Yksi anarkistinen teko päivässä

 

Onpa antoisa kirja. Fiksuja juristeja on muitakin kuin Kemppinen.

Legendaarinen Wanhan valtaus tapahtui 1968. Siitä tuli 1960-luvun radikalismin symboli. Yhdellä valtaajista oli päällään frakki. Hän oli Matti Wuori (1945 – 2005), josta tuli kansalaisaktivisti ja yksi aikansa merkittävimmistä asianajajista ja myöhemmin europarlamentaarikko sekä kansainvälisen Greenpeacen puheenjohtaja..

Omien sanojensa mukaan Wuori oli kolmeatoista kieltä puhuva keikari, joka juristina oli erikoistunut ”jumalanpilkkaan, Suomen lipun ja valtakunnanvaakunan häpäisemiseen, sukupuolikurin ja säädyllisyyden loukkaamiseen, aseistakieltäytyjiin ja yllytysoikeudenkäynteihin”.  Hänen mukaansa yksi anarkistinen teko päivässä pitää mielen virkeänä. Uransa loppupuolella hänestä oli tullut jonkinlainen ”valtakunnanviisas”, miltei Haavikosta seuraava.

Oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuorin kirja ystävästään Matti Wuoresta ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta julkaistiin 2023.

Wuoren oikeustapaukset ovat nimenomaan kertomuksia Suomesta. Kirja on kuvaus suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: yhdenlainen kertomus siitä, miten Suomesta tuli moderni oikeusvaltio, jossa perus- ja ihmisoikeudet sekä sanan- ja ilmaisuvapaus alkoivat käräjllä käydyn kiistelyn kautta rajata viranomaisten mielivaltaa. Tuori kuvaa, miten perus- ja ihmisoikeudet alkoivat Matti Wuoren työn kautta hiljalleen juurtua suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Hän harjoitti ”strategista asianajoa”.

                                          (Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä)

Kirja on yllättävän helppolukuinen, vaikka siinä selostetaan juridisia kuvioita. Se on täynnä tunnetta, elämää ja traagisia kohtaloita. Ja erityisen meheviä absurdeja tilanteita. Kaiken yllä leijailee Wuoren persoona – älykäs, ironinen, oikeudentuntoinen, pateettinen, narsismiin taipuva.

Käsiteltäviä käräjätapauksia ovat mm. taiteilija Harro Koskisen Sikamessias-taulu ja siitä aiheutunut jumalanpilkka-oikeudenkäynti, aseistakieltäytymiseen liittyvä yllytysoikeudenkäynti, Iranin šaahin Suomen vierailua vastustavien mielenosoitusten oikeudenkäynti sekä ensimmäisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä oikeudenkäynti.

Kirjallisuuden ja taiteen ystävä ja suurkuluttaja Wuori oli. Hän sai jopa näytellä asianajajan roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (kuva).

Vain arvokkaille

 

Käynti äidin haudalla. Tämä oli kymmenes äitienpäivä Maunulan uurnalehdossa.

Valkovuokkokimppu hautakiven maljakkoon, kuten aina ennenkin. Äitienpäiväkortti on kuitenkin jäänyt piirtämättä. Sen korvikkeeksi laitan tähän kortin 1960-luvun alkupuolelta. Runoa en tunnusta itse sepittäneeni. Sen opettaja kirjoitti malliksi liitutaululle, ja siitä se kopioitiin kortteihin.

Käsialani näyttää omituisen oudolta. Vuosien myötä se kehittyi aivan toisenlaiseksi. Kauniimmaksi – jos rohkenen itse kehua. Eikä kukkakaan kovin hehkeä ole. Mutta on tuossa jotain vanhanaikaista tyyliä ja arvokkuutta. Eräskin tuttu äiti kertoi muutama vuosi sitten saaneensa äitienpäiväkortin, jossa kuvana oli Batman ja vihreä yökkö.

Äidille kuului antaa lahja äitienpäivänä. Lahjan keksiminen oli vaikeaa. Isä siitä lopullisen päätöksen teki. Yksi niistä lahjoista on vieläkin tallessa astiakaapissani. Voi ihmetellä, miten 60-luvun puolivälin Jyväskylän sekatavarakauppaan oli löytänyt tiensä kiinalainen astiasto. Kuusi kuppia, kannu, kermakko ja sokeriskooli.

Vähälle käytölle astiat jäivät. Ei niitä aivan tavallisten vieraiden tullessa esiin otettu. Vain poikkeuksellisen arvokkaille vieraille niistä kahvit tarjottiin. Nykyäänkin ne ovat enemmän koristeina kuin käytössä. Täysin ehjänä astiat ovat säilyneet jo kuutisenkymmentä vuotta. Sellainen kestävyys taitaa olla aika harvinaista näiden myöhempien aikojen hienojen lahjatavaroiden kohdalla.

 

Ehkä joskus kerron

Pitkästä aikaa näin elokuvan Isadora (ohj Karel Reisz 1968). Olen sitä kaivannut, sillä omista dvd-kokoelmistani se puuttuu. Nyt se tuli televisiosta (nähtävissä YLE-Areenassa 9.3. saakka)

Elokuva kertoo 1920-luvun legendaarisesta tanssijasta Isadora Duncanista, joka kohahdutti aikalaisiaan vapaan tanssin ja vapaan rakkauden tienraivaajana. Keskeiseksi nousee Isadoran kohua herättänyt suhde venäläisen runoilija Sergei Jeseninin kanssa.

Isadora  eli pariisilaisissa boheemipiireissä ja teki kiertueita ympäri Eurooppaa, Suomeenkin. Itse Eino Leino kävi katsomassa ja laati esityksestä sanomalehtikritiikin. Isadoran elämä oli täynnä dramaattisia käänteitä. Hänen kohtalokseen koitui pitkä kaulahuivi, joka takertui avoauton pyörään ja katkaisi hänen niskansa. Hurja onnettomuus on elokuvan loppukohtaus.

Elokuvan suuren pääroolin näyttelee Vanessa Redgrave, joka minun henkilökohtaisella asteikollani on yksi elokuvaklassikoiden suurista naistähdistä (muita ykköslistallani ovat mm. Jeanne Moreau, Ingrid Bergman, Anna Magnani, Katherine Hepburn)

Vanessa nousi huipulle jo 60-lukulaisuuden kulttielokuvassa Blow-Up (ohj. Michelangelo Antonioni 1966) ja saavutti uuden ihailun elokuvassa Muistojeni Julia (ohj. Fred Zinnemann 1977)

Nyt television Isadora palautti mieleen muiston vuodelta 1991 työmatkaltani Lontooseen. Huomasin siellä teatteri-ilmoituksen, joka pisti minuun vipinää, vaikka yleensä aika jähmeä olenkin. Eräässä teatterissa oli nimittäin menossa näytelmä When She Danced, pääosassa Vanessa Redgrave.  Sinne oli saatava lippu!

Sain lipun. Hieno näytelmä olikin, aiheena siinäkin Isadora. Esityksen jälkeen keksin norkoilla touhukkaan näköisenä hetken teatterin sivuovella henkilökunnan oven läheisyydessä. Ja eikös kohta ovesta astu ulos näytelmän päätähti.

Rohkaisin mieleni ja menin pyytämään nimikirjoitusta. Kynä minulla oli povitaskussa, mutta ainoa paperipala oli pääsylippu.

Siihen sain nimikirjoituksen. Se on tallella. Vanessalla ei tuntunut olevan erityisempää kiirettä, joten juttuhetki kesti viitisen minuuttia. Sain kerrotuksi kaikki ihastuttavat elokuvamuistoni, ja varsinkin Muistojeni Julia tuli innokkaasti puheeksi, sillä siihen minulla liittyy aivan erityisen merkityksellinen henkilökohtainen tapaus. Elämäni kulku saattaisi olla aivan erilainen ilman sitä elokuvaa. Ehkä kerron sen joskus.

Suositut

Näin divarissa tutun kuvan. Tuota katselin huoneeni seinällä monta vuotta.

Beatles-jättijuliste ilmestyi Suosikki-lehden marraskuun numerossa 1964. Lakanoiksi niitä sanottiin.

Nyt jälkeenpäin voi ihmetellä, miksi beatlespokia paheksuttiin ”pitkätukkaisiksi” heti alusta alkaen. Ei tuo nykynäkökulmasta ansainnut sellaista.

Vanhemmat määrittelivät poikien  hiusten pituuden toisella tavalla. Sotasukupolvi ei sallinut tyttömäisyyttä yhtään. Ei korvan päälle, ei otsalle. Hiukset leikattiin niskasta ja sivuilta sileiksi ja kammattiin otsalta taakse. Beatles oli sukupolvikapinan tuntomerkki ulkonäöltäänkin.

Olisi minulla ollut tarvetta ripustaa seinälle muitakin Suosikin lakanoita, mutta kaapit ja hyllyt estivät. Ystävälläni Katilla oli sama Beatles ja lisäksi Renegades. Ellulla oli Danny – valkoisessa puvussa, hiuksissa minivogue ja paita auki napaan asti.

Kesän vietin sukulaistalossa maalla. Huoneeni oli ahdas yläkerran komero, johon ei mahtunut lakanoita seinälle. Kirjepaperilehtiön kannesta otin Brigitte Bardot´n kuvan ja ripustin se nastalla seinälle. Siinäkin oli tukka pörrössä ja paita aika syvälle auki.

Sinä kesänä kävin Danny-showssa Keuruulla Hartun lavalla. Mieleen jäi valkoinen puku, hirmuinen vauhti, valoshow, go-go-tytöt minipöksyissä ja luultavasti ilman urheiluliivejä paidan alla.

Minun Beatles-kuvani vaihtui uuteen vasta 1967, kun tuli All you need is love ja hippityyli.  Silloin pitkätukkaisuus oli oikea sana, samoin pitkäpartaisuus.

Sukupolvikapina syveni. Minulla tukka kasvoi hyvin mutta parta harmillisen huonosti.

Suosikki oli monipuolinen lehti. Siellä oli 100 kärjessä –levymyyntilista. Sieltä löysin kirjeenvaihtotovereita. Siellä Jammu-setä vastaili teininuorison intiimeihin kysymyksiin. Siellä toimi levyjen arvostelijana eräs pitkätukkainen ja partainen musiikkimies, joka vuosikymmeniä myöhemmin yllättäen ilmestyi tämän blogin lukijalistalle.  

 

 

Suosikki tuotti lakanoita muuhunkin kuin kaupunkien poppariporukoiden makuun. Kun kävin Etelä-Pohjanmaalla serkkuja tapamassa, huomasin harmikseni, että sielläkin ripustetaan Suosikin lakanoita seinälle.

 

 

Hameenhelma

Kati ja Ellu olivat olleet kesällä Brightonissa kielikurssilla. Paluumatkalla heillä oli tilaisuus pysähtyä muutamaksi päiväksi Lontooseen. Muotiputiikit löytyivät Sohon kaupunginosasta Carnaby Streetiltä, Oli kesä 1967.

Kotiin Jyväskylään tuli viimeisintä muotia olevat minihameet.

                                                                         (Bela Czene 1974)

Parhaille kavereille niitä näytettiin, minullekin. Kati joutui piilottelemaan hametta vanhemmiltaan, sillä isä oli sellainen suvaitsematon, korkea sotaväkiherra, joka tiesi nuorten miesten metkut. Oma 16-vuotias tytär ei sellaiselle saanut altistua.

Sitten tuli Tipulaan konva. Tetetermite soitti, vai olisikohan ollut Silvery, en muista. Paikallinen bändi joka tapauksessa. Sinne oli päästävä minihameessa.

Konva eli konventti oli nimi teinikunnan bileille lukion juhlasalissa. Jyväskylässä taisi siihen aikaan olla kuusi lukiota, joten vuorotellen järjestettäviä konvia oli harva se viikonloppu. Alussa oli ohjelmaa, lopuksi bändi ja tanssia. Teinikortti piti olla, jotta sai ostaa pääsylipun. Opettajia oli valvojina. Tipula eli Tyttölyseo oli tietysti erityisen suosittu kohde meille paikkakunnan pojille.

Katin minihameongelmalle suunniteltiin strategia. Siihen tarvittiin minuakin, vähän niin kuin yhdistetyksi kavaljeeriksi ja turvamieheksi. Tosin sotaväkiherra-isän luottamusta minun sorttiseen pitkätukkaisen lurjuksen näköiseen turvantuottajaan saattoi epäillä. Mutta parempaakaan ei siihen hätään keksitty, ja olinhan sentään perheelle tutuksi tullut.

Olin paikalla Katin huoneessa hyvissä ajoin ennen näkyviin ilmestymistä. Kati puki sinisen minihameensa ja violetit sukkahousut ja maalasi  kynällä rajauksen silmäkulmasta kaarevasti ylöspäin. Se oli tehokkaan näköinen yhdistelmä. Minuutilleen sovittuna hetkenä Ellu tuli vielä lyhyemmässä hameessa soittamaan ovikelloa ja kysymään, onko Kati jo lähtenyt.

Ja samalla sekunnilla Kati ja minä pyyhälsimme esiin ja ei muuta kuin hei, hei, ja olimme ulkona. Vanhemmat jäivät ilmeisen hämmentyneinä tapahtumien nopeasta etenemisestä vaille mahdollisuutta reagoida Katin hameeseen.

Hyvin meni. Oli se kavaljeerillekin pollea paikka talutella ja tanssittaa kahta katseita kääntävää minihameneitoa. Jälkipuhetta Katille kotona tuli, mutta ei se enää ollut merkityksellistä.

 

Jälkipuhetta hameenhelmoista tuli niinä vuosina muuallakin. Asia oli monelle taholle ongelma. Se loukkasi vanhoja arvoja, tuli moraaliongelmia, seksuaaliset ja uskonnolliset näkökohdat kasvoivat julkisessa keskustelussa. Jossain pastori oli erottanut minihametytöt rippikoulusta, perusteluna, että "huoran merkit" pitää saada pois näkyvistä. Siveyden yläraja kulki polvitaipeen kohdalla. Toisaalta kyllä se inspiroikin. Runoilijamestari Jukka Virtanen riimitteli johonkin lauluunsa mainiot säkeet.

Miksi tämä muistelu? Siksi, että luin lehdestä, että minihame on tekemässä paluuta.

 

                                                            (HS 10.10. 1968)

Miten mielelläni

HS kertoi sunnuntaina (30.10.22), että runoilija-kääntäjä Anselm Hollosta on ilmestynyt elämäkerta (Kai Ekholm: Anselm Hollo - Beatnik planeettamatkalla. Anselm Hollon elämä ja runot / Rosebud 2022). Kai Ekholm on korkeasta virasta vapauduttuaan saanut paljon kiinnostavaa aikaan, viimeksi Jörn Donner - kuinka te kehtaatte.

Hollo oli suomalaiseksi outo maailmankansalainen ja kielinero. Suomi oli vasta hänen kolmas kielensä, edellä olivat saksa ja ruotsi. Seuraavaksi tuli englanti, josta tuli hänen varsinainen työkielensä. Kielitaito tuli sukuperintönä. Isä J. A. Hollo suomensi maailmankirjallisuuden klassikkoja, sellaisia kuin Cervantes, Goethe, Tolstoi, Dostojevski, Voltaire. Hänellä oli sujuvassa hallinnassa 14 kieltä.

HS:n jutussa Hollon keskeiseksi työksi mainittiin suomalaisen kirjallisuuden englannintaminen, Saarikosket, Haavikot ja muut. Suomen kielelle hän on tuonut erityisesti 60-luvun alakulttuurien tuotteita beatnikkeja, rock-sanoituksia ja sen sellaista. Nimeltä mainitaan kolme kirjaa. Kaivoin ne heti hyllystäni tähän kuvaan (Ginsbergin kirja kulunut paljossa käytössä lähes kelvottomaksi - kannen nimikin repeytynyt ja paranneltu kynällä!)

Ensikohtaamiseni Anselm Hollon kanssa muistan. Se tapahtui lukiossa, kun meillä oli vuoden verran englannin tunneilla nuori sijainen. Ulla-opettaja oli aikakauteen sopivalla tavalla moderni jo ulkomuodoltaan: minihame ja monensorttista hippihörhelöä. Opetukseen hän toi aivan ennennäkemätöntä aineistoa. Tunnille ilmestyi käsittelyyn tuo kuvassa näkyvä John Lennonin Hispanialainen jakovainaa suomeksi ja englanniksi (A Spaniard in the Works - 1965).

Sepä teki vaikutuksen! Kirja on Lennonin ns. nonsense-tyyliä, joka myöhemmin löysi huippunsa monissa lauluteksteissä, erityisesti Magical Mystery Tour -LP:llä. Kirja on täynnä lennonmaista kielipeliä tahallisine kielivirheineen. Suomentamisessa Hollo on joutunut pistämään omiaan.

Erityistarkasteluun tunnilla valittiin "satu" nimeltä Rumikki ja noin seitsemän hääpiötä (Snore Wife and some Several Dwarts).

Jo "hääpiöiden" nimet olivat kielellisesti kiinnostavia:

1.  Unikäki  -  Sleezy

2.  Rujo  -  Grumpty

3.  Kikkelä  -  Sneeky

4.  Koira  -  Dog

5.  Virne  -  Smirkey

6.  Liisa?  -  Alice?

7.  Ylermi  -  Derick

8.  Valionbaari  -  Wimpey

Erityinen keskustelu syntyi, mikä kummallinen neronleimaus tämä kahdeksannen hääpiön suomenkielinen nimi on. Ratkaisun keksiminen vaati vähän paikallisolojen tuntemista molempien maiden pääkaupungeissa. Tästä oivalluksesta lukija ymmärtää, mitä tarkoittaa käännöstermi lokalisointi eli paikallistaminen.

Tähän yhteyteen kuului tietysti katsoa kääpiöiden nimet Grimm-veljesten satuun pohjautuvassa Disney-elokuvassa (1937). Ruotsinkieliset nimet lisään tähän siltä pohjalta, että olen Tukholman-vuosinani ollut paljon tekemisissä tämän elokuvan kanssa.

1.  Viisas  -  Kloker  -  Doc

2.  Vilkas -  Toker  -  Dopey

3.  Lystikäs  -  Glader  -  Happy

4.  Nuhanenä  -  Prosit  -  Sneezy

5.  Unelias  -  Trötter  -  Sleepy

6.  Ujo  -  Blyger  -  Bashful

7.  Jörö  -  Butter  -  Grumpy

Lopuksi rohkenen vielä suositella kuuntelemaan Anselm Hollon omaa lyriikkaa laulettuna parhaaseen 60-lukulaiseen tyyliin Otavan kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Viisumi keväästä syksyyn. Laulun nimi on sama kuin tämän kirjoituksen otsikko. Minun 55 vuotta vanha LP-levyni osoittaa jo kulumisen merkkejä. Onneksi löytyy näitä uusia kanavia tärkeän musiikin kuunteluun    (click)

 

 

 

 

Ikuinen optimisti?

Toiveita paremmasta on näkyvissä.

Korona-pandemiaan on keksitty rokote. Rokotusten arvioidaan alkavan parin viikon kuluttua.

Suurvallassa tekeillä ollut vallankaappaus ei taida sittenkään onnistua. Helpotus on luvassa hieman yli kuukauden kuluttua.

Epävarmuustekijöitäkin on. Entä jos kansalaiset eivät laajoin joukoin suostu ottamaan rokotetta. Entä jos kulkutauti ehtii riehaantua pahaksi ennen kuin rokotukset alkavat tepsiä. Entä jos rokotusaine ei olekaan niin hyvä kuin nyt luullaan.

Entä jos syrjään joutuva wannabe-kaappari pistää hulinaksi. Entä jos suurvalta ajautuu sisällissotaan.

Toiveikkuus kuitenkin on vallalla. Kesäkin häämöttää jo.

Uuden ja paremman aikakauden hento aavistus kytee vasta syvällä sielussa. Kirjallisuutta siitä ei taida vielä olla. Sitä odotellessa kuva 60-luvulta, jolloin viimeksi uskottiin paremman tulevaisuuden olevan lähellä.

 

 

Eivät sammaloidu

Katselin One World - Together at Home -virtuaalikonserttia, jonka suuri määrä maailmantähtiä Lady Gagan johdolla toteutti maailman viruskatastrofin auttamiseksi. Minut veti katsojaksi tieto, että esiintyjien joukossa on muutama vanha mestari, mm. Paul McCartney ja Rolling Stones.

Näiden rokkivaarien esiintymisistä on tullut tavaksi käyttää kulunutta fraasia, että vielä jaksavat sedät heilua. Mutta nyt eivät paljon heiluneet.  Rollareista Mick sentään vähän heilui, mutta Keith istui. Charlie rummutti tyhjää ilmaa. Eivät olleet edes samassa tilassa vaan kukin ties missä oman kameransa edessä. Mutta esitys oli hyvä, tuttu kappale You can´t always get what you want.

Viime kesänä Rollarit ja heidän ensimmäinen Suomessa käyntinsä tuli puheeksi erään mökkivieraan kanssa. Tällä vasta eläköityneellä arvovaltaisella naishenkilöllä Rolling Stonesiin liittyi nuoruusvuosien katkerin pettymys, sellainen joka jäytää sielua läpi vuosikymmenten.

Näin se meni. Rolling Stones oli uransa huikeassa nousukiidossa 1965, ja he olivat tulossa Suomeen, Yyteriin, juhannusaattona. Sinne piti päästä!

Mutta pääsemättä jäi. Nuori jyväskyläläisneiti oli suunnitellut liftaavansa Poriin. Mutta idea tyssäsi vanhempien vastustukseen. Mikään ei auttanut. Riita ja tappelu siitä tuli. Vanhemmat eivät päästäneet, vaikka nuorella neidillä oli ikää jo 15 vuotta.

Sen sijaan ajettiin mökille koko perhe juhannusta viettämään. Käristettiin makkaraa, poltettiin rannassa kokko. Arvatkaa miltä tuntui istua nuotiolla Leppälahdessa, kun tiesi, että samaan aikaan Yyterissä esiintyy ihana Mick.

Eivätkä riidat siihen loppuneet. Kohta alkoivat uudet tuulet puhaltaa pukeutumismuodissa. Nuori neiti hommasi minihameen.

Mutta ei kelvannut sekään kalkkiksille. Hieno hame sai jyrkän tuomion. Sellaisia eivät käytä muut kuin Herransa hyljänneet naiset. Meidän tytär ei käytä. - Asia oli kerralla loppuun käsitelty.

Minäkin muistan tuon juhannuksen, mutta en ollut lähdössä Yyteriin. Minä olin enemmän Beatles-miehiä. Mutta kyllä Stonesitkin iso juttu olivat. Katsokaa vaikka Suosikki-lehden myyntitilastoa juuri tuolta juhannuskuukaudelta. Siellä se on kolmantena. Ja katsokaa saman lehden lakanan kokoista julistetta samoilta ajoilta. Minulla on näitä 60-luvun Suosikkeja lakanoineen tallella kesäasunnon aitanvintillä iso pino. Valokuvasin julisteet talteen, jos vaikka sattuisi hiiri ne siellä rikki nakertamaan.

Ajatella, että siitä juhannuksesta tulee 55 vuotta. Aika paljon, täytyy myöntää. Mutta yhä Mickillä & kumppaneilla svengaa. Kyllä tämä porukka vielä maailmankiertueelle lähtee, näin uskon ja toivon. Helsingissäkin uusittu Olympiastadion taas täyteen!

Pääsin minäkin sitten muutama vuosi myöhemmin Stonesien konserttiin Råsundan jalkapallostadionilla Tukholmassa. Siellä minihameiset tytöt kirkuivat niin ettei soittoa juuri kuullut.

Pysyy tallessa

Oli se tallessa.

Aina välillä on syytä kurkistaa ullakolla nostalgialaatikkoon. Siellä on vaikka mitä nuoruuden rekvisiittaa.

Baskeri.

Viimeksi olen käyttänyt sitä joskus 1990-luvulla. Se ei taida enää olla kovin muodikas. Joskus aikoinaan se oli ranskalaistyyppisen boheemin taiteilijan tunnus, sellaisen, joka ajoi Rättisitikalla ja jolla oli punainen kaulaliina.

Sittemmin sen ottivat kyllä toisenlaisetkin tyypit omakseen. Siitä tuli Rambo-soturin päähine, onneksi myös rauhanturvaajan.

Miten minä siihen miellyin? Enhän minä ole erityisen ranskalaistyyppinen, en edes kieltä kummoisesti osaa. En ole edes kunnon taiteilija. Pikkuisen boheemi kyllä ja Rättisitikalla nuorena ajoin. Elokuvan uuden aallon auteur-ohjaajat, sellaiset kuin Truffaut, Godard, Resnais, Rohmer ja Chabrol, aiheuutivat palvontaa.

Ehkä baskeri joskus taas tulee muotiin. Sitä varten se on tallessa.

Puoli vuosisataa

Lehdestä luin, että Britanniassa julkaistaan muutaman viikon kuluttua uusi dokumenttielokuva nimeltä It was fifty years ago today! Pääosassa on The Beatles.

The Beatles on minulle (ja suurelle osalle sukupolveani) nimi, joka pysähdyttää missä tahansa sen näkeekin. Nyt stop-merkkiä tehosti vielä tuo dokumentin nimi. Mistä nyt on kulunut puoli vuosisataa?

Olisinhan sen toki osannut laskea itsekin, jos olisin hoksannut. LP-levy Sgt Pepper´s Lonely Hearts Club Band ilmestyi 1. kesäkuuta 1967.

Eipä todellakaan tunnu pitkältä ajalta tämmöinen puoli vuosisataa. Ei ole yhtään hämärtynyt muistista tuon levyn ilmestyminen. Olin silloin 16.

Levyä tiedettiin odottaa. Ensimmäiset näytteet kuultiin Poppamies Pentti Kemppaisen radio-ohjelmassa. Ensivaikutelma oli aika outo. Se ei ollut oikein odotusten mukaista Beatlesia.

Minä keräsin kaikki markkani ja marssin Väinön soitin -nimiseen musiikkikauppaan Jyväskylässä ja ostin levyn. Olimme lähdössä viikonlopun viettoon kaverini Pekan vanhempien kesämökille Leppälahteen vähän Jyväskylästä itään. Mukaan tulivat myös Eeva ja Ulla. Joku täysi-ikäinen kävi trokaamassa meille viiniä Tellervonkadun Alkosta.

Matkavarusteisiin kuului kannettava levysoitin, sellainen jonka kansi kääntyi kaiuttimeksi. Olimme lähdössä kuuntelemaan uutta Beatlesia. Se oli vuoden kulttuuritapaus.

Oli se hämmentävä levy, ihan uudenlainen. Alussa oli yleisön kohinaa ja soitinten viritysääniä, ikään kuin livekonsertissa. Äänimaisema oli pitkin matkaa aivan outo, oli outoja soittimia, kummallisia kaikuääniä ja välillä klassiselta musiikilta tuntuvaa soittoa. Laulujen sanat olivat osittain hämäriä, vaikka ne olivatkin luettavissa kotelosta. Tämä levy ei avautunut ensi kuulemalta. Silti tuntui heti, että tässä on aivan poikkeuksellinen merkkiteos.

Ensimmäiseksi miellyin kappaleeseen A day in the life. Siinä oli sinfoniaorkesteri mukana - yllättävää popmusiikissa. Sanastollista hämmennystä aiheutti erityisesti Lucy in the Sky with Diamonds. Kummeksuttavin idea oli When I´m 64. Beatlesia vanhuksille? Eivät kai niin vanhat popista mitään ymmärrä.

Aivan omalaatuinen oli levyn kansikuva. LP-levyjen kannet olivat niin suurikokoisia, että ne olivat itsenäisiä taideteoksia. Kansikuvan suuresta väenpaljoudesta osan tunnistimme, kaikkia emme.

Tämä levy on edelleen hyllyssäni. On myös CD-levy. Musiikki kestänyt aikaa hyvin, se on edelleen täyttä nautintoa. On jotenkin tyrmistyttävää tiedostaa, että siitä Leppälahden ensikuuntelusta on puoli vuosisataa.

Ensin ajattelin tämän kirjoituksen kuvaksi Peppersin kansikuvaa, mutta tulin toisiin aatoksiin. Levyn kansi on ikonisella tavalla tuttu. Jos jollekin ei ole, sen löytää helposti netistä.

Pistän vähän henkilökohtaisemman kuvan.

Kuvassa on eräs suojatie Westminsterin kaupunginosasta Lontoon pohjoisosassa. Suojatie sijaitsee Grove End Roadin ja Abbey Roadin risteyksessä.

Mitä tekemistä tällä suojatiellä on kirjoituksen aiheen kanssa?  Jokainen Beatles-fani tietää kyllä. (Jos joku ei tiedä, vastauksen löytää googlaamalla hakusanan Abbey road.)

Jos ei osaa

Muistan kun pikkupoikana 60-luvulla kuuntelin kummissani, kun isäni naureskeli pilkallisesti veljensä rakentaman uuden omakotitalon tasakattoa. Tämä ei tietenkään tapahtunut rakentajan itsensä kuullen vaan takanapäin, luotettavassa kaveriporukassa. - Eivät näköjään ymmärrä nykyisin, että vesi pitää saada katolta valumaan maahan. Kohta vuotaa sisään.

Näin sitten kävikin. Modernin näköinen tasakattoinen omakotitalo joutui kokemaan monta isoa remonttia. Vettä vuoti sisään, tuli hometta.

Toista oli isän itsensä rakentamassa talossa. Siinä oli harjakatto, niin kuin ns. rintamamiestaloissa aina. Ei vuotanut.

Kuuntelin äskettäin syrjästä keskustelua rakennusvirheistä, joiden vuoksi nykyisin on niin paljon homeongelmia, kouluissa varsinkin. Siis vain kuuntelin, en itse osallistunut. Mitäpä sanottavaa minulla olisi asiaan, jonka tekniset ratkaisut ovat minulle outoja.

Sain sen käsityksen, että vikaa on sekä rakennussuunnittelijoiden osaamisessa että työn valvonnassa.

On se kummaa, jos osaamisessa on puutteita. Miten ennen osattiin? Minulla on loistoesimerkki oman kesäkotini päärakennus Längelmävedellä. Vanha hirsirakenteinen rakennus on sata vuotta vanha. 1940 - 50-luvulla se oli puolitoista vuosikymmentä asumattomana ja hylättynä. Ei minkäänlaista vuotoa eikä lahoa eikä homevauriota. Oppia käymättömät kylänmiehet rakensivat sen talkootyönä, ja hyvä tuli.

Miksi sitten uudemmat rakennukset tuntuvat kaikkialla kärsivän homevaurioista yms? Onko rakennussuunnittelijoiden koulutuksessa vikaa? Opitaanko kelvottomia keinoja?

Samaa voisi tietysti kysyä monella muulla alalla. Miksi kaiken aikaa on joka puolella pankkikriisejä ja talousromahduksia? Ihan kuin niitä jossain tahallaan järjestettäisiin? Ovatko ne osaamattomuuden tulosta, vai sittenkin aivan erityisen taitavan osaamisen tulosta?

Mutta joka tapauksessa Suomi on täynnä homekouluja, joita pitää kiireesti korjata. Nyt alkavat jo näkyä korjaamisen ensimmäisen kierroksen tulokset. Kallis korjaus on tehty, mutta taas haisee home.

En ymmärrä. Missä on vika? Koulutuksessako?

Onhan se tietysti vaikeaa. Muutama vuosi sitten otin tarkistettavakseni kieliasun erään rakennusteknisen alan opiskelijan opinnäytetyöstä. Oli se jokseenkin käsittämätön sisällöltään. Opiskelija itsekin myönsi, ettei hän kaikkea ymmärtänyt, mitä oli tekstiinsä kirjoista kerännyt.

Niinpä. Muistui mieleen oma lukioaikainen fysiikan opiskeluni. Opettaja ei ollut ehkä niitä kaikkein kyvykkäimpiä, joten luokassa kasvoi heti sellainen hällä väliä -meininki. Yhtään mitään en muista oppineeni. Silti arvosana oli tyydyttävää tasoa. Tuli yleiseksi käytännöksi, että kokeessa kannattaa kertoa tai jakaa laskutehtävässä olevia lukuja keskenään. Kyllä opettaja sellaisen yritteliäisyyden aina parilla tai jopa kolmella pisteellä palkitsee.

Se riitti läpi pääsyyn ja jopa tyydyttävään arvosanaan. Sinnikäs yrittäminen aina palkitaan.

Vanhan näköinen?

Olin kesällä 1968 kielikurssilla pienessä eteläruotsalaisessa kaupungissa. Kurssipaikka oli hieno vanhanaikainen Folkhögskola. Päivät opiskeltiin ahkerasti ruotsia, illat seurusteltiin ja kuljeskeltiin kaupungilla. Kurssilaiset olivat lukioikäisiä.

Muodostui pieniä porukoita. Minun porukkaani kuuluivat Pekka, Aila ja Airi.

Tuli ajatus, onnistuisimmeko asioimaan Systembolagetissa. Rannalla kesäyössä istuskellessa viini olisi paikallaan.

Kukaan meistä ei ollut täysi-ikäinen viinikaupassa asioimiseen. Päätettiin kuitenkin yrittää. Minut valittiin porukan täysi-ikäisimmän näköiseksi. Olin 17-vuotias. Lisäksi olin porukan sujuvin puhumaan ruotsia, jos tulee myymälässä tarvetta keskustella.

Kokeneena teiniteatterilaisena ymmärsin maskeerauksen merkityksen. Koulun pukuvarastosta löytyi tumma puvun takki ja sininen solmio.  Beatles-mallinen pitkä tukka kammattiin rasvan avulla taaksepäin piiloon korvan taakse. Aurinkolasit nenälle.

Siihen aikaan juomakaupat eivät olleet valintamyymälöitä. Piti astua tiskin takana seisovan kauppiaan eteen ja sanoa, mitä haluaa. Kauppias sitten ottaa tavaran hyllystä ja käärii sen paperiin. Ja sitten lasku.

Kai minä olin hyvä esittämään täysi-ikäistä, sillä sain pullon ja saman tien toisenkin. Siitä tuli hauska ilta. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Taisi mennä pienessä juhlahumussa tyttöjen kanssa koko loppukurssi.

*   *   *  

Tämä palautui mieleeni, kun tänään ruokakaupan kassalla edessäni seisovalle nuorelle miehelle tuli ongelmaa samassa asiassa. Myyjä vaati näytettäväksi henkkareita, ja kun sellaista ei löytynyt, kaljapurkit vedettiin pois hihnalta. Syntyi kohtalaisen kiivasta sanaharkkaa.

Minullakin oli muutama kalja- ja siideripurkki. Kun vuoroni tuli, minä olin kaivanut lompakostani ajokortin ja tarjosin sitä myyjälle. Myyjäneiti tajusi vitsin, väläytti herttaisen hymyn ja sanoi, - Sulla on ikää tarpeeksi.

Onhan mulla. Välillä tuntuu, että liikaakin. Vielä en ole kokenut, että höppänäksi epäiltäisiin, mutta ei se taida kaukana olla. Ihmisiä lokeroidaan iän perusteella outoihin lokeroihin. Nuoret ovat muka aina moderneja ja uudistushenkisiä, vanhat paikalleen jämähtäneitä uudistusten vastustajia.

Kummallisin lokero on varattu vanhuksille. Facebook tunkee koko ajan näytille herttaisia vanhuksia. Katsokaa, kun pirteät mummot jumppaavat, katsokaa kuinka pappojen jalka nytkyy tanssin tahtiin. Melkein yhtä hauskoja kuin kissavideot.

Kuva on usein väärä. Meillä on sataa vuotta lähestyviä huippututkijoita ja taiteilijoita ja maratonjuoksijoita. Meillä on mummoja, jotka hallitsevat tietotekniikan ja päihittävät ryöstäjät, ovatpa ne käsilaukkuja sieppaavia teinipoikia tai Nordean sijoitusneuvojia.