuota muistomerkkiä (patsasta?) huonona pidä, siinä on näkemystä. Luulen, että se ei ole kovin tuttu suurelle yleisölle, sillä se sijaitsee syrjässä valtaväyliltä. Sijaintipaikka on varmasti valittu sillä perusteella, että Waltari asui lähellä, ulkoilutti koiraansa siinä puistikossa ja istui välillä iltaa Elitessä.  

Malmbergin kirjoitus oli jatkoa marraskuun Kuukausiliitteessä olleelle pitkälle kirjoitukselle, jossa hän kertoi käynnistään konsertissa, jossa esitettiin Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratorio. Huolellisesta valmistautumisestaan huolimatta hän ei innostunut kokemuksestaan.   

Nyt hän jatkaa pohdiskelua "vaikeasta" taiteesta ja eliitin kummallisesta kotkotuksesta, jota moukat eivät ymmärrä. Käsittelyyn tulevat nykymusiikin lisäksi kirjallisuus, kuvataide, elokuva ja kuvanveisto.  

Aihe on mielestäni hyvä. Provosointia isolta medialta juuri kaipaankin. Kun provosoidaan, pitää provosoitua. Makuasioista on ihan kiva kiistellä. Subjektiivinen saa ja pitää olla.   

Aloitan patsaista. Malmberg jatkaa näin:  "Muistatteko kun Kekkonen sai sen kummallisen lammikkomonumenttinsa, Ryti sen sojottavan tankonsa ja Relander ne kummalliset kuutiot? Kommunikoidaanko siinä yleisön kanssa?  

Muistan oikein hyvin. Lisäksi unohtumista estää se ihmeellinen sattuma, että työmatkallani Töölöntorillta Kruununhakaan kävelen kaikkien - siis kirjaimellisesti kaikkien - Helsingin presidenttipatsaiden ohitse. Melkein heti kodista ulos astuttuani edessä ovat ne Relanderin kummalliset kuutiot, sitten Hesperiankadun toisessa päässä se Rytin sojottava tanko, sitten Finlandia-talon kupeessa se Kekkosen kummallinen lammikko, sitten Eduskuntatalon edessä Kyösti Kallion, K. J. Ståhlbergin ja P. E. Svinhufvudin näköispatsaat, sitten Kiasman vieressä Mannerheim hevosen selässä ja toisella puolella katua Paasikiven kivipaadet. Voiko arvovaltaisempaa työmatkaa edes kuvitella?  

Rytin "sojottavasta tangosta" olen jo aiemmin kirjoittanut ja liittänyt kuvan (täällä).  Pistän tähän viereen nyt kuvan Relanderin kuutioista ja Kekkosen lammikosta. Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi, kuten aina.  

Rytin patsas on mielestäni kuin lasten kiipeilyteline, vähän hassu. Sellainen tunne ei oikein kuvaa Rytin persoonaa eikä tekoja. Relanderin kuutiot eivät tunnu miltään, ne ohittaa ilman huomion kiinnittämistä. Sen sijaan Kekkosen lammikko reliefeineen ja lampputankoineen jollakin selittämättömällä tavalla viehättää minua - siinä on eleganssia. Tosin vain kesällä. Talveksi lammikolle pistetään kansi päälle ja vedet imetään pois.  

Lämpiminä kesäöinä lammikko on parhaimmillaan. Kansaa pysähtyy sen ympärille kapakkareissulta palatessaan. Olen nähnyt siinä spontaanin toisinnon La dolce vita -elokuvan ikimuistoisesta kohtauksesta, jossa Anita Ekberg kylpee Rooman Fontana di Trevi -suihkulähteessä. Siinä on häivähdys sekä kaupunkikulttuuria että Kekkosta.  

Lammikon haittapuoli on sen sijainti lehtipuupuiston keskellä. Syksyn lehdet tukkivat sen. Sorsatkin ovat ottaneet sen mielipaikakseen ja sen myötä ovat tulleet pullamummot. Tukkoon menevät viemärit pullanpalasistakin.  

Entä sitten näköispresidentit?  

Ehkä Mannerheimin ratsastajapatsas on niistä arvostettavin, mutta Eduskuntatalon ukkelirivi ei herätä minussa mitään. Patsaat ovat kertakaikkisen ikävystyttäviä. Se tyylilaji on minusta mennyttä aikaa. Toivottavasti taidemaultaan puritaaninen nykyaika ei keksi vastareaktiota lammikoille ja kuutioille ja vaadi näköispatsaita Koivistolle, Ahtisaarelle ja Haloselle. Ei kai Malmberg sellaista ole tyrkyttämässä? Kuvitelkaa nyt!  

[jatkuu]

maanantai 24. tammikuuta 2011

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Jouduin Manalaan

Dessu istui iltaa äskettäin ravintola Manalassa. Kyseessä oli ns. sidosryhmätapaaminen, suomennettuna korruptiokeikka eli lasku firman piikkiin. Manala on sellaiseen hyvä paikka. Lisäksi Dessulla on sieltä lyhyt kotimatka. Töölöntorin nurkalle sieltä kävelee viidessä minuutissa.

Lehdistä olen huomannut viime aikoina monia juttuja, joissa Manala on mainittu. Olen tullut ymmärtämään, että siellä on rillutellut moni muukin epämääräinen asiakas.

Yksi Manalan vakioasiakas, varattomaksi miljonääriksi luokiteltu liikemies, vangittiin juuri viime viikolla. Hän piti kuulemma hovia Manalassa poliitikkojen kanssa, ja siellä niitä kuuluisia vaalirahoja suhmuroitiin.
Toisen uutisen mukaan muutama päivä sitten Manalan naapuritalon pomomies oli tullut ravintolaan nauttimaan ”tavalliset ruokajuomat” ja sitten alkanut huudella naapuripöytään sopimattomia. Siinä naapuripöydässä sattui istumaan saman naapuritalon vähän pienempi pomomies, joka aiemmin oli työmaalla pitänyt puheen, jossa oli irvinyt sitä isompaa pomoa.

Iltapäivälehtiinhän sellainen huutelu päätyy, kun se naapuritalo sattuu olemaan aika merkittävä laitos, enkä nyt tarkoita Kansallismuseota vaan sitä toisella puolella sijaitsevaa taloa, jossa on kadun puolella 14 pylvästä. Ja Manalassa päivystää aina joukko journalisteja, jotka kyllä kuulevat kaikki huutelut, saati sitten muut kuiskutukset.

Dessu ei ole Manalan vakioasiakas. Ilmapiiri ei ole aivan hänen makuunsa. Dessu viihtyy paremmin toisessa töölöläiskapakassa, Elitessä, joka ei ole kaukanakaan. Manalan talolla on kuitenkin melkoinen historia, siellä on tehty muutakin politiikkaa kuin vaalirahoja ja naapuripöytiin huutelua, esim. perustettu aikoinaan jääkäriliike. Talon nimi on Ostrobotnia eli Botta. Sen juhlasalissa opiskelijat ovat bailanneet vuosikymmeniä ja siellä Dessukin nuorena miehenä kävi monta kertaa tyttöseuraa pyydystämässä. Samassa talossa sijaitsee myös kuuluisa St. Urho´s Pub, jonka Urkki itse kävi aikoinaan avaamassa. Vieressä on myös jazz-kapakka Storyville, jossa olen muutaman kerran käynyt kuuntelemassa mm. Claes Anderssonin trion soitantoa.

Manalassa korruptiokeikalla käytyään ja lehdet luettuaan Dessu tunsi pienen hetken itsensä tärkeäksi: hän oli käynyt lähellä valtaa ja julkisuutta ja paikkaa, jossa tapahtuu suuria asioita, valtakunnan politiikan ja liike-elämän keskiössä. Sellainen hivelee hiljaisen ja vetäytyvän miehen mieltä.

Manalan mainoslause on ”Pirulliseen nälkään, helvetilliseen janoon”. Hyviä soppalounaita siellä tarjotaankin, ja sopuhintaan, niin kuin opiskelijoiden paikassa kuuluukin. Ilta-aikaan, ja erityisesti yöaikaan, varsinainen ruokahoukutus sijaitsee kuitenkin Manalan vieressä, heti ovesta ulos astuessa. Siinä nimittäin sijaitsee yksi Helsingin - ja Suomen - kuuluisimmista ravitsemuslaitoksista nimeltä Jaskan grilli. Siitä kirjoitti pitkän jutun jopa New York Times.

Palaan Jaskan grilliin lähipäivinä. Se ansaitsee oman kirjoituksen.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Toimenpiteitä hyvinvoinnin edistämiseksi

Dessu yritti kireiden pakkasten päivinä käyttää hyväkseen luonnon tarjoamaa mahdollisuutta raikastaa huusholliansa. Kannoin suuret matot ja vuodevaatteet ulos ja siirsin vaatekomeroissa kiikkuvia vaatteita parvekkeelle yöksi. Vanhimman sohvan patja ja tyynyt joutuivat myös kokemaan arktisen yön. Tavoitteena oli karkottaa kutsumattomia vieraita. Jostain muistan lukeneeni, että vuodevaatteisiin ja muuhunkin ilmestyy helposti pölypunkkeja. Ne eivät näy eivätkä ole haitallisia, mutta eivät silti ole toivottavia kotieläimiä. Muutama tunti pakkasessa riittää häätämään ne pois.

En tietenkään tiedä, onko niitä ollut, kun ne eivät näy eivätkä tunnu, mutta varmuuden vuoksi.

Vaatteita siirrellessä yksi pukupussi antoi aihetta erityisen mietteisiin. Se sisältää frakkipukuni. Se on joutunut olemaan pussissaan koko vuoden käyttämättömänä. Eikä uutta käyttöä ole näköpiirissä. Edes itsenäisyyspäivän vastaanotolle ei ole kutsua kuulunut. Onkohan Itella sählännyt kutsukirjeen johonkin väärään osoitteeseen?

¤ ¤ ¤ 

Torstaipäivänä töiden jälkeen poikkesin Aurora Karamzinin museoon katsomaan valokuvanäyttelyä. Museo sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Finlandia-talon ja uuden musiikkitalon välissä, ja valokuvataide on minun mieleeni, aivan erityisesti vanhaa Helsinkiä esittävät kuvat. Viime talvena samassa museossa oli Signe Branderin kuvien näyttely, josta kirjoitin täällä 10. huhtikuuta (”Vanha herra ja minä”).

Nyt kuvat ovat paljon uudempia, vuosilta 1969 - 1979, kuvaajina Simo Rista ja Eeva Rista. Näyttelyn nimi on ”Asfalttia ja auringonkukkia”. 

Hieno näyttely, todella vaikuttava. Tunnelmaa parantaa se, että kuvat Helsingin kaduilta ja pihoilta ja tapahtumista esittävät suurelta osin sellaisia kohteita, jotka olen itsekin nähnyt ja joiden aikakauden olen itse elänyt.

Kokemus ei lopu siihen, kun lähtee Hakasalmen huvilasta ulos. ”Asfalttia ja auringonkukkia” on myös nettinäyttely, ja siellä on kuvia paljon enemmän kuin museon seinille mahtuu. Lisää kuvia luvataan sitä mukaa kun niitä digitoidaan.

Liitteenä olevassa kuvassa on aiheena Chile-solidaarisuuskonsertti syksyllä 1974, kohta sotilasvallankaappauksen jälkeen. Konsertti pidettiin vanhassa messuhallissa täällä Töölössä, Mannerheimintie 17:ssä. Olin paikalla itsekin. Klikatkaapa kuvaa suuremmaksi ja katsokaa kuvan vasemmassa laidassa katsomon eturivissä näkyvää niskaa. Minä, Dessu, se en ole, mutta saatatte tuntea miehen, vaikka kasvot eivät näy.
Liitän tähän näyttelyn tiedot:


Näyttely Hakasalmen huvilassa
Simo Ristan ja Eeva Ristan Helsinki-valokuvia 1969 – 1979
14.10.2010 – 27.2.2011
Mannerheimintie 13
ke–su 11–17, to 11–19
VAPAA PÄÄSY
Nettinäyttelyyn pääset tästä:

http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/   tai    
http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi/ 

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Urkki 110 v

Katsoin äsken Teemalta arkisto-ohjelmia Kekkosesta, nyt kun syntymästä on 110 vuotta. Mies ehti moneksi. Minäkin tapasin kaksi kertaa

 Dessu on Kekkosen ajan lapsia. Ei ole muita oikeita presidenttejä. Kekkonen hoiti asiat, miehessä oli munaa, suksi luisti ja homma sujui - uskoakseni myös rock´n roll.

Hautajaispäivänä seisoin suuren väkijoukon seassa presidentinlinnan edessä, kun hautajaissaatto pysähtyi hetkeksi. Siitä kuva.

¤ ¤ ¤ 



Aikakausi on nyt toinen. Kaikki muuttuu. Tuttu historianopettaja näytti kopion oppilaansa koepaperista.
Oli historian koe. Kysyttiin Kekkosen aikakautta.


” Urho Kekkonen oli Suomen presidenttinä melkein koko Jää-kauden ajan, mutta hän tuli vanhaksi ja tukka oli lähtenyt päästä. Hän suojeli Suomea itäänpäin ja katsoi uteliaasti länteenpäin mutta ei voinut mitään, vaikka oli reipas mies ja hiihti ja kävi saunassa muiden presidenttien kanssa. Jää-kausi suli pois Neuvos-liiton ja USAn väliltä aika pian kun Kekkonen oli kuollut ja ne ovat taas ystävällisissä väleissä."


torstai 6. toukokuuta 2010

Kuvia menneisyydestä

Dessutom kävi jo kevään toisessa hienossa valokuvanäyttelyssä. Pääsiäisen alla katsoin Signe Branderin vanhat Helsinki-kuvat. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin sanomalehtikuvien näyttely Ateneumissa.

Bremer on oman lajinsa suuria mestareita. Näyttelyssä tuli kuin virtana vastaan tuttuja kuvia menneiden vuosikymmenten uutisista. Lehtivalokuvaajat ovat aivan oma ihmisrotunsa. Heidän ammattitaitonsa ydin on siinä, että he osaavat olla paikalla ja suunnata kameransa valmiiksi oikeaan suuntaan juuri sillä hetkellä kun siinä jotain merkittävää tapahtuu. Me normaalit ihmiset ehdimme paikalle kanssa sitten, kun kaikki on jo ohi.

Bremerin kuvat eivät ole niitä poseeraavia pönötyksiä, joita jokaisesta valtiovierastapaamisesta jää jäljelle. Bremer on onnistunut tallettamaan ainutkertaisia sekunnin murto-osia, joita hän ei mitenkään ole voinut aavistaa etukäteen. Kuten se kuuluisa kuva Napoleonin kodin ikkunassa, jossa Kekkonen hetkeksi sattuu pistämään kätensä povitaskuun.

Oli hienoja henkilökuvia, muutamasta kirjailijastakin. Vanha F. E. Sillanpää kädet levällään Herttoniemen metsässä kuin olisi lentoon lähdössä, Pentti Saarikoski suu auki hörppäämässä vettä suihkulähteestä, Paavo Haavikko maha pystyssä nojaamassa puutarhansa Stalin-patsaaseen. Parhaassa henkilökuvassa ikäloppu Paasikivi nauraa röhöttää viinilasi kourassaan rillit huurussa saatuaan Lenin-kunniamerkin.

Oli pysähdyttäviä kuvia köyhyyden riivaamista savupirtin lapsista, oli kuvia äijäporukasta katsoa killistelemässä uimapukuisia missityttöjä, oli kuvia Tulilahden epäiltyä murhamiestä suu auki töllistelevistä lapsista, kun tätä tuodaan kahleissa käräjille.

Näyttelyn keskeisin tähti oli kuitenkin Urho Kekkonen, kukapa muukaan.
Kekkonen hallitsi karismallaan kaikkea julkisuutta. Bremer onnistui tallettamaan monta herkullista hetkeä. (Toinen tärkeä Kekkosta lehtiin kuvannut oli Kalle Kultala. Toivottavasti joskus saamme näyttelyn hänenkin kuvistaan)
¤

Dessulle tulee välillä epäily, että Helsingin Sanomat seuraa häntä metrin tai pari perässä. Kun pääsiäisenä kävin Signe Brander -näyttelyssä Hakasalmen huvilassa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Timo Mäkelän ”Minun elämäni” -sarjakuvan, jossa Vanha Herra käy samassa näyttelyssä (ks. blogi 9. huhtikuuta 2010 ”Vanha Herra ja minä”)

Kun Dessu nyt kävi vapun aatonaattona Caj Bremer -näyttelyssä Ateneumissa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Heikki Hellmanin kirjoituksen ”Tässä ovat savupirtin lapset nyt” (1. toukokuuta 2010). Siinä toimittaja on katsonut Ateneumin näyttelyn ja lähtenyt Bremerin kanssa etsimään niitä ihmisiä, jotka esiintyvät Ateneumin Savupirtti-kuvissa. Artikkeli kyselee, miten heidän elämänsä on sujunut.

Artikkeli on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on Bremerin kuvasarja savupirtin kolmesta lapsesta vuonna 1960. Paikka on Joutsan syrjäkylä, eikä alkuperäistä savupirttiä enää ole. Valokuvaaja kuitenkin kohtaa 50 vuoden takaiset mallinsa aidossa pihapiirissä, josta on vain aitta jäljellä.

Hesarilta harvinaisen onnistunut juttuoivallus.
¤

Ateneumin ylemmissä kerroksissa on ”Kaupungin naiset” -näyttely. Dessu ehti vain juosta sen läpi, sillä aika kului valokuvien osastolla. Dessu nyt vaan on tällainen slow. Menen ehdottomasti paremmalla ajalla sinne uudestaan. Siinä katsellaan 1910-luvun naisten Helsinkiä kirjailija L. Onervan silmin. Dessu on aina ollut kovasti innostunut Onervan dekadenssista.

Bremer-näyttely loppuu kohta. Viimeinen päivä on 16. toukokuuta. Kiirehtikää siis.
Kaupungin naiset -näyttely jatkuu elokuun loppuun.