Näytetään tekstit, joissa on tunniste tekniikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tekniikka. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Kiiltävä olla pitää

Vanha kaveri kävi kylässä. Niin kuin aina, nautimme virvokkeita ja katselimme vanhoja valokuvia. Erityistä huomiota kiinnitettiin kuviin, joissa näkyi lapsuuden autoja.

Minun perheeni hankki ensimmäisen autonsa 1956. Sen nimi oli Ifa F8. Muistan kun se tuli pihaan. Se oli tosi hieno. Elämä muuttui heti herraskaisemmaksi. Ifan kyljet olivat jonkinlaista pahvia; kun siihen koputti, kuului jännittävä kumahdus.

Kuva on hämäystä. Siinä isä istuu kuskin paikalla. Ei se niin mennyt. Ajokortin ajoi äiti. Isä rakensi Ifalle autotallin tuohon saunan ja liiterin jatkeeksi. Siitä tehtiin niin suuri, että ikkunan kohdalla oli tilaa höyläpenkille. - Ajokortin isä hankki vasta pari vuotta myöhemmin. Äiti pelkäsi peruuttaa Ifan talliin, vaikka tehtiin leveä ovi. Isä hoiti peruuttamisen ilman ajokorttia.

En koskaan tullut kysyneeksi, miksi ajokorttien järjestys oli näin epätavallinen.Isän kantti kesti istua naiskuskin vieressä. Ehkä oudon järjestyksen syy oli työmatkojen pituus. Äidillä oli matkaa pari kilometriä, isällä vain puoli kilometriä. Äiti ajoi Ifalla töihin hyvällä ilmalla, mutta sateella hän meni polkupyörällä. Ifaan olisi tullut tahroja.


Seuraava automme oli Folkkari. Sitäkin varjeltiin sateelta. Autotalli oli valmis, kuten kuvasta näkyy. Sähköpylväskin pystytettiin oven pieleen johtoa varten. Valoisassa tallissa oli mukava vahata Folkkaria kiiltäväksi – minäkin opin.

Seuraava auto oli Vauxhall Victor.  Sillä retkeiltiin kesälomilla pitkin maailmaa eli Ruotsissa ja kerran jopa Tanskassa. Isä ajoi, äiti vahti vieressä, ettei nopeusrajoitus ylity. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja luin takapenkillä kirjoja. Takakontissa oli teltta, ilmapatjat, retkipöytä ja jakkarat sekä priimuskeitin. Ja trasselia ja vahaa. Ulkomailla pitää näyttää siistiltä!

Sitten tuli Opel Rekord. Telttaretket jatkuivat mutta minä enimmäkseen onnistuin rimpuilemaan niistä vapaaksi. Kun olin 17, isä hommasi opetusluvan. Opetus oli usein suhteellisen sopuisaa. Inssiajon suoritin samana päivänä kun täytin 18. Opelilla ajelin  abivuoteen asti. Punaisessa pinnassa pöly ja kura näkyi harmillisen hyvin. Sitten ostin omilla tienesteilläni vanhan Rättisitikan ja yo-tutkinnon jälkeen muutin Tukholmaan. Sitikkaa ei tarvinnut vahata ollenkaan. Kyljissä oli kukkatarroja ja muita koristeita.

Autotallin ovi kävi kapeaksi jo Vauxhallilla, ja Opelilla teki jo tiukkaa. Äiti ei uskaltanut yrittääkään ajaa sisään. Leskeksi jäätyään hän luopui Opelista. Seuraavan auton valinnan keskeinen kriteeri oli kapeus. Kapea auto löytyikin. Sen nimi oli Lada. Äiti rohkaisi mielensä ja oppi peruuttamaan talliin. - Toinen kriteeri oli, että Ladaa ei tarvinnut kaiken aikaa vahata.

 


maanantai 26. helmikuuta 2024

Irti addiktiosta

 

Olen talven mittaan pyrkinyt vähentämään riippuvuuttani somesta ja siihen liittyvistä erilaisista älylaitteista. Havahduin alkusyksystä huomaamaan, että se oli mennyt liiallisuuksiin.

Olen edennyt niin hyvin, että nykyisin vilkaisen facebookit, blogit, twitterit, instagramit, sähköpostit ja muut kaksi kertaa vuorokaudessa, keskipäivällä ja keskiyöllä. Niistäkin keskipäivä voi muiden puuhien vuoksi jäädä pois. Tunnin verran siihen kerrallaan menee aikaa plus kirjoittamiseen kuluva aika päälle.

Sanomalehtien lukemisessa olen palannut paperilehteen. Kirjat luen ensisijaisesti kirjoina, en sähköisesti. Kuuntelukirjoihin en koskaan erityisemmin innostunut. Suoratoistot katson isolta pöytäkoneen ruudulta, en puhelimesta tai tabletista. Podcastit ja musiikki voivat kaupungilla kulkiessa tulla välillä puhelimen luureistakin.

Tuntuu kuin olisin pikkuhiljaa palaamassa vaarallisilta harharetkiltä terveelliseen elämään. Kyllä tässä vielä addiktiosta tokenen.

Nykynuorten kyvyttömyys lukea kirjoja ja vaikeus keskittyä ovat ilmiselvästi yhteydessä tähän. Koulun vaatima pitkäkestoinen keskittyminen ei voi onnistua, jos on tottunut lyhytkestoiseen hermostuneeseen peliohjelmien nykimiseen ja kännykän alituiseen vilkuilemiseen.

Somehälyn täyttämästä nuoruudesta on vaikea edetä ammatteihin, joissa tarvitaan päivien ja jopa kuukausien intensiivistä keskittymistä ja luovaa ajattelua. Siinä ei riitä, vaikka kuinka notkeasti osaa näppäillä kojeitaan. 

Ellei sitten tekoäly hoida kaikkia tehtäviä ihmisen puolesta.



torstai 21. syyskuuta 2023

Epäsosiaalinen

 


Porukalla istuttiin iltaa. Vähän väliä jonkun puhelin hennolla äänellä piippasi.

Ei se tuntunut paljon häiritsevän, ei varsinkaan nuorempaa väkeä. He nappasivat puhelimen auki, vilkaisivat ja kirjoittivat pienen hetken. Nuorten kirjoitusnopeus kaksipeukalojärjestelmällä on hämmästyttävä. Sitten tilanne oli ohi. Seurustelu ei tämän vuoksi hetkeksikään häiriintynyt.

Minun puhelimeni ei piipannut. Ei se yleensäkään kovin usein piippaa, mutta nyt puhelin oli kiinni. Tämä taitaa olla jonkinlainen sukupolvijuttu. Nuoret osaavat käyttää kännykkä jotenkin ohimennen siinä muun puuhan seassa – ei se paljon heitä häiritse.

Toista on kirjan lukeminen. Se on epäsosiaalista puuhaa. Onkohan siinä syy, miksi nykynuoret eivät  juuri kirjoja lue?

Kirjaa ei voi lukea ohimennen siinä muun puuhan seassa. Maalla kesää viettäessäni joku vieraista suorastaan naljaili, että olen epäsosiaalinen isäntä, kun muutamaksi tunniksi vetäydyin vähän syrjemmälle kirjaa lukemaan.


 

torstai 10. elokuuta 2023

Ihan kuin minä

Kuvassa on äitini kirjoituskone. Sillä hän kirjoitti melkein koko pitkän työuransa. Vasta lähellä eläkeikää 70-luvulla hän siirtyi sähkökirjoituskoneeseen.

Tällä koneella minä aloitin kirjoittajanurani. Olin silloin vähän toisellakymmenellä. Kirjoitin jotain koulutöitä. Rippilahjaksi sain oman kirjoituskoneen. Se oli vähän modernimman näköinen kevyt matkakirjoituskone. Omaan sähkökoneeseen pääsin siirtymään abisyksynä 1969. Tietokoneaikaan siirryin 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelma oli nimeltään Teko.

Nyt tämä vanha kone on kirjahyllyssäni kunniapaikalla. Vähemmän kunniallista on sen pölyisyys, kuten kuvasta näkyy.

Varhaisimpia lapsuuden muistikuvia on, kun katsoin vierestä äidin kirjoittamista. Se näytti ihmeelliseltä. Kaikki sormet olivat käytössä ja vauhti oli aikamoinen. Kirjoittamisesta lähtevä ääni oli melkoista rätinää, kun vipuvarret  iskivät värinauhan läpi kirjaimen paperiin.

Aina välillä paukkeen seasta kuului hentoinen kilahdus, kun kone varoitti kohta täyteen tulevasta rivistä. Siinä kohdassa sormien vauhti keskeytyi ja vasen käsi kohosi näppäimiltä ja etusormi työnsi telan päässä olevasta kiiltävästä varresta telan takaisin oikeaan laitaan. Samalla tela pyörähti naksahtaen pykälän verran ja siirsi paperin uuden rivin aloituskohtaan. Ja sitten sormet pääsivät taas vauhtiin.

Virhenäppäilyjä ei saanut tulla, sillä korjaamiseen ei koneessa ollut tekniikkaa. Jos tuli virhe, paperi oli aloitettava alusta. Jos siististä kirjoitusjäljestä ei ollut väliä, virhekohdan saattoi maalata korjausliuskalla tai -maalilla piiloon ja sen kuivuttua kirjoittaa päälle. Mutta se kyllä näkyi.

Mekaaninen kirjoituskone vaati sormivoimaa. Hipaisu ei riittänyt. Minä yritin opetella kymmensormijärjestelmää, mutta lapsen sormet olivat heikot. Niinpä vallitsevaksi tekniikaksi vakiintui etu- ja keskisormien käyttö – peukalo välilyönteihin. Se on pysynyt luontevimpana kirjoitustekniikkanani, vaikka myöhemmin olen kyllä opiskellut kymmensormijärjestelmänkin kevyemmillä näppäimillä.

Virikkeen tälle kirjoitukselle antoi Tommi Kinnusen kirja Lopotti  (WSOY 2016). Ihan kuin minä olisin tuon kohdan ollut kokemassa.


 

lauantai 3. kesäkuuta 2023

Sairaalahavaintoja 3: Sormet

Minun sukupolveni oppi lapsena tekemään sormillaan monenlaista tarkkaa ja hyödyllistä, kuten kaunokirjoitusta. Paineltavia nappuloita ei silloin liiemmin ollut. Moni kuitenkin tottui myöhemmällä iällä nappuloihinkin, minä ensimmäisten joukossa, kun 1988 ostin tietokoneen.

Sairaalassakin minulla on sormille naputeltavaa: tabletti ja puhelin. Lisäksi sairaala tarjoaa kaksi säädintä. Toisella voi nostaa ja laskea sängyn päätyjen korkeutta, toisella kutsua hoitajan ja sytyttää / sammuttaa lampun.

Nämä ovat kyllä aika epäkäytännöllisiä vekottimia. Johdot ovat solmussa. Säätimet putoilevat liukkaalta pöydältä tai jäävät tarjottimien ja hoitotarvikkeiden kasassa alimmaiseksi. Vehkeiden sijainti on huono, varsinkin potilaalle, joka aristavien haavojen vuoksi ei pääse kääntämään kylkeä ja ojentamaan kättä.

Toive innovatiiviselle sairaalasuunnittelijalle. Suunnittele näille kapuloille koukku pöydän tai sängyn laitaan, jotta kampuraisinkin potilas onnistuu ne pyydystämään makuuasennossa kouraaansa. Sitten vasta näppäristä sormista on hyötyä.


 

 

torstai 12. tammikuuta 2023

Osaan vaikka mitä

Pääsin kerrankin leuhkimaan taidoillani. Minähän osaan sellaista, mitä muut ikäiseni miehet eivät yleensä osaa. (Asian käänteispuolesta, siitä mitä en osaa, en tietenkään maininnut mitään. Autojen ja koneiden korjaaminen kai kuuluisi jokaisen muun ikäiseni miehen perustaitoihin.)

1)    Minä osaan neuloa.

Olin vähän yli kaksikymppinen, kun opin. Oli tehokas ja motivoiva yksityisopettaja. Erikoistuin neulomaan monenkirjavia kaulaliinoja, hyvin pitkiä. Niitä lahjoittelin kavereillekin. Oli boheemia kääriä sellainen kaulaansa, hapsuiset päät ulottuivat melkein polviin.

Aiheutin tahallista huvitusta ja ärtymystä, kun vein puikot ja langat tylsiin kokouksiin ja veivasin autuaallisesti hymyillen puikkoja eturivissä enkä käyttänyt ollenkaan puheenvuoroja.

Kutominen oli nimi tälle touhulle lapsuudessani, mutta Kielitoimiston ohje on määritellyt toisin. Osaan myös virkata.

2.   Minä osaan lypsää.

Tosin siitä on vuosikymmeniä, kun viimeksi pääsin kokeilemaan. Mutta uskon taidon säilyneen sormissa, kun sen kerran on oppinut.

Opin taidon vähän alle kymmenvuotiaana maalaistalossa Jukojärvellä, jossa vietin sukulaisten hoivissa kesälomaa. Peuralan Aune itse opetti, ja valmista tuli. Äidille ja isälle piti järjestää näytös, kun he tulivat käymään. Hyvin meni, kehuttiin, ihmeteltiin.

Minä siis opin lypsämään ihan luonnonmenetelmällä, oikealla lehmällä. On siihen toisenlaisiakin keinoja, kuten oheinen kuva näyttää. Tämän opiskeluvälineen on valmistanut firma nimeltä Nokia. En tiedä, vieläkö tällaisia on Nokian tuotannossa, sillä olen havainnut, että firmalla on myöhempinä vuosina tullut tuotantoon muitakin tuotteita. Kuva on Virtain Killinkoskella sijaitsevan Wanhan tehdasmuseon näyttelystä.


 

Sellainen seuraus lypsytaidosta tuli, että aloin vältellä maidon juomista. Lämmin lehmänmaito alkoi inhottaa. Vähitellen kaupan maitokin jäi. Aikuisiällä en varmaankaan ole juonut yhtään lasillista maitoa. Piimää en ole koskaan suostunut maistamaan, eikä siihen kammoon tepsinyt edes Valion myöhempi viekoitteleva propaganda, joka riimitteli mainoksessa näin:

En mie huoli nillikoille, nallikoille,

sulle poikaruitukalle.

Annoit joka helman huikutella,

joka kurvan kuikutella.

Tahdon tosimiehen varrelleni,

miehen riskin rinnalleni,

rakastajan vatsalleni,

piimä.

                                                       (Evelyn Dunbar -1940)

 

 

 

lauantai 31. joulukuuta 2022

Huojuvaa

Lukion päättötodistukseni huonoin arvosana on kuutonen. Se tuli algebrasta (lyhyt oppimäärä, hyvin lyhyt). Geometriasta tuli sentään kahdeksikko.

Kuutonenkin on sentään kelpo arvosana, kun vertaa sitä alaluokkien todistuksen arvosanaan oppiaineessa nimeltä laulu. Arvosana on viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liikaa. Oppilaille, joilta yksinlaulu luokan edessä laulukokeessa ei sujunut ollenkaan. Siitä jäi pysyvä trauma.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Aikuisena lähimpään ystäväpiirini kuuluu melkoinen määrä matemaatikkoja ja musiikki-ihmisiä aivan alan huipulta. Yliopistosta, Sibelius-Akatemiasta. Aika outoa.

Nyt yksi matemaatikko taas kerran näytti minulle arvoituksen, joka jotenkin liittyy matematiikkaan ja lauluun. Sitä olen vetäytynyt yksinäisyyteen tarkastelemaan humanistin epäloogisella katseella.


Kysymys kuului: Jos pistät kaljatuoppeja tälle pöydälle, kutsut kavereita mukaan, nojaatte kyynärpäät pöytään ja kajautatte juomalauluja, kuinka käy?

Tutkimukseni alustava tulos. Kansilevy pitää korkeutensa eikä kippaa tavaroita syliin. Mutta eiköhän tuo pöydän kansi hieman huoju sivusuuntiin. Ja muut laulavat, minä vain höplöttelen ääneti huuliani.

Parviäly hoi! Olenko ihan laulukuorossa?

torstai 24. marraskuuta 2022

Kun luovuutta löytyy

Muistatte varmaan Pikku-Matin, jonka autosta puhkesi kumi? Vika korjattiin purukumilla.

Konsti osoitti ennakkoluulotonta luovuutta. Lopputulos oli kaikesta päätellen hyvä ja ongelma poistui lopullisesti. Ei kai siitä muuten olisi laulua tehty. – Minä jäin kyllä miettimään, olisiko sinitarra ajanut saman asian.

Sukkahousut ja jeesusteippi ovat myös kuuluisia ongelmanratkaisuvälineitä  jos vaikka minkälaisen vian korjaamiseen. Pikku-Matin autonrenkaaseen sukkahousut eivät ymmärtääkseni olisi auttaneet. Jeesusteippi ehkä.

Niksimestarit ja purukumit ja sukkahousut tulivat mieleen viime viikonloppuna, kun kaverini Bitti-Pekka korjasi printterini ja neuvoi niksin, miten minun tulee toimia, ettei vika palaa.

Printterini ei nimittäin ole kesän jälkeen suostunut printtaamaan yhtään mitään. Kun kesän jälkeen palasin maalta ja pistin mustekasetit koneeseen, se ilmoitti, että koneessa ei ole mustekasetteja ja antoi linkin, josta niitä voi tilata.

Mutta oli siellä kasetit, aivan uudet sitä paitsi. Jostain kumman syystä kone ei niitä huomannut. Yli kaksi kuukautta yritin ottaa kasetteja ulos ja sisään, mutta ei auttanut. Siksi hälytin Bitti-Pekan apuun.

Pekka tuli ja vei koneen mennessään. Pari päivää hän tutki asiaa ja sitten keksi niksin.

Nyt minulla on toimiva printteri ja niksi tiedossa. Niksi on aika helppo: osta seuraavalla keralla mustekasetti numero 305, älä 304. (Vai olikohan se päinvastoin? Johonkin lapulle minä sen kirjoitin, mutta en nyt löydä lappua.)

Pienestä se on kiinni.

Pienestä se oli aikoinaan kiinni työpaikallakin. Monistuskoneella oli tapana jotenkin kummallisesti tukkeutua. Kreikkalaisella vahtimestarillamme oli yllättävä taito. Napakka nyrkinisku koneen vasempaan kylkeen vähän keskilinjan alapuolelle, ja taas toimi. Hän kyllä neuvoi konstin meille muille, mutta ei kone siitä kuntoon tullut. Se piti olla nimenomaan vahtimestarin nyrkki.

-   -   -

On minulla itsellänikin ollut luovaa niksiosaamista joskus nuorempana. Kerran kauan sitten ostin siniset farkut. Niissä oli liian pitkät lahkeet. Jotain piti keksiä. Ongelma oli siinä, että kaksikymppisellä opiskelijapojalla ei tietenkään ollut neulaa eikä lankaa.

Onneksi oli nitoja. Siis sellainen vehje, jolla papereita napsautetaan nurkasta nipuksi.

Siispä farkunlahkeen taitos sisäpuolelle ja nitojalla kiinni. Nastan selkämys jäi piiloon sisäpuolelle. Ulkopuolelle tulleet kärjet jäivät lähes näkymättömiin pörröisen kankaan sekaan. Hyvä tuli ja pitkään kesti. Joskus paljon myöhemmin tuli joku, joka omisti neulan ja lankaa ja halusi korjata kiinnityksen traditionaalisen mallin mukaiseksi. Ei selvästikään arvostanut luovaa ongelmanratkaisukykyäni. Huvittui kyllä.

Olen kyllä pitkän kokemuksen perusteella vakuuttunut, että kaikenlaiset viat voidaan korjata kotikonstein. Helppoa se on, jos vaan luovuutta löytyy.


 

perjantai 14. lokakuuta 2022

Kuin oikeat miehet

Muistavatkohan muut yhtä huonosti kuin minä, mitä ovat vuosien mittaan blogeihinsa kirjoitelleet? Muistavatkohan edes kirjailijat omien kirjojensa yksityiskohdat? Vai käykö niin kuin minulle, että lukee vanhaa tekstiään ja ihmettelee, että ihan oikeastiko se olen minä, joka tämän on kirjoittanut ja vieläpä muiden luettavaksi nettiin lähettänyt?

Olen kesän jälkeen lukenut omia blogitekstejäni. Niitä on paljon, yli 1200. Moni tuntui kovin vieraalta. Jonkin verran oli noloja höpötyksiä, onneksi ei kovin paljon. En sensuroinut niitä, vaikka mieli teki. Suurin osa tuntui neutraalin kelvollisilta. Parhaista tunsin ylpeyttä - kas, osaanhan minä, epäilyksistä huolimatta!

Olen kirjoittanut aina, lapsesta asti. Keskikoulussa ja lukiossa kirjoitin kavereille palkkiota vastaan kotiaineita ja esitelmiä. Yliopistossa kirjallisuustieteen opiskelijana esseiden ja tutkielmien kirjoittaminen oli opiskelun ydin. Ammatissani kirjoittaminen oli kaikenaikaista. Olen myös pitänyt päiväkirjaa.

Poikaporukoissa pelattiin jalkapalloa ja rassattiin mopoja, mutta minulta se meni ohi. Elämän suunnan ratkaisevaksi päiväksi osoittautui se elokuun päivä joskus 60-luvun puolivälissä, kun poikien kanssa oli tarkoitus lähteä johonkin Petäjäveden metsään katsomaan Jyväskylän suurajojen pikataipaletta.

Minulle kuitenkin tuli ns. pakollinen este. Pikataipaleen aikoihin olin kahden teiniteatterin runotytön kanssa Tuomiojärven rannalla lukemassa runoja.

Sille tielle jäin.


On sitä joskus vähän irvistelty - homojen hommaksikin mainittu. Toisaalta kai kadehdittukin, kun oli nättejä tyttöjä seuralaisina eikä tarvinnut niitä epätoivoisesti yrittää kapakoista pyydystää.

Haittapuolena voi tietysti mainita, että en oppinut rassaamaan moottoreita, niin kuin oikeat miehet. Olen edelleen täysi tahvo auton korjaamisessa. Äskettäin luin omasta blogistani, kuinka kommenteissa ilkuttiin, kun tein intiimin paljastuksen, että huushollissani ei ole yhtään ruuvimeisseliä. (Ilkkujille voin nyt paljastaa, että puute on korjattu. Viime kesänä toin kesäasuntoni verstaasta kaupunkiin kolme meisseliä, tosin aika ruosteisia. - Nyt on uusi pulma, kun en millään keksi, mitä niillä ruuvailisin. Huushollissani ei taida olla yhtään ruuvia.)

Kirjoittaminen on mukavaa, kun se sujuu. Se ei ole mukavaa, kun se takkuaa, kuten nyt koko syksyn.

Runo:  Bo Carpelan:  Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa (suom. Kaj Westerberg) / Gramina 2010) Kuva: Gustave Callebotte - 1888.


 

 

lauantai 12. helmikuuta 2022

Liian vaikea

Tietokone alkoi oikutella. Sitähän tässä olen pitkään pelännytkin. Vanha kone, kohta kymmenen vuotta.

Ensin se ilmoitti, että Windows ei vastaa ja pisti ruudulle kokosivun ohjetekstin, josta ei päässyt eteenpäin muuten kuin enterillä. Laitoin virustorjunnan käyntiin mutta ei se mitään löytänyt. Sitten Word kaatui moneen kertaan yhdestä ainoasta näppäyksestä. Netti alkoi oikutella. Facebookissa näkyivät tekstit mutta eivät kuvat.

Paniikin paikka tuollainen olisi, jos minulla ei olisi tablettia ja älykännykkää. Niillä selvisin sen illan (tai yöksi sitä kutsuvat ne, joilla on sovinnaisempi vuorokausirytmi kuin minulla).

Aamulla (tai alkuiltapäiväksi sitä kutsuisivat ne, joilla jne.) kokeilin vielä uudestaan mutta lepotauko ei ollut parantanut vikaa. Kyllä tabletti netin korvaa mutta kirjoittaminen sillä on epämukavaa. Siihen tarvitsen kunnollisen pöytäkoneen. Läppäriä en ole katsonut tarpeelliseksi hankkia.

Ei auttanut muu kuin soittaa Bitti-Pekalle.

Bitti-Pekka on pitänyt minut asiallisissa PC-varusteissa ja -ohjelmissa vuodesta 1987 alkaen, jolloin hän pyytämättä toi minulle Hyundai-merkkisen tietokoneen ja matriisi-printterin ja Teko-nimisen tekstinkäsittelyohjelman. Ajattelin, että nyt Pekka tuo taas kerran tullessaan minulle uuden koneen. Niitä hänellä on aina varalla kotonaan.

Vaan eipä tuonut. Toi pelkän ruuvimeisselin taskussaan, sillä hän muisti, että ei minulla sellaista työkalua ole.

Pekka tuli ja käynnisti koneen. Huonolta näytti. Jotain outoja systeemeitä hän pisti näytölle pyörimään ja katseli mittareita. Vähän viekkaan näköisenä hän kääntyi ja kysyi, mitä minä olin tekemässä silloin kun koneessa nyrjähti. Ilme oli sillä tavalla epäluuloinen, että olinko vähintään pornoa katselemassa.

Kun Pekan systeemi oli pyörinyt sataan prosenttiin, hän sammutti koneen ja avasi taas ja sanoi, että nyt pitäisi toimia.

Ja näin tapahtui. Ei häivääkään ongelmaa. Kysyin, mikä siinä oli vikana. Ihan kohteliaasti hän ohitti kysymyksen ja sanoi, että voi olla sulle vähän liian vaikea juttu selittää.

Niin varmaan. Sitä vaan jäin miettimään, että ei kai se ihan mahdottoman vaikea kuitenkaan ole, kun muutamassa minuutissa korjaantui eikä edes sitä ruuvimeisseliä tarvittu.

Muistista nousi toinen nopea ja taitava teknisen vian korjaaja. 1960-luvun alussa kulmakunnan ensimmäinen televisio oli naapurissamme Heikkilällä. Sinne me naapuruston lapset kokoonnuimme harva se päivä televisiota katsomaan. Television kuva kuitenkin välillä alkoi pyöriä kieppiä tai sotkeutui kokonaan. Siihen Hilkka-rouvalla oli keino. Napakka nyrkinisku television vasempaan kylkeen, ja johan taas Rin-tin-tin tai Kiviset ja Soraset tai Beaver  näkyi häiriöttä.

Kuvassa ollaan tämän blogin ja edellä kuvatun häiriötilan syntysijoilla. Teknisten vimpaimien vastapainoksi kannattaa huomata, että on siellä merkkejä inhimillisemmästäkin elämänmenosta, kuten punaiset villasukat siinä mustalla sohvalla.


 

perjantai 19. marraskuuta 2021

Vehkeet II

Tekniikka on ylimitoitettua. Insinöörit eivät osaa olla ideoissaan maltillisia vaan pistävät parastaan. Vehkeisiin on rakennettu ominaisuuksia, joita arkikäytössä ei tarvita. Niitä ei kuitenkaan voi sulkea pois, ja sen vuoksi vehkeen saattaminen käyttökuntoon menee helposti tuskastuttavaksi taisteluksi monimutkaisia asennusohjeita vastaan.

Vanha skanneri-printteri kävi huonoksi ja ostin uuden Kannelmäen ostoshelvetistä. Ei sen hinta hirveä ollut, vähän toista sataa. Tarvitsin koneen, joka skannaa valokuvia tai kirjan sivuja talteen pöytätietokoneelleni. Joskus harvoin tulee tarve printata tekstiä tai kuvia paperille, mutta tämä on harvinaista. Tökkään vehkeen usb-johdolla kiinni pöytätietokoneen etupaneelissa olevaan reikään silloin kun tarvitsen, muulloin se saa olla irti.

Mutta mitäpä aikoo tehdä uusi vehkeeni! Se alkaa rakennella yhteyksiä pilvipalveluun. Se luulee, että haluan kännykkääni sellaisen toiminnon, että kun kuljen kaupungilla ja näppään valokuvan, kotona printterini heti herää ja alkaa tulostaa sitä kuvaa paperille.

Aivan pöhköjä ideoita. En ikimaailmassa tarvitse moisia.

Sen sijan se ei osaa skannata kuvaa kirjan sivusta. Kun pistän avonaisen kirjan lasilevylle ja käynnistän skannauksen, tietokoneen kuvankäsittelyohjelma valittaa, että skannerin kansi on auki. Totta hemmetissä se on auki eli raollaan, kun siinä on kirja.

En ole vielä keksinyt, millaisilla asetuksilla tämä häiriö poistetaan.

Mustekasetit ovat myös häiriötekijä, kalliita kaiken lisäksi. Ensin en meinaa päästä edes koneen käyttöohjeita netistä lukemaan, sillä ohjelma vaatii minun tilaavan mustekasetteja suoraan tehtaalta, joka kuukausi tulisi paketti postissa. Minulle yksi kasettipaketti kuukaudessa on aivan liikaa. Mieluummin ostan itse marketista silloin kun tarvitsen. Mutta rekisteröityminen koneen käyttäjäksi ei selvästikään pidä tällaisesta vaan vaatii ja vaatii ilmoittautumista asiakkaaksi. Kestää kohtuuttoman kauan ohittaa tällaiset esteet ja päästä lukemaan koneen käyttöohjeita.

Aivan omituinen yksityiskohta: vehkeessä ei ole virtanappulaa - en ainakaan löytänyt. Se on käynnissä aina ja valo palaa. Jos kansi on ilman kirjaakin auki, skannerin lukuvalo hinkkaa pysähtymättä edestakaisin pitkin valopöytää. - Tähän auttoi jatkojohto, jossa on keinukytkin. Sillä saan sammutetuksi vehkeen, mutta ei kai niin ole tarkoitettu. En ymmärrä.

Sellaisenkin kiusan keksivät, että edellisestä printteristäni (samaa merkkiä) käyttämättä jääneet mustekasetit eivät sovi uuteen. Aivan samannäköisissä koteloissa ovat mutta edellisen koodinumero on 304, uuden 305. Jonkinlainen pieni nystyrä on uuteen rakennettu estämään, ettei vanha kasetti mahdu sisään. Näin toimii markkinatalous! - jätteitä kertyy mutta onneksi bisnes pyörii.

Entä se edellisessä blogikirjoituksessani mainittu robottipölynimuri, jonka sain lainaksi kokeilua varten?

Ei tullut mitään. Hetken pyristelin käyttöohjeiden kanssa. Olisi pitänyt luoda puhelimella yhteyksiä wifi-verkkoon ja sitten ties mitä. En jaksanut perehtyä. Nostin vehkeen hattuhyllylle ja palautan kun ehdin. Imuroin kämpän vanhalla kunnon Mielellä. Sitä ei tarvinnut yhdistää kuin töpselillä seinään.

                                                                           (Kuva: Thomas Brennan)