Boheemi poroporvari

Kaverilla oli vähän ihmetystä äänessään: ”Sinustahan on tullut boheemi.”

Niin on tainnut tulla.

Tällaista kesää en ole viettänyt puoleen vuosisataan. En muuttanut maalle niin kuin aina ennen.

Boheemi tarkoittaa kaverini ajatusmallissa vastakohtaa poroporvarillisuudelle. Poroporvarillisuus taas tarkoittaa elämäntapaa, jossa kaikki tehdään niin kuin aina ennenkin on tehty. Muutoksia ja yllätyksiä on syytä varoa.

Viimeksi vietin koko kesän kaupungissa 1974, silloin kaupunki oli Tukholma. Siitä eteenpäin kesäkotini oli Längelmäveden rannalla Pirkanmaalla, kunnes neljä vuotta sitten muutin Kymenlaaksoon. Viime syksynä pistin mökin myyntiin.

Tarkoitus oli asua tämä kesä vuokramökissä. Sellainen löytyi Päijät-Hämeen ja Savon rajamailta. Tulin kuitenkin katumapäälle ja sain puretuksi vuokrasopimuksen.

Kesä Helsingissä on tuntunut hyvältä. Kaupunki on kovin toisenlainen kuin mihin olen tottunut. Kauhean vilkas. Olen yrittänyt osallistua monenlaisiin tapahtumiin. Vähän vieraaksi olen itseni yllättäen tuntenut, ikään kuin ensikertalaiseksi kotikaupungissani.

Voi olla, että luovun maalle muuttamisita lopullisesti. En vielä lupaa. Tätä täytyy miettiä talven yli. Että tuleeko kaipuu päästä kuuntelemaan yölintujen laulua, lukemaan omenapuun alle, lämmittämään rantasaunaa, uimaan, soutelemaan… (kuva: Banksy)

Olenko riittävän boheemi, pysyvästi? Vai saako sisäinen poroporvarini vallan kertakokeilun jälkeen.

Kirjallisuudestakin voi löytää osviittaa sisäisten tuntemusten tunnistamiseen.

”Sillä pohjattomammin kuin mitään muuta minä vihaan, inhoan ja kiroan tätä tyytyväisyyttä, tätä hyvinvointia ja mukavuutta, tätä poroporvarien hellimää optimismia, tätä keskinkertaisen, kaavamaisen, normaalin ihmisen säädyllistä, sävyisää elämää.” (Harry Haller kirjassa Arosusi, Hermann Hesse 1927)

”Olen pohjimmiltani vain pikkuinen porvarisrouva, liikaherkkä ja pullollaan ennakkoluuloja, elän kolossani tietämättömänä maailman menosta.” (Odette kirjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Marcel Proust 1908 – 22)

 

 

Jotain pysyvää?

Mikään täällä maan päällä ei ole pysyvää. ”Meri, taivas ja maa /
kaikki kaik'  katoaa…” synkisteli Eino Leinokin runossaan Virta venhettä vie.

Nyt on katoamassa Tupperware. Sen jos minkä olisi luullut pysyvän keskuudessamme ikuisesti.

Minulla on Tupperwareen erityissuhde. Olen nimittäin käynyt Tupperware-kutsuilla. Harva mies on.

Se oli elämys. Jäi pysyväismuistiin. Olen kokemuksellani usein leuhkinut. Jostain syystä naisia kokemukseni tuntuu huvittavan. Miehet eivät oikein tunnu tajuavan.

Oli kesä 1980-luvun puolivälissä. Olin viettämässä lomaa kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla. Onnistuin saamaan kutsukortin tutussa maalaistalossa pidettävään tilaisuuteen. Siellä oli tupa täynnä emäntiä, minä ainoa mies ja selvästi joukon nuorin, suunnilleen 35-vuotias. Jotenkin tuntui, että emännät vierastivat oloani, että mitäs tuo täällä tekee.

Kahvia juotiin, monensorttista pullaa ja pikkuleipiä oli tarjolla. Kaikkia maistoin. Puhe pysyi yllättävän tiukasti koko illan kokemuksissa purkeista ja kannuista, mitä nyt välillä reseptejä vaihdettiin.

 

                                          (Hilmanpäivät / ohj. Matti Kassila 1954)

Kauppa kävi ilmeisen hyvin. Lisää kahvia keitettiin. Lisää pullaa ja pikkuleipiä maistettiin. Minäkin taisin jonkinlaisen purkin ostaa. Johonkin se on matkan varrella kadonnut, en ainakaan tunnista sitä huushollin nykyisestä astiakaapista.

Onkohan käynyt niin, että kahvikekkereillä käytävä kaupustelu on bisnesmuotona mennyt muodista, vai miksi Tupperware on nyt ajautumassa konkurssiin? En usko.

Ehkä tuote on vain menettänyt vetovoimansa, sillä olen nähnyt toisenlaisten tuotteiden menestyvän saman liikeidean menetelmällä. Niitä tilaisuuksia järjesti ex-sihteeri neiti B.

Tilaisuuden nimi oli Pikkuwappu. Kahvia ja pikkuleipiä ei tarjottu, tilalla oli hieman villimpiä tuotteita. Se oli vuoden kiertokulun tärkeimpiä juhlia. Naisille suunnattuja tuotteita niissäkin esiteltiin, meidät harvalukuiset mukaan kutsutut miehet suljettiin toiseen huoneeseen juhlajuomia nauttimaan siksi ajaksi, kun tuote-esittely suljettujen ovien takana oli käynnissä.

Neljä Pikkuwappua peräkkäin on nyt jäänyt juhlimatta. Ensin korona esti, nyt neiti B. on Yhdysvalloissa viimeistelemässä tohtorin-tutkintoaan. Hän on kyllä luvannut, ettei tämä perinnejuhla ole iäksi kadonnut.

Paikallaan pysymisestä

On tämäkin omituista. Kohta siirrytään kesäaikaan, ja minä onneton en ole koko talvena poistunut Helsingistä. Tällaista se on, kun on koko nuoruutensa ja virkavuotensa reissannut. Kun sitten eläkkeellä vapautuu velvollisuuksista, ei huvita lähteä mihinkään.

Tukholmaan on ollut tarkoitus lähteä. Edellisestä käynnistä taitaa olla jo viitisen vuotta. Nuoruuteni kotikaupunki vetää vieläkin puoleensa tällaista nostalgikkoa. Kutsuja on kyllä tullut. Tuttavia on siellä tallella. Laivalla matkustaminen on kyllä vähän epämukavaa, enkä lentokoneeseen halua enää koskaan astaua.

Toinen vakaa aikomus on ollut lähteä Tampereelle. Sinne sentään pääsee monella eri kulkuneuvolla, kun Toyota Yarikseni viettää tavalliseen tapaansa talviunta vakuutuksesta ja akusta irtautuneena.

Tampereellakaan en ole vuosikausiin käynyt – en sen koommin kun luovuin Längelmäveden kesäkodistani. Junalla olen muutaman kerran läpi ajanut matkalla Vaasaan. Lehdistä olen saanut käsityksen, että Tampereella on ollut jonkinlaisia rakennusprojekteja, kuten raitiovaunuja ja aseman seudun rakennuksia. Toivottavasti eivät ole pilanneet vanhaa romanttista tunnelmaa!

Tampereelle olisi oikein ollut oikeaa asiaakin - teatterikäyntejä. Tampereen Teatterissa olisi Anastasia-musikaali ja Työväen teatterissa Jeanne d’Arcin housut. Molemmissa on tuttuja tekijöitä. Facebookissa ovat minulle henkilökohtaisia kutsuja esittäneet. Pääsylippuja järjestyisi kyllä.

Eipä vaan ole tullut lähdetyksi. Aina on ollut muka kiireellisempiä puuhia, kuten lehden lukemista ja kaupassa käyntejä. Mitenkähän tämän uskottavasti selitän innokkaille nuorille teatterin tekijöille, kun seuraavan kerran tavataan.

Kovin kaukana ei enää ole aika, jolloin lupaan poistua Helsingistä. Siinä meneekin sitten vähintään kolme kuukautta yhteen putkeen, niin kuin aina jo kymmeniä vuosia. Längelmäveden kesäkoti on enää muisto vain, ja nyt Kymenlaakson kesäkotikin jää pois. Tulevan kesän suunta on Päijät-Häme, sinne Savon puolelle Päijännetä.

Mukana maku

Muistan vieläkin:  lapsena mieliruokani oli peruna ja soosi. Jälkiruokana maistui rusinakiisseli.

Niillä olisin pärjännyt - muut sapuskat tuntuivat harmillisilta poikkeuksilta normaaliin.

Makutottumustani taidettiin pitää hieman yksitoikkoisena. Muutosvastarintaani yritettiin pontevasti murtaa - huonoin tuloksin. Kamalinta oli kesäkeitto.

Alakoulussa tuli uusi inhokki, lihakeitto. Siinä oli niin sitkeitä lihamöykkyjä, että ne eivät pureksimalla miksikään tulleet. Siksi möykky piti salaa opettajan huomaamatta ottaa suusta ja piilottaa taskuun. Märkiä kun olivat, housun etumukseen ilmestyi epäilyttävän näköinen kosteusvaurio.

Koulun ruoka ei muutenkaan innostanut. Joka toinen päivä oli jotain velliä. Vasta oppikoulussa tuli tuttu herkku, perunat ja soosi, uudistettuna siten, että soosissa oli suolakurkun paloja.

Vanhemmat inhosivat sipulia, sitä ei saanut laittaa mihinkään. Mummo yritti kiertää kieltoa ja laittoi soosipannun kahvan kohdalle itselleen pikkuisen sipulisilppua. Siitä hän osasi annostella soosin sipulikohdan itselleen ja sipulittoman muille. Hajua hän ei kuitenkaan saanut pysymään oman nenänsä nautinta-alueella.

Minä tutustuin sipuliin vasta murrosiässä. Kirkkopuiston nakkikioskilla pyydettiin lihapiirakkaan paljon sipulia, kun piti piilottaa hengityksestä poikaporukassa nautittujen mallasjuomien haju ennen kotiin menoa. Heti addiktoiduin. Siitä pitäen olen halunnut sipulia joka paikkaan, kaikkia lajeja, paljon.

Voimakkaat maut ovat tulleet lapsuuden mauttoman yksitoikkoisuuden tilalle. Kaupungissa on paljon jännittävää ja kohtuuhintaista tarjontaa. Varsinkin itämaiset maut viehättävät. Olen ollut vuosikymmeniä vahvasti kasvisruokaan painottava, kala kuitenkin kelpaa.

Kodin maustehyllykin on äskettäin taas täydennetty asianmukaiseen kuntoon. Nyt voisi taas ruveta katselemaan, löytyisikö keittokirjoista mitään ennen kokeilematonta. Mukana maku!

Tulisesta mausta tuntuvat pitävän muutkin. Kesäasunnolla jäi maakellarin hyllylle talveksi sinappia. Outo kulkija oli löytänyt ja ryhtynyt herkuttelemaan. Ei kuitenkaan kulkija huomannut, että olisi tuubissa ollut kierrekorkki. Mutta ehkä näin pääsi tarkemmin nauttimaan herkut viimeistä pisaraa myöten.

 

 

 

Stailaus

Aikoja sitten opin, että sandaalien kanssa ei pidä käyttää sukkia, ei varsinkaan valkoisia tennissukkia. Olikohan se Cruella de Vil vai joku muu tummatukkainen pukeutumisguru, joka tämän määräyksen antoi - en ihan tarkkaan muista. Säännön rikkojia pilkattiin suomalaisjunteiksi. Sama päti tuulipuvussa kulkemiseen kaupungilla.

Paljon myöhemmin tulin ymmärtämään, että miesten ulkoiluliivi kuuluu samaan halveksuttavaan tyylikategoriaan. Kalastajanliivi, metsästäjänliivi - pilkkanimiä on monta. Taskuja siinä on paljon ja väri usein vihreään tai ruskeaan vivahtava. Sama pilkkamielisyys kohdistuu myös reisitaskuhousuihin.

Tässä kohdassa säikähdin, sillä minä olen käyttänyt näitä molempia kesäasusteena aivan julkisestikin, kuten kauppareissuilla. Enkä ole edes ymmärtänyt vaihtaa asustetta valokuvia varten. Monessa Facebook-päivityksessäkin olen näyttäytynyt näissä häpeällisissä tamineissa.

Miksi kukaan fb-kaverini ei ole hienovaraisesti vihjannut, että eihän tämmöinen sovi? Ei kai tyylitietoista esittävä kaupunkilaisherra niin maalaisjuntiksi muutamassa kuukaudessa voi muuttua! Varmaankin moni kaveri on vahingoniloisesti naureskellut mokalleni.

Enää en käytä. Pistin liivin ja housut vaatekomeron takimmaiseen nurkkaan, josta ne eivät ihan heti osu käteen. Muutenkin ryhdyin tyylitietoisemmaksi.

Reissussa rähjääntyy, kesällä maalla varsinkin. Tukkaa ei kammata eikä housuja prässätä. Parran trimmauskin tahtoo jäädä.

Tuli kuitenkin tilanne, että täytyi. Tiesin, että joudun valokuviin. Tajusin, että parta olisi syytä siivota. Minulle sopii kahdeksanmillinen, ei kolmisenttinen.

Onneksi oli hirmuhelle, joten vältin suihkun lattiakaivon tukkimisen partakarvoilla. Pikkupeili vaan tallin ulkoseinän naulaan kiikkumaan ja vaatteet pois ja kone surisemaan. Samalla saksittelin vähän hiusten latvoja. Lopuksi hyppäsin laiturilta veteen huuhtelemaan hikiselle iholle tarttuneen sänkisilpun.

Siistiä tuli. Sama toimitus toistui kesän viimeisenä hellepäivänä lähestyvän kaupunkiin muuton kunniaksi. Niinpä olen nyt saapunut kaupunkiin eleganttina ja urbaania elämänmuotoa säteilevänä. Nolostellen katson vanhaa blogikirjoitustani ja varsinkin sen valokuvaa, jossa maalaisjunttimainen olemukseni on vielä vahvasti  valloillaan  (katso tästä:  click )

(Kuvassa näytän laiturilla seisovalle kuvaajalle, miten uidaan "koiraa".)

 

Väärässä paikassa

Tänään pitäisi olla Dublinissa, ei Strömforsissa. Onhan Bloomsday.

Suven suureen kirjalliseen merkkipäivään olen kyllä varustautunut asiaankuuluvalla vakavuudella, kuten kuvien varusteista näkyy. Paita on kunnianosoitus vaikeatajuisuuden suurmestarille, aamukahvikin nautitaan juhlapäivän päähenkilölle omistetusta mukista. Pubiin en valitettavasti pääse. 

Perinteisillä yökävelyilläni pitkin rantoja on herännyt arvelu, että taisipa Joycekin kulkea yökävelyillä pitkin rantoja. Havainnot ovat samantapaisia. Linnut karjuvat puissa, tuuli vinkuu, lepakot suhaavat taivaalla. Yö on aavemainen. Heikkohermoisempaa pelottaisi.

Juhlapäivän kukat omasta puutarhasta. Ei maljakkoon

Kumpi voittaa?

Jokin aika sitten kirjoitin aloittaneeni kesälukemisen valikoinnin. Se on vuoden tärkeimpiä toimenpiteitä, sillä sen onnistumisesta riippuu koko kesän mieliala. Jos valinta osoittautuu huonoksi, viihtyminen maalla heikentyy. Jos valinta onnistuu, kesän muisto säilyy onnellisena aikana.

Kirjoja pitää olla noin 30. Valitsin kesän teemaksi dekkarit ja rikokset ( click ). Olen nyt perehtynyt alan tarjontaan ja tehnyt listan kiinnostavista uutuuksista (vanhat klassikot toki tunnen). Paikallinen kirjasto auttanee siltä osin, kun oma kirjahyllyni ei riitä.

Mutta ihmismieli on kummallinen, ainakin minun mieleni. Jostakin mielen sokkeloista alkoi nousta esiin epäröinti, vähän kuin kolkuttava omatunto. Et kai nyt sentään koko kesää aio pärjätä noin köykäisellä hengenravinnolla?

Dekkarit tietysti luokitellaan perinteisesti viihteeksi, sinne samaan nippuun naisten romantiikan, sarjakuvien ja monensorttisen kioskikirjallisuuden sekaan. Ei pitäisi, kaikissa noissa on laatuteoksia, jos toki roskaakin.

Mutta minkäpä mies kolkuttaville tunteilleen mahtaa! Liian helppoa elämää!

Niinpä otin dekkareiden rinnalle perinteistä laatulukemista, sellaista jossa ei ole yleisen ymmärryksen mukaan roskaa lainkaan.

Otin mytologian.

Eivät nämä ikivanhat tarut ja uskomukset minulle vieraita ole, mutta jospa nyt onnistuisin kerrankin jonkinlaiseen systemaattiseen tutustumiseen.

Mielenkiintoinen ja epätodennäköinen yhdistelmä, täytyy myöntää. Dekkarit ja tarut. Saa nähdä, kumpi voittaa.

*    *    *

On tullut se aika vuodesta, jolloin perinteitä noudattaen katoan Helsingistä kesäksi maalle, Kymenlaaksoon. Blogin kirjoittelu on jo muutaman viikon takkuillut, niin kuin aina tähän aikaan vuodesta. Aloitettuja päivityksiä on kertynyt, mutta ne eivät etene valmiiksi. Ajatukset ovat jo muualla.

Nyt bloginpito harvenee, ehkä loppuu kokonaan - riippuu paljolti säätilasta. Kauniit yöt kuljeskelen mieluusti kylänraiteilla ja rantapoluilla linnunlaulua kuunnellen. Sateisina öinä saatan jotain kirjoittaakin.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja erityisen paljon kommenteista. Toivotan hyvää kesää. Palaan viimeistään silloin, kun meren vesi jäätyy ja hanki peittää niittyjen kukat.

 

 

Rikollista

Katse on kääntymässä kesään. Jos sää on suotuisa, muutto maalle tapahtuu viimeistään toukokuun puolivälissä. Valmistautuminen alkaa perinteisesti kirjahyllyjen katselmuksella. Mitä otan mukaan kesälukemiseksi?

Viime kesän teema oli kotimaisten naisten kirjoittama lyriikka. Valinta osui nappiin. Kesäkirjojen on syytä olla sellaisia, että niitä voi lukea pienissä erissä, vaikkapa sivu kerrallaan.

Nyt olen vähän katsellut dekkareita sillä silmällä. Siinä on kuitenkin sellainen pulma, että en tunne uudempaa rikoskirjallisuutta juuri ollenkaan. Klassikot toki tunnen, mutta dekkarille ei taida olla hyväksi, jos tiedän murhaajan jo aloittaessani.

Tosin on siinäkin puolensa. Muistan nuorena lukeneeni ensin kirjaa niin pitkälle, että murha tapahtuu, sitten hypänneeni loppusivuille katsomaan, kuka on syyllinen, ja sen jälkeen palanneeni katsomaan, kuinka tutkimus etenee ja kuinka kirjailija hämää lukijaa vääriin epäilyihin.

Nyt kuitenkin hyppään hyllyssä yli ´kuka sen teki´ -dekkarit ja etsin psykologisia ja yhteiskunnallisia rikoskirjoja. Beckit ja Wallanderit olen aikoinaan lukenut, niissä on hyvä ote. Erityisesti kiehtoisi palata pitkästä aikaa Harjunpää-sarjaan. Siinä jos missä on humanistinen ote. Kaikista näistä kolmesta on tehty myös uudempia televisiosarjoja ja elokuvia, jotka valitettavasti ovat hukanneet kirjojen parhaat piirteet. Komisario Palmu ja Raid olivat niitä harvoja, joille elokuva teki hyvää.

Yletöntä väkivaltaa vierastan, samoin huume- ja mafiakuvauksia. Kaikkein kamalin oli, kun kerran joku suositteli rikoskirjaa, jossa kuvattiin yksityiskohtaisesti naispuolisen rikostutkijan tekemiä ruumiinavauksia.

Nykypoliisit ovat sarjafilmeissä usein kummallisen ongelmallista joukkoa, neuroottisia, masentuneita, alkoholiongelmaisia, sosiaalisesti kömpelöitä. Ilahduttavalta tuntuu löytää tähän poikkeuksia, viimeksi "Hyvityksen aika", Redemption  (Yle areena).

Minulle poliisit ovat muistoissa mukavia miehiä - yhtään naispoliisia en ole tuntenut. Kuvassa on monta tuttua, yksi sukulainenkin. Kuva on 1950-luvun puolivälistä erään keskisuomalaisen poliisiaseman henkilökunnasta. Pääsin muutaman kerran poliisiauton kyytiinkin, se oli komeaa menoa. Vuorelan Onni ajoi (kuvassa eturivissä toinen oikealta). Vielä komeampaa olisi ollut, jos pii-paa olisi ollut päällä, mutta siihen Onni ei suostunut.

Myöhemmät kosketukset ammattikuntaan ovat jääneet vähäisiksi - koskaan en ole saanut edes ylinopeussakkoa. En siis tiedä, ovatko oikeastikin neuroottisia ja sosiaalisesti kömpelöitä.

 

 

Poikkeuspäiviä

Voiko ihminen lukea liikaa? Voi, uskoakseni. Sellainen ei varmaankaan ole terveellistä, joten sitä pitää varoa. Minä yritin varoa koko kesän ja tunnen onnistuneeni.

Ihan kokonaan en lukemista lopettanut, mutta vähensin. Luin Eeva Joenpeltoa ja kotimaisia naisrunoilijoita, kuten alkukesästä tällä foorumilla suunnittelin. Antoisaa oli. Palaan niihin myöhemmin.

Ikiaikaista perinnettäni noudattaen luin myös pari F. E. Sillanpään teosta, novelleja tällä kertaa. Tuttuja kuin mitkä, mutta niihin mielihalu vetää silloin kun helle hautoo ja niityn kukat kukoistavat. Kukaan ei ole Taataa parempi kuvaamaan suomalaisen ihmismielen liikkeitä lyhyen kesän ydinhetkessä, tuossa arktisen hurmion poikkeustilanteessa. Pitää vain viedä lukutuoli kukkivan niityn keskelle ja avata aistit ympärillä kuohuvaan elämänhuumaan: perhosia, pörriäisiä, tuoksuja, ääniä...

Tänä kesänä noita arktisen hurmion poikkeuspäiviä oli enemmän kuin koskaan. Liikaa - ne kärsivät inflaation ja muuttuivat piinaksi. Ne veivät voimat, ei edes Sillanpää antanut voimaa mennä päivästä toiseen kukkaniityn keskelle lukemaan. Ei silloin jaksa lukea liikaa.

Piti rakentaa pimennysverho huoneen ikkunaan ja pistää tuuletin puhaltamaan. Ei tullut mieleen lämmittää saunaa. Otsasi hiessä sinun piti lomasikin viettämän.

Kuva on vanha, ainakin 40 vuotta. Silloinkin näköjään luin Sillanpäätä kukkaniityllä. Silloinkin näyttää olleen hellettä. Sen näkee omituisesta kampaustyylistä. Tuollainen littana otsatukka tulee siitä, kun on juuri noussut vedestä hiukset märkänä ja istunut sen enempää komistelematta aistimaan lyhyen arktisen kesän ydinhetkeä.

 

 

Ei herkkua

Ei ole helle herkkua, vaikka muuta väitetään. Tätäkö odotimme koko pitkän talven? Nytkö muka olemme onnellisia, kun mittarissa on 32°?

Minulle tämä on yhtä tuskaa. Makaan päivät reporankana varjossa ja propelli puhaltaa vieressä tuulta päälleni. Kylmässä suihkussa tai uimassa pitää käydä vähän väliä. Ruoka ei maita, töitä ei jaksa tehdä. Rikkaruohot kasvimaalla viettävät juhlaa.

Kyllä niin on, että onni on marraskuun hämäränhyssy,  tihkusade ja vilpoinen ilmanala! Tämä on vankkumaton kantani tähän ikuiseen kiistakysymykseen. Vastakkaista näkemystä voisi ehkä perustella sillä, että marraskuussa ei ole kukkia, nyt on. Eivätkä yölinnut karju puissa eivätkä lepakot suhaa  taivaalla niin kuin nyt.

Huomenna on juhannusaatto. Vuosikymmenien perinne rikkoutuu, en nimittäin käristä juhannusmakkaraa. Tämä johtuu perinteisen juhannusvieraan vaihtumisesta. Vuoden ainoan makkaran nauttiminen siirtyy elokuulle. Huomisen vieraan kanssa pysytään tiukasti terveellisistä pöydän antimissa. Viinikin on luomua.

Kauniin kesärunon ja kukkakuvan myötä toivotan lukijoille riemullista mittumaaria. Yritetään selvitä helteestä vähin vaurioin!

Nyt se on

Nyt se on.

Yö on lämmin, valoisa ja ääntä täynnä. Kyllä kelpaa käyskennellä rantatiellä.

Ääntä on melkein liikaa. Siitä on vaikea erottaa yksilösuorituksia, kun monta laulajaa livertää päällekkäin monelta suunnalta. Livertää on kyllä turhan heikko verbi tälle äänelle. En löydä parempaakaan - kielestä puuttuu deskriptiivinen verbi sille, kun pikkulintu laulaa täysillä. Pauhaa ei ole hyvä.

Erotiikka on laulavalla linnulla mielessä, ei se muuten niin innostunut olisi. Yritän tunnistaa sävyjä ja arvioida, johtaako innostus toivottuun tulokseen. Onko yhden laulu hurmaavampaa kuin toisen? Vaikuttavatko onnistumiseen muutkin tekijät kuin lauluääni? Päteekö täälläkin se, että naiset rakastuvat renttuihin?

Onneksi tällaisena yönä ei ole kilpailevia mielenkiinnon kohteita. On helppo kuljeskella ja seisoskella ja kuunnella. Televisiostakaan ei tule mitään kunnollista, pelkästään jotain vaaliväittelyä tai jääkiekkoa.

Äänestämässä olen jo käynyt ja Havis Amandan patsas on tietojen mukaan turvassa alastomilta humalaisilta kiipeilijöiltä. Poliisi on kuulemma rakentanut esteitä patsaan ympärille. Pippurisumute silmille on varmaan taas tulossa. Tukkivat Esplanadin liikenteen nämä jääkiekkofanit.

Voisiko Mannerheimin patsas olla vaihtoehto, jos patsaaseen pitää välttämättä kiivetä? Se vaikuttaa järeämmistä aineksista tehdyltä kuin hentoinen Manta.

On päivälläkin luonnossa sakeaa elämää (termi varastettu Maria Jotunilta). Hyönteisiä pörrää kukissa, pölytys tapahtuu siinä sivussa huomaamatta. Monenlaiset marjat, hedelmät ja siemenet saavat nyt alkunsa. Minulla on kaksi hyönteishotellia kiikkumassa talon seinällä. Päivällä auringonpaisteessa seisoin pitkään tarkkailemassa, onko hotelleissa asukkaita, mutta en huomannut mitään. Ehkä ne pysyvät helteellä sisätiloissa.

 

 

 

Äkkiä tähän taas tottuu

Tuntuu oudolta, kun en enää istukaan yösydännä työtuolissani kerrostalon viidennessä kerroksessa vaan kuljeskelen ulkona kuunnellen metsän ääniä. Äänet ovat täysin toisenlaisia kuin kaupungin torilta kuuluvat.

Kylmä vielä vaivaa, vaikka olen pukeutunut toppatakkiin ja villasukkiin. Tunnin verran kuljeskelua riitti, sitten piti palata tupaan. Nojatuolin viereen nostettu lämpöpatteri hohkaa vilun pois.

Äkkiä tähän taas tottuu, niin kuin ennenkin. Se on harmillista.  Miten saisi muutoksen viehätyksen jatkumaan pitkään - ei kai mitenkään. Kohta tämä kaikki uusi tuntuu taas ihan tavalliselta.

Ympäristö on vielä sotkuinen. En ole ehtinyt siivota syksyllä pudonneita lehtiä ja risuja pois pihasta. Nopeimmat kukkijat ovat jo aloittaneet. Atsalea on jo päässyt vauhtiin, alppiruusu vielä empii.

Jukojärven korpirastas Einari Vuorela tavoittaa vanhan ajan idyllin havainnollisesti, ilman turhaa helskyttelyä. Ihan kaikki ei enää ole noin kuin runossa, mutta tuntuu hyvältä kuvitella, että näilläkin seuduilla elämänmeno on saattanut olla tuon runokuvan mukaista.

Vaara vaanii

Rohkaisin mieleni ja menin hyvässä seurassa hellepäivänä krouviin. Koko ajan tuntui, että tämä taitaa olla uhkarohkeaa. Kaksi meistä oli rokotettu, kolmas nuoruuttaan ei

Turvamääräyksiä siellä noudatettiin, ahdasta ei ollut. Hyvässä seurassa aika meni nopeasti ja valomerkki tuli aikaisin. Maskeja on vaikea käyttää viiniä maistellessa. Kaksi lasillista nautittiin. Pitkän tauon jälkeen se tuntui uudelta ja ennen kokemattomalta. Mutta ei se ollut. Keskustelimme, onko tämä turvallista, varsinkin sille rokottamattomalle.

 

                                                (Jean Beraud - 1889)

Kotona aloitettiin suursiivous. Erityisen pölyisiä paikkoja ovat kirjahyllyjen ylimmät hyllyt. Minä nostin keittiöstä kolmiportaisen jakkaran olohuoneen korkean kirjahyllyn eteen kerätäkseni ylimmältä hyllyltä kiinalaiset koriste-esineet pois, jotta tyhjältä hyllyltä saisi pyyhityksi pölyt.

Mutta ei se käynyt. Kuului käsky, että top tykkänään, tuolle jakkaralle et nouse. Putoat kuitenkin. Kiipeilyhommat luovutetaan nykyisin suosiolla juniorisarjalaisille. 

Maalle muutto lähestyy. Kyllä niitä vaaroja on maallakin, ei pelkästään kaupungissa.

Viikko sitten kävin kevään ensi käynnillä maalla. Tuli pahoja enteitä alkavalle kesälle, sillä näin kyykäärmeen. Viime kesänä niitä ei näkynyt ollenkaan. Olen käärmepelkoinen. Längelmävedellä kerran  melkein astuin käärmeen päälle pihapolulla - minä kun en koskaan ole oppinut katsomaan jalkoihini vaan tähystelen kulkiessani puun latvoihin. Tästä huonosta tavasta kirjoitin kerran täällä varoittavan kertomuksen ( tässä linkki). Ottakaapa siitä opiksenne!

*

Eräänä kesänä maalla kaaduin polkupyörällä. Oli hiekkatie ja alamäki. Soraa ja kivenmurikoita sattui renkaan alle ja niin sitä mentiin. Ei siinä minulle huonosti käynyt, sillä vauhti oli maltillinen. Vähän naarmuja kyynärpäähän. Huonommin kävi polkupyörälle, jonka etupyörä meni venkuralle. 

*

Viime kesänä maalla punkki puri. Asia jäi huomaamatta ainakin viikon ajan, sillä puremakohta oli vaikeasti havaittavassa kohdassa reiden takana. Lääkärissä käynnin se vaati ja kahden viikon antibioottikuurin. VAROITUS: tekstin lopussa oleva kuva saattaa järkyttää herkkiä lukijoita.