Melkein ainoa mies

Luulin osaavani strategian, jolla pääsen aina haastattelun loputtua signeerausjonon kärkipäähän. Tänään taitoni kuitenkin petti.

Jono oli pitkä ja hidas. Se kiersi Akateemisen kirjakaupan hyllyjen seassa melkein koko salin ympäri. Minä olin suunnilleen puolivälissä. 40 minuuttia kesti ennen kuin pääsin perille.

Jonon hidas eteneminen tuli siitä, että kirjailija tuntui olevan puheliasta sorttia. Melkein jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa hän aloitti juttelun. Minun kanssani hän ihmetteli, että olen vasta jonon kolmas tai neljäs mies, ja niistäkin kaksi oli vaimonsa seuralaisena.

Siis vain kaksi yksin jonottavaa miestä. Eivätkö suomalaiset miehet lue kirjoja? Vai eivätkö he lue naisten kirjoittamia kirjoja? Vai lukevatko suomalaiset miehet jonkun toisen kirjailijan kirjoja, mutta eivät hänen? Olenko siis minä, suomalainen mies, tiennyt, mihin jonoon olen tullut?

Selitin, että Olive Kitteridgestä minun kiinnostukseni alkoi, siis erinomaisesta tv-sarjasta. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kuusi suomennettua kirjaa.

Hän pyysi minua tavaamaan nimeni omistuskirjoitusta varten. Viikonloppu on nyt pelastettu. Tulkoonpa millainen helle tahansa, minä istun nojatuolissani pöytätuulettimen hellässä hyväilyssä ja luen Elizabeth Stroutin uusinta kirjaa. Samalla esitän arvostavat onnitteluni kustannusosakeyhtiö Tammelle Keltainen kirjasto -sarjan täyttäessä 70 vuotta. 

 

Ehkä joskus kerron

Pitkästä aikaa näin elokuvan Isadora (ohj Karel Reisz 1968). Olen sitä kaivannut, sillä omista dvd-kokoelmistani se puuttuu. Nyt se tuli televisiosta (nähtävissä YLE-Areenassa 9.3. saakka)

Elokuva kertoo 1920-luvun legendaarisesta tanssijasta Isadora Duncanista, joka kohahdutti aikalaisiaan vapaan tanssin ja vapaan rakkauden tienraivaajana. Keskeiseksi nousee Isadoran kohua herättänyt suhde venäläisen runoilija Sergei Jeseninin kanssa.

Isadora  eli pariisilaisissa boheemipiireissä ja teki kiertueita ympäri Eurooppaa, Suomeenkin. Itse Eino Leino kävi katsomassa ja laati esityksestä sanomalehtikritiikin. Isadoran elämä oli täynnä dramaattisia käänteitä. Hänen kohtalokseen koitui pitkä kaulahuivi, joka takertui avoauton pyörään ja katkaisi hänen niskansa. Hurja onnettomuus on elokuvan loppukohtaus.

Elokuvan suuren pääroolin näyttelee Vanessa Redgrave, joka minun henkilökohtaisella asteikollani on yksi elokuvaklassikoiden suurista naistähdistä (muita ykköslistallani ovat mm. Jeanne Moreau, Ingrid Bergman, Anna Magnani, Katherine Hepburn)

Vanessa nousi huipulle jo 60-lukulaisuuden kulttielokuvassa Blow-Up (ohj. Michelangelo Antonioni 1966) ja saavutti uuden ihailun elokuvassa Muistojeni Julia (ohj. Fred Zinnemann 1977)

Nyt television Isadora palautti mieleen muiston vuodelta 1991 työmatkaltani Lontooseen. Huomasin siellä teatteri-ilmoituksen, joka pisti minuun vipinää, vaikka yleensä aika jähmeä olenkin. Eräässä teatterissa oli nimittäin menossa näytelmä When She Danced, pääosassa Vanessa Redgrave.  Sinne oli saatava lippu!

Sain lipun. Hieno näytelmä olikin, aiheena siinäkin Isadora. Esityksen jälkeen keksin norkoilla touhukkaan näköisenä hetken teatterin sivuovella henkilökunnan oven läheisyydessä. Ja eikös kohta ovesta astu ulos näytelmän päätähti.

Rohkaisin mieleni ja menin pyytämään nimikirjoitusta. Kynä minulla oli povitaskussa, mutta ainoa paperipala oli pääsylippu.

Siihen sain nimikirjoituksen. Se on tallella. Vanessalla ei tuntunut olevan erityisempää kiirettä, joten juttuhetki kesti viitisen minuuttia. Sain kerrotuksi kaikki ihastuttavat elokuvamuistoni, ja varsinkin Muistojeni Julia tuli innokkaasti puheeksi, sillä siihen minulla liittyy aivan erityisen merkityksellinen henkilökohtainen tapaus. Elämäni kulku saattaisi olla aivan erilainen ilman sitä elokuvaa. Ehkä kerron sen joskus.

Salaa tyytyväinen

Tuntuu se vähän oudolta, mutta ehkä siihen tottuu. Hesarikin siitä tänään kirjoitti.

On siinä yksilötasoinen myönteinen puolensa, niin kuin Annamari Sipilä häpeillen tunnusti. Vaikka on kollektiivinen huoli tulevasta, me introvertit osaamme salaa olla tyytyväisiä yhdestä asiasta.

Eristäytymisestä.

Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse ryhtyä mihinkään, ei ole sosiaalisia tapaamisia, ei kokouksia, ei kapakkareissuja, ei pakkoa mennä mihinkään. Ei edes lounaalle, kun ruoka tarjotaan kotona nenän eteen. Pelkona tietysti on, että tällaisesta asenteesta tulee vielä rangaistus, hyvin paha rangaistus.

Mitä introvertti sitten puuhaa kotonaan?

Hän katsoo elokuvia. Hän on ruvennut urakoimaan sarjoja. Kaikki uutuudet on vilkaistava. Tänään Karppi ja Tsunami.

Hän lukee kirjoja sohvalla selällään villasukat jalassa. Kirjoja on hyllyt täynnä, eivät kesken lopu. Hän lukee lehdet. Hesari ensin, takasivusta aloittaen, sitten Hbl. Oletuksena on, että näistä selviää aika nopeasti ja pääsee siirtymään vanhoihin lehtiin. Hyllyssä odottaa nippu 1960-luvun Suosikkeja ja nippu Suomen kuvalehtiä vuodelta 1939. Hieman epäpyhä yhdistelmä, mutta ei se mitään. Ei ole hyvä lukkiutua vain yhteen tyylilajiin.

Hesari kuitenkin yllätti sekä eilen että tänään, kuten viime aikoina silloin tällöin ennenkin. Niistä ei selvinnytkään selailemalla, sillä molemmista löytyi aivan kunnollisia laajoja artikkeleita. Tällä en tarkoita Hesarin kummallista maneeria puffata eräitä omituisia poliitikkoja.

Lauantaina HS antoi reilusti tilaa merkittävälle ruotsalaiselle kirjallisuusaiheelle, Alex Schulmanin uudelle kirjalle Bränn alla mina brev (Polta nämä kirjeet). Siinä kuvataan repivää mustasukkaisuusdraamaa, jonka osapuolia olivat kirjoittajan isovanhemmat Sven ja Karin Stolpe sekä Olof Lagercrantz, kaikki tunnettuja ja arvostettuja nimiä Ruotsin kirjallisuuden huipulta.

Aihe on kiinnostava, sillä tunnen hyvin kaikkien kolmen tuotantoa. Lagercrantzin olen jopa tavannut pari kertaa ja päässyt keskustelemaan hänen kanssaan, sillä hän vietti kesänsä Suomessa, Inkoon saaristossa sijaitsevassa kesäkodissaan. Sain jopa omistuskirjoitukset kirjoihini.

Mutta tällainen kolmiodraama oli uutta tietoa, joka avaa uutta näköalaa teoksiin. Tähän kirjaan on syytä perehtyä tarkemmin. Nyt saavat Suosikit ja Kuvalehdet hetkeksi väistyä.

Onneksi ei tarvitse lähteä mihinkään. On aikaa.

Tästä alkaa tulla tapa

En ole näissä puuhissa ensikertalainen.

Edellinen kerta oli joskus 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Ja nyt sitten taas olen menossa katsomaan hiihtokilpailua. Tästähän alkaa tulla tapa.

Edellinen kerta oli Jyväskylässä Tuomiojärven takana Laajavuoressa. Ei siellä vielä silloin hyppyrimäkeä ollut, mutta hiihtämiseen se oli sopivaa maastoa. Olin itsekin kierrellyt niitä latuja. Siihen aikaan jopa teini-ikäisillä koululaisilla oli tapana hiihdellä ihan vapaaehtoisesti.

Kilpailuun osallistui yksi supertähti, Eero Mäntyranta, moninkertainen olympiavoittaja. Lähdin katsomaan kilpailua nimikirjoitusvihko taskussani. Olin kerännyt vihkoon kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Nyt oli mahdollista hankkia tärkeä täydennys.

Meitä oli pitkä jono nimikirjoituksen metsästäjiä ja Eero valitti, että käsi vähän vapisee. Ei se ihmekään ollut. Hän oli hikinen ja läähättävä kireässä pakkasessa heti kilpailun jälkeen. Varmaankin hän olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin kirjoittanut nimeään pikkupoikien vihkoihin.

On minulla itsellänikin kilpailukokemusta hiihdossa. Minulla on palkintokin. Se on alpakkalusikka kansakoulun hiihtokilpailusta (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla, ei vapaalla!). Kilpailupaikka oli Hippoksen raviradan paikkeilla, vuosi oli ehkä 1960. En minä kärkipäätä ollut mutta en ihan viimeinenkään. Peräahon Paavali jäi viimeiseksi. Hän kaatui mäessä ja katkaisi suksensa ja joutui kahlaamaan metrisessä hangessa pari kilometriä maaliin.

Mutta nyt olen siis menossa taas hiihtokilpailuun. Menen katsomaan, en kilpailemaan. Kilpailut pidetään Lahdessa.

Vähän kyllä olen nyrpeä. Minut houkuteltiin tähän viekkaudella ja vääryydellä.

Lahdessa asuva kaveri kysyi joulun aikoihin, voisinko tulla pariksi päiväksi kyläilemään. Lupasin tulla, ja päivämäärät katsottiin saman tien.

Mistään hiihtokilpailuista ei ollut puhetta eikä tietoa. Kaveri lupasi kyllä katsoa, olisiko mitään kiinnostavaa tapahtumaa, johon hän tilaisi meille liput. Ajattelin, että se tarkoittaisi Teatteri Vanhaa Jukoa, yhtä suosikkiteatteriani, jossa olen monta kertaa ennenkin käynyt. Siellä kun on tuttuja tekijöitäkin.

Mutta ei, se tarkoitti hiihtokilpailuja. Lahdessa pidetään isot kisat.

Suomen suurmenestystä tässä tietysti toivotaan, mutta yllätyksiä voi sattua. (Kuva: Pulttibois, MTV3 / P-P. Petelius, Aake Kalliala, Reiska Laine)

Muistikuva vuosien takaa

Väitetään, että ihminen tulee iän karttuessa huumorintajuisemmaksi. Nuorena hän on jotenkin kireämpi.

Lieneekö totta? Olisiko päinvastoin? Vähän tuntuu, että ainakin minun kohdallani olisi päinvastoin. Lapsena ja nuorena nauratti moni sellainen asia, joka nyt varttuneessa iässä ei enää erityisemmin.

Lapsena hupia tuottivat lehdessä julkaistut vitsit ja radion Kankkulan kaivo. Riemu suorastaan repesi, kun radiossa alkoi joskus 50-luvun lopulla Ruljanssiriihi. Sitä piti Spede. Ohjelman huipentuma oli Papukaija G. Pula-aho. Myöhemmin Spede siirtyi televisioon ja elokuvaan, ja aluksi nekin tuntuivat hauskoilta.

Joskus 60-luvun lopussa kuitenkin ryhdyin tosikoksi.

Spede tuli muistoista esiin, kun Helsingin Sanomat julkaisi pitkänäperjantaina kuvia autonäyttelystä. Siinä oli kuvia Speden Mustangista, tulipunaisesta avoautosta (kuva HS 19.4.14 Sami Kilpiö). Muistin kätköistä nousi esiin, että tuon auton minäkin olen kohdannut.

Oli kesä -65 tai -66. Olin viettämässä kesää maalla läntisessä Keski-Suomessa. Paikallislehdestä luin, että Spede on tulossa esiintymään naapuripitäjään johonkin kesäjuhlaan. Sinne piti päästä.

Jostakin - ehkä Suosikissa - oli ollut kirjoitus, että Spedellä on uusi punainen avomallinen urheiluauto, jolla pääsee ties kuinka lujaa. Silloin sellainen aiheutti suurta ihailua. Lähdin kaverin kanssa naapuripitäjään linja-autolla. Halusimme nähdä sekä miehen että auton. Lisäksi tavoitteena oli saada nimikirjoitus. Siksi mukaan tarvittiin vihko ja kynä.

Odottelimme juhlapaikan - urheilukentän - laidalla. Pitkän odotuksen jälkeen tunnelma sähköistyi, sillä tien päässä näkyi sellainen auto, jollaisia maalaispitäjässä ei voi kenelläkään olla. Spede saapui.

Nimikirjoitusvihko esiin. Spede nousi autosta ja sytytti tupakan. Hänellä oli pitkälippainen lakki sillä tavalla erikoisesti, että se oli edessä melkein nenällä ja vastaavasti takaa melkein päälaella. Jotenkin muodikasta - tuo pitää muistaa!

Kun ryntäsimme vihkoinemme Speden kimppuun, tuntui että hän ärsyyntyi. Oli siinä ja siinä että hän suostui kirjoittamaan. Spedellä oli tupakka suussa ja laukku kädessä, joten kirjoittamiselle ei oikein riittänyt käsiä. No, laukun hän laski kädestään, tupakan piti hampaissaan, otti vihon ja kynän ja alkoi kirjoittaa juuri tuon Mustangin kuskinpuoleista etupeltiä vasten. Ja sitten vielä kynä petti. Se oli punainen kuulakärkikynä, mutta siitä ei tullut kunnolla jälkeä. Hän joutui hinkkaamaan kynän kärkeä. Tuli vain himmeä jälki, ja hän korjaili huonosti näkyviä kohtia. Huomasin, että käsi hieman vapisi. Kuvassa lopputulos.

Ei vaikuttanut Spede ollenkaan niin hauskalta mieheltä kuin televisiossa. Jäi jotenkin vaisu tunnelma, jota ei edes nimikirjoituksen lopussa oleva huutomerkki kohentanut.

Fanitusta

 

Ensin neiti riisui paitansa. Sitten hän avasi rintaliiviään sen verran, että vasen rinta paljastui lähes kokonaan.  

Ei, ei! Blogin lukijan mielikuvitus harhautui nyt perusteellisesti. Dessu ei ole vieraillut millään strippariklubilla. Yllä kuvattu kohtaus tapahtui aivan säädyllisessä ympäristössä, työpaikkani kahvihuoneessa. Meitä oli koko joukko katsomassa. Työpaikan nuoret naiset melkein kaikki ja minun lisäkseni vielä toinenkin mies, tällainen yhtä varttuneessa iässä oleva.   

Tuli siinä kyllä vähän hämmennystä - onko sopivaa katsoa kohti vai pitäisikö katse kääntää nurkkiin vai pitäisikö olla niin ettei huomaa ollenkaan, vaikkapa sanomalehteä lukien. Mutta kaipa nuoret naiset ovat niin vapaamielisiä, etteivät noteeraa tällaisia vähän varttuneempia herroja ollenkaan. Sopi siis katsoa. Nätiltä näytti.  

Siinä melkein paljaassa rinnassa oli tunnetun rokkitähden omakätinen nimikirjoitus. Neiti vaikutti olevan siitä tosi ylpeä.  

*   *   *    

Olen minäkin kerännyt nimikirjoituksia, ja kerään edelleenkin. Lapsena keräsin urheilijoita - joukossa monta olympiavoittajaakin. Aikuisena olen kerännyt kirjailijoita - joukossa monta nobelistiakin. Mutta minä olen kerännyt ne paperille, vihkoon ja kirjan nimiösivulle. Paitaa en ole avannut.  

Tuli vaan mieleen, että varmaankin myös nuoret miehet keräävät tyttörokkaritähtien nimikirjoituksia. Mihinkähän ne kirjoitetaan?  

Kuvasta käy ilmi, millä tavalla tähtien nimikirjoitukset aikaisemmin on hoidettu. Se on vuodelta 1966. Kotimaisten tähtien lisäksi siinä on Renegades-yhtyeen jäseniä. Muistattehan hitin "Cadillac"?   

Ohjeessa käyttökohteiksi mainitaan mm. kirjat ja vihot ja äänilevyt. Ei kai mikään silloinkaan estänyt siirtämästä nimikirjoitusta vaikkapa neidin paljaaseen rintaan. Minä en kuitenkaan sellaista muista nähneeni, siis nimikirjoitusta.

 

 

 

Paksu lompakko

 

Iäkäs sukulaismummo, jota käyn silloin tällöin tervehtimässä vanhainkodissa, pelkää rahojensa puolesta. Hän epäilee, että hänen nukkuessaan huoneeseen tulee joku etsimään hänen rahapiiloaan. Niinpä hänen pitää yrittää pysyä valppaana. Hän tarkastaa piilon joka päivä - välillä monta kertaa päivässä.   

Minä pidän hänet rahoissa: vien mennessäni muutaman kympin ja autan niiden piilottamisessa. Vastineeksi hän kirjoittaa minulle tilillepanokuitin, jonka vien pankin maksupalveluun. Minuun hän luottaa niin paljon, että uskaltaa näyttää tilinsä numeron.  

Kulutus on pientä: välillä ei piilokätköstä ole otettu euroakaan, välillä sieltä on otettu pieniä summia, vaikkapa kotiparturin käyntiin. Ongelma on siinä, että mummo ei aina muista, mihin tarkoitukseen rahaa on tarvittu. Silloin herää epäily, että öinen hiippailija on löytänyt vaatekaapin hyllyllä sijaitsevien alushousujen lahkeessa sijaitsevan rahakätkön ja vienyt sieltä puuttuvan summan.  

Laskuja hänelle tulee, ja niiden maksamiseen pitää kirjoittaa nimi ja tilin numero. Siinä onkin vaikea kohta. Mummon käsi vapisee sen verran, että hän ei pysty pitkää numerosarjaa pieniin ruutuihin kirjoittamaan. Siihen tarvitaan hoitajan apua. Mutta mummo ei halua paljastaa hoitajille tilinsä numeroa. Hänellä on sellainen käsitys, että jos hoitaja tietää tilin numeron, hän pystyy käyttämään tiliä kuin omaansa.   

Vakuuttelu ei auta. Mummo on lukenut lehdestä varoituksia, että tietokoneet ovat huijareita täynnä, erityisesti pankkiasioissa. Sellaisessa pelissä menettää äkkiä rahansa. Minkäänlainen nettipankki ei tule kuuloonkaan. Hän haluaa kirjoittaa nimensä laskuun, ja sitten joku hoitajista lähteköön viemään sen pankin konttoriin, ja siellä kassaneiti maksaa sen suoraan laskun lähettäjälle - ilman tietokoneita.  

Tässä asiassa minä olen joutunut turvautumaan vilppiin, sillä en minä ehdi juosta siellä joka laskua hoitamassa. Olen salaa ja luvatta antanut vanhainkodin toimiston tietoon mummon tilinnumeron. Siellä he hoitavat laskulapun maksupalveluun - eikä tehdä tästä nyt numeroo!  

*   *   *    

Huomenna aion ohi ajaessani poiketa taas mummoa moikkaamassa. Tarkistin, että lompakossani on muutama kymppi vietäväksi alushousujen lahkeeseen. Ihmettelin - taas kerran - että lompakkoni on tolkuttoman paksu.  

Kolikkolokero on niin täynnä, että sinne ei mahdu edes viisisenttinen. Täynnä se on ollut iät ajat, kolikkoja ei tule koskaan käytetyksi, ne ovat niin vaivalloisia. Eipä ihme: löydän kolikkojen seasta aika monta ruotsalaista kolikkoa. Milloinkahan kävin viimeksi Ruotsissa? Lisäksi löydän lokerosta kameran muistikortin ja kolme pientä patteria, sellaisia joita käytetään pienissä vehkeissä, led-lampuissa, kuulokojeissa ja muissa. En pysty muistamaan, mihin käyttöön olen patterit aikonut ottaa.  

Lompakossa on myös paljon kuitteja, ravintoloista, bensa-asemilta, ruokakaupoista. Ja sitten on jäsenkortteja, joita en ole koskaan käyttänyt.   

Pois kaikki turhat ja vanhentuneet.   

Huomaan, että vanhainkodin mummon vaikutus tarttunut minuun. En voi noin vain heittää kortteja roskiin. Tunnistetiedot  eivät saa jäädä näkyviin. Kortti on leikattava moneen osaan, niin että nimi ja numero katkeavat.  

Kuvassa korttisilppua. Yhdessä näkyy pätkä nimeä, toisessa pätkä numeroa, missään ei kokonaista. Ettepä, hyvät lukijat, pääse käyttämään korttejani, vaikka kuinka yrittäisitte. 

 

 

 

Nimikirjoitukset

Luokkatoverini Veijo oli varsinainen peto juoksemaan. Hänelle ei pärjännyt kukaan.

Jumppamaikka ryhtyi valmentamaan hänestä mestaria. Hän suuttui, kun Veijo kesällä 1962 lopetti juoksutreenit ja siirtyi seiväshyppyyn. 

Innostuksen seiväshyppyyn aiheutti Pentti Nikula, joka hyppäsi maailmanennätyksen 4,94 m. Se oli Suomen pikkupojille järisyttävä tapaus.

Ennätyshyppy tapahtui juhannusaattona. Juhannuspäiväksi Nikula ja muu kisakiertue siirtyi Saarijärvelle, melko lähelle kotikaupunkiamme Jyväskylää. Toiveita oli, että maailmanennätys vieläkin paranisi.

Kinusin isäni kuskiksi. Hän suostui. Niinpä minä ja Veijo pääsimme elämämme suurimpaan tapahtumaan.

Saarijärven urheilukenttä oli täynnä kuuluisia urheilijoita, ja me Veijon kanssa olimme varustautuneet nimikirjoitusvihoin. Pääsimme helposti livahtamaan järjestysmiesten ohi kentälle. Ensimmäinen saaliimme oli Nikula, hänen jälkeensä Risto Ankio, Pauli Nevala, Pekka Juutilainen, Seppo Simola, Henrik Hellen, Olavi Salonen, Pentti Repo, Börje Strand, Pauli Ny, Reijo Höykinpuro ja monta muuta.

Oli ulkomaalaisiakin, mutta heitä emme tunteneet nimeltä. Yksi pitkä mies hyppäsi korkeutta. Kun menimme vihkojemme kanssa hänen luokseen, hän puhui ruotsia. Veijo siitä häkeltyi mutta minä selitin, mitä tahdoimme. Hän kirjoitti nimensä vihkoihimme, mutta siitä ei saanut selvää.

Miehen nimi selvisi vasta myöhemmin kesällä, kun tunnistimme hänet televisiosta. ”Stickan” Pettersson oli mitaleilla EM-kisoissa ja kärkipäässä myös 1964 olympialaisissa.

* * * 

Nimikirjoitusvihkomme olivat suuria aarteita, joista kaverit olivat kateellisia. Käsialanäytteet tutkittiin poikaporukassa tarkoin. Veijon mielestä maailmanennätys-Nikulan nimikirjoitus oli pettymys - kuin kansakoulun kaunokirjoitusta. Maailmanennätysmieheltä olisi voinut odottaa tyylikkäämpää. Veijo ihasteli erityisesti Stickanin nimikirjoitusta. Siinä oli tyyliä, vauhtia, rentoa lennokkuutta. Sillä ei ollut väliä, saako nimestä selvää, pääasia oli maailmanmiehen vaikutelma. Sitä paransi vielä miehen ulkonäkö. Ruotsalainen oli jotenkin toisenlainen kuin suomalaiset - hänellä oli tyylikäs leukapartakin.

Stickanin nimikirjoitus vaikutti Veijoon niin, että hän otti seiväshypyn rinnalle korkeushypyn. Siinäkin hän oli parempi kuin kukaan meistä muista. Samalla Veijo alkoi myös harjoitella itselleen lennokasta nimikirjoitusta. Sellaista, joka tekisi vaikutuksen, kun hän itse aikanaan tulevaisuuden suurena mestarina pääsisi antamaan nimikirjoituksia ihailijoille. 

Veijon harjoitelmissa oli ranteen rentoutta, laajoja kaaria, mestarin meininkiä.

Harmikseni minulle ei jäänyt niistä talteen yhtään näytekappaletta - joudun tyytymään tässä esikuvan käsialanäytteeseen, joka kieltämättä on tyylikäs. Voin kuitenkin vakuuttaa, että nimikirjoituksen lennokkuuden puolesta myös Veijossa olisi ollut ainesta vaikka maailmanmestariksi.

* * * 

Harjoittelimme seiväs- ja korkeushyppyä Veijon kodin takapihalla, johon rakensimme telineet ja kiskoimme säkeillä sahanpurua pehmikkeeksi. Sana ”koti” oli kyllä liioitteleva, sillä oikeasti se oli Yhtiön edustussauna. Sinne kuljettiin Yhtiön tehtaan portista pihan läpi rantaan. Veijon äiti Eeva oli saunan lämmittäjä ja emäntä. Hän huolehti, että saunavieraille riitti tarjottavaa. Eevalla ja Veijolla oli asuntonaan saunan takkahuone. Isää siinä perheessä ei ollut.

Hyppypaikkamme olisi muuten ollut hyvä, mutta siinä oli yksi vika. Eeva-äiti ajoi meidät keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin ja usein muinakin iltoina pois hyppimästä. Oli tulossa Yhtiön isoja herroja kylpemään, eikä silloin sovi, että kakaroita on nurkissa. Yleensä mentiin meille ja Veijo jäi yöksi. Minun huoneeni lattialle puhallettiin hänelle ilmapatja. 

Eeva oli äidiksi nuori. Hän ei näyttänyt samanlaiselta aikuiselta täti-ihmiseltä kuin meidän muiden äidit. Hän olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla vaikka lukion yläluokkalainen. Minun 13-vuotiaasta näkövinkkelistäni hän oli kaunotar. Huulet olivat punaiset ja ruskeiden silmien kulmissa viirut yläviistoon kuin kissalla. Pitkät ripset ja tukka pitkä ja pörröinen ja vaatteet jotenkin kuin yläluokkien tytöillä. Hän makasi usein saunan laiturilla ilman vaatteita ottamassa aurinkoa ja matkaradion musiikki soi lujaa. Hän osasi hymyillä niin että hampaat näkyivät, hän osasi nauraa. Kun hän tuli polkupyörällä kadulla vastaan, hän vilkutti ja hihkaisi jotain. Se tuntui mukavalta. 

En oikein ymmärtänyt, miksi Eevasta puhuttiin aikuisten kesken jotenkin epämiellyttävään sävyyn. Kuulin näitä puheita meillä kotonakin. Ymmärsin, että niitä ei ollut tarkoitettu minun korviini, mutta kuulin silti. Jotain vikaa muka oli Eevan elämäntyylissä. Aina niin laitettu, hienoja vaatteita, kallis minkkiturkkikin ja ties mitä. Eikä käy oikeasti työssä.

Puheet tuntuivat epäreilulta. Harvinaisen mukava äitihän Veijolla oli.

Sen olin kyllä tullut huomaamaan, että Eevalta ruoanlaitto ei sujunut niin kuin minun äidiltäni. Eevan ruoka oli sitä, että lämmitettiin hernesoppapurkki. Joskus tarjolla oli lenkkimakkaraa kylmiltään. Joskus pelkkää leipää ja päälle lenkkimakkaran siivuja. Sapuskat olivat sitä, mitä oli jäänyt yli edellisen illan saunavierailta. Saunaherroille tarkoitettuja juomia oli sen sijaan aina iso kaapillinen odottamassa. 

* * * 

Ongelmat alkoivat oppikoulun viidennen luokan paikkeilla. Urheiluinnostus oli jo loppunut, mutta Veijo tuli edelleen usein meille yöksi, myös arki-iltoina, kun hänet oli komennettu pois saunalta. Koulukirjoja oli joskus mukana, ei aina. Ilmapatjaa ei enää tyhjennetty, sillä sitä tarvittiin vähän väliä. Äitini oppi varaamaan ruokaa myös huomattavan nälkäiselle yövieraalle.

Jossain vaiheessa vanhempani alkoivat ihmetellä, että onko siellä aina herroja kylpemässä pitkälle yöhön. Sitten kävi ilmi, että Veijolla on toinenkin ”sijaiskoti”. Veijo ei aina kehdannut tulla meille. Johonkin hänen piti yöksi mennä, kun saunalta ajettiin pois.

Sitten kerran Eeva-äiti oli lähtenyt parin viikon reissulla jonkun saunaherran seuralaisena Kanarian saarille. Veijo ei niinä viikkoina tullut lähteneeksi kouluun vaan eli vapaaherrana. Kävi ilmi, että hän oli maistellut kaapista löytyneitä jaloja juomia ja myynytkin muutaman pullon rahapulassaan.

Siinä kohdassa kontaktini Veijoon katkesi. Kouluun hän ei enää koskaan tullut ja johonkin hän katosi paikkakunnalta. En ole hänestä sen koommin kuullut. Viimeiseksi jäi elämään tieto, että Veijo erotettiin koulusta, kun hän jäi kiinni äitinsä nimikirjoituksen väärentämisestä koulun poissaolotodistukseen. Se oli kuulemma heti herättänyt luokanvalvojan epäluulon, niin epäuskottavan kummallinen nimikirjoitus oli ollut.

Viisumia hakemassa

Dessulla oli tänään asiaa Ludviginkadulle. Menin hakemaan viisumia.

Kohdemaa ei ollut Venäjä eikä muukaan perinteinen viisumimaa vaan Ankkalinna. Päivälehti-museossa on avattu näyttely Aku Ankan kunniaksi tämän saavuttaessa eläkeiän. Yksi osa näyttelyä on kone, joka hakemuksesta myöntää viisumin päivänsankarin kotikaupunkiin.

Minullekin myönnettiin. Turvaluokitukseen tarvittava henkilötarkastus ei tosin ollut turhantarkka. Hakijalta kysyttiin sukupuoli ja etunimi, ei muuta. Viisumikone otti valokuvan hakijasta.

Hiukan epäilin, mitä viisumikone tuumaa etunimestäni. Ankkalinnassa kun asustelee myös kuuluisa kaimani, joten sekaantumisvaara on ilmeinen. Tuumin, olisiko parempi antaa koneelle kastetodistukseen kirjoitettu alkuperäinen etunimeni, joka on Robert. Päätin kuitenkin pysytellä vakiintuneessa etunimessäni, sillä kastenimellä minua ei tunne kukaan.

Kun kone sitten printtasi viisumini, siinä oli kaksi yllätystä. Kone oli harjoittanut luovaa byrokratiaa ja antanut minulle uuden sukunimen ja uuden ammatin. Valokuva on hieman epätarkka, sillä siinä ei näy, että minulla on silmälasit ja parta. Rusettia en käytä. Muutoin kuva on melko onnistunut. Se muistuttaa kohtuullisen paljon tämän blogin yläkulmaan sijoittamaani kuvaa. Molemmissa on käsi kohoamassa luonteenomaiseen asentoon ja askel on jämerä. Kuva kelpaa.

Henkilön luonnehdinta ei ole hullumpi, jos jätetään väärä ammatti huomiotta. Kokonaisuuteen olen tyytyväinen.  (Viisumin saa suuremmaksi klikkaamalla)

* * * 

Aku Ankka on ajankohtainen muutoinkin kuin 60-vuotisjuhlansa vuoksi. Kohta on vaalit ja hän saa taas paljon ääniä. Hän olisi ilmeisesti tullut viime vuosikymmeninä valituksi jokaisessa eduskuntavaalissa, jos olisi ollut ehdokkaana. Valitettavasti hänelle annetut äänet on hylätty. Aikamoista pikkusieluisuutta valintalautakunnilta! Jään vaan miettimään, minkä puolueen Aku valitsisi, jos ehdokkaaksi ryhtyisi. Ei ainakaan kepulainen eikä kristillinen. Ehkä demari.

Kun katselen blogini vasenta saraketta kohdasta "Liity Dessun blogin lukijaksi", huomio kiinnittyy kuvaan siinä rivin keskipaikkeilla. Siinähän se päivänsankari hymyilee. Kuva täsmää, nimi ei. Herääkö kenelläkään epäily, kuka oikeasti kirjoituksiani lukee, salanimellä? Tunnettuahan on, että moneen toimeen hän ehtii ja innostuu.

VIISUMIN HAKIJOILLE LINKKI:  http://www.paivalehdenmuseo.fi/vaihtuvat-naeyttelyt.html

Vaeltajan mietteitä

Dessutom oli taas mielipuuhassaan tihkusateisessa Helsingissä. Mielipuuha tarkoittaa vaeltelemista pitkin katuja ja puistoja Töölön, keskustan ja Punavuoren alueella. 

Mieliala oli kuitenkin harmistunut.

Ensin poikkesin vanhaan pääkirjastoon Rikhardinkadulla. Se on säilyttänyt tunnelmansa läpi vuosikymmenten. Siellä sielu lepää ja voi hyvin. Vaeltelin hyllyjen seassa ja istuin lukemaan lehtiä. Toivottavasti sinne ei koskaan päästetä sisustusarkkitehtejä suunnittelemaan, kuten on päästetty rautatieaseman ravintola Elieliin, Esplanadin Cafe Jugendiin ja ravintola Salutorgetiin ja Bulevardin ravintola Bulevardiaan. Kaikki ne ovat kadottaneet viehätyksensä, kun sisään on kannettu modernia rihkamaa.

Olisin poikennut siinä kirjaston vieressä Ludviginkadulla Päivälehti-museoon katsomaan Muumi-näyttelyä, mutta kello oli liikaa ja museo menossa kohta kiinni. Se talo oli ennen Helsingin Sanomien toimitus.

Jatkoin vaellusta Rööperin suuntaan. Ratakadulla on pelottavan näköinen rakennus, Suojelupoliisi. Sen kohdalla muistui mieleen, että siellä sisällä jossakin on kassakaappi, jonka sisällä on se kuuluisa Tiitiäisen lista. Mahdankohan minä olla sillä listalla? Minähän kävin nuorena harppisaksassa kaksi kertaa ja tapasin paikallisia ihmisiäkin. Yhtä tyttöäkin yritin vokotella - huonolla menestyksellä. Vähemmästäkin kuulemma on ihmisiä pistetty listoille.

Vinosti vieressä on Norssi, laatukoulu, monen merkkihenkilön opinahjo. Viimeksi luin prof. Matti Kuusen muistoja koulusta. Myös blogiystäväni Kari Rydmanin postauksissa on ollut kiinnostavia muistoja ja kuvia. Sellaisten vaikutus pistää kulkijan pysähtymään ja miettimään. Ketkä kaikki ovatkaan kouluikäisinä viettäneet välitunteja tuolla pihalla, kulkeneet noista ovista, urheilleet tuolla vastapäisellä kentällä…

Radioarkistosta joskus kauan sitten kuulemani muisto nousi mieleen. Pekka Tiilikainen selosti ”kaunoluistelukilpailua” sillä kentällä joskus ennen sotia. Kankeakielinen Pekka oli vaikeuksissa välittäessään näkemäänsä kuuntelijoille: ”Ohhoh, nyt hän hyppäsi ilmaan ja kiepsahti samalla kierroksen tai pari
ympäri … ” (sitaatti on muistikuvaa luonnehtiva, ei tarkka!).

 Norssin nurkilta jatkoin kahden suuren kustantamon (Otava ja WSOY) vieritse kohti keskustaa. Suomalaisessa kirjakaupassa oli alkamassa tilaisuus, jota varten oikeastaan olin lähtenyt liikkeelle. Vieraana oli kirjailija John Irving. Väkeä oli paljon ja jouduin sen verran etäälle, etten oikein kuullut haastattelusta mitään. Asetuin jonoon, joka kiemurteli hyllyjen välissä tarkoituksena saada kirjailijan nimikirjoitus uuteen teokseen (Viimeinen yö Twisted Riverillä).
¤ 

Mistä se alussa mainitsemani harmistus?

Tänään varmistui, että ensi viikolla toteutuu pari vuotta jonottamani leikkaus. Oikeassa kyynärpäässä on vuosia ollut häiritsevä kipupiste, joka nyt poistetaan. Leikkaus sinänsä on pikkujuttu, mutta sen seurauksena joudun elämään 1 - 2 viikkoa käsi lepositeessä. Ei toimi hiirikäsi, ei onnistu autolla ajo (ellen sitten väännä vaihdetta vaikka hampaillani lähtiessä ykköselle ja aja sillä koko matkan perille saakka).

Menee elämä vaikeaksi. Ruokailukin pitää hoitaa vasemmalla kädellä. Kukapa ei sellaisesta harmistuisi.

Tuskaa ja vaivaa

Dessutom yritti äskettäin lukea ranskalaisen Nobel-kirjailijan Claude Simonin kirjaa ”Ruoho” (L´Herbe - 1983). Ei lähtenyt nytkään vetämään.

Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:

”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”

¤ 

Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?

Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.

Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.

¤ 
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.

Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.

¤ 

Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.

Kirja oli Pohjantähden kakkososa.

Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.

 ¤ 

Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.

Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:

”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”

Uskoisinko kriitikkoa?

Maanantaina alkuillasta Dessutom kunnioitti läsnäolollaan Akateemisessa kirjakaupassa järjestettyä tilaisuutta, jossa esiintyi amerikkalainen kirjailija James Ellroy.

Muutama päivä sitten (1. helmikuuta) kirjoitin lapsuuteni keräilyharrastuksesta. Aikuisuuden keräily on kohdistunut kirjoihin ja kirjailijoiden nimi- ja omistuskirjoituksiin. Niitä on kertynyt paljon. Nyt Dessutom osti kaksi Ellroyn kirjaa ja halusi niihin kirjailijan nimikirjoituksen.

Maininnan arvoista on, että Dessutom ei ole lukenut yhtään Ellroyn kirjaa ja tietää miehestä vain sen minkä on mediasta lukenut. Kaiken sen perusteella on syntynyt ennakkoluulo: tuskinpa pidän. Yhden kohtalaisen onnistuneen Ellroy-elokuvan olen nähnyt, Brian De Palman ohjaaman Mustan Dahlian.

Nimikirjoituksen metsästys perustuu siis enemmänkin laskelmointiin kuin ihailuun. Näin kuuluisalta kirjailijalta on hyvä saada nimikirjoitus, vaikka ei kirjoista välittäisikään. Onhan minulla pikkupoikavuosilta satamäärin huippu-urheilijoiden nimikirjoituksia, vaikka en urheilustakaan piittaa.

Media kertoo Ellroyn kuuluvan amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuudeen edustajiin. Lajityyppi on tuttu jo 30-luvulta. Kirjojen etsivä on alamaailmassa sujuvasti liikkuva kovanaama. Dessutomilla on arvostava suhde klassikoihin, joita ovat Raymond Chandler, Dashiell Hammett ja James M. Cain.

Mikä pistää nyt epäilemään?

Kritiikeissä kirjoja kuvataan mm. seuraavilla laatusanoilla: ”raadollisia”, ”vainoharhaisia”, ”demonisia”, ”rankkoja”. Kun Ylen toimittaja haastatteli kirjailijaa ja luonnehti kirjoja ”synkiksi”, Ellroy ärähti: ”Väärin väärin! Ne eivät ole lainkaan synkkiä. Ne ovat intohimoisia, viihdyttäviä ja jännittäviä. Ne ovat täynnä rakkautta, seksiä, väkivaltaa, toivoa ja rohkeutta.”

Eivät varsinaisesti Dessutomin sisäisellä asteikolla aivan ykköstasolle yltäviä.

Dessutom tietää omasta kokemuksesta, että ennakkoasenteet ovat välillä - ei aina - pahasti pöpelikköön ohjaavia. Teos pitäisi onnistua kohtaamaan ilman ennakkoasenteita. Tästä minulla on esimerkki reilun vuoden takaa. Stieg Larssonin Millennium-trilogia aiheutti ensin torjuntarefleksin, kun luin esittelyjä. Mutta lukukokemus oli toista. Olenkohan koskaan lukenut lähes kahtatuhatta sivua yhtä vauhdikkaasti.

Ennakkoasenne on syvästi inhimillinen ominaisuus silloin, kun kyseinen tekijä on jo tullut tutuksi aiemmilla töillään. Tässä ajattelen esim. Spedeä, Timo Koivusaloa (varauksin!) ja Aleksi Mäkelää. Elokuviin mennessään tietää mitä saa. Toinen on ideologinen ennakkoasenne. Tässä ajattelen esim. V. A. Koskenniemeä. Tekninen taituruus ei yksin riitä.

Kaikkien tässä mainitsemieni taiteilijoiden töitä tunnen, Koskenniemeä laajaltikin, mutta erityisempää riemastusta ne eivät ole aiheuttaneet.

Miten on sitten pitäisi suhtautua taiteilijoihin, joita ei ollenkaan tunne, kuten Ellroyhin? Ehkä siellä tuleekin samanlainen riemastus kuin Larssonin Millennium-sarjasta.

Luottaisinko kriitikkojen sanaan? Osaan luotan, osaan en. Tunnen alan toimijoita ja tiedän, ketkä ovat omasta näkökulmastani katsoen luotettavia. Jos he kehuvat, on syytä suhtautua kehuihin vakavasti. Tiedän myös, keiden kanssa olen jatkuvasti eri mieltä. Väliin jää vielä moni taiteilijaparka, joita kriitikot eivät edes välitä huomata.

Toisaalta kriitikoiden luokittelu on myös ennakkoluuloa. Eikö pitäisi lähteä siitä, että arvostamani kriitikko onkin nyt seonnut ja pilkkaamani kriitikko tullut lopultakin järkiinsä?

Ei. Tälläkin alalla jatkuvuus on vähintään yhtä merkitsevää kuin Speden, Koskenniemen ja muiden alalla. Kriitikkojenkin tuotannossa on henkilökohtaisen uskottavuuden linja. Mutta se ei koskaan voi olla identtinen minun mieltymysteni kanssa. Uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus on syytä säilyttää, kriitikoita ei saa päästää valtaan.
Lainaan kahta kriitikkoa, jotka ovat osuneet usein oikeaan - Dessutomin näkökulmasta katsoen. Näillä perusteilla aion lukea kirjat, en pelkästään sijoittaa hyllyyn täydentämään kuuluisin nimikirjoitusten sarjaa. Saa nähdä, pidänkö.

”Verirahat on pelottava kertomus maailman mahtavimman valtion historiasta myrskyisällä 1960-luvulla. Se on tärkeä teos rikollisuudesta. Ellroy kirjoittaa niin vakuuttavasti, että lukijan on vaikea tietää, onko kyseessä dokumentti vai romaani. ” – Pertti Vuorinen, Ruumiin Kulttuuri


"Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää." – Parnasso, Ville Ropponen