En viitsi

 

Joskus jossain tilaisuudessa kauan sitten kyseltiin, kuka on sellainen romaanihenkilö, johon voit samastua. Sellainen, joka muistuttaa sinua itseäsi.

Minä nauratin kuulijoita vastaamalla Oblomov.

Sisäinen oblomovilaisuuteni ei siihen aikaan näkynyt ulospäin. Silloin olivat menossa kiivaimmat stressivuoteni virkatyössä. Ei kai minua kukaan laiskaksi silloin päässyt epäilemään.

Eläkeläisenä olen johdonmukaisesti pyrkinyt vapauttamaan itseni moisesta säntillisyydestä. Nyt koronavuosina - varovaisuuden nimissä! -  oblomovilaisuuteni on suorastaan puhjennut kukoistukseen.

"Hän tunsi levollista iloa siitä että sai makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden tunteilleen, mielikuvitukselleen.” (Ivan Gontšarov 1859, suom. Juhani Konkka 1959)

Koronan hieman hellitettyä on hetkittäin ruvennut tulemaan mietteitä, meneekö tämä jo liiallisuuksiin. Kyllä jonkinlaiseen uuteen aktiivisuuteen olisi hyvä päästä. Jotenkin kummallisesti vaan jumittaa edelleen.

Kesällä maalla oli sentään pihapuuhaa: puiden pilkkomista, ruohon leikkaamista, yrttien ja kukkien hoitoa, romuvarastojen tyhjentämistä. Ja tietysti perinteisiä yökävelyjä pitkin kyläteitä. Mutta kävelyyn on tullut uudenlainen harmi. Alaselkä ja lantio väsyy, välillä pitää pysähtyä oikomaan selkää nojaamalla käsillä kaiteeseen ja nostamaan jalka korokkeelle lepoasentoon. Tai istahtamaan hetkeksi tienvarren kivelle.

Perinteisille kävelykierroksilleni kaupungissa tuo ei lupaa hyvää. Kadulla ei noin vain nojailla tai istahdella.

Yritän tietysti selittää ongelman itselleni parhain päin. Että tämä ei ole laiskuutta, piilo-oblomovilaisuutta vaan ihan oikea syy olla lähtemättä.

Mutta entä jos tämä onkin vaiva, joka korjaantuisi, jos vaan lähtisin pitkille kävelykierroksille, vaikka hampaat irvessä?

Siinä tapauksessa tämä kai olisi laiskuutta, jota Mikael Agricolakin kovin ikävin uhkauksin synniksi ja kauhistukseksi kuvaa. (Ylempänä teksti niin kuin Agricola sen kirjoitti. Tämä ei kuitenkaan ole se äänneasu, jota hän tavoitteli. Alempana tottumattomille vanhan kirjasuomen lukijoille avuksi teksti niin kuin Agricola olisi kirjoituksensa ääneen lukenut.)

 

 

Laiskuus

Sanomalehti osaa sitten välillä olla ärsyttävä. Tänään se julkaisi ihan kuin kiusallaan kuntoilujuttuja. Juuri kun minä koen sisäisiä kouristuksia kuntoilun puutteesta.

On kamala pakkanen, toistakymmentä astetta. Ei sellaiseen voi ulos lähteä. Pysyn sisällä. Onneksi minulla on ne Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisistä ostetut villasukat. Muistan lämmöllä villasukkakauppiasta, jonka koju sijaitsi juuri siinä Musiikkisalissa, jonka ylioppilaskunta on nyt päättänyt kaupallisista syistä poistaa musiikkiryhmien käytöstä. Mutta en usko, että siellä tulevaisuudessa myydään villasukkiakaan. Se on liian pientä bisnestä rahanhimoisille.

Nyt moni karaistunut maaseutulainen lukee blogiani huvittuneena. Toistakymmentä astetta eikä voi mennä ulos. Näin se vaan on. Silmistä vuotaa vettä ja yskittää. Ei se näin ollut lapsena. Hiihtoreissuilla Jyväskylän Laajavuoressa ja Tuomiojärvellä oli varmaan kaksikymmentä ellei kolmekymmentäkin astetta, eikä haitannut yhtään.

"Lenkkeilijän vai laiskimuksen geenit?", otsikoi Lehti ja pisti kuvaksi lenkkitossut. Tekstissä selostettiin tutkimuksia, joiden mukaan on geeneistä kiinni, kuka jaksaa lenkkeillä ja käydä kuntosalilla ja kuka ei. Oli rottakokeitakin tehty. Kuvassa Oblomov, geeniveljeni laiskuudessa. 

Minun kuntoiluni on siinä, että kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Paitsi pakkasella. En kävele hikivauhtia. Poikkean melkein aina jossakin: Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa, Kymppikirjastossa, kahvilassa...

Aivan kuin ärsyttääkseen Lehti julkaisi myös jutun "Mies talviunilla".  Siinä kerrottiin miehestä, jolla on talvisin nukkumisongelma. Minulla ei ole yhtä pahaa ongelmaa, mutta talvi ei minuakaan piristä. Paljon parempi oli syksy, juuri sellainen harmaa, kostea, hämärä ja leuto kuin tuo juuri päättynyt.

Kaiken huipuksi Lehti julkaisi kunto-ohjelman sohvaperunoille. Siinä ensimmäisenä kohtana kehotettiin menemään ulos ja tekemään joitakin helppoja puhdetöitä, kuten pihatöitä tai lumen kolaamista.

Just joo. Menisinkös kolaamaan Töölöntoria? Ensinnäkään inulla ei ole kolaa eikä torilla lunta kuin pari senttiä.

Lehden jutut eivät ehkä ärsyttäisi niin, jos ne eivät olisi sattuneet aika herkkään hetkeen. Minä nimittäin varasin juuri äskettäin ajan lääkärin vuositarkastukseen. Edellisestä vuositarkastuksesta on kolme vuotta. On tainnut tulla hieman viivytellyksi.

Enää tarkastajana ei ole edes vanha tuttu Eeva-lääkäri, josta olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoittanut (ks tästä vierestä tunniste "Eeva-lääkäri"). Hän on vaihtanut työpaikkaa. Ensin pitää käydä laboratoriossa. Sen vuoksi minä aloitan heti ruokavalion, ettei taas tule kolesteroliongelmia. Juusto pois, makkara pois, jäätelö pois yms. Jos pidän tiukkaa itsekuria, eiköhän kolesteroli kolmessa viikossa tokene kelvolliseksi? Nuo alussa mainitsemani kouristukset kuntoilun aloittamisesta jäävät kyllä toteutumatta niin kauan kun pakkaskausi jatkuu.  

Kuvassa lenkkitossuni todisteeksi, että kyllä aikeita kyllä on.