Salaliitto

Oletko tietoinen, että hallitus tarkkailee sinua salaa?

Hallitus on asentanut autosi renkaisiin salaisen sirun, joka lähettää signaalin tiedustelupalvelun satelliittiin. Näin hallitus on kaiken aikaa selvillä kulkemisistasi. – Tämä on kommunistidemokraattihallituksen suuri salaliitto, jolla kunnon kansalaiset saadaan pidetyksi kurissa.

Kaveri antoi minulle kesällä kaksi kirjaa luettavaksi. En ole vielä lukenut – tuntuivat silloin vähän tarpeettomilta. Nyt kuitenkin lännen suuressa maassa on käynnissä räyhämielten rynnistys, jossa näiden kirjojen sisältö on muuttumassa vallitsevaksi todellisuudeksi.

Valta on siirtymässä litteän maan kannattajille, rokotusten vastustajille, tieteen vastustajille, poliittisen oikeuslaitoksen toteuttajille, valkoisen vallan edistäjille, vähemmistöjen oikeuksien lakkauttajille, ilmastonmuutoksen kieltäjille ja fundamentalistikristityille. Raamatusta löytyy täsmäohje kaikkeen.

Kyllä minun nyt täytyy nuo kaverin kirjat lukea, sillä tästä lännen suuren maan prosessista ne kertovat – ja siinä sivussa Suomestakin.

Kaveri ei tuonut kirjoja sen vuoksi, että epäilisi minun olevan altistunut tällaiselle meiningille. Enemmänkin tarkoituksena oli levittää herätyshuutoa, että vastaan pitäisi ruveta rimpuilemaan. Ettei ihan hulluksi pääsisi menemään. Merkit ovat pahaenteiset, eikä tuhoisassa kehityksessä auta, vaikka kuinka rukoilisivat.

Kyllä minut voi tiedeuskoiseksi määritellä. On tietynlainen koulutus ja paljon altistusta tutkimustiedolle ja ymmärrykselle siitä, miten tiede ja tutkimusmaailma toimivat. Luottamus ei tarkoita, että minun itseni pitäisi osata tarkastaa jokaisen lääketieteellisen tutkimuksen pätevyys, vaan sitä, että tunnen, miten tietoa tuotetaan ja millä perustein sitä voidaan arvioida. Tutkimuksen heikkoudet osoitetaan analysoimalla tulkintaa, argumentaatiota ja lähteiden käyttöä. Tutkijan naamalla ei ole niin väliä.

Näin ei kaikilla ole. Rokotustutkimuskeskuksen lääkäri tuolla, Youtuben rokotusvastustajien ryhmä täällä, naapurin Raimo tuossa. On niitä jotka ”tietävät” kaikenmaailman Magneettimedioiden perusteella, että maapallo on litteä ja rokotteet paha. Ja sitten on niitä, jotka ”tietävät” kaikenmaailman Ylen A-studion perusteella päinvastaista. Kaikkiko tasaveroisia? - Demokratia on kelvoton keino totuutta etsiessä vaikka onkin hallintohommissa yleensä kelvollinen.

Kyllä tämä allergisuus järkipuheille nyt Suomessakin lähtee kasvuun, kun se on osoittautunut isossa maassa voittavaksi strategiaksi. Miten se ennustikaan alikersantti Lahtinen? Se yks kohjo sieltä Amerikasta (?) menee ensin, ja meirän nilkit painaa perässä. Meinaan, se on repiny suutansa siihen malliin, ettei yhtään tarvitte epäillä."

Vielä tuohon alun kertomukseen kommunistidemokraattisen hallituksen salaisista puuhista. Onneksi joku on keksinyt konstin, miten suojautua tarkkailulta. Hanki puutarhurin oksasakset ja leikkaa salaisen sirun antenni poikki.

 

Veitikoita, onhan heitä

Miten sattuikaan, että käteen osui satiirimestari Veikko Huovisen kirja Veitikka (1971), Se kertoo Hitleristä.

Veitikkaa selaillessa juolahti mieleen ihmettely, miksei kukaan satiirikko ole kirjoittanut kirjoja tämän nykyisen maailmanajan veijareista. Onhan sellaisia.

[Kirjoitettu päivänä, jolloin eräässä suurvallassa pidetään presidentinvaalit ja ääntenlaskenta on parin tunnin päästä alkamassa. – Valistunut arvaukseni on, että nämä ovat viimeiset presidentinvaalit pitkään aikaan siinä maassa – valinta voidaan hoitaa kätevämminkin, kuten eräiden maiden malli osoittaa.]

 

Pitäisikö olla huolissaan?

Tavallisesti hyvin luotettavaksi tietolähteeksi tunnettu amerikkalainen showtähti on kertonut, että Springfieldin kaupungissa Ohiossa haitilaiset pyydystävät ja syövät kantaväestön lemmikkieläimiä, kuten kissoja ja koiria.

Siitäkös mekkala on noussut. Väitteen todenperäisyyttä on jopa uskallettu epäillä. Puhuuko veitikka totta vai pilaileeko?

Eikös Suomessakin ole esitetty televisiossa ohjelmaa nimeltä Pitäisikö olla huomissaan? Ja vuosia aikaisemmin ohjelmaa nimeltä Valehtelijoiden klubi? Tyylilaji oli kai satiiri, joka on yksi huumorin lajeista. Sitä kuulemma hölmöt eivät ymmärrä huumoriksi vaan ottavat tosissaan.

Syömiseen liittyvästä satiirista mieleen nousi heti eräs Swift, etunimeltään Jonathan, ei Taylor. Tämä jälkimmäinen kuuluu suhtautuvan penseästi mainitun amerikkalaisen showtähden puheisiin. Jonathan (1667 – 1745) sen sijaan oli menestynyt angloirlantilainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Gulliverin retket. Näiden kahden Swiftin mahdollisesta sukulaisuudesta minulla ei valitettavasti ole tietoa. Jotain yhdennäköisyyttä olen havaitsevinani erityisesti suun ja leuan piirteissä.

                                                      Swift Taylor                Swift Jonathan

Jonathan Swift esitti aikanaan kirjoituksessa nimeltä Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen (A Modest Proposal – 1729), että lapsista voitaisiin laittaa herkullista ruokaa. (Kissojen ja koirien herkullisuudesta en löydä mistään mitään tietoa)

Monet uskoivat hänen olevan tosissaan. Swift kuitenkin pyrki osoittamaan, miten julmasti englantilaiset alistivat vihreän saaren köyhää väestöä, mutta hän sai satiiria ymmärtämättömiltä lukijoilta osakseen kannibaalin maineen. Kirjailijan mukaan hänen ehdotuksensa toteuttaminen vähentäisi katolisten määrää ja saisi miehet kohtelemaan vaimojaan paremmin, koska he tietäisivät, miten paljon rahaa vauvalla voitaisiin ansaita.

 

                                                              Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus, 

                                                joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen

Miehekästä meininkiä

Olen ihmetellyt, miksi presidenttiehdokkailta ei kysytä heidän kirjallisista mieltymyksistään – ja saman tien muistakin taiteista. Vai eivätkö ne kuulu presidentin tehtäviin tai valtaoikeuksiin? Minua ilahduttaisi tietää, että presidentti lukeekin jotakin.

Kekkonen luki paljon, se tiedetään. Kirjallinen sivistys näkyi ja kuului hänen rehevässä ilmaisussaan. Kirjailijavaimo Sylvillä varmaankin oli vaikutusta asiaan.

Niinistö sai minulta monta sympatiapistettä, kun hän yllättäen ilmestyi julkisuuteen haastattelemaan amerikkalaista Paul Austeria tämän käydessä Suomessa muutama vuosi

sitten. Ja hyvin haastattelikin, oivaltavia ja analyyttisiä kysymyksiä ja keskusteluja. Vaimo on kirjallisuuden ammattilainen. Erinomaisia valintoja sisältävä runoantologia Katso pohjoista taivasta (Otava 2017) on Jenni Haukion toimittama.

Hufvudstadsbladet on sentään valtavirrasta poikkeava kulttuurilehti. Se esitti eilen (3. helmikuuta) presidenttiehdokkaille kysymyksen: ”Vad är din relation till finlandsvensk poesi?”

Kysymys on hyvä, vaikkakin hieman suppea-alainen, mutta se on ymmärrettävä, kun ottaa huomioon lehden kohderyhmän. Ihan tasapuolinen kysymys ei ole, sillä vain toinen ehdokkaista kuuluu itse tuohon kohderyhmään.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Se kohderyhmäläinen ”svarade att hans relation till poesin tyvärr är ganska svag” eikä näin ollen vastannut kysymykseen mitään. Yhden kirjailijan hän kuitenkin mainitsi henkilökohtaiseksi tuttavakseen (Mårten Westö). Tämä ei nyt kuitenkaan pelasta noloa tilannetta, sillä hän ei ole runoilija.

Se ei-kohderyhmäläinen ehdokas onneksi pelasti nolon tilanteen. Hänelle tuttuja olivat Claes Andersson, Tove Jansson ja Märta Tikkanen sekä 70-luvulla ilmestynyt runouteen erikoistunut alakulttuurilehti Fågel Fenix.

Hyvä näin. Tästä(kin) tuli minun arvoasteikollani toiselle ehdokkaalle plussaa ja toiselle miinusta.

Tällaiset runoaiheet eivät taida olla nykyhetken yleiselle mielipiteelle merkitseviä. Nyt menestyvän ehdokasmiehen pitäisi olla karski ja jämerä. Suosiota tulee puheista, joissa toistuu Kova kovaa vasten ja Rautaa ja piikkilankaa rajalle!  Jos ehdokkaalla ei oikeasti ole luonnetta tuollaista suustaan päästellä, pitäisi edes pikkuisen oppia teeskentelemään. Jos ei yhtään yritä, häviää taatusti vaalipelin.

Jossakin katsannossa saattaa olla suoranainen haitta, jos ehdokas tuntee runoja ja loruja. Onhan muillakin henkilökohtaisilla vähemmistösuuntautumisilla ilmeisesti haitallista vaikutusta.

Tällaisessa maailmanajassa meikäläinen runojen ystävä tuntee olevansa aika omituinen olento, kun  huomaa innostuneensa keskustelemaan blogissaan vaikkapa jostakin lyriikan havainnosta (ks. edellisen blogikirjoitukseni kommenttiketju).

Se ei taida olla ollenkaan miehekästä meininkiä.

[jatkuu, ehkä…]

(Elokuvat: 1. Edvin Laine / Väinö Linna: Tuntematon sotilas  -1955  /  Åke Lindman)  ///  2.  Peter Weir: Dead Poets Society -1989  / Kuolleiden runoilijoiden seura  /  Robin Williams)

Parempaakaan tekemistä

On vaaalipäivän aamuyö. En ole paljon ehdokkaiden televisioväittelyitä katsellut enkä vaalikoneita kokeillut. Tiesin ilmankin, ketä äänestän.

Äänestin ennakkoon. En taktikoinut, vaikka selvää oli, että ehdokkaani ei pääse toiselle kierrokselle. Luotin, että toissijainen ehdokkaani pääsee. Sitten äänestän häntä.

(Kuvassa entisiä vaalien voittajia Neitsytpolulla sijaitsevan  ravintola Saslikin Presidentti-kabinetin seinällä. Siellä olin äskettäin viettämässä erästä vuosijuhlaa.)

Viime hetkillä on kuitenkin noussut epävarmuutta. Entä jos toissijainen ehdokkaani ei pääsekään jatkoon?  Voiko käydä niin, että joudun kakkoskierroksella äänestämään ehdokasta, joka ei ole edes kolmossijalla arvostuslistallani estääkseni kaikkein kammottavimman vaihtoehdon nousun presidentiksi?

Taitaa käydä niin, että illalla katson televisiosta vaalitulosohjelman, vaikka parempaakin tekemistä olisi tarjolla.

Parempaa tekemistä on ollut myös noiden runsaiden vaalikeskustelujen aikaan. Olen katsellut elokuvia ja dokumentteja.

Kaija Saariahosta kertovan Universumin kaiut katsoin kahteen kertaan – niin antoisa se oli tällaiselle musiikin tumpelolle. Ohjelma auttoi ymmärtämään.

Taas kerran muistuu mieleen, että monenlaisessa minäkin olen osunut olemaan paikalla. 1970-luvun loppupuolella istuskelin usein Sibelius-Akatemian kuppilassa. En minä siinä talossa ollut oppia saamassa vaan riiustelemassa. Odottelin oppituntien päättymistä ja riiustelukumppanin vapautumista illan rientoihin.

Juuri niinä vuosina nämä myöhempien aikojen maailmanluokan mestarisäveltäjät ja kapellimestarit olivat tavallisia opiskelijoita ja istuskelivat tauoilla samoissa pöydissä. Naamat tulivat tutuiksi. Kerran jouduin avec-ominaisuudessa jopa Korvat auki –yhdistyksen kokoukseen ravintola Eliten kabinettiin. En suoraan sanoen paljon ymmärtänyt, mistä puhuttiin, mutta ehkä se ei päällepäin näkynyt.

Selma Lagerlöfistä kertova dokumentti oli hämmentävän hyvä kuvitukseltaan. Mistä ovatkin löytäneet niin moni-ilmeistä ja tarkkaa materiaalia aikakaudesta, paikoista ja henkilöistä. Lagerlöfiä henkilönä olen ennen tätä tuntenut huonosti. Gösta Berlingin tarun, Jerusalemin ja Peukaloisen retket olen lukenut. Olen valokuvien perusteella luullut häntä Mårbackan totiseksi tädiksi, mutta nyt käsitys muuttui. Hänhän olikin aikamoinen emansipaattori ja seksuaalisten tabujen rikkoja.

Karen Blixen ei myöskään ole ollut minulle kovin tuttu. Pari kirjaa olen joskus lukenut ja elokuvan Minun Afrikkani nähnyt. Nyt löytyi elokuva, joka antaa hänestä aika oudon käsityksen yrityksessä luoda suhdetta nuoreen mieheen. Elokuva yllyttää minua paremmin perehtymään Blixenin tuotantoon.

Suosittelen: katsokaa kun ei ole parempaakaan tekemistä. Hienoa tavaraa on  tarjolla Ylen Areenassa.

 

Kaikille sama

Ensin ihmettelin, mistä tämäkin mielleyhtymä päähäni pälkähti.  Miksi päässä pyörii koko ajan vanha tuttu sitaatti Lapualaisoopperasta:  "Laki on kaikille sama, /  vain tuomiot vaihtelevat."  (Arvo Salo - 1966). Ja taisi Pentti Saarikoskellakin olla jotain osuutta näihin sanoihin.

Sitten keksin. Olisikohan päivän odotetuilla uutistapahtumilla USAn presidentinvaihdoksesta jotain osuutta tällaisiin mietteisiin? 

                                                             (HS 19.01.2021)

 

Synkkää aikaa 2

On yö, kello on yli kaksi. Ulkona on pimeää. Tori on tyhjä, mitään ei ole tekeillä. Synkäksi ajaksi tätä voi sanoa, Brechtiäkin muistaen. Korona ja kaikki, vaikka siitä Brecht ei tiennyt.

Tänä yönä synkkä aika joko hieman hälvenee tai sitten synkistyy entisestäänkin. Tai sitten sekä hälvenee että synkistyy. Tieto suunnasta alkaa virrata televisiosta pienen hetken kuluttua. Aion katsoa.

Tämä kirjoitus on jatkokertomuksen kakkososa. Ykkösosa löytyy kohdasta 14. marraskuuta 2016. Sen kirjoitin neljän vuoden takaisesta yöstä, jonka vietin sairaalassa. Siellä koettiin potilaiden ja henkilökunnan yhteinen tyrmistys.

Siitä yöstä on suora yhteys tähän yöhön. Sama asia esillä taas.

Nämä välissä eletyt neljä vuotta ovat olleet täynnä tyrmistystä. Ei ole voinut muuta kuin silmät selällään toljottaa Amerikan meininkiä. Siellä on mennyt kaikki sekaisin.

On vaikea ymmärtää, miten siellä on tällaiseen tilanteeseen tultu. Miten niinkin suuri osa kansasta on innostunut tällaisesta menosta.

Presidentti on löytänyt vahvimmaksi tukiryhmäkseen valkoisen konservatiivikristillisen oikeiston. On vaikea ymmärtää ajatuksen kulkua, jolla juuri konservatiivikristityt ovat löytäneet tämän presidentin ihanteekseen, jos ei nyt ihan uudeksi messiaaksi niin vähän siihen suuntaan, jonka lumoamina uskomattomat riekkujaiset ovat lähteneet vauhtiin. Pyssyt kädessä liput liehuen kaikki salaliittoteoriat, litteän maapallot, rasismit, valehtelut ja kaikki.

Minun on mahdoton nähdä tässä rymistelyssä kristillisyyden häivääkään. Minulle, uskonnoista vieraantuneelle, kristillisyys kuitenkin näyttäytyy  eurooppalaisen sivistysvirtauksen ja kulttuurin perustana, kaikista kummallisista  outouksistaan huolimatta.

Tämä yönä sitten selviää, jatkuvatko riekkujaiset. Vai jääkö ratkaisu auki, entä voittajaksi julistautuminen, häviön tunnustaminen, entä ääntenlaskun meno sekasotkuksi. Pahimmillaan alkaa ties minkälainen katusota. Maailma pidättelee jännittyneenä hengitystään.

(Selvennykseksi, jos joku lukee tämän kirjoituksen vuosia myöhemmin eikä ymmärrä, mistä puhun. Yhdysvalloissa on tänään presidentinvaalit, ehdokkaina Donald Trump ja Joe Biden. Tilannetta kuvataan kiihtyneeksi. TV-lähetys ääntenlaskennasta alkaa klo 02.30, nyt kellon on muutamaa minuuttia vaille.)

Muutoksia

Kalenterissani on punaisella kynällä tehty merkintä tälle päivälle, sunnuntaille. Ja iso huutomerkki perässä. Merkintä on peräisin suunnilleen suosi sitten tulleesta kutsusta erääseen tilaisuuteen.

Ajatus rasitti mieltäni alusta asti. Minun olisi pitänyt pitää puhe. Olisi pitänyt pukeutua pyhäpukuun, kätellä sinne tänne, varmaan halaillakin ja antaa europoskipusuja. Olla kovin sosiaalinen.

Tilaisuus piti tietenkin peruuttaa, tunnetusta syystä. Jotain iloa koronastakin.

Merkintä jäi kuitenkin pysyvästi kalenteriini, sillä tein sen kuulakärkikynällä. Rasti vain päälle. Jos olisin tehnyt merkinnän lyijykynällä, olisin kumittanut sen näkymättömiin. Ehkä parempi näin, nyt voin vuosien kuluttua selaillessani kalenteria yrittää muistella, että mikähän tuokin oli.

Kättely, niin, sehän taitaa poistua kokonaan käyttäytymiskoodeistamme. Halailut ja suudelmatervehdykset tänne eivät ole koskaan kai erityisemmin tänne juurtuneetkaan. Eivät juurtuneet minuunkaan, vaikka sain aikoinaan edellisen vuosituhannen lopuilla suorastaan koulutuksen niiden oikeaoppiseen käyttämiseen. Koulutus tarjottiin itse pääkallonpaikalla Brysselissä Erkon firman järjestämässä tilaisuudessa toimittajille ja muille. Taidollani olen myöhemmin yrittänyt jopa vähän brassailla, mutta ei se silti ole juurtunut osaksi persoonaani.

Itse tasavallan päämies on miettinyt, miten käy ensi itsenäisyyspäivän suuren kättelyn, jos tuo virus ei hellitä. Olisiko parempi siirtyä suosiolla vanhaan intiaanien tervehtimistapaan. Siihen, jossa nostetaan käsi pystyyn ja sanotaan UGH. Se tervehdys tulee jo lapsille tutuksi Aku Ankasta.

Pieni selailu intiaanikulttuureiden sisältöihin palautti mieleen toisenkin intiaaneihin ja valkoihoisiin presidentteihin liittyvän aiheen. Se on varmaankin tuttu monille lukijoille, mutta se ansaitsee tulla nostetuksi muistiin taas.

Se on intiaanipäällikkö Seattlen tervehdys Yhdysvaltain presidentille. Ei kuitenkaan nykyiselle vaan vuonna 1854 vallassa olleelle presidentille.

Ei olisi yhtään pahitteeksi, että nykyisellekin tällaista viestiä lähetettäisiin, sillä tämä on kauneinta ja viisainta luonnon ja omaperäisen kulttuurin puolesta sanottua sanaa, mitä tiedän. Siitä jos mistä on puutetta nykyisin.

"Washingtonin suuri päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa meidän maamme.
Suuri päällikkö lähettää meille myös ystävyyden sanoja ja vaikuttaa hyvää tahtoaan meille.
Se on hänelle kunniaksi, sillä me tiedämme, että valkoinen mies voi tulla aseiden kanssa ja ottaa maamme, ellemme myy.

Kuinka kukaan voi ostaa tai myydä taivasta yläpuoleltamme tai maan lämpöä?
Koko ajatus on meille outo.
Ellemme omista ilman raikkautta tai veden kimallusta, kuinka kukaan voi ne ostaa?
Jokainen pala tätä maata on pyhä minun kansalleni.
Jokainen kiiltävä männynneulanen, jokainen rannan hiekkajyvä, usva hämärtyvässä metsässä, jokainen aukio ja jokainen pörräävä hyönteinen on pyhä kansan muistoissa ja kokemuksissa.
Puissa virtaava mahla kuljettaa mukanaan punaisen miehen muistoja.
Siirtyessään tähtien pariin unohtavat valkoisen miehen kuolleet sen maan, jossa he ensi kerran näkivät päivänvalon.
Meidän kuolleemme eivät koskaan unohda tätä ihmeellistä maata, koska se on punaisen miehen äiti.
Me olemme osa tätä maata ja se on osa meitä.
Tuoksuvat kukat ovat sisariamme, kauris, hevonen ja mahtava kotka ne ovat veljiämme.
Kallioiset harjanteet, niittyjen rehevyys, ponin ruumiin lämpö ja ihminen --- kaikki kuuluvat samaan perheeseen.
Kun siis Washingtonin Suuri Päällikkö lähettää meille sanan, että hän haluaa ostaa maamme, hän vaatii meiltä todella paljon.
Suuri päällikkö sanoo, että hän varaa meille paikan, jossa voimme elää omissa oloissamme, levossa ja rauhassa.
Hän olisi meidän isämme ja me hänen lapsiaan.
Me siis harkitsemme tarjoustasi ostaa meidän maamme.

Mutta se ei ole helppoa. Sillä tämä maa on meille pyhä.
Purojen ja jokien kimaltava vesi ei ole vain vettä, vaan se on meidän esi-isiemme verta.
Jos me myymme tämän maan, täytyy teidän muistaa, että se on pyhä.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että se on pyhä ja että jokainen häilähtävä varjo järvien kirkkaassa vedessä todistaa minun kansani elämän tapahtumista ja muistoista.
Veden solina on minun isäni isän ääni.
Virrat ovat veljiämme, ne sammuttavat janomme.
Virrat kantavat kanoottejamme ja ruokkivat lapsemme.
Jos me myymme sinulle maamme, teidän täytyy muistaa ja myös opettaa lapsillenne,
että virrat ovat veljiämme ja teidän veljiänne, ja teidän tulee kohdella niitä niin kuin veljiänne.

Punainen mies on aina joutunut väistymään etenevän valkoisen miehen tieltä, niin kuin usva häipyy vuorilta aamuauringon noustessa.
Mutta meidän isiemme tuhka on pyhä.
Heidän hautansa on pyhä tanner ja niin ovat nämä kunnaat, nämä puut; tämän maan kolkka on pyhitetty meille.
Me tiedämme, ettei valkoinen mies voi ymmärtää meidän teitämme.
Hänelle yksi paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin, sillä hän on kuin muukalainen, joka tulee yöllä ja ottaa maasta, mitä tarvitsee.
Maa ei ole hänelle veli vaan vihollinen, ja kun hän on voittanut sen, hän jatkaa matkaansa.
Isiensä haudat hän jättää taaksensa eikä välitä.
Hän ryöstää maan lapsiltaan, siitäkään hän ei välitä.
Hänen isiensä haudat ja hänen lastensa perintöoikeudet on unohdettu.
Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita,
joita voi ostaa, ryöstää ja myydä kuin lampaita tai lasihelmiä.
Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa.

Mitäpä minä tiedän. Meidän tapamme eivät ole teidän tapojanne.
Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin.
Mutta ehkäpä punainen mies on villi eikä ymmärrä.
Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungeissa.
Ei yhtään paikkaa, jossa voi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan.
Mutta ehkä kaikki johtuu siitä, että olen villi enkä ymmärrä.
Melu vain loukkaa korvia.
Ja mitä on elämä, ellei voi kuulla kehrääjän yksinäistä huutoa tai sammakoiden kinastelua yöllä lammen ympärillä?
Minä olen punainen mies, enkä ymmärrä sitä.
Intiaani kaipaa lammen kasvien yli suhahtavan tuulen pehmeää ääntä ja metsä havujen tuoksua tuulessa sateen jälkeen.
Ilma on kallisarvoista punaiselle miehelle, sillä kaikilla elävillä on osansa jokaisessa hengenvedossa; eläimet, puut, ihmiset --- kaikki hengittävät samaa ilmaa.
Valkoinen mies ei näytä huomanneen ilmaa, jota hän hengittää.
Hän on löyhkälle turta kuin päiviä kuolemaisillaan ollut mies.
Mutta jos me myymme sinulle maamme, täytyy teidän muistaa, että ilma on meille kallisarvoista, sillä se jakaa henkensä kaiken sen elämän kanssa, jota se ylläpitää.
Tuuli, joka antoi isoisällemme hänen ensimmäisen hengenvetonsa, ottaa vastaan myös hänen viimeisen huokauksensa.
Ja tuulen täytyy antaa myös lapsillemme elämän henki.
Ja jos me myymme maamme, täytyy sinun pitää se erillään ja pyhänä; paikkana jonne valkoinen mieskin voi tulla maistamaan tuulta, jolle niityn kukat ovat antaneet tuoksun.

Niin me harkitsemme tarjoustanne ostaa maamme.
Jos me päätämme hyväksyä sen, minä asetan yhden ehdon:
Valkoisen miehen pitää kohdella kaikkia eläimiä alueella veljinään.
Minä olen villi, enkä ymmärrä mitään muuta tapaa.
Olen nähnyt tuhansien puhvelien mätänevän preerialla valkoisen miehen jäljiltä, kun hän ampui ne ohikiitävästä junasta.
Minä olen vain villi, enkä voi ymmärtää, miksi savuava rautahevonen olisi tärkeämpi kuin puhveli, jonka me tapamme vain pysyäksemme hengissä.

Mitä on ihminen ilman eläimiä? Jos kaikki eläimet olisivat poissa , ihminen kuolisi hengen suureen yksinäisyyteen.
Sillä mitä tahansa tapahtuu eläimille, tapahtuu ennen pitkää myös ihmiselle.
Kaikilla on yhteys.
Teidän täytyy opettaa lapsillenne, että maa heidän jalkojensa alla on esi-isiemme tuhkaa.
Niin että he kunnioittavat maata, joka on kyllästetty heidän kaltaistensa elämällä.
Opettaa lapsillenne, mitä me olemme opettaneet lapsillemme, että maa on meidän äitimme.
Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille.
Jos ihminen sylkee maata, hän sylkee itseään.
Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle.
Tämän me tiedämme.
Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen.
Kaikki luodut ovat yhtä.
Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille.
Ei ihminen kutonut elämän kudosta, hän on vain sen säie.
Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.

Mutta me harkitsemme tarjoustasi muuttaa reservaattiin, jonka olet varannut minun kansalleni.
Elämme syrjässä ja rauhassa.
Ei se paljon merkitse, missä asumme päiviemme loppuun.
Lapsemme ovat nähneet isiensä nöyryyttävän tappion.
Soturimme ovat häpeästä tappion jälkeen vajonneet joutilaisuuteen ja saastuttaneet itsensä makeilla ruuilla ja kovilla juomilla.
Merkitsee kovin vähän, missä me vietämme loput päivämme.
Niitä ei ole monta.
Vain joitakin tunteja, joitakin talvia vielä, eikä yhtään lasta niistä suurista heimoista, jotka kerran elivät ja asuivat tällä maalla tai jotka nyt vaeltavat pieninä ryhminä metsissä, ole jäljellä suremassa sen kansan hautojen äärellä, joka kerran oli yhtä mahtava ja toiveikas kuin sinun kansasi nyt.
Mutta miksi murehtisin kansani menoa.
Heimot koostuvat vain ihmisistä, ei muusta.
Ja ihmiset tulevat ja menevät kuin meren aallot.

Ei myöskään valkoinen mies, jonka Jumala puhuu hänelle kuin ystävä ystävälle, ole mikään poikkeus yhteisestä kohtalostamme.
Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää.
Yhden asian me tiedämme, asian jonka valkoinen mies voi joskus tajuta --- meillä on yhteinen Jumala.
Te voitte luulla, että omistatte Hänet niin kuin tahdotte omistaa maamme.
Mutta sitä ette voi.
Hän on kaikkien ihmisten Jumala ja hän tuntee samaa sääliä niin valkoista kuin punaistakin kohtaan.
Tämä maa on Hänelle kallis ja joka vahingoittaa sitä, halveksii sen Luojaa.
Myös valkoiset katoavat ehkä ennemmin kuin kaikki muut heimot.
Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa.
Mutta hukkuessanne te loistatte kirkkaasti sen Jumalan voiman sytyttäminä, joka toi teidät tähän maahan ja jossain erityisessä tarkoituksessa antoi teille vallan tämän maan ja punaisen miehen yli.
Se tarkoitus on meille mysteeri, sillä me emme ymmärrä, kun puhvelit tapetaan, villihevoset kesytetään, metsien salatut lokerot täyttyvät ihmisjoukoilla ja kypsien kukkuloiden näkymät pilataan puhuvilla rautalangoilla.
Missä on tiheikkö? Poissa. Missä on kotka? Poissa.
Hyvästit ketterälle hevoselle ja ajolle?
Se on elämän loppu ja lopun alku.

Niin me harkitsemme ehdotustasi ostaa meidän maamme. Jos me suostumme, teemme sen varmistaaksemme itsellemme reservaatin, jonka olet meille luvannut.
Ehkä me siellä voimme elää loput päivämme niin kuin haluamme.
Kun viimeinen punainen mies on kadonnut täältä ja hänen muistonsa on vain pilven varjo, joka lipuu preerian yli, viipyvät kansani henget näillä rannoilla ja näissä metsissä.
Sillä ne rakastavat tätä maata, kuin vastasyntynyt rakastaa äitinsä sydämenlyöntejä.

Jos me siis myymme sinulle maamme, rakastakaa sitä, niin kuin me olemme sitä rakastaneet.
Huolehtikaa siitä, niin kuin me olemme siitä huolehtineet.
Pitäkää mielessänne sen kuva sellaisena, kuin se on nyt, kun otatte sen meiltä vastaan.
Ja kaikella voimallanne, kaikella mielellänne, kaikella sydämellänne säilyttäkää se lapsillenne ja rakastakaa sitä, niin kuin Jumala rakastaa meitä kaikkia.

Erään asian me tiedämme.
Meidän Jumalamme on sama Jumala.
Tämä maa on Hänelle kallis.
Valkoinenkaan mies ei voi välittää yhteistä kohtaloamme.
Voi olla, että meistä lopulta tulee veljiä.
Sen me näemme."

Ei paljon naurata

Kiitän onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin. Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.

Sukkelia puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen, toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä kohteliaasti muiden mukana.

Olen tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.

Äskettäin tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa. Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa. Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.

Sketsiviihde on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä hahmon loputtomasta toistamisesta.

Lapsuudesta muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.

Vitsi on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan. Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa luki jotain sellaista, että "en ole gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi ei käynyt. Miksiköhän?

Tämän päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".

Siinä se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset, jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää. Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.

Pidän Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman pilkan kohteeksi.

Samanlaista visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?

Ihan kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti. Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee  muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.

Anarkistista pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!

Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"
Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.

Perinteisin menoin

Juhlakauden pääsisältönä minulla olivat kirjat ja elokuvat. Innostuin lukemaan Tšehovin novelleja. Niistä ei pääse koskaan eroon, eikä ole syytä päästäkään. Elokuvatarjonnan ydin olivat Teeman festivaalista vielä katsomattomat This must be the place, Blue Valentine ja Mestari sekä Richard Linklaterin vanhastaan tutut Rakkautta ennen aamua ja Rakkautta ennen auringonlaskua.

Itsenäisyyspäivän perinteisiini kuuluu käydä katsomassa, miten tämä maa voi. Sen näkee parhaiten Hakaniemen torilla. Eipä ole voinnissa kehumista. Muina päivinä saman näkee Helsinginkadulla, jossa Veikko Hurstin Laupeudentyö jakaa ihmisille ruokaa. Nyt Hakaniemen torilla Köyhien linnanjuhlassa ruokalistalla oli hernesoppa, voileipä ja kahvi. Väkeä oli jonoissa paljon. Juhlamielen ylevyydestä en oikein osaa sanoa.

Minulla taas oli kotona päivälliseksi bataattikeittoa, pestolohta lisukkeineen ja mustikkapiirakkaa. Juomana viini. Juhlaan olin kutsunut kaksi vierasta. Juhlamieli oli korkealla.

Illalla sää oli kurja, joten pysyin sisällä. Televisiosta katselin vuoden tärkeintä ja suosituinta ohjelmaa. Onkohan Yle huomannut kaupitella tätä ohjelmaformaattia ulkomaisille tv-yhtiöille? Ja miksi Yle ei esitä uusintoina vanhoja Linnanjuhlia. Juhlia on televisioitu jo yli 50 vuotta, joten uusia jaksoja riittäisi esitettäväksi vaikka joka sunnuntai-ilta vuodet läpeensä. Miljoona katsojaa ellei kaksikin, ja Yle olisi niillä kaikkien katsojamittausten kärjessä pysyvästi.

Linnaan oli kutsuttu erityisen paljon vapaaehtoistyössä kunnostautuneita henkilöitä. Se oli hieno kunnianosoitus tälle tärkeää ilmaista työtä epäitsekkäästi tekevälle joukolle. Lisäksi juhlassa oli mukana valtakunnan poliittisen ja taloudellisen vallan ja päätöksenteon eliitti. Heidän juhlamielensä näytti olevan aivan erityisen korkealla.

Mielenosoittajat häädettiin johonkin etäämmälle, Unioninkadulle. Vanhana 70-luvun mielenosoitusveteraanina katselen asiaa kokenein silmin (tosin ei silloin vastustettu presidentinlinnan juhlia, kohteet olivat aivan muualla). Tämä nykyinen meininki tekee pahaa. Käyttäytyvät kuin humalainen rosvojoukko. Ei sellaisella saada mitään hyödyllistä aikaan. Näin vain aiheutetaan vahinkoa ja lisätään yleistä antipatiaa tavoitteita vastaan.

Mitä syytä mielenosoituksille voisi olla?

Yksi iso syy oli siellä Hakaniemen torilla. On aivan perusteltua muistutella poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon eliittiä siitä, että valtakunnassa suuren ihmisjoukon elinolot ovat menossa entistäkin huonompaan suuntaan. Herätellä heitä, joilla on valta ja voima, että tehkää jotain. Mutta ei riekkumalla ja rikkomalla mitään saavuteta. Aggressiot vain lisääntyvät.

=   =   =  

Tämä on toinen, paranneltu painos eilen kirjoittamaani tekstiä. Sain aamulla luotetulta lukijalta kritiikkiä, joka johti tekstin poistamiseen ja muokkaamiseen. Tavoittelemani kevyt ironia ei osoittautunut onnistuneeksi, sillä vaikutelmaksi tuli, että kannatan anarkistien mielenosoitustouhua. Poistin siis ironian.

Laskurista päätellen noin kolmekymmentä lukijaa ehti lukea huonon tekstin ennen sen poistamista. Pahoittelen, jos se aiheutti mielipahaa.

Kotisokeus

Kotisokeus on harmillinen tauti. Se on vähän samankaltainen kuin itsekseen naureskelu eli hiipivä hulluus. Kumpaakaan ei itse huomaa.  Mutta ulkopuolinen huomaa.

Olen kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan vuosien mittaan tuhansia kertoja. Matkaa on parisen kilometriä, ja olen siihen niin tottunut, ettei paljon tule katselluksi kadunvarsien näkymiä. Aivan tuiki tavallinen työmatka, kaikenlaisia taloja katujen varsilla, paljon autoja, paljon jalankulkijoita.

Herättäjäksi tarvittiin vieras Ruotsista, jonka kanssa kävelin reitin viime keväänä. Hän pysähteli vähän väliä ja kyseli ja kiinnitti huomiotani kadunvarsien yksityiskohtiin. Siinä olivat peräkkäin Finlandia-talo, Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskuntatalo, Kiasma, Rautatieasema, Kansallisteatteri, Ateneum, Yliopiston päärakennus, Tuomiokirkko, Valtioneuvosto, Suomen pankki ja Säätytalo. Melkoinen määrä valtakunnan tärkeimpiä ja monumentaalisimpia rakennuksia. Kaikki siinä minun "tavallisen" työmatkani varrella.

Puhumattakaan patsaista ja muistomerkeistä. Matkan varrella ohitetaan kaikki kuolleet presidentit. Relander on heti nurkan takana, kun kävelen Runeberginkatua alamäkeen Hesperiankadulle.  Ryti Hesperiankadun toisessa päässä. Kekkonen Finlandia-talon nurkalla, Kallio, Svinhufvud ja Ståhlberg Eduskuntatalon edessä, Mannerheim Kiasman vieressä ja Paasikivi kadun toisella puolella. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä keisari Aleksanteri II keskellä Senaatintoria.

Arvioimme samalla näkemäämme. Tuntui kummalliselta, että yksikään presidenttipatsaista ei tee erityisempää vaikutusta. Relander on rykelmä kummallisia kivikuutioita, Ryti on kuin leikkipuiston kiipeilyteline. Kekkosen muistomerkissä on aineksia vaikuttavuuteen, mutta ongelma on käytännöllinen. Lammikko on näyttävä vain kesällä. Syksyllä puiden lehdet sotkevat veden kierron ja talvella vesi jäätyy.

Eduskuntatalon edustan kolme näköispatsasta ovat omalaatuinen haamugalleria. Kallio istua nököttää vähän kuin vessanpöntöllä, Ståhlberg ja Svinhufvud seisovat sentään suorassa mutta eivät erityisen vaikuttavina. Molemmilla on housut jääneet haaroista kiikkumaan kummallisen alas, vähän kuin myöhempien aikojen teinipoikamuodissa. Mannerheim hevosen selässä on kyllä uljas, mutta kyllä Marcus Aurelius Roomassa on vaikuttavampi. Pilkkakirveet nostavat aina vappuisin heinäpaalin hevosen eteen, ja hevosekspertit ovat huomanneet hevosen askelluksessa virheen. Sen sijaan Paasikivi on kyllä oikein onnistunut, mutta Alli on liian lihava, kuten pilapiirtäjä Kari aikoinaan arvioi.

Siitä asti olen tiedostanut, että työmatkani taitaa olla ainutlaatuinen. Olen oppinut katselemaan ympärilleni.

Harmaata joukkoa muistomerkeistä päätellen nämä entiset presidentit. Liitän tähän vähän nuorempaa ja dynaamisempaa näkemystä.

Neljä irrallista kertomusta

Neljä irrallista kertomusta

1. Iäkäs sukulaismummo

Mummo soitti ja kysyi, voisinko tulla käymään ja tuoda tullessani vessapaperia ja roskapusseja. Ne ovat loppuneet. Ne eivät kaupungin palvelutalossa kuulu palveluun eikä hän itse pääse huonoilla jaloillaan kauppaan.

Lupasin tuoda. Sitten mummo muisti vielä yhden. - Toisitko karamellipussin? Mielellään sellaisen jossa on sitä kiss-kissiä.

2. Ylen A-studio

Lähihoitaja kertoi vanhuksista, joita pidettiin tilanpuutteen vuoksi palvelutalon kellarissa. - Näillä ei ole sukulaisia, sanottiin syyksi kun tarkastaja tuli. Toinen vanhus oli unohdettu ruokkia, kolmas oli istunut pyörätuolissaan kakkavaipoissa vuorokauden ympäri. Ammattijärjestön puheenjohtaja vahvisti, että tällaista se on, kun säästetään. Epäpäteviä hoitajia saadaan halvemmalla, ja heitäkin on liian vähän.

3.  Selkärankaseminaari

Elinkeinoministeri kutsui koolle "selkärankaseminaarin". Siellä Suuri Päällikkö kertoi, että "julkisen sektorin osuus on kasvanut kestämättömäksi".  Toinen päällikkö kertoi: "Suomen historiassa nähdään ensimmäistä kertaa sukupolvi, joka on heikommassa asemassa kuin edeltävät sukupolvet." "Meidän pitää myöntää, että julkista sektoria ei voi pelastaa."

 Yksityisestä sektorista hän jostain syystä ei maininnut mitään.

4. Helsingin Sanomat

Lehti on hankkinut kaksi miljoonaa sivua tietoa asiasta, josta ei aikaisemmin ole ollut mitään tietoa. Sellaistakin vielä on, vaikka on niin kehittyneet vakoilukeinot. Salassapitokeinot ovat siis olleet vielä kehittyneemmät. Veikkaan, että lehti ja toimittaja ovat näin sopimattomasta teosta vielä syytteessä. Jotain hienotunteisuutta sentään voi Lehdeltäkin vaatia!

Lehdellä on nyt kuitenkin tietoa veroparatiiseista. Sieltä löytyi aika liuta suomalaisiakin. Läheltä liippaa, yksi on tuo edellisessä kohdassa mainittu päällikkö, jonka mielestä julkista sektoria ei voi pelastaa mutta joka ei sanonut mitään yksityisestä sektorista. Läheltä liippaa myös naapurissani Töölöntorin lähellä sijaitsevan sairaalafirman omistaja - siis yksityisen sairaalan.

Lehti kertoi, että EU:n komissio arvioi, että jäsenmaat menettävät vuosittain tuhat miljardia euroa verotuloja "verosuunnitteluun". Se on juristien käyttämä eufemismi veroparatiiseista.

*   *   *  

Neljä irrallista kertomusta, jotka eivät tietenkään mitenkään liity toisiinsa, ihan niin kuin ne sekalaiset karkit sillä mummon pussissa. Kiss-kissiä ei sieltä monelle riitä imeskeltäväksi.

Kunnon kansalainen

 

Olen oleskellut koko pitkän viikonlopun. 

Kunnon kansalaiset eivät varmaankaan tunne ilmaisun perimmäistä luonnetta. Se tarkoittaa, että en ole ryhtynyt mihinkään, en edes ruoanlaittoon. Ruokaa oli valmiina pakastimessa, kunhan lämmitin mikrossa. Salaattiaineksiakin oli jääkaapissa riittävästi. Muutaman elokuvan katselin. Sanomalehdet luin. Musiikkia kuuntelin. Soitin muutaman puhelun. Kävin hakemassa kellarikomerosta liukuesteet lenkkitossuihini ja kiinnitin ne paikalleen, mutta ulos en mennyt. 

 

En edes pukeutunut. Pyjamassa ja aamutakissa oleskelin. Mitäpä sitä enempää, kun kerran frakkini sai pysyä tänä vuonna pukupussissaan käyttämättömänä.

Hyvää tällainen tekee. Tämä on tietysti kelvotonta elämää. Presidenttimmekin, joka on riuskan oloinen mies, varoitteli taannoin "oleskeluyhteiskunnasta", jollaiseksi Suomi ei saisi muuttua.  

Vain pakolaisille oleskelu sallitaan, myönnetäänhän heille "oleskelulupa". Tai kenelle myönnetään, kenelle ei. Useimmille ei myönnetä edes sitä.

Kunnon kansalaisen ei pitäisi ottaa minusta mallia. Heidän pitää olla touhukkaita - tai ainakin touhukkaan näköisiä, jotta kukaan ei huomaa mitään. Tärkeintä on touhu, ei tulos.  

Minäkin aktivoidun, kunhan arki saapuu. Lähden työpaikalleni selaamaan vanhojen mappien papereita ja  soitan muutaman puhelun. Lähetän sähköpostia Tanskaan ja Brysseliin. Osallistun palaveriin.  

Sarjakuva kertoo olennaisen siitä, miltä kunnon kansalaisen pitää näyttää, jos vaikka joku sattuu ikkunasta kurkistamaan sillä aikaa, kun asukas poissa kotoa. Onneksi minä asun viidennessä kerroksessa, joten edes tonttu ei pääse kurkistamaan minun ikkunastani, kun oleskelen. Tosin kyllä minultakin löytyisi kaksi noista kolmesta sarjakuvassa näkyvästä kunnon kansalaisen tunnusmerkistä.  (lähde: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kustannus OY Jalava 1999 - Pauli Kallio & Sami Toivonen)

 

 

 

 

 

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 2

 

Osallistuin reilu viikko sitten tapahtumaan, joka on jatkunut sisällöltään samanlaisena jo 270 vuotta. Se jos mikä on tärkeä osa Helsingin historiaa.  

Tilaisuuden nimi on Silakkamarkkinat.  

 

Tapahtuma järjestetään aina lokakuun alkupuolella Kauppatorin laidalla Eteläsatamassa, siinä Kolera-altaan ja Lyypekinlaiturin reunoilla. Paikalle saapuu tuotteitansa myymään suuri joukko kalastajia läheltä ja kaukaa, aina Ahvenanmaalta ja Ruotsinkin puolelta asti.  

Ostin taas monta purkillista. Jokavuotinen välttämättömyys minulle on saada valkosipulisilakkaa. Muut ostokseni vaihtelevat impulssien mukaan. Tänä vuonna valitsin marinadeiksi hunajan, pihlajanmarjan, rommin, rosepippurin ja herukan, kutakin purkillisen.  

Lisäksi perinteeseeni kuuluu ostaa aito saaristolaislimppu. Se on merkillinen tuote, musta, painava ja tiivis kuin mikä, ei varsinaisesti mikään herkkupala mutta kiehtovan karhealla tavalla omaperäinen. Aitona keskisuomalaisena maalaispoikana en tiennyt sellaisesta tuotteesta mitään ennen Helsinkiin muuttoani ja silakkamarkkinoilla käyntiäni 1970-luvun alussa. Tuoteseloste on luettavissa oheisesta etiketistä. Arvioisin tuotteen olevan terveellinen.  

Vieressä oleva Wanha kauppahalli on suljettu remontin vuoksi. Kauppiaat ovat siirtyneet Hietalahden halliin. Pelokkain miettein ajattelen hallin remontin lopputulosta. Jos suunnittelutyöhön on päästetty taas joku trendikkyyttä painottava arkkitehtitoimisto, halli menee pilalle. Niin kävi Senaatintorin laidalla olevalle Kiseleffin talolle, joka modernisoitiin äskettäin steriiliksi muotituotegalleriaksi. Tyylikästä tuli, asiakkaat vaan kaikkosivat. 

Kauppahalleissa pitää olla sopivasti rosoa. Jos kaikki maailman hygieniasäännöt ja vastaavat byrokraattien lempilapset toteutetaan viimeisen päälle, hallikaupan aitous katoaa. Jos kerran vähemmälläkin on vuosisatoja selvitty, selvittäisiin varmasti tästä eteenpäinkin. Oikeastaan ihmetyttää, miten ihmeessä silakkamarkkinoiden aitous on niin hyvin selvinnyt byrokratian viidakon läpi. Myynti tapahtuu veneistä, eikä niiden varustetaso voi olla kovin täydellinen. Kumma ettei mikään instanssi ole kieltänyt.  

Silakkaostosten päätteeksi poikkesin lounaalla viereisessä ravintolalaiva Strömarissa. Ravintolakoululaiset olivat suunnitelleen uudenlaisia silakka-annoksia. Herkullista oli.  

Pois lähtiessä kiersin kuvaamassa remontissa olevan Presidentinlinnan. Hupun alla se on surkea näky. Eipä ole siitä kuvia näkynyt, joten tulkoon nyt esille tässä. Ymmärtääkseni minkäänlainen näkyvä modernisointi tai virtaviivaistaminen ei uhkaa sen vanhanaikaista arvokkuutta.

 

 

 

 

Outoja taideteoksia 2

 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  

Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]