keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Hamsterin vikaa



Katse nappasi antikvariaatin hyllystä siniselkäisen kirjan. Tuttu kirjasarja lapsuudesta, tuntomerkkinä juuri se sininen selkä. WSOY:n Nuorten toivekirjasto. Pitihän se kirja ottaa käteen ja katsoa tarkemmin.


Se oli Aaro Hongan "Viakkaat vaeltajat". Tuttu kirja jostakin sieltä kymmenen ikävuoden paikkeilta. Muistikuvan mukaan se oli hauska kirja, koulupoikahuumoria, viisastelua, kujeita, jekkuja, seikkailua. Saman tekijän "Juanikkaat virtaheposet" nousi heti mieleen, mutta sitä ei hyllyssä näkynyt. Ne olivat ihmeteltävän rentoja kertomuksia, kun otti huomioon, että kirjoittaja oli ammatiltaan rehtori. Sellaistenhan kuuluisi olla pelottavia, ei mitään veitikoita.

Pitihän kirja ostaa, ei ollut kalliskaan.

Kotona sitten selailin ja yritin vähän lukea, mutta päätin siirtää myöhemmäksi. Ei oikein lähtenyt imemään. Ehkä sitten kesällä Längelmäveden rantaniityllä kukkien seassa.

Tuli kyllä epäilyjäkin mieleen. Olikohan tämä nyt tarpeellinen ostos? Minulla on kesäkodissani isot pinot Nuorten toivekirjastoakin, enkä ole koskaan aikuisiällä niitä lukenut. Päin vastoin olen miettinyt, mihin saisin kirjapinot annetuksi. Haluaisiko joku niitä? Antikvariaatteihin ne eivät kelpaa mutta roskiinkaan ei sielu siedä kirjoja heittää. Aittani ullakolla on kyllä tilaa ja siellä on kaikenlaisia muitakin pinoja. Mutta ei minun silti kannata yrittää olla Kansalliskirjaston kilpailija.

Keräilyarvoa sarjoilla saattaisi olla, jos sarjat olisivat täydelliset ja hyväkuntoiset. Kumpikaan ehto ei täyty. Nuorten toivekirjastoa näyttää listan mukaan ilmestyneen yhteensä 265 kpl. Tummemman sininen selkämys on sitä "oikeaa" sarjaa, vaaleampi joko uusintapainoksia tai vähän jälkijättöisiä osia. Minun ikäpolvelleni sarja oli hyvin tuttu ja runsaasti luettu, mutta nykylapset eivät sellaisista piittaa. Liian vanhanaikaista ja sen myötä liian tervehenkistä. Ei actionia, ei huumeita, ei seksiä.

Minussa on hamsterin vikaa. Kaikenlaista kertyy enkä kykene poistamaan. Minulla on kirja- ja lehtisarjoja vaikka kuinka paljon. Filmihullu-lehteä on ullakolla noin 30 vuotta ja lisää tulee. Parnasson sentään sain katkaistuksi. Kielikello-lehteä on parikymmentä vuotta. Tammen Keltainen kirjasto karttuu kaiken aikaa. Ja monta muuta.

Kuva näyttää, millaiset pinot Nuorten toivekirjastoa minulla on kesäkotini aitan ullakolla. Nyt ostin pinoon yhden lisää.












maanantai 24. helmikuuta 2014

Mainioita naapureita



Ovikello soi. Siellä oli naapurini. Vanharouva oli hätääntyneen oloinen ja pyysi tulemaan auttamaan, sillä "se siellä katossa oli ruvennut soimaan".

Olinkin jo hetken ollut kuulevinani sireenin ääntä, mutta olin ajatellut, että varmaankin se on ambulanssi. Töölöntorilla kuulee usein hälytysajoneuvoja. Nyt ei voinut erehtyä. Vanhanrouvan asunnossa piippaa palohälytin.

Huoneessa oli käryä. Selvisi, että rouva oli ollut paistamassa silakoita. Vähän oli tainnut palaa pohjaan. Sen suurempaa hätää en huoneistosta löytänyt. Rouva oli yrittänyt sohia hälytintä mopin varrella hiljaiseksi, mutta ei ollut onnistunut. Sen verran hän on huono jaloistaan, että ei ollut päässyt nousemaan tuolille. Minultakin kesti hetken ennen kuin onnistuin kurkottamaan laitteen katosta ja irrottamaan patterin. Siihen ehti tulla jo muitakin naapureita katsomaan, mikä on hätänä.

*  *  * 

Usein väitetään, että me helsinkiläiset olemme niin epäsosiaalisia, että kerrostaloissa ihmiset eivät edes tunne naapureitaan. Meidän talossamme tämä väite ei kovin hyvin pidä paikkaansa. Minä ainakin tunnen useimmat oman taloyhtiöni asukkaat. En silti voi väittää itseäni kovin sosiaaliseksi.

Ei ole kovin kauan siitä, kun sama vanharouva jäi jumiin hissiin kerrosten väliin. Sen jälkeen hän ei ole uskaltanut mennä yksin hissiin. Niinpä meitä on useampi naapuri, jotka olemme luvanneet tulla kaveriksi hissiin aina kun hän tarvitsee. Usein hän tarvitseekin. Minäkin olen kyllä myös alkanut vähän arastella hissiä, sillä se on aika epäluotettava. Olen ruvennut kävelemään portaita, mutta vain ylöspäin. Portaat viisi kerrosta alaspäin aiheuttavat kipua polvessa.

*   *   * 

Ei ole kovin kauan siitäkään, kun naapurini olivat tehdä suuren typeryyden, mutta onnistuin estämään sen. Yhtiökokouksessa eräs nimittäin keksi ehdottaa minua taloyhtiön hallitukseen, ja ehdotusta vieläpä kannatettiin. Perusteluksi mainittiin, että minä olen suunnilleen ainoa pitkään talossa asunut, joka ei ole koskaan ollut hallituksessa. Tasapuolisuuden vuoksi minunkin kuuluisi.

Minä en ole tasapuolisuuden kannattaja, en ainakaan tällaisessa asiassa. Olen asiantuntevuuden kannattaja. Minua osaamattomampaa ei helposti löydä. Taloyhtiön hallituksessa pitää olla ihmisiä, jotka ymmärtävät rakentamisesta, tekniikasta, taloudenpidosta, juridiikasta. Minä olen tavallinen humanistiretku, jolle kaikki tuollainen on vierasta. Ja tulossa olisi ainakin ilmastointitekniikan uusiminen, katon korjaaminen. Ja hissiremontti! Kauhistuttaa ajatuskin, että minä olisin sellaisista päättämässä. Linnunpönttö on vaativin rakennusprojetini, ja siitäkin tuli vino.

Käytin pontevan puheenvuoron valintaani vastaan. Siteerasin soveltaen Marxia (ei Karl vaan Groucho): "En halua asua sellaisessa talossa, joka hyväksyy hallitukseensa minun kaltaiseni jäsenen."


perjantai 21. helmikuuta 2014

Urheiluhullu?



Aina välillä joku kysyy minulta, mitä yritän ilmaista sillä, että en muka ole innostunut urheilusta. Onko se diivailua? Ylimielisyyttä? Teeskentelyä?

En oikein ole osannut vastata. Pikkupoikana olin hyvinkin innokas. Osasin (ja osaan vieläkin) ulkoa yleisurheilun ennätykset ja voittajat 60-lubulta. Seurasin myös hiihtoa ja mäkihyppyä. Kuuntelin kaikki urheilulähetykset, Pekka Tiilikaisen (kuva) ja Paavo Noposen selostukset. Kävin katsomassa Jyväskylän seudulla pidettyjä kisoja ja keräsin urheilijoiden nimikirjoituksia. Aikuisenakin olen seurannut urheilua, mutta vain kaikkein suurimmat kisat.


Eilen luultavasti tein aikuisikäni ennätyksen. Katsoin televisiosta olympiakisoja yhteen putkeen kuutisen tuntia. Olin saanut asiantuntevan vihjeen, että nyt jos koskaan.

Vihje osoittautui päteväksi. Hiihdosta tuli kultaa ja hopeaa jääkiekossa kaatui Venäjä.

Minäkö muka urheilun vastustaja?

Täytyy myöntää, että tällaiseen menee väistämättä tunteella mukaan, kun tilanne on päällä. Ei varmaankaan mihinkään muuhun pääse samalla tunteen intensiteetillä. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voi vaatia?

Pystyin kuitenkin hetkittäin tunnekuohun seassa tarkkailemaan itseäni. Mietin, pysyisinkö sulkemaan television viisi minuuttia ennen jääkiekko-ottelun viimeisen erän loppumista ja ryhtymään muihin puuhiin. Entä pysyisinkö tunnetasolla siirtymään irti nationalistisesta asenteesta ja kannustamaan vastustajan joukkuetta? Vaikeata olisi.

Otin laatikosta esiin verenpainemittarin ja katsoin, miltä paine näyttää. Minulla kun verenpainemittaukset eivät ole näyttäneet hyviä lukemia. Ei näyttänyt nytkään, entistä huonompaan suuntaan on mennyt. Jääkiekko-ottelu Suomi - Venäjä on siis vähintään yhtä epäsuositeltavaa kuin suolan käytön lisääminen.

Sitten on vielä se addiktio. Minä olen välillä ollut havaitsevani, että kaikkeen, mihin tunteella menen mukaan, siihen syntyy addiktio. Tätä pitää aivan erityisen tarkkaan varoa. Toisaalta yleissivistykseen kuuluu tuntea elämänpiirinsä tapahtumia, ainakin pääpiirteittäin. Olympialaiset lasken yleissivistykseen kuuluvaksi elämäpiiriksi. Addiktio vai yleissivistys?

Testi on edessä tänään, perjantaina. Asiantunteva vihje kertoi, että luvassa on entistäkin innostavampaa jääkiekkoa. Klo 13.45 näen, mihin asteeseen addiktoitumiseni on edennyt. Avaanko television vai ryhdynkö vaikkapa lukemaan Trimalkion pitoja? Vai lähdenkö toteuttamaan lääkärin verenpainesuositusta ja menen kuntokävelylle?



keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Vapauden kaiho



En ole enää aivan vasta-alkaja osa-aikaeläkkeellä olemisessa. Sitä on jatkunut jo kohta kolme vuotta. Olen vähitellen oppinut olemaan piittaamatta siitä, mitä työpaikalla puuhataan. En enää johda mitään, en ole esimies kenellekään. Riittää kun vain hoidan omat erikseen sovittavat projektini.

Ero entiseen on kuitenkin pienempi kuin kuvittelin. Vapaa-aikani on kyllä lisääntynyt mutta ajatukseni eivät ole samalla tavalla vapaalla kuin fyysinen osa minua.

Suurimmillaan ero on niinä hetkinä, kun voin livistää kaikkein ikävimmistä tilanteista. Sellainen oli taas tänään. Tunsin suorastaan ilkimysmäistä hilpeyttä, kun poistun paikalta ja toivotin lähtiessäni hyvää päivänjatkoa.

Oli nimittäin alkamassa koulutustilaisuus.

Niistä minä en pidä. Sillä tavalla olen hankala ihminen, että en erityisemmin usko konsulttifirmojen järjestämiin koulutuksiin, joiden tavoitteena on organisaation kehittäminen.

Tiedän kyllä, ettei niihin usko juuri kukaan muukaan. Silti niitä järjestetään kaiken aikaa. Niihin on budjetoitu määrärahaa, siksi niitä välttämättä kuuluu järjestää. Miltä kuulostaisi organisaatio / työyhteisö, jonka vuosikertomuksessa ei mainittaisi dynaamista koututtautumista?

Listasta luin, että menossa oli kolmas vaihe projektissa, jonka tavoitteena on pitkäjänteinen ja systemaattinen kehittyminen, muutosvastarinnan esteiden tunnistaminen ja voittaminen. Vuorovaikutuistaitoja on tarkoitus parantaa, jotta yhteishenki kääntyisi nousuun ja yhteinen tahtotila löytyisi. Prosessikonsultoinnin kerrotaan auttavan organisaation uudistumisessa  ja työinnovaatioiden löytymisessä ja työtä ohjaavien  ja tukevien puitteiden tarkoituksenmukaistamisessa.

Tehdään siellä jotakin omitustakin. Listassa on yllättäviä sanoja, kuten coaching. Olen luullut, että sitä tehdään vain jääkiekossa. Implementaatio, Fail - fast-periaate. Mitähän ne ovat?

Minä en siis jäänyt koututtautumaan vaan lähdin pois. Tein niin kuin viisaassa mietelauseessa suositellaan. Puolieläkeläiseläisellä ei ole velvollisuutta osallistua tällaiseen. Harmikseni en onnistunut pelastamaan entistä sihteeriäni neiti B:tä karkuun tilaisuudesta, sillä hänelle oli määrätty jokin työtehtävä siellä. Sen sijaan menin Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilaan ja tilasin herkkuja. 

Menen sitten viimeistään perjantaina työpaikalle katsomaan, onko kehitystä tapahtunut ja visio selkiytynyt.

Poikkesin kotimatkalla vielä divariin. Löysin Trimalkion pidot -kirjan (Petronius Arbiter suom. Edwin Linkomies). Se on antiikin Roomasta ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta, keisari Neron ajalta.

Kotona huomasin, että suunnilleen puolet kirjasta on vielä auki leikkaamatta. Vanhojen kirjojen tapaan painoarkit pitää paperiveitsellä leikata reunoista auki ennen kuin sivut saa auki yksi kerrallaan. En vielä ryhtynyt leikkaamaan, se tuntuu vähän julkealta, suorastaan rivolta. Jos kirja on vuosikymmenet ollut neitseellisessä tilassa, mikä minä olen sitä avaamaan. Harkitsen vielä. Kansikuva on kyllä kiinnostusta herättävä. Siitä on aistittavissa ikiaikainen vapauden kaiho, jota minäkin kai poden.



maanantai 17. helmikuuta 2014

Kaikki muuttuu



Valtakunnassa on käyty kinastelua kieliasioista. Kantaa on otettu jyrkästi, jopa netin keskustelupalstoilla. Se on yllättävää, sillä jos seuraa netin keskustelupalstoja, tulee väistämättä vaikutelma, että hyvin harvalla keskustelijalla on taipumusta käyttää korrektia kieltä.

Riemastuksen sai aikaan Kotimaisten kielten keskus (Kotus), joka päätti luopua mahdottomasta yrityksestä. Alkaa-verbin rektioksi hyväksytään nyt sekä ensimmäinen että kolmas infinitiivi (alkaa tehdä ja alkaa tekemään). Aiemmin jälkimmäinen luokiteltiin pahaksi virheeksi.

Minä en tästä päätöksestä ota näppylöitä puoleen enkä toiseen. Jonkin verran alaa tuntevana hyväksyn uudistuksen ja ymmärrän sen syyt. Tiukalle linjalle on ollut vaikea keksiä pitäviä kielitieteellisiä perusteluja. Joskus E. N. Setälän aikaan tai jopa ennen oli vain tullut tehdyksi tällainen päätös, jota on sitten lakina noudatettu. Yhtä hyvin olisi voinut tulla tehdyksi päinvastainen päätös, jota olisi sitten lakina noudatettu. Kyse oli siitä, kumpi maistui päättäjälle  paremmalta, länsimurteinen vai itämurteinen malli.

Vaikka hyväksyn päätöksen, en itse aio ruveta noudattamaan sitä. Sitoudun vanhaan sääntöön. Kotuksen päätös ei vaadi minua muuttamaan käytöstäni, se vain poistaa äidinkielen lehtoreilta pakon käyttää punakynää yksityiskohdassa, joka ei vuosikymmenien yrityksestä huolimatta ole edennyt.

Päätöksen moittijoille tämä näyttää olevan jonkinlainen vastakohta-asetelma sivistyneistö - moukat. Kyllä siinä kieltämällä sitä on minunkin mielestäni ollut. Mutta nyt on asenne yritettävä häivyttää mielestä.

On toinenkin mielenkiintoinen uudistuspyrkimys, tosin ei kieleen vaan numeroon liittyvä. Aloite on Opetushallituksen. Numeroon seitsemän (7) ehdotetaan palautettavaksi se pieni väkänen varteen.

Tätä kannatan. Minun sukupolvelleni seitsemäinen opetettiin niin, että siinä pitää olla väkänen. Tämän olen säilyttänyt, vaikka uudemmissa malleissa väkänen on poistettu. Perusteista en ole selvillä. Olisiko digitaalisella kuviolla jotain osuutta? Virheitä taitaa tulla. Ykkönen ja seiska ovat menneet sekaisin, jopa vaalien ääntenlaskijat ovat olleet vaikeuksissa tämän vuoksi.

Viereisissä kuvissa on nähtävillä asiaan liittyvää holtittomuutta. Mitä kaikkea onkaan keksitty numeron varteen koristeeksi. Kunnon väkänen siinä pitää olla, ei mitään pyssyjä tai tähtiä.

On näissä opettajille urakkaa. Yhtenä vuonna ei saa tehdä niin eikä näin, seuraavana vuonna pitää tehdä juuri niin kuin edellisenä kiellettiin. Opetushallituskin (ent. Kouluhallitus) siinä joutuu ohjeistamisensa kanssa mahdottoman urakan eteen, kuten kuvasta näkyy. Mahdoton tehtävä?




torstai 13. helmikuuta 2014

Totuuden hujakoilla



Olen helpottunut. Selvisin vähin vaurioin lääkärintarkastuksesta.

Mielen salaisimmissa sopukoissa jäi kuitenkin kytemään ajatus, että selvisinkö tarkastuksesta kepulikonstein. Minä kun tunnetusti olen vähän filunkimiehiä. Niin sanoi kerran vuosia sitten jo nuori sihteerini neiti B, kun ehdotin, että hän lisäisi Tampereen-matkalaskuunsa myös kynsilakan ja tekokynnet. Hän teki niin, ja minä esimiehenä hyväksyin laskun (tästä tapauksesta kerron tarkemmin joskus toiste).

Tämänkertainen filunki oli sellainen, että vietin poikkeuksellisen tervettä elämää yli kaksi viikkoa ennen laboratoriokäyntiä. Söin kalaa ja ruisleipää ja kasviksia ja hedelmiä. Jätin pois juustot ja makkarat, munkkipossut ja jäätelöt. En käynyt kertaakaan kaljalla.

Niinpä sain tänään lääkäriltä laboratoriotulokset, joiden mukaan kolesteroli on hyvä, sokeriarvot kunnossa ja maksa kunnossa. Verenpaine ei ole kunnossa, mutta ei se ole ennenkään ollut. Lääkitystä muutetaan.

Sainko siis hyvät arvot sen vuoksi, että pingotin ennen testin ottamista? Olisivatko tulokset olleet huonot ilman pingotusta?

Toisaalta kyllä minun normaalikin ruokavalioni on aika terveellinen. Suosin kasvisruokia, en juurikaan koske pizzaan, punaiseen lihaan tai valmiisiin eineksiin. Limsat ja chipsit ja sen sellaiset eivät kelpaa ollenkaan. Ehkä kolmen viikon tehokuuri ei sittenkään niin kovin suuria merkinnyt.

Lääkäri kyseli erityisesti liikunnasta ja alkoholista. Vastauksissani pysyin aivan totuuden hujakoilla. Sitten sain lääkäriltä pitkän ja pontevan puhuttelun sokerista ja suolasta. Sokerille olen vähän perso siinä, että kahvin kanssa olen tottunut ottamaan makeaa. Sitä olisi nyt tarpeen vähentää.

Suola on suurin ongelma. Sitä on välttämättä vähennettävä.

Se on vaikeaa. Minä en itse lisää suolaa mihinkään ruokaan, mutta sitä tulee kaiken seassa, ruisleivässäkin. Erityisen ongelmallinen on kala. Olen kalaruoan ystävä. Mutta siinä on paljon suolaa. Kaupan savukalassa sen erityisesti maistaa.

Jäin miettimään, kumpi on parempi, kumpi huonompi. Kalasta saan paljon hyödyllisiä rasvoja ja paljon haitallista suolaa. Miten tähän ristiriitaan pitää suhtautua?

Sukupolveni ylenpalttiseen suolan käyttöön tiedän syyllisen. Lapsena katselimme televisiosta Sirkus Papukaijaa. Siellä Fakiiri Kronblom opasti suomenruotsalaisella aksentillaan kaiken aikaa meitä lapsia väärille tavoille: "Sualaa sualaa, enämpi sualaa..."




tiistai 11. helmikuuta 2014

Säikähtää sitä vähemmästäkin



Kun tänään yöhämärissä tulin kotiin ja avasin tietokoneen, iski säikähdys: ovatko lukijat hylänneet blogini?

On ollut aika vakiintunutta, että päivässä blogiani käy lukemassa satakunta lukijaa, välillä kaksikin sataa. Vain pitäessäni pitkiä taukoja, kuten kesäisin, päivittäinen kävijämäärä laskee johonkin 30 - 50 paikkeille.

Tänään maanantaina 10. helmikuuta blogiani oli käynyt katsomassa yhdeksän (9) lukijaa, vaikka viime yönä kirjoitin. Eikä yhtään kommenttia. Säikähtää sitä vähemmästäkin. Se on pienin luku koskaan sen jälkeen kun pääsin kunnolla vauhtiin.



Melankoliselle luonteelle tyypillisesti ensiajatus oli, että nyt lukijat ovat saaneet tarpeekseen ja menettäneet kiinnostuksensa. Blogini aika on ohi.

Tämä saa nyt jäädä tähän. Keksin jotakin muuta yöpuuhaa, kuten vaikkapa villasukkien kutomista.

Murheellisena päätin kuitenkin katsoa vielä ne blogit, joita olen pitkään seurannut. Siinä kohdassa alkoi tulla epäilys, kun huomasin, että "Saunaihon" tekstin laidassa olevassa pikanäppäimessa luki, että Töölöntorin reunalta oli viimeksi tullut "Missä miehet?" -niminen postaus kolme päivää sitten. Miten niin kolme päivää? Minähän kirjoitin eilen tekstin "Tyyliä ja tyylin puutetta". Katsoin Rydmanin, kolme päivää sitten sielläkin. Katsoin "j.y.n.t.k:in". Samoin kolme päivää. Katsoin vielä muutaman, sama kaikissa.

Mitä tämä nyt on? Eikö Blogger ole huomannut, että kirjoitin eilen uutta? Vai olenko itse jotenkin sotkenut? Olenko jättänyt painamatta nappulaa "lähetä"?

Ei niin ole voinut käydä, se selviää tilastosta, jonka mukaan "Tyyliä ja tyylin puutetta" on kuitenkin muutama lukenut. On siitä johonkin tieto mennyt mutta ei kaikille, ei ainakaan vakituisille lukijoilleni.

Tein kokeilun. Avasin tekstilistasta "Tyyliä ja tyylin puutetta" ja tein siihen pienen muutoksen ja lähetin sen. Menin katsomaan, onko Saunaihon, Rydmanin, j.y.n.t.kn ja muiden blogien laidassa vieläkin tieto, että Töölöntorilta on tullut kirjoitus kolme päivää sitten.

Ei ollut. Töölöntorilta oli tullut postia yksi päivä sitten. Postin nimikin oli oikea.

Nyt jään odottamaan, huomaako Blogger lähettää blogiystävilleni tiedon, että Töölöntorilta on tänäänkin tullut postia.



maanantai 10. helmikuuta 2014

Tyyliä ja tyylin puutetta






Flunssan alkuoireita tarkkaillessani jouduin valinnan eteen: katselenko talviurheilua vai elokuvia? Valinta oli tuskallinen. Valitsin elokuvat.

Päivän yllätys tuli kaupalliselta kanavalta, Neloselta. En ollut ennen nähnyt Martin Scorsesen elokuvaa "Hugo". Olin kyllä tietoinen, että se oli voittanut merkittäviä palkintoja, mutta jotenkin olin epäilevä, sillä se ei ollut alkuunkaan Scorseselle tyypillistä lajityyppiä.

Vaikutuin kovasti. Hugo oli yhdellä tasolla kuin romanttinen ja surumielinen satu,  Dickensin ja Victor Hugon hengessä. Köyhä orpopoika asustelee Pariisin Montparnassen rautatieaseman kellotornissa mekaanisten kellonrattaiden ja muiden vehkeiden seassa ja tutkii niiden toimintaa. Hän kohtaa monenlaista vainoa.

Toisella tasolla elokuva on tyylitajuinen melodraama, kolmannella tasolla sentimentaalinen rakkaudentunnustus elokuvahistorian alkuvaiheiden mestariteoksille, vanhanaikaisesta filmiprojektorista alkaen. Neljännellä tasolla se on jännittävä mysteeriseikkailu, jossa arkipäiväinen elämänmeno saa vanhanaikaisia fantasiamaisia elementtejä.

Tämä elokuva on tehty suurella sydämellä, tyylitajuisesti, lämminhenkisesti, tunteikkaasti. Onneksi ymmärsin käynnistää alusta asti tallennuksen. Tämä täytyy katsoa uudestaan.

Vähän aikaisemmin Teema-kanavalta tuli Stanley Donenin "Peukalokyydilla vihille". Romanttinen komedia on hyvin tyylitajuinen sekin, erityisesti päätähden 60-lukulaisesti muodikkaan pukeutumisen vuoksi. Nuoripari autoilee Euroopassa ja kokee kaikenlaista kummallista. Jostain olen lukenut, että Amerikassa tätä elokuvaa käytetään parisuhdeterapiassa virikkeenä pariskunnille, joiden suhde on ajautunut kriisiin. Tässä sellaista kriisiä hoidetaan aika sympaattisin keinoin. Aikansa eläneeltä tämä elokuva kuitenkin minusta maistui, vaikkakin Audrey Hepburnia kyllä katsoo ilokseen.

Lauantain Teema-illassa tuli dokumentti ja elokuva, josta tyylitaju oli poikkeuksellisen kaukana, aivan tarkoituksella. Beatnikkien sukupolvea käsittelevää ohjelmakokonaisuutta katsoin kiinnostuneena, sillä aihepiiri hipaisi minuakin joskus näppyläisimmässä nuoruudessa. Ohjelmien jälkeen kaivoin vielä kirjahyllystäni Allen Ginsbergin teoksen "Kuolema van goghin korvalle" ja selailin sitä katsoakseni, onko tästä enää mihinkään.

Nuori sukupolvikin - ainakin nuoret miehet -  taitaa vielä tuntea  Jack Kerouacin kirjan "Matkalla" tai siitä tehdyn elokuvan. Sillä on aikamoinen kulttiasema. Olen itsekin sitä tarkkaan lukenut joskus alle kaksikymppisenä ja haaveillut vapaudesta.

Siitä vapaudesta ei mitään tullut. Sen keskeisiä aineksia olivat loputon liikkeellä olo, erilaiset päihteet ja huumeet, villi seksi ja kaikin puolin epäsovinnainen elämäntapa. Kai se on luonnonlaki, että nuori mies sellaisesta kiinnostuu. Nuoret miehet lukevat näitä nykyisinkin, ainakin mikäli on luottamista kollegaani, jolla on juuri siinä iässä oleva jälkeläinen.

Beat-sukupolven kirjat ovat tämän elämänmuodon eläytyvää kuvausta. Kuolemattoman maineen ne saivat viimeistään siitä, että Yhdysvalloissa - samoin Suomessa - käynnistettiin käräjöintiä moista siveettömyyttä vastaan. Suomessa erityisen melun nosti Ginsbergin "Huuto". Siinä nähtiin "rienaamista" ja eduskunnassa aloitettiin prosessi Yleisradiota vastaan ohjelman esittämisestä.

Jopa pienessä kotikaupungissani Jyväskylässä noteerattiin maailmalta kuuluva rienaus ja siihen liittyvä boheemi elämänmeno. Minäkin luin mitä käsiini sain ja huomasin ympäristössäni ilmiöitä. Jyväskylässäkin oli boheemeja runoilijoita.

Aiheeseen väljästi liittyvän jyväskyläläisen runokirjan tiesin olevan tallessa hyllyssäni. Ei mikään mestariteos, mutta tarkkaan se tuli aikoinaan luetuksi. Viime yönä en lukenut enää tarkkaan, mutta selailin.  Liitän sen kuvan tähän.




perjantai 7. helmikuuta 2014

Missä miehet?



Olen käyttänyt viime päivinä aikaa ja voimaa laiminlyöntieni korjailuihin. En ymmärrä, miten minusta on päässyt tulemaan sellainen, joka vasta viime hetkillä ehtii hoitaa asiat, joihin olisi kyllä ollut mahdollisuus kuukausikaupalla.

Tarkoitan kiinnostavia näyttelykäyntejä. Minulla on työhuoneeni seinällä korkkipohjainen ilmoitustaulu. Kiinnitän siihen nastalla keltaisia tarralappuja, joihin kirjoitan tiedot kaupungissa tarjolla olevista kiinnostavista näyttelyistä ja tapahtumista ja  niiden päivämääristä. Siitä voin helposti vilkaista, mihin voisin mennä. Helsinkiläisenä olen todellakin lihapatojen ääressä.

Aivan äskettäin tuli kaksi kertaa kiire. Lappuni kertoivat, että näyttely oli loppumassa. Ensin loppui Päivälehti-museon näyttely Saima Harmajan ja Aino Kallaksen päiväkirjoista. Erityisesti Harmaja on minulle kiinnostava aihe opiskeluajoista lähtien. Kirjoitin jonkin harjoitustyön hänen runoistaan.

Toinen lappu kertoi, että Ateneumin Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä esittelevä "Järven lumo" -näyttely on  loppumassa. Sekin oli oikein miellyttävä näyttely, pieneen keskittyvä, jotenkin intiimi. Oli maalauksia yhteisön päivittäisestä elämästä, kuten lapsista, puutarhasta ja pihan ja rannan maisemista.

Rantatien kuvien lisäksi tarjolla oli kokoelma Rafael Wardin kiinnostavimpia maalauksia. Tämä näyttely jatkuu vielä maaliskuun alkuun asti, joten sitä voin suositella lukijoille. Rantatien näyttely loppuu ylihuomenna, sunnuntaina.

Näyttelyissä tulee aina katsotuksi kuvien lisäksi myös yleisöä. Niin nytkin. Ja kun yleisöä tarkkailen, alan tuntea vuosi vuodelta itseni yhä omituisemmaksi. Että minun ei oikeastaan kuuluisi olla täällä.

Näyttelyvieraat ovat naisia. Yksin kulkevia, pareittain kulkevia, ryhmissä kulkevia, varsinkin varttuneessa iässä olevia naisia mutta jonkin verran myös nuoria naisia. Muutama harva pariskunta, iäkkäitä.

Missä ovat miehet? Minun lisäkseni kaksi tai kolme yksin kulkevaa miestä satojen naisten seassa.  Jos ulkonäöstä voi mitään päätellä, ne pari kolme miestä taitavat olla paikalla ammatillisen kiinnostuksen vuoksi. Ulkonäössä on havaittavissa sitä kuuluisaa taiteilijan boheemisuutta. Niin kai minussakin.

Missä ovat miehet?


(Kuva elokuvasta Jag är nyfiken gul - Vilgot Sjöman)



keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Parpaarimaista



- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.




maanantai 3. helmikuuta 2014

Piilotetut salaisuudet



Katsoin  Yle-Teemalta Peyton Placen. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt mutta en ollenkaan muistanut, että se oli näin tyrmistyttävä melodraama. Muistissa päällimmäisenä oli pitkä TV-sarja, joka tuli 1960-luvun lopulla. Sitä katsoin säännöllisesti, niin kuin ilmeisesti koko kansa. Sen kuvat ja henkilöt jäivät pysyvästi muistiin.



Amerikkalaisessa pikkukaupungissa eletään siivoa elämää, yhteisöllisyys kukoistaa, kirkossa käydään ja paraatejä pidetään. Vallitsee kaiken kattava ihannetila, jonka rikkomista pitää viimeiseen asti välttää. Nuorison kuhertelussakin on oletusarvona puritaaninen siveys. Pikkuisen pussataan ja haaveillaan avioliitosta. Kotibileissä äiti pitää jöötä. Yksi juoppo kaupungissa kyllä on.

Mutta tyynen ja hyveellisen pintatason alla kytevät salaisuudet. Puhkeaa kriisi. Lopussa kuitenkin taas kaikki on hyvin ja ihmiset iloisia. Niin amerikassa.

Ei mennyt monta minuuttia elokuvän päättymisestä, kun alkoi Urheiluruutu. Sillä kohdalla yleensä siirryn jääkaapille, mutta ääni kuului ja jotain outoa uutista siellä kerrottiin.

Kaapista oli tullut esiin huippu-urheilija, joka tunnusti olevansa homo.

Herra anna mun kaikki kestää! Mikä maa, mikä vuosi? Tarkoitan siis sitä, että vielä 2014 Suomessa Yleisradion pääuutisten urheiluosaston ykkösaihe on tällainen. Että urheilija on homo! Ja haastatteluja ja kommentteja päälle. Valmentaja, urheiluministeri, kilpaurheilijakollegoita. Kaikki kehuvat esiin tuloa rohkeaksi teoksi.

Tässäkö on suomalaisen urheiluelämän todellisuus?

Onko urheilumaailma todellakin vielä siinä tilassa, että yhden homourheilijan löytyminen on näin poikkeuksellinen tapaus? Uutisten ykkösaihe, rohkea teko? Taas yksi lisäesimerkki urheilumaailman arvojen vääristyneisyydestä. Kuinkahan paljon näitä onkaan piilossa, ihan niin kuin Peyton Placessa, jotta ihannetila säilyisi rikkumattomana. Tai niin kuin Sotsissa, jossa homoja ei ole yhtään ainutta.


Esiin tullut on uimari. Tuleekohan joskus vielä se päivä, että homo löytyy jääkiekkoilijoistakin? Silloin ollaan jo pitkällä. Kummola saa sydänkohtauksen, Tamin burn out palaa ja Jutin jutunheitto hiljenee.

*  *  * 

P.S. Edellisen postaukseni kommenteissa puheena ollut Facebook on saanut yllättävän paljon lukijoiden huomiota. Kavereideni määrä on yhtäkkiä kasvanut 200 prosenttia. Olen jo hieman innostunut ja aion kokeilla, miltä tuntuu olla aktiivinen sillä foorumilla. Jos sattuisi niin ihmeellisesti, että vieläkin löytyisi joku, joka on kiinnostunut tulemaan kaveriksi, niin ei muuta kuin näpyttelemään Facebookin Etsi kavereita -ruutuun hakusanaksi Roope Dessutom, niin suhtaudun anomukseen suopeasti.