Osaan vaikka mitä

Pääsin kerrankin leuhkimaan taidoillani. Minähän osaan sellaista, mitä muut ikäiseni miehet eivät yleensä osaa. (Asian käänteispuolesta, siitä mitä en osaa, en tietenkään maininnut mitään. Autojen ja koneiden korjaaminen kai kuuluisi jokaisen muun ikäiseni miehen perustaitoihin.)

1)    Minä osaan neuloa.

Olin vähän yli kaksikymppinen, kun opin. Oli tehokas ja motivoiva yksityisopettaja. Erikoistuin neulomaan monenkirjavia kaulaliinoja, hyvin pitkiä. Niitä lahjoittelin kavereillekin. Oli boheemia kääriä sellainen kaulaansa, hapsuiset päät ulottuivat melkein polviin.

Aiheutin tahallista huvitusta ja ärtymystä, kun vein puikot ja langat tylsiin kokouksiin ja veivasin autuaallisesti hymyillen puikkoja eturivissä enkä käyttänyt ollenkaan puheenvuoroja.

Kutominen oli nimi tälle touhulle lapsuudessani, mutta Kielitoimiston ohje on määritellyt toisin. Osaan myös virkata.

2.   Minä osaan lypsää.

Tosin siitä on vuosikymmeniä, kun viimeksi pääsin kokeilemaan. Mutta uskon taidon säilyneen sormissa, kun sen kerran on oppinut.

Opin taidon vähän alle kymmenvuotiaana maalaistalossa Jukojärvellä, jossa vietin sukulaisten hoivissa kesälomaa. Peuralan Aune itse opetti, ja valmista tuli. Äidille ja isälle piti järjestää näytös, kun he tulivat käymään. Hyvin meni, kehuttiin, ihmeteltiin.

Minä siis opin lypsämään ihan luonnonmenetelmällä, oikealla lehmällä. On siihen toisenlaisiakin keinoja, kuten oheinen kuva näyttää. Tämän opiskeluvälineen on valmistanut firma nimeltä Nokia. En tiedä, vieläkö tällaisia on Nokian tuotannossa, sillä olen havainnut, että firmalla on myöhempinä vuosina tullut tuotantoon muitakin tuotteita. Kuva on Virtain Killinkoskella sijaitsevan Wanhan tehdasmuseon näyttelystä.

 

Sellainen seuraus lypsytaidosta tuli, että aloin vältellä maidon juomista. Lämmin lehmänmaito alkoi inhottaa. Vähitellen kaupan maitokin jäi. Aikuisiällä en varmaankaan ole juonut yhtään lasillista maitoa. Piimää en ole koskaan suostunut maistamaan, eikä siihen kammoon tepsinyt edes Valion myöhempi viekoitteleva propaganda, joka riimitteli mainoksessa näin:

En mie huoli nillikoille, nallikoille,

sulle poikaruitukalle.

Annoit joka helman huikutella,

joka kurvan kuikutella.

Tahdon tosimiehen varrelleni,

miehen riskin rinnalleni,

rakastajan vatsalleni,

piimä.

                                                       (Evelyn Dunbar -1940)

 

 

 

Epäonnistunut

Vuosia sitten pistin kesäkotini paikalliseen ilmaislehteen ilmoituksen, että myyn käytetyn kuntopyörän. Kolmelle riville ilmoitus mahtui:  valmistaja, vähän käytetty mutta hyväkuntoinen, hintapyyntö, paikkakunta, puhelinnumero.

Kohta tuli soitto. Annoin osoitteen ja sovittiin kellonaika. Sovittuna aikana pihaan kaarsi peräkärryllä varustettu Bemari, josta astui sporttisen näköinen nuori mies. Mentiin aittaan katsomaan kaupan kohdetta, jonka olin pyyhkinyt puhtaaksi vuosikausien pölystä.

Ostaja ei vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta pyörästä vaan kuikuili pitkin nurkkia. Ynähteli jotain myyntipuheelleni ja kohta kysyi: - Entäs se polkupyörä?

Seurasi aikamoinen hämminki ennen kuin ylsin ymmärrykseen, että hän oli tullut ostamaan polkupyörää, ei kuntopyörää.

Nuori herra oli saada ns. hepulin, kun selvisi, että ei ole mitään polkupyörää. Hän oli ajanut turhaan monta kymmentä kilometriä. Pelkäsin jo, että hän käy kimppuun, ja siinä minä en pärjäisi. Ehdin jo tuntea katumisen häivähdyksen, että olin suhtautunut nurjamielisesti sihteerini yllytykseen osallistua hänen vetämälleen itämaisten taistelulajien kurssille.

Kumman vika? Katsottiin ilmoitustani lehdessä, ja toden totta: ilmoitus sijaitsi palstalla, jonka otsikko oli Polkupyöriä. Sen olisi pitänyt sijaita palstalla Kuntoiluvälineitä.

Minun vikani, pakko oli myöntää. En voinut ruveta vänkäämään, sillä se ei ollut polkupyörä vaikka joiltakin (olennaisilta?) osin polkupyörää muistuttikin. Väkivallan uhan alaisena tarjouduin maksamaan hukkareissusta bensarahaksi kympin.

Myymättä se pyörä sitten jäi, en koskaan pistänyt uutta ilmoitusta. Aikanaan pyörä siirtyi muuttokuormassa Helsinkiin ja sijoittui makuuhuoneeseeni, jossa se on pitkään toiminut vaatehenkarina, kuten edellisessä blogipostauksessani tarkemmin kerroin.

Tämä murheellinen episodi muistui mieleen, kun äskettäin taas jollain Facebook-sivustolla pomppasi esiin epäonnistuneita mainoksia. Tällaisia (useimmille varmaankin vanhoja tuttuja?).

• Päätä päiväsi X-kahvilla.
• Älä tapa vaimoasi pyykinpesulla, anna X-pesukoneen tehdä se.
• Älä masennu yksin. Tule ryhmään! (kansanopisto)
• X  (auto) - eniten levinnyt Suomen maanteille.
• Pane Mummia kainaloon (deodorantti).
• Ilahduttakaa vaimoanne 23-tuumaisella (televisio).

Uudempiakin mokia toki löytyy. Vaikkapa tällaisia. Nämä ovat vähän kuin minun epäonnistunut ilmoitukseni. Muilta osin aivan asiallisia, mutta näissäkään sijainti ei ole aivan osunut parhaalle palstalle.

 

Savua ilman tulta

Puhuttiin tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa istuttiin.

Outoa siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.

Savuttomatkin siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko, jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.

Tupakkakellarissa minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean. Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.

Kävi taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.

Minä olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita. Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin, että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Varttuneessa iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja konjakin seuraksi.

Sitten oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös erityisen juhlallisia savukkeita.

Minä erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.

Tupakkakellarin nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat kahjot.

Jotain outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi. Paremmaksi.

Me varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita, jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen merkki.

Ja naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.

Varo vaaraa

Amerikka on kieltojen ja varoituskylttien maa. Jos tapahtuu vahinko eikä vaarasta ole varoitusta, paikalle marssii joukkueellinen juristeja asiakirjasalkut papereita pullistellen. Tuomioistuin määrää sitten miljoonaluokan korvaukset maksettavaksi laiminlyönnistä.

Tällaisista tapauksista on ollut uutisia. Pitäisikö niihin uskoa - ne vaikuttavat välillä kaupunkitarinoilta. Jossain kuppilassa asiakas oli loiskauttanut kupillisen kahvia syliinsä. Siitä oli seurannut oikeusjuttu ja kahvilan omistaja oli tuomittu jättiläiskorvauksiin. Vahingosta on nyt viisastuttu. Kuppiloissa on nyt varoituskylttejä, joissa lukee, että kahvi voi olla kuumaa.

Kun on varoitettu, hölmömpikin asiakas ymmärtää olla varovainen. Korvauksia ei tipu.

Ei Suomessa ihan näin ole - ainakaan vielä.

Olen kyllä miettinyt, ovatko esim. sähkölaitteiden tai lääkkeiden pakkausselosteiden vaaraluettelot vähän tätä sukua.

Kävin pääsiäisen alla lääkärissä, kun varvasvaiva (kihti) ei ole ottanut kokonaan parantuakseen. Sain pienen purkillisen tabletteja. Luin pakkauspaperin, ja taas alkoi pelottaa, kuten aina. Haittavaikutuksia luetellaan pitkät litaniat: turvotusta, hypokalemiaa, diabeteksen puhkeamista, verenpaineen kohoamista, infektioalttiutta, luuston haurastumista, virtsakivien muodostumista, lihasten surkastumista, haavojen parantumisen hidastumista, ihonalaista verenvuotoa, pituuskasvun häiriintymistä, päihtymyksen kaltaisia tuntemuksia, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, todellisuudentajun häiriöitä, allergisia reaktioita, silmän paineen nousua, kaihia.

Tällainen säikähdyttää. Ensiajatus oli, että taidan mieluummin kärsiä pientä varvaskipua ja ontumista kuin riskeerata tällaisia kamaluuksia. Sitten kuitenkin muistan, että entisissä lääkkeissä on ollut vielä kamalampia vaaroja. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ehkä nytkin voin turvallisin mielin syödä pillerit.

Kesäkotini lähellä olevan rakennuksen seinässä on kyltti "Varo katolta putoavaa jäätä". Kyltti on paikallaan aina, kesät talvet. Se on naulattu seinään niin lujasti, että ei sitä ole helppo siitä irrottaa. Tulee kyllä mieleen se vanha tarina lammaspaimenesta, joka turhanpäiten huuteli suden tulevan. Sitten kun susi oikeasti tuli, kukaan ei enää viitsinyt reagoida.

Epäolennainen sivuseikka

Ihmettelin aluksi, eikö kukaan muu ollut kiinnittänyt huomiota elokuvan käsikirjoituksen epäloogisuuteen.

Eivät olleet. Muut olivat ihan öönä siitä, mitä tarkoitin.

Minä selitin. - Huomasitte kai, että elokuvan alussa aivan selvästi mainittiin, että oli syyskuu. Sitten kuitenkin elokuvan ulkokohtauksissa peipposet lauloivat metsässä ja yöt olivat kovin valoisia. Aivan hyvin näki yöllä kulkea rannoilla ja jopa kaatosateessa kuoppaa kaivaa vajan takana. Ei edes täysikuu niin paljon valaise.

Ai jaa, oliko noin? Ei kukaan muu ollut tuollaisia huomannut.

Tyypillistä Dessua, kiinnittää huomiota epäolennaisiin sivuseikkoihin, venkoili joku. Kuulosti korvissani ihan joltakin poikkeavalta syndroomalta. Elokuvan pointtihan oli kuitenkin aivan toisaalla. Eikö Dessu sitä huomannut, että kyseessä oli vanha eroottinen elokuva?

Kyllä minä toki senkin tiedostin, onhan elokuvalla kova maine. Liana Kaarinan paljaat rinnat vilahtavat pari sekuntia Esko Salmisen käsissä. Paljas pyllypuoli näkyy uimaan juostessa. Toivo Mäkelän katse karkailee avaraan kaula-aukkoon.

Oli se kova juttu 1960-luvulla. Muistan hyvin, kun joskus noin 13-vuotiaina katselimme poikien kanssa Jyväskylässä Väinönkadun elokuvateatterin mainoskuvia. Erityisesti tuo julisteen uimakohtauksen kuva toi sieluun häivähdyksen jostakin toistaiseksi tavoittamattomasta. Suuren maailman ja isojen poikien juttuja.

Mutta ei tämä ole "kova juttu" enää. Katsomiskelpoiseksi "Kuu on vaarallinen" kuitenkin vieläkin osoittautui, kun se tänään tuli televisiosta (ohj. Toivo J. Särkkä 1962).

Ja on se ollut analyysikelpoinenkin, ihan Filmihullua myöten (numero 5 / 2000). Siinäkin huomataan vain erotiikka mutta ei epäloogista syyskuun peippoa ja yön valoisuutta.

Kai se sitten on epäolennainen sivuseikka. Ja katsojan omituinen syndrooma.

Hankala asiakas

Ostin taas uuden patjan, entistä ohuemman ja halvemman.

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun ostin edellisen, paksumman ja kalliimman. Se osoittautui huonoksi. Selkä ei tykännyt.

Olen ymmälläni näiden erimallisten patjojen ja sänkyjen kanssa. Lehdissä mainostetaan hyvinkin kalliita merkkejä. Olen käynyt myymälässä katsomassakin yhtä huippukallista. En kuitenkaan sortunut myyjän viekoituksiin. Myyntipuhe oli niin sliipattua ja harjoiteltua, että tuli samanlainen torjuntarefleksi kuin pankin sijoitusneuvojan rikastumismaalailuja kuunnellessa.

Pankissa sain sentään kysytyksi istunnon lopuksi, miten kannattaa menetellä, jos haluaa siirtää kaikki rahansa toiseen pankkiin. Sänkymyymälässä en osannut sanoa muuta kuin että täytyy miettiä vielä.

Uusi sänky ja patja pitäisi päästä koemakaamaan. Eikä siihen riittäisi mikään pieni kokeilu vaan tarvittaisiin monta rauhassa nukuttua yötä. Ei alkuunkaan riitä, että nyt patjan pehmeyttä voi vähän kädellä painella ja esitepapereista lukea teknisiä tietoja. Moottorilla patjan kaltevuuksia vaihtava sänky vaikuttaa minun asenteellani liioittelulta.

Pääseehän autokaupassakin koeajolle, miksi ei sänkykaupassa koeunille? Kerran kauan sitten minulle tuli jossain Konalan suunnalla pari tuntia joutilasta odotusaikaa, ja alkoi sataa. Hakeuduin suojaan viereiseen autokauppaan. Se osoittautui Porsche-merkkimyymäläksi. Mikäpä siinä, voinhan minä sadekuuron ajan kierrellä ja katsella näitä kalliita autoja.

Olin kai sen verran herraskaisen näköinen, että myyjä tuli ihan vakavalla otteella hieromaan kauppoja kanssani. Minä siinä yhtä vakavalla naamalla esitin kiinnostunutta, etten joutuisi poistumaan ulos sateeseen. Koeajollekin hän minut lähetti yhdellä kilpa-auton näköisellä vehkeellä. En minä kadulle uskaltanut sellaisella lähteä, siinä vaan pyörin hallin ympäri tyhjällä pihalla.

Koeajon jälkeen mentiin takahuoneeseen keskustelemaan. Tarjolle tuotiin kahvia ja kakkua. Myyntipuhe laimeni ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kerroin, että vaihtoautoni merkki on Samara. Sade oli silloin tauonnut. Lähtiessäni valitin, että ostopäätöstä en voinut vielä tehdä, sillä emännän hyväksyntä piti hankkia. Hänelle tässä uutta kauppa-autoa olin etsimässä.

Jos kerran Porsche niin miksi ei myös Hästens ja Vepsäläinen? Kunnon pitkä yöuni tai mieluummin muutamakin yö moottorisängyssä voisi edistää kaupantekoa.

Jokin iso epäily minulla elää näihin luksussänkyihin. Minun selkävaivani katoaa aina kesäksi, kun muutan mökille. Siellä nukun vanhassa kunnon Hetekassa, ja siinä on viiden sentin paksuinen ikivanha vaahtokumipatja.

Jostain käsittämättömästä syystä Hästens tai Vepsäläinen ei taida niitä myydä.

Tosi on

"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.

Nähtäväksi jää

Minulla on jo pitkään ollut tunne, että tarvitsen uudet lukulasit. Olen yrittänyt hoitaa ongelman tilapäisesti ostamalla Tiimarista kolmella eurolla lukulasit, itse asiassa useitakin. On ollut kätevää sijoittaa niin halpoja lukulaseja sinne tänne, kaikkiin paikkoihin joissa tiedän joutuvani tekemisiin pienikokoisen tekstin kanssa.

Tiimarin lukulaseja on keittiössä pöydän yläpuolella olevan pienen kaapin päällä. Sieltä otan ne, kun alan aamiaisella lukea sanomalehteä. Toiset lukulasit on työhuoneeni kirjoituspöydällä, ja tätä kirjoittaessanikin juuri ne ovat käytössä. Kirjoituspöydän vieressä on sohva, jossa yleensä istun lukemassa kirjoja. Kolmannet lukulasit on makuuhuoneessani sängyn viereisellä yöpöydällä. Siina luen loikoillessani tai mennessäni nukkumaan. Neljännet lukulasit on kotelossa olkalaukussani, sillä kaupungilla kulkiessa poikkean usein kirjakauppaan tai muuhun paikkaan, jossa on tarpeen nähdä tekstiä. Viidennet lukulasit on kotelossa talvitakkini rintataskussa yllättäviä tilanteita varten, sillä aina ei olkalaukku ole mukana.

Kesäkodissani on lisää lukulaseja, tuvassa, makuuhuoneessa. Yhdet kiikkuvat pihavaahteran oksantyngässä. Siinä puun alla minulla on tapana aurinkoisina päivinä istua lepotuolissa lukemassa. Yhdet lasit vein laiturille ja löin penkin tolppaan naulan, jossa ne kiikkuvat. Kesäyön tapoihini kuuluu saunominen, uiminen ja vilvoittelu laiturilla. Lukulasit olivat tarpeen, sillä siinä tuli tavaksi samalla hoitaa yksityisluonteinen sähköposti.

Olen siis ollut Tiimarin hyvä asiakas. Olen tullut ymmärtämään, että sen firman bisnes sujui silti huonosti.

Tänään kävin optikolla. Tehtiin "kokonaisvaltainen näöntutkimus". En oikein ymmärrä, mitä tuo "kokonaisvaltainen" tarkoittaa. Tyypillistä mainoskieltä. Onko olemassa jotain muitakin näöntutkimuksia? Puolikasvaltainen? Vajaavaltainen?

 No, joka tapauksessa saan kohta uudet lukulasit, oikein optikon kokonaisvaltaisen tutkimuksen perusteella valmistetut. Mutta vain yhdet. Varmaankin Tiimarin laseja jää edelleen käyttöön, ainakin olkalaukkuun ja takin taskuun. Ja varmasti sinne kesäkodin vaahteran oksalle ja varsinkin laiturille, sillä sähköpostia saattaa tulla ja mennä ensi kesänäkin.

Kalliit ne uudet lasit ovat, ei lähelläkään kolmea euroa. Nähtäväksi jää, näkeekö niillä lukea paremmin.

Kännykkä hajosi

Kännykkä hajosi. Tai ei oikeastaan koko kännykkä vaan kännykän kamera. Kun kävelin Hietaniemen hautausmaalla ja aioin ottaa kuvan eräästä hautapaadesta, se ei onnistunutkaan. Kun avasin kameran, ruudusta näkyi pelkkää tasaista vihreää. Koko iso näyttöruutu pelkkää vihreää.  

Ei auttanut vaikka suljin ja avasin uudestaan. Ei valokuvaa, ei videota, ei Nokian "älykästä kuvausta". Kameran muistissa olevat kuvat kyllä näkyivät mutta uutta en voinut ottaa. Vihreä ruutu aina.  

Tässäkö se nyt oli, uusi maineikas Lumia 920, se kaikkein painavin malli? Se on ollut minulla vasta puolisen vuotta, ensimmäinen älypuhelimeni. Olen kyllä hyvin tietoinen nykytekniikan lyhytkestoisuudesta, mutta olisi se sentään edes vuoden saanut kestää. Erityisesti Lumian kameraa on testeissä kehuttu.  

Menin kotiin ja etsin takuulapun. Onneksi olen systemaattinen luonne - tarpeelliset kuitit löytyvät aina. Takuu 24 kuukautta. Nyt saavat vaativan asiakkaan.  

Seuraavana päivänä menin Lumian ja takuulapun kanssa Nokian myymälään Aleksanterinkadulle. Sijaintipaikka on maineikas: siinä samassa huoneistossa tuotettiin Suomen pankkikriisi 1990-luvun alussa. Siinä sijaitsi pahamaineinen SKOP-pankin pääkonttori. Muistattehan valuuttalainat, kasinopelit, nurkanvaltaukset ja muut ketkut? Nyt siinä siis sijaitsee Nokian lippulaiva. Taasko talousromahdus liittyy siihen paikkaan.  

Ynseän oloinen herra kuunteli valitukseni eikä vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta, kun ymmärsi, etten ollut tullut ostoksille. Hän osoitti alentuvasti peukalollaan suunnan, johon minun pitäisi mennä. Saman korttelin toisessa laidassa sijaitsi firma, jossa kännyköitä korjataan.   

Korjaamossa tiskin takana seisoi nuori heppu, tuskin parikymppinen. Selitin hänelle ongelman. En ehtinyt edes takuulappua kaivaa esiin lompakosta, kun hän oli näppäillyt jotain kännykkääni.   

- Kokeiles nyt. Anna ensin PIN.  

Siinä se oli. Kameran ruudulla näkyi taas oikea kuva.  

Toimenpide kesti noin viisi sekuntia, ja valmista tuli. Häkellyin, olin valmistautunut, että kyllä siinä viikko voi mennä jos ei enemmänkin. Kysyin palvelun hintaa. - Antaa olla, vastasi heppu.  Kiitin kauniisti.

Kuvassa on vähän Lumiaa vanhemman mallin mainos.

 

 

 

Uusintoja

 

Eilen sattui sellainen kummallinen tapaus, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa James Bondia "Älä kieltäydy kahdesti" (Never say never again). Ei ollut tarkoitus, mutta niin vaan kävi.  

Sunnuntaina sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa Elia Kazanin ohjaamaa elokuvaa Eedenistä itään. Se oli kyllä tarkoituskin katsoa.  

Tänään sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta Roman Polanskin elokuvaa Yhdeksäs portti. Sen olin ajatellut tallettaa digiboxin kovalevylle ja katsoa joskus myöhemmin, mutta niin vaan kävi, että katsoin heti.  

Kaikki kolme elokuvaa olen nähnyt ennenkin, Kazanin montakin kertaa. Välillä tulee kysyneeksi itseltään, onko järkeä katsella uudestaan ja uudestaan samoja elokuvia.  

Mielestäni klassikoita voi ja on syytäkin katsoa moneen kertaan. Eedenistä itään on sellainen, muut eivät. Bondin ovat omalaatuinen erikoistapaus. Niitä television mainoskanavat veivaavat uusintoina vuodesta toiseen. Sopii epäillä, riittääkö niille katsojia, kun koko sarja tulee alusta loppuun vähän väliä. "Rakastetuiksi" niitä luonnehdittiin ennakkomainoksessa.  

Minä olen katsonut kaikki Bondit heti uutena jonnekin 1980-luvun puoliväliin saakka. Sean Conneryn aikakauden filmeistä voin sanoa pitäneeni, Roger Moorekin kelpasi, mutta sen jälkeen kiinnostus hiipui. Uusimmissa hahmoa on uudistettu, varmaankin oikeaan suuntaan, mutta alkuperäinen charmi on jäänyt tavoittamatta.  

Eilinen "Älä kieltäydy kahdesti" (1983) jäi Conneryn viimeiseksi. Edellisestä oli kulunut jo kymmenen vuotta, ja Moore oli jo pitkään ollut "oikea" Bond. Connery kuitenkin saatiin palaamaan vielä kerran, tosin väärän tuotantoyhtiön produktioon. Connery oli siinä vaiheessa jo viisikymppinen ikämies. Se aiheutti runsaasti piruilua - Bondin pitää olla nuori ja notkea.  

Mutta kyllä siitä ihan kelvollinen tuli. Charmi oli tallella, vaikka notkeudessa saattoi olla pientä vajausta.  

Vieläköhän riittäisi Connerylla potkua uuteen paluuseen? Mikä ettei - kyllä ne pakolliset takaa-ajot hoituisivat vaikka pyörätuolilla, kuten pilakuvassa vuodelta 1983 irvaillaan. Konnien listimiseen olisi varmasti kehitettävissä salainen ase pyörätuonin käsinojaan. Kaunotarten kaatamisessa ei ikämiehellä tietenkään ilmenisi ongelmia.

 

 

 

 

Matkamies maan

 

Olen muutaman viikon pitänyt tiukkaa kasvisruokakuuria. Sen toteuttamiseksi olen kiertänyt kaupungin etnisiä ravintoloita, sillä niissä lounastarjoilu antaa maukkaan mahdollisuuden löytää uusia ruokalajeja. Monta herkkuhetkeä onkin löytynyt.   

En tarkoita mitään hienoja ravintoloita - aivan tavalliset kuppilat kelpaavat. Kiinalaiset, nepalilaiset, thaimaalaiset, intialaiset ja monet muut keittiöt tekevät herkullisen eksoottisia ruokia. Vanha suosikkini jo 80-luvulta on ravintola Ani syrjäisessä paikassa Telakkakadulla. Muita ovat Mount Everest, Annapurna, Satkar ja Namaskar. On makuja, on osaamista! Uusin suosikkilöytö on kurdiravintola Mesopotamia, joka sijaitsee aivan keskustassa Fennia-korttelin ylimmässä kerroksessa.   

Huomenna kuitenkin palaan tavalliseen ruokavalioon. Joulusta ei selviä ilman. Makuelämykset ovat kuitenkin johtaneet ajatukset muille maille vierahille, kauas pois.  

Hilpeä sihteerini neiti B. on aina valpas ja ajan tasalla. Hän on huomannut, että nyt on ensimmäinen talvi, jolloin olen suurelta osin vapaa virkatyöstäni. Hänen mielestään minun pitäisi nyt toteuttaa sellaisia asioita, joita ennen en voinut. Tällä hän tarkoittaa matkustamista kauas pois.  

Neiti B. ehdottaa, että matkustaisin Rio de Janeiroon, ja nimenomaan karnevaaliaikana. Hän on jopa luvannut opettaa minut tanssimaan sambaa, sillä hän arvaa, etten sitä osaa.  

No, tätä täytyy harkita tarkasti.  Karnevaalit pidetään helmikuussa. Ei kai sambaa niin älliä opi. En ole luvannut lähteä. Sen sijaan keväämmällä on tulossa työmatka paikkaan, jossa en ole ennen käynyt, vaikka Euroopassa olen aika laajalti matkustanut.  

Kohteena on Malta. Siellä järjestetään Vuoronvarausvirastojen konferenssi. Kiinnostava paikka, jossa historiaa on vaikka kuinka paljon. Täydentyypä vielä kokemukseni vielä uudella eurooppalaisella maalla. Sitten ei enää puutukaan kuin Andorra, San Marino ja Liechtenstein, muutama entisen Jugoslavian osavaltio sekä Bulgaria, Ukraina ja Valkovenäjä.   

*   *   *    

Olen viime päivinä tarjonnut lukijoille hyödyllisiä ohjeita joulunviettoon. Itse en niitä noudata, sillä lähden reissuun. Joulu menee Brysselissä, paluumatkalla poikkean Tukholmassa. Kotiin palattuani käyn ensin Jyväskylässä ja sitten Tampereella. Belgiaan matkustan taas inhoamallani lentokoneella, kun en muuta voi. Muut matkanteot olen aikeissa toteuttaa paljon miellyttävämmin: junalla. Vaikka kuinka halvalla pääsisi lentämään (ks. Aeron mainos), mieluummin matkustan maan kamaralla.  

Blogi jää nyt toistaiseksi telakalle. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja toivotan hyvää joulua ja uutta vuotta.

 

 

 

 

"Asiat kääntyvät paremmiksi"

 

Pitihän se katsoa, kun kerrankin tulee televisiosta. Edellisestä katsomisesta onkin kauan. Aloittaessa kyllä vähän epäilin, tuntuuko tämä enää miltään.  

Tarkoitan Teema-kanavalta äsken tullutta elokuvaa "Kuka pelkää Virginia Woolfia? (ohj. Mike Nichols 1966). Siinä kaksi pariskuntaa yön ja humalatilan edetessä raatelee henkisesti toisiaan ja paljastaa vähin erin menneisyytensä kipeitä kohtia. Lisäsävyn tapahtumille antoi tieto pääosan supertähtien (Elizabeth Taylor ja Richard Burton) myrskyisästä avioliitosta.  

Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla ilmestynyt amerikkalainen draamakirjallisuus tuotti suuria menestyksiä sekä teatterissa että elokuvissa. Aiheet käsittelivät modernilla tavalla kipeitä ihmissuhteita. Siitä syntyi suurta draamaa. Tarkoitan Edward Albeen lisäksi Arthur Milleriä ja varsinkin Tennessee Williamsia, sellaisia tekstejä kuin Kissa kuumalla katolla, Nuoruuden suloinen lintu, Tatuoitu ruusu, Liskojen yö ja Viettelysten vaunu.  

Kaikki nämä elokuvat ovat dvd-tallenteina hyllyssäni. Mietin, olisiko aika katsoa ne pitkästä aikaa. En kuitenkaan  oikein tunne syttyväni ajatukselle. Olisiko niin, että tämän lajityypin Parasta Ennen -päivämäärä on jo ohitettu? Eivätkö nämä jääkään pysyviksi draamakirjallisuuden aarteiksi, vai onko tämä vain minun henkilökohtainen tunnelmani?  

Kirjoitukseni otsikko on Virginia Woolf -elokuvan toiseksi viimeinen repliikki. Sen jälkeen sanotaan vain pelko, ettei niin käy, etteivät asiat käänny.  

*   *   *     

Huomattavasti innokkaammin suhtaudun toiseen menneisyyden asian paluuseen. Olen kahdestakin lehdestä lukenut, että vinyylilevy on tekemässä paluuta ja cd-levy syrjäytymässä.   

Pitäisikö uskoa?  

Minulla on tallella koko LP-levyvarastoni, joka sisältää aika kattavasti 1960-luvun pop- ja rock-musiikin merkkiteokset. Lisäksi hyllyssä on paljon muita aarteita, kuten Love Recordsin julkaisemaa Laululiikkeen parhaimmistoa, kirjallisia äänilevyjä ja laaja mutta satunnainen valikoima klassista.  

Aikanaan sanottiin, että turha niitä on säilyttää. Minä kuitenkin säilytin, sillä ne tuntuivat henkilökohtaisesti tärkeiltä aarteilta. Ja ne tuntuivat hyviltä pitää kädessä.  

LP-levyni ovat olleet vuosikymmenet vailla kuuntelumahdollisuutta. Minulla on kyllä hyllyssäni levysoitin mutta ei kelvollista levysoittimen neulaa. Niitä ei ole saanut mistään. Siksi olen hankkinut monet levyt cd-formaatissa, muutamat siinä välissä myös c-kasetteina. Lisäksi minulla on tallella melkoinen kasa 60-luvun musiikkia avokela-magnetofoninauhoituksina (neliraitainen). Ei vain ole vekotinta, jolla niitä soittaisin. En tiedä, kuuluisiko enää mitään.  

*    *    *  

Muistikuva 60-luvun alkupuolelta:  

Ostin säästöilläni ensimmäisen levysoittimen, malli näkyy kuvassa. Kummitätini toi minulle lahjaksi levyn. Hänen valintansa oli täysi katastrofi. Meinasin varmaan lyödä häntä, kun paketista löytyi EP-levy, jonka A-puolella oli Taisto Tammen Tango merellä / Lapin tango, ja B-puolella Ragni Malmstenin Tango amerikkalaisittain / Tango metsässä. Vanhemmiltani sain syntymäpäivänä jotain Saukin ja Pikkuoravien määkimistä.  

Ei siis mitään tajua nykyajan meiningistä.  

Asiat kääntyivät paremmiksi, kun sain hankituksi sen verran rahaa, että pääsin itse ostoksille Väinönkadun musiikkikauppaan (Jyväskylä). Ensimmäinen ostokseni oli Beatlesien Please Please Me. Se on tallella hyllyssäni.

 

 

 

 

Onnittelut voittajalle

 

Kilpailuihin suhtaudun vähän epäröiden. Urheilussa ne ovat paikallaan, mutta kirjojen ja muiden taideteosten asettaminen paremmuusjärjestykseen ei mielestäni ole perusteltavissa.   

Hyväksyn kirjakilpailut kuitenkin siinä mielessä, että ne lisäävät yleisön kiinnostusta ja sitä kautta ovat hyödyllisiä, tosin vain niille jotka kilpailussa pärjäävät. Mutta hyvä että edes jollekin. Monet muutkin ansaitsisivat huomiota. Harva elää taiteen tekemisellä.   

Tässä mielessä ilahduin uudesta Finlandia-voittajasta. Ulla-Lena Lundberg ei ole kovinkaan tunnettu kaksikielisen maamme suomenkielisten lukijoiden keskuudessa, valitettavasti. Minä löysin hänen tuotantonsa tuttavan suosituksesta vasta muutama vuosi sitten. Toivottavasti nyt löytää moni muukin.   

Finlandian voittaneen kirjan Is (suom. Jää) ostin kirjamessuilta, ja pidin taas kovasti. Voittajan valinnut presidentti Tarja Halonen hehkutti lukukokemustaan, ja samaa voin sanoa itsekin. Tämä on kiehtova kertomus.  

Kilpailuun sinänsä en osaa ottaa kantaa, sillä minä - toisin kuin presidentti - olen lukenut voittajan lisäksi vain yhden muun ehdolla olleen kirjan. Ties mitä muita mestariteoksia siellä oli tyrkyllä. Silti annan aplodit Lundbergin lisäksi Haloselle, taiteita monipuolisesti harrastaneelle ja suosineelle entiselle presidentille. Sellaisia poliitikkoja ei ole paljon.  

En tiedä, olenko menettänyt paljon suuria lukuelämyksiä, mutta olen vuosien varrella yhä vahvemmin suuntautunut klassikoihin. Uudet kirjailijat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Omituisen häiriötilan tiedostaen seuraan muutamia ansiokkaiksi havaitsemiani kirjallisuusblogeja, jotta pysyisin kärryillä uutuuksien virrassa. Tartun kyllä uutuuteen, kun "esilukijoilta" saan kiinnostusta herättävän esittelyn ja arvioinnin. Ei sellaisia kuitenkaan aivan vyöryksi asti ole ilmaantunut.  

Kuvaan keräsin voittajakirjan viereen muut hyllystäni löytyvät Lundbergin kirjat.

 

 

Tuijotus

 

Matkustan usein raitiovaunulla. Pysäkki on aivan kotini edustalla Töölöntorilla.   

Raitiovaunuissa ei ole tapana puhua. Maalta Helsinkiin tulleet oudoksuvat ilmiötä. Ulkomailta tulleet - erityisesti vilkkaista ja seurallisista Välimeren maista tulleet - ovat suorastaan hämmentyneitä hiljaisuudesta. Aikoinaan jonkun väitettiin arvelleen, että oli joutunut vaunuun, jossa istui surun murtama joukko matkalla hautajaisiin.  

Muistan itsekin kokeneeni puhumattomuuden omituiseksi, kun olin juuri muuttanut Jyväskylästä Helsinkiin. Äkkiä siihen kuitenkin tottui. Puhumattomuuden rikkominen tuntuu nyt omituiselta, sellaiselta kuin helsinkiläistä käyttäytymiskoodia kerran kuvailin.  

Raitiovaunussa ei myöskään katsota muita matkustajia, korkeintaan kyräilevästi vilkaistaan. Raitiovaunussa tuijotetaan ikkunasta ulos. Tai luetaan kirjaa tai lehteä.  

Joskus tekisi mieli tietää, mitä vieressä tai vastapäätä istuva ihminen ajattelee. Voisi eläytyä hänen olemukseensa, mutta se onnistuu vain jos voi tarkkailla, eikä se ole sopivaa.  

Tuttava näyttelijä kertoi, että merkittävä osa ammattitaitoa on tarkkailla ihmisten olemusta, ilmeitä, liikkumista. Sillä tavalla löytää uskottavia hahmoja käytettäväksi roolin rakentamiseen. Erityisen hyödyllistä se on, kun rakentaa koomisia hahmoja, vaikkapa sketseihin. Voin uskoa. Pitäisi joskus kysyä, miten hän selviää tuijottamisesta. Voiko sitä tehdä huomaamatta?  

Tänään yksi mies tuijotti minua. En usko, että hän oli näyttelijä, en ainakaan tuntenut. Oli kiusallista. Ei voinut mitenkään suojautua. Olisipa takissani ollut huppu, olisin vetänyt sen suojaksi.  

Pitäisiköhän hankkia oheisessa mainoskuvassa oleva kapine suojautuakseni tuijottelijoilta. Tuollainen koppa naamalla olisi varmaankin tyylikästä ajella. Jos siihen leikkaisi pienet silmänreiät, voisi itse huomaamatta tarkkailla muita mutta itse olisi suojassa. Amerikkalaiset ovat tunnetusti innovatiivista kansaa.

 

 

 

Dessu sai taas kahvia juodakseen

 

Vaikka en ole pappi, olen viime päivinä saanut kahvia juodakseni - liiankin kanssa. Sellainen aiheuttaa närästystä.  

En itse ole liiallista määrää kahvia keitellyt vaan olen kyläillyt. Suomalaiseen kyläilykaanoniin kuuluu itsestäänselvyytenä, että kahvia keitetään, varsinkin jos kyläilypaikassa on emäntä paikalla. Jos olisi vain isäntä, juomatarjoilu saattaisi monipuolistua.   

Olen kyllä kahvin ystävä, mutta olen pitäytynyt kohtuudessa. Vakiomääräni on kolme kertaa päivässä kupillinen + santsaus. Nyt meni moninkertaiseksi. Kun tarjotaan, olisi epäkohteliasta kieltäytyä.  

Yhdestä tarjouksesta kuitenkin kieltäydyin. Loppuviikosta soitti puhelinmyyjä. Se oli sijoitusneuvontafirman sutkilta tuntuva nuori finanssileijona, joka kutsui minut käymään saamassa sijoituksilleni ammattitaitoista neuvontaa kahvikupin ääressä.  

Ensin kysyin, onko pullaa myös. Lupasi olevan. Sitten kysyin, onko kunnon kupit vai pitääkö juoda pahvimukista.  Lupasi järjestävänsä kunnon kupit. Sitten kysyin, onko konjakkia myös. Sitä hän ei uskaltanut luvata. Minä siitä suutuin, että kahvi ilman konjakkia on iljettävä sekoitus.   

En suostunut tulemaan, jos ei luvata konjakkia. Sijoitusneuvonnasta sen sijaan ei ole väliä, sen voisivat unohtaa. Osaan kyllä itse hoitaa sijoitukseni ilman hänen firmansa palveluja. Pidin pitkän puhuttelun kelvottomasta markkinoinnista.  

*    *   *    

Ensikosketuksen kahviin sain jo lapsena. Sekoituksen nimi oli silloin pullasuttu. Konjakkia siinä ei ollut, mutta kahvitilkkaan sekoitettiin maitoa, pullaa ja sokeria. Muistan pitäneeni siitä jotenkin oudolla tavalla. Varsinaisesti hyvää se ei ollut, oikeastaan aika pahaa. Mutta silti siihen tuli himo.  

60-luvun mummot istuivat kaiken aikaa kahvittelemassa, se on osa lapsuuden muistikuvaa. Mummoilla oli kummallinen tapa kaataa kahvi kupista lautaselle ("tassille"), pistää sitten sokeripala hampaiden väliin ja imeä sitten kahvi tassilta sokeripalan läpi suuhun. Sellaista ei näe enää.  

*   *   *    

Närästystä vähentääkseni olen yrittänyt siirtyä tavallisesta paahdosta tummaan ja samalla presso-keittimeen. Siinä on totuttelemista, mutta vaikutelma on myönteinen. Tuntuu tepsivän vaivaan. Konjakkia en kahvin kanssa kaipaa - se on vain markkinamiesten kiusaamiseksi keksitty konsti. Tuntuu tepsivän.  

*   *   *    

Olen tässä ollut pitkän syksyn varsin joutilas palkkatyöni osalta, niin kuin puolieläkeläisen kuuluukin. Nyt meininki muuttuu. Lähiviikot menevät työprojektin kimpussa ja päättyvät virkamatkaan, joka suuntautuu taas kerran Berliiniin. Bloginpito taitaa tohinan keskellä jäädä hunningolle.

 

 

Shemeikat

 

Katsoin äskettäin taas kerran Aki Kaurismäen elokuvan Juha (1999). Tämä pieni helmi on hyvin korkealla arvostuslistallani.   

Kaurismäki keksi tehdä Juhani Ahon romaanista mykkäelokuvan. Idea toimii. Väkevä kolmiodraama saa ansaitsemansa toteutuksen. Se on kuvaus viattoman ja puhtaan suomalaisuuden katoamisesta. Se ei kuitenkaan kuvaa kaukaista menneisyyttä, niin kuin Ahon romaani. Se kuvaa nykyisempää aikaa.   

Juha ja hänen vaimonsa Marja ajavat sivuvaunullisella moottoripyörällä kotiin päin oltuaan markkinoilla myymässä kasvattamiaan kaaleja. Kaikki on hyvin, elämä on hallinnassa. Aurinko paistaa pariskunnalle.  

Turmeltunutta maailmaa edustava Shemeikka ajaa urheiluautolla, joka menee rikki juuri Juhan ja Marjan talon kohdalla. Ystävällinen Juha auttaa pulaan joutunutta.  

Vieraan maailman viekoitukset tulevat Shemeikan mukana. Hän iskee silmänsä Marjaan, joka mielistyy. Juha ei huomaa mitään, ennen kuin on myöhäistä. Shemeikka vie Marjan synkkään betonimaailmaan, jossa aurinko ei näy. Lopussa käy huonosti.  

*   *   *    

Näitä legendaarisia Shemeikkoja riittää, kuvio on tosielämästä tuttu.   

Moraalistakin on asiaan liittyen puhuttu. Bisneksen suurmestari Björn Wahlroos selvitti taannoin kirjassaan, että liiketoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille, ei miettiä moraalikysymyksiä. Senhän me kaikki olemme toki havainneet ja yrittäneet ottaa oppia, jotta paremmin elämässä menestyisimme.  

Kaupungilla maleksiessani olen havainnut ilmiöitä, joissa liikemaailma ja Shemeikka kohtaavat. 

Yksi reaalimaailman legendaarinen Shemeikka on nyt joutunut mannekiiniksi liiketoiminnalle, joka kaupallistaa Kaurismäen elokuvan asetelman.   

Kuva, joka peittää kerrostalon seinän Fredrikinkadun ja Pohjoisen Rautatiekadun kulmassa, edustaa tätä uutta elämää, sitä, joka Shemeikan mukana saapui Juhan ja Marjan idylliseen maailmaan. Olen varma, että näin innovatiivinen bisnesidea tuottaa omistajilleen valtavasti rahaa. Suurmestarin ohjeet osoittautuvat taas kerran loistaviksi. Isänmaallisuuttakaan ei ole unohdettu: Suomen lippu on osa kuvaa. Bisnes pyörii, siinä sivussa Suomi nousee lamasta!  

Mainoskuvaa katsoessa katse kiertää kerrostalon kulman taakse. Siellä näkyy Temppeliaukion kirkko. Sen seinässä ei ainakaan vielä kiiku julisteita, vaikka kirkkokin kärsii rahapulasta. Rippikouluajoiltani muistelen, että kirkolla oli jotain kielteistä sanottavaa Shemeikan toimialan asioihin. Ehkä se ei ollut tärkeää. Kirkollahan on tärkeämpääkin puuhaa, esim. miettiä, keitä rakastuneita voidaan vihkiä, keitä ei.  

(Suurenna klikkaamalla kuva, jotta näet lukea yksityiskohdatkin)

 

 

 

Kaupalliset katastrofit

Katastrofielokuva ei ole minulle mieluinen lajityyppi. Enimmäkseen välttelen niitä ja muitakin isoja Hollywood-revityksiä. Kaikkein vastenmielisin laji on lentokonekatastrofielokuva. Minulla on tarpeeksi vaivaa hillitä lentoinhoni ilman elokuvan lisäämiä pelkoja. Koko aikuisikäni olen matkustellut työasioissa ympäri maailmaa, mutta koskaan ei vastenmielisyyteni lentämiseen ole kaikonnut.  

Katastrofi- ja Hollywood-asenteestani huolimatta katsoin äsken Titanic-elokuvan (James Cameron - 1997). Olen sen nähnyt uutena ja muistikuvissani se oli katastrofielokuvaksi kohtalaisen siedettävä. Mielikuva vahvistui nyt. Se ei ollut pelkkää revittelyä. Siihen oli onnistuttu saamaan uskottavalla tavalla hivenen verran inhimillisyyttäkin. Sankari ei ollut tyypillinen kovanaama.  

Muutama päivä aikaisemmin tuli elokuva Titanicin kohtalonyö (A Night to Remember - Roy Ward Baker - 1958). Se oli kelpo Brittiläistä tyylitajuista laatutyötä. Se soveltui hyvin Ylen laatutietoisen Teema-kanavan ohjelmistoon.  

Toinen vältettävä  asia katastrofielokuvien lisäksi minulle ovat mainoskanavat. Niitä pyrin välttämään ihan pelkästään mielen tasapainon vuoksi. Huippulaadukkaita ohjelmia niiltä kanavilta on jokseenkin turha odottaa, mutta keskinkertainenkin ohjelma - varsinkin elokuva - menee pilalle mainoskatkojen vuoksi.  

Niin tämäniltainen Titanickin.  

Traagisimmalla hetkellä, silloin kun epätoivoinen ihmisjoukko kamppaili henkiin jäämisestään, saimme mainoskatkon, jossa meille kaupattiin jäätelöä ja kissanruokaa. Lisäksi tuli tyrkkykatkelmia saman kanavan ohjelmista, joita ovat jääkiekko-ottelut ja Duudsonit.   

Tarkemmin ajatellen, taitavat nämä mainitut ohjelmat oikeastaan soveltuvan Titanic-katastrofin aihepiiriin. Olisikohan siinä jokin kätketty viisaus?  

(Kuvassa on katastrofielokuvista ensimmäinen, hauskin ja paras: Tappajahai. Sen jälkeen pelotti mennä uimaan mökkirannassakin Längelmävedellä.)

Koukussa?

60-luvun lopulla nuorena poikana juutuin seuraamaan Peyton Place -sarjaa. Sitä katsoivat kaikki. Monta vuotta sitä jatkui, mutta viimeiset vaiheet jäivät minulta näkemättä, sillä muutin pois Jyväskylästä eikä minulla enää ollut televisiota.  

Yksi päähenkilöistä oli Allison MacKenzey (Mia Farrow), lukioikäinenh tyttö, jonka ominaisuuksiin kuului kulkea kaupungilla ison kirjanipun kera. Muistan tunteneeni jonkinlaista etäihastusta. Samansorttisia ihastuttavia runotyttöjä löytyi onneksi Jyväskylästäkin.  

Allisonin äiti oli sitten aivan toista maata, mutta sellaisia räpsysilmiä monet aikuiset naiset taisivat Jyväskylässäkin olla. Tyttärissä ja tytärten äideissä oli osaltaan aineksia sukupolvien ristiriitaan (kuvassa Allison ja äiti)  

Peyton Placen vaikutuksesta ymmärsin, että liiallista sitoutumista pitkiin sarjoihin on syytä välttää. Tässä olen melko hyvin onnistunutkin. Takaa-ajettu oli toinen, johon kiinnyin. Siinä lääkäri Richand Kimble jahtasi epätoivoisesti vaimonsa murhaajaa. Kahdelta muulta tohtorilta, Ben Caseylta ja Kildarelta sen sijaan vältyin.  

Taisi olla Hermann Hesse, joka ivasi matalakulttuurista taipumusta venyttää sarjaksi kaikki, mikä menestyy. Hän tarkoitti kirjallisuutta. On ilmiö sielläkin, mutta elokuva ja televisio ovat kyllä venyttämisen mestarit.  

Myöhempinä vuosina Metsolat taitaa olla ainoa pitkä TV-sarja, johon juutuin. Sitä yleisesti pilkattiin junttien jutuksi. Minusta se oli huomattavasti mainettaan parempi, onnistunut ja oivaltava ajankuva aikakautensa Suomesta. Erikoinen yksityiskohta oli, että Kainuun syrjäkylille sijoittunut sarja oli pääosin suomenruotsalaista tekoa (Carl Mesterton).  

Kauniit ja rohkeat jätin väliin. Sitäkin pilkattiin, minä muiden mukana. Kesäasuntoni naapurin isäntä antoi sonnilleen nimeksi Ridge (ääntäminen "Ritke"). Työpaikallani Vuoronvarausvirastossa sarja hahmottui "akkojen" jutuksi. Ainoa tietämäni mies, joka tunnusti katsovansa sarjaa, oli Johannes Virolainen. Luultavasti Kyllikin määräyksestä.  

Nyt minä olen vaarassa uuteen addiktoitumiseen.  

Monta viikkoa on lööpeissä kohkattu Salaiset elämät -sarjan dramaattisesta jaksosta pitkänäperjantaina. Pitihän se katsoa, vaikka sarjaan en ennen ole koskenut.  

Olihan se dramaattinen, itsemurha keskellä parasta lasten katsomisaikaa. Tosin vain jakkaran keikahdus näkyi, kun Seppo potkaisi tyhjää. Tarina jäi pahaan paikkaan. Lopussa Sepon tuttu mies ja Metsolan pankinjohtajanainen aavistivat pahaa ja lähtivät rynnistämään.  

Melkoista silppua ohjelma oli. Mainoksia tuli suunnilleen viiden minuutin välein. Saimme kaupallista informaatiota tekohampaiden kiinnitysliimasta sekä kanavista, joilla esitetään jääkiekkoa. Seassa oli katkelmia, joissa Vares uhkaili naista raha-asioissa.  

Mutta uteliaisuus jäi. Tänään piti katsoa jatko-osa. Näin se koukuttaminen menee. Mutta tähän lopetan. Kaksi kertaa ei vielä ole koukuttuminen. Kolmas kerta olisi.  

Kuinka sattuikaan. Tarinassa oli jotain tuttua: Seppo kuoli pitkänäperjantaina ja heräsi kolmantena päivänä.