Maailmanloppu täällä taas?

Osuipa eteen horoskooppi. Lupasi minulle ensi vuodeksi monenlaista makeaa: rikkautta, rakkautta, terveyttä, uusia tuttavia, ihania matkoja.

Uskoisinko? – En ihan heti hyppää riemusta ilmaan. Pari kohtaa aiheuttaa pieniä epäilyjä.

Totuuden varmistamiseksi hain esiin toisen todistajan, kaikkien ennustajien supertähden, lääkäri-astrologi Nostradamuksen (1503 – 1566).  

Nostradamus pannahinen pilasi ilon. Hän ennusti vuodeksi 2025 silkkaa surkeutta: sotia, sekasortoa, kulkutauteja. Erityisesti Euroopassa elämä käy kurjaksi. Ei nyt ehkä ihan maailmanloppu, mutta melkein.

Uskoisinko? – Kieltämättä tuon suuntaisia merkkejä on ollut havaittavissa. Toisaalta olisiko Nostradamus pikkuisen erehtynyt vuosiluvuissa? Tuollaisia tapahtui jo muutama vuosi sitten.

Minulla on muistissa epäluotettavaksi osoittautunut ennustus maailmanlopusta. Joskus 1970-luvun alkupuolella luin jostakin ennustuksen (muistaakseni Nostradamus silloinkin) ja siitä tehdyn tulkinnan, jonka mukaan maailmanlopulle oli tarkka päivämäärä. Maailmanloppu oli tulossa joskus loppukesästä 197?.

Tottahan maailmanloppua piti juhlia. Kokoonnuimme pienellä porukalla kesämökille Keurusselän rannalle. Saunottiin, uitiin, maisteltiin jaloja juomia ja odoteltiin loppuillasta iskevää maailmanloppua. Ensimmäinen ja ainoa kerta elämässäni, kun join kammottavan makuista Karhu-viinaa. Juomiksi oli tarkoituksella valittu sellaisia kerran elämässä –tyyppisiä erikoisuuksia.

Keskiyö lähestyi, oli jo pimeää, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten kuului ukkonen etäältä, ja se lähestyi. Kohta se oli päällä. Myrsky nousi, salamoi. Kun pihassa rysähti iso puu nurin ja rikkoi terassin, sisällä istuvien juhlamieli alkoi vaimentua, yksi tytöistä jo itki. Muistan oman hämmentyneen tunnetilani siinä räiskeen keskellä: hupsista, minäkös tässä olin pilkkamielisten juhlaa päällimmäisenä järjestämässä!

Mutta kohta myrsky laantui ja juhlamieli palasi pirttiin.

Kun nyt vauhtiin olen päässyt, loppuun vielä Äiti Shiptonin ennustuksia 1400-luvulta. Kristilliseltä pohjalta hän näkee tulevaisuuden tällaisena.

 

Mikään ei muutu

Valmistauduin huolellisesti. Pidin tipattoman lokakuun. En syönyt punaista lihaa enkä eläinrasvoja (niitä nyt en syö muulloinkaan – poikkeuksena kala).

On tulossa perinteeksi muodostunut lääkärin määräämä vuosikatsastus. Sen ensimmäinen osa oli laboratorion verikoe. Maisasta olin katsonut, mitä tutkitaan. Ne olivat samat kuin ennenkin (Pt-GFRe, P-Kol-LDL, P-ALAT, P-Krea, P-Na ja P-K).

Tämä on salakieltä. En ryhdy tässä opastamaan osaamattomia, sillä uteliaat saavat koodit helposti selville vaikkapa Googlen avulla. Niin minäkin tein ensimmäisellä kerralla.

Niinpä minä perjantaina aamuyöstä kolmen tunnin yöunen jälkeen könysin läpi tuulen ja tuiskun terveyskeskukseen piikitettäväksi. Siunasin mielessäni, että onneksi tällaisia klo 9.00 alkavia aamuyön pakkolähtöjä ei tarvitse usein sietää.  (Kuva: Martin Lewis 1934)

Minulle kellonaika 9.00 on aamuyötä. Vuorokausirytmini on hieman epätyypillinen. Nukkumaanmenoaikani on klo 4. Sen muuttaminen olisi iso operaatio, johon ei hevin kannata ryhtyä.

Joku lääkäri taannoin moitti minua epäsäännöllisestä vuorokausirytmistä. Uskalsin väittää, että harvalla kansalaisella on niin säännöllinen vuorokausirytmi kuin minulla. Jostain syystä jäi aavistus, ettei lääkäri silti ollut ihan tyytyväinen, vaikka vakuutin nukkuvani täysin säännölliset seitsemän tunnin yöunet ja lisäksi tunnin iltapäivätorkut.

Onko sillä väliä, milloin nukkuu, kunhan nukkuu riittävästi?

Maisa lähetti verikokeen tulokset heti samana iltapäivänä. Tässä asiassa julkinen terveydenhoito toimii vielä nopeasti ja jämptisti – ei ole hallitus vielä huomannut poistaa rahoitusta. Mittaustuloksista näkee myös, ovatko tulokset kunnossa vai ylittyvätkö / alittuvatko normaalin raja-arvot.

Tulokset olivat neljässä kohdassa ”normaalit”. Kolesteroli kunnossa (1,6) , maksa kunnossa (26). Kohdassa P-Krea yläraja ylittyi kahdella (100 / 102) ja kohdassa P-Na myös kahdella ( 145 / 147).

Vertasin tuloksia viimevuotiseen. Hitto vie, mikään ei ollut muuttunut. Samat normaalit, samat ylitykset. Heräsi epäluulo, tutkivatko ollenkaan vai pitivät viimevuotiset tulokset voimassa.

Vai olenko minä  näissä sisuskaluston toiminnoissakin yhtä säännöllisen vakiintunut kuin nukkumisrytmissä? Mikään ei muutu.

Nyt jään odottamaan lääkärin kommenttia Maisassa. Viime vuonna tulos ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Saas nähdä, kuinka nyt.

Jokseenkin toivotonta

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun tutut nuoret naiset keskustelivat Tinderistä. Kaikilla kolmella oli siitä kokemusperäistä sanottavaa. Tuli vaikutelma, että kokemukset eivät olleet kehuttavia.

Kuuntelin vain, en osannut osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Tiedän Tinderin vain lehtikirjoituksista. On syntynyt mielikuva, että onneksi minun aikanani ei ollut Tinderiä.

Minun aikanani oli kyllä silloinkin täydessä käynnissä sama ikiaikainen pariutumisetsintä, mutta se hoidettiin jotenkin luonnollisemmin keinoin. Ei tarvittu koneita.

Epäonnistuneita yrityksiä tietenkin oli suurin osa, mutta se toteutui inhimillisemmin. Torjutuksi tuleminen tuntuu näin syrjästä katsoen aika julmalta, jos se tehdään tuosta vaan ohimennen swaippaamalla vasemmalle. Siinä ei jää yhtään tilaa yritykselle, että jospa hyvällä supliikilla sittenkin onnistaisi. Profiilimokan pehmentämiseen ei avaudu pienintäkään mahdollisuutta.

Sain kuulla, että seuranhaku on jokseenkin toivotonta. Siihen ei auta hallituksen suunnittelema iso eurosumma alle 30-vuotiaana hankitusta ensimmäisestä lapsesta. Keskustelijat olivat ehkä jo hieman myöhässä tähän projektiin.

Sain kuulla, että kaikki kelvolliset miehet ovat jo varattuja. Jäljelle on jäänyt vain sellaisia, jotka eivät täytä vaatimuksia. Kaikenlaisia outoja tapauksia oli deittaillessa tullut vastaan: reppanoita, epäsiistejä, sivistymättömiä, sovinisteja, machomiehiä, juoppoja, seikkailijoita, varattuja. Ei sivistynyt nainen sellaisten kanssa voi parisuhdetta suunnitella.

Ei lähde Suomen väkiluku nousuun hallituksen lahjontakonstilla. Tarvittaisiin koulutusta, sivistystä, työtä, osaamista, menestystä, optimismia, näköalaa kauas. Mutta miesäänestäjien enemmistö vetää vaaleissa tiukkaa linjaa vieraille vaikutteille.

 

Viestintuoja ammutaan

Helsinki on remontissa. Kulkeminen on hankalaa, monet ovet ovat lukossa – esimerkiksi Kansallismuseo.

Kyllä remontit enimmäkseen tarpeellisia ovat. Kadut kaivetaan auki, koska alla olevat putket ja kaapelit pitää uusia. Talot rapistuvat ja uutta tekniikkaa tarvitaan,

Turhaakin on. Ihan kaikkia suunnitteilla olevia jäähalleja ja pysäköintiluolia en osaa pitää tarpeellisina. Onneksi arvokkaiden rakennusten purkamisvimma jäi 60-luvulle. Elleivät nyt sitten pura eduskuntataloa, joka lehdestä lukemani mukaan on pahasti vaurioitunut terroristien hyökkäyksessä. Punaväriä kuulemma tihkuu pylvään saumasta.

Itse jättäisin kyllä tihkumaan.

Kaupunki tarvitsee muistikuvia historiallisista vaiheistaan – eräänlaisia historian näkyviä kerrostumia. Siinä vieressä Kansallismuseon pääovessa on luodinreikä vuodelta 1918 (ks. vanha kirjoitukseni ja kuva  KLIK) . Pitkänsillan kivikaiteessa on kranaatin aiheuttamia vaurioita samalta ajalta. Snellmanin patsaan jalustassa on ruhjeita vuoden 1944 pommituksista.  Ei näitäkään vaurioita ole siivottu pois näkyvistä.

Elokapina on viestintuoja. Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin partaalla. Tarvitsemme kaikki keinot käyttöön kriisin ratkaisemiseksi. Siinä pylväiden takana on paikka, jossa voitaisiin tehdä paljon asian korjaamiseksi.

Kansalaistottelemattomuuden tarkoituksena ei ole saada hyväksyntää aktivisteille itselleen vaan raivata julkista näkyvyyttä itse asialle. Ilmastoasia todellakin ansaitsee näkyvyyttä. Rakenteellisten ongelmien – joihin lisäksi liittyy isoja taloudellisia intressejä – korjaaminen ei todellakaan onnistu siten, että pyydetään kauniisti, muistetaan käytöstavat ja lopuksi kiitetään ja kumarretaan. Historia on täynnä esimerkkejä. Muistetaanpa vaikka Amerikan orjuuden lopettaminen tai Suomen itsenäistymiseen johtaneet vaiheet.

Jos järjestäytynyttä yhteiskuntaa vielä 100 v päästä on, niin varmaan ihmetellään, kuinka aikoinaan ilmastonmuutosta torjuvaa järjestöä vaadittiin kiellettäväksi rikollisjärjestönä. Sen ajan ihmiset voisivat käydä katsomassa niitä punaväriä tihkuvia pylväiden saumoja. Siinä näkyisi muinainen varoitusmerkkimerkki, ettei kukaan talossa toimiva päättäjä voisi sanoa niin kuin saksalainen sota-ajan sukupolvi: ”Me emme tienneet.”

 Nyt on toteutumassa taas kerran antiikista asti tuttu menetelmä, jossa viestintuoja ammutaan.

Kannatan Elokapinan toiminnan lopettamista niin, että tehdään riittävät ilmastotoimet maapallon pelastamiseksi. Silloin maailman Elokapinat lopettavat itse toimintansa tarpeettomana. Ilman sitä eivät lopeta.

Pitäisikö olla huolissaan?

Tavallisesti hyvin luotettavaksi tietolähteeksi tunnettu amerikkalainen showtähti on kertonut, että Springfieldin kaupungissa Ohiossa haitilaiset pyydystävät ja syövät kantaväestön lemmikkieläimiä, kuten kissoja ja koiria.

Siitäkös mekkala on noussut. Väitteen todenperäisyyttä on jopa uskallettu epäillä. Puhuuko veitikka totta vai pilaileeko?

Eikös Suomessakin ole esitetty televisiossa ohjelmaa nimeltä Pitäisikö olla huomissaan? Ja vuosia aikaisemmin ohjelmaa nimeltä Valehtelijoiden klubi? Tyylilaji oli kai satiiri, joka on yksi huumorin lajeista. Sitä kuulemma hölmöt eivät ymmärrä huumoriksi vaan ottavat tosissaan.

Syömiseen liittyvästä satiirista mieleen nousi heti eräs Swift, etunimeltään Jonathan, ei Taylor. Tämä jälkimmäinen kuuluu suhtautuvan penseästi mainitun amerikkalaisen showtähden puheisiin. Jonathan (1667 – 1745) sen sijaan oli menestynyt angloirlantilainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Gulliverin retket. Näiden kahden Swiftin mahdollisesta sukulaisuudesta minulla ei valitettavasti ole tietoa. Jotain yhdennäköisyyttä olen havaitsevinani erityisesti suun ja leuan piirteissä.

                                                      Swift Taylor                Swift Jonathan

Jonathan Swift esitti aikanaan kirjoituksessa nimeltä Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen (A Modest Proposal – 1729), että lapsista voitaisiin laittaa herkullista ruokaa. (Kissojen ja koirien herkullisuudesta en löydä mistään mitään tietoa)

Monet uskoivat hänen olevan tosissaan. Swift kuitenkin pyrki osoittamaan, miten julmasti englantilaiset alistivat vihreän saaren köyhää väestöä, mutta hän sai satiiria ymmärtämättömiltä lukijoilta osakseen kannibaalin maineen. Kirjailijan mukaan hänen ehdotuksensa toteuttaminen vähentäisi katolisten määrää ja saisi miehet kohtelemaan vaimojaan paremmin, koska he tietäisivät, miten paljon rahaa vauvalla voitaisiin ansaita.

 

                                                              Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus, 

                                                joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen

Menetetty kunnia

Lapsuudenkotini olohuoneen seinällä oli ryijy – iso ja pörröinen. Äitini oli valinnut sen ja tuntui olevan siitä ylpeä.

Ryijyyn ja sen tekijään liittyi jonkinlainen kertomus, jonka äiti kertoi kaikille vieraille. Muistikuvani kertomuksesta on niin epätarkka, etten pysty sitä tässä toistamaan. Jotenkin se liittyi äitiin itseensä ja ryijyn taiteilijaan. Olisivatko ehkä olleet tuttavia elleivät peräti sukulaisia? En ole varma.

Vuosia myöhemmin äiti jäi leskeksi ja muutti Jyväskylästä Helsinkiin. Ryijy tuli muuttokuormassa mukana. Olin itse ripustamassa sitä pienen kaksion seinälle.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin äiti halusi ryijyn pois seinältä. Vähän ihmettelin, miksi nyt näin. En saanut suoraa vastausta. Jotenkin oudon kiusaantuneelta äiti vaikutti.

Ryijy käärittiin rullalle, suojattiin muovikääreellä ja vietiin kellarikomeroon. Siellä se pysyi vuosikaudet.

Kun äiti sairaustuttuaan muutti palvelutaloon, asunto piti tyhjentää. Tuli puheeksi, haluaisiko hän ryijyn muutossa mukaan. Ei missään nimessä halunnut. Äiti ehdotti, että minä ottaisin sen omaan kotiini. En halunnut. Minulla kaikki seinät olivat kirjahyllyjä täynnä.

Päätimme pistää ryijyn myyntiin. Sain siitä huutokaupassa 200 euroa.

Joskus myöhemmin kysyin äidiltä, miksi hän ei enää pitänyt ryijystään, josta oli ennen ollut niin ylpeä.

̶   Ei sitä kehtaa seinälleen pistää, mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos näkisivät.

̶   Miten niin ei kehtaa?

̶   No se kun sama ryijy oli siinä yhdessä elokuvassa sen tollon päähenkilön kodin seinällä.

̶   Minkä ihmeen elokuvan?

̶   No sen Turhapuron.

  

Pahan päivän varalle

Mentiin juniorikansalaisen kanssa kellarikomeroon katsomaan, löytyisikö elektroniikkaromua. Hän oli luvannut viedä autonsa peräkärryssä minun romuni omien romujensa mukana sorttiasemalle kierrätykseen.

Löytyihän sitä paljonkin: leivänpaahdin, kahvinkeitin, sähköhammasharjoja, pölynimuri, digiboksi.

Kaikesta raaskin luopua. Mutta siinä tuli stoppi, kun hän meinasi napata mukaansa tallentavan dvd-soittimen. Sitä en antanut.

Se on kyllä vanha mutta toimiva. Sen kylkeen olen liimannut tarralapun, jossa lukee punaisin tikkukirjaimin: EHJÄ! (Huomatkaa, arvoisat lukijat, että perässä on huutomerkki, vaikka se on välimerkki, jonka käyttöön olen aina suhtautunut ynseästi. Mutta tähän se sopii!)

Tallentavat dvd-soittimet ovat arvotavaraa. Sellaisia ei ole vuosikymmeneen valmistettu, joten tämä on lajinsa viimeisiä yksilöitä. Minulla on niitä kaksi, toinen on työhuoneessa television vieressä hyllyssä käyttövalmiina. Kellarissa oleva on varakappale.

On minulla pino tyhjiä dvd-levyjäkin. Jokaiseen levyyn mahtuu kuusi tuntia ohjelmaa. Joskus harvoin televisiosta tulee vielä sellainen klassikkoelokuva, jota ei ole suuressa kokoelmassani. Silloin tallentimelle on käyttöä.

Junioria selitykseni vähän huvitti. Jotain epäselvää hän mutisi vhs-soittimista ja tietokoneen disketeistä, korpuista ja lerpuista. En maininnut, että on minulla avokela-magnetofonikin tallella – se on ullakkokomerossa. Siihen ei kuitenkaan ole yhtään nauhaa, sillä minä hölmö lainasin koko nauhakokoelmani 80-luvun alussa kaverilleni, joka sitten kohta meni ja kuoli.

Lisää pilkkaa ja virnistystä tuli, kun hän katseli ympärilleen ja huomasi komeron hyllyllä muuta tavaraa. - Tuollaisiakin sitten olet pannut talteen pahan päivän varalle, hän sanoi ja osoitti vanhaa hienoa kameraani ja polkupyörän dynamoa.

 

Irti addiktiosta

 

Olen talven mittaan pyrkinyt vähentämään riippuvuuttani somesta ja siihen liittyvistä erilaisista älylaitteista. Havahduin alkusyksystä huomaamaan, että se oli mennyt liiallisuuksiin.

Olen edennyt niin hyvin, että nykyisin vilkaisen facebookit, blogit, twitterit, instagramit, sähköpostit ja muut kaksi kertaa vuorokaudessa, keskipäivällä ja keskiyöllä. Niistäkin keskipäivä voi muiden puuhien vuoksi jäädä pois. Tunnin verran siihen kerrallaan menee aikaa plus kirjoittamiseen kuluva aika päälle.

Sanomalehtien lukemisessa olen palannut paperilehteen. Kirjat luen ensisijaisesti kirjoina, en sähköisesti. Kuuntelukirjoihin en koskaan erityisemmin innostunut. Suoratoistot katson isolta pöytäkoneen ruudulta, en puhelimesta tai tabletista. Podcastit ja musiikki voivat kaupungilla kulkiessa tulla välillä puhelimen luureistakin.

Tuntuu kuin olisin pikkuhiljaa palaamassa vaarallisilta harharetkiltä terveelliseen elämään. Kyllä tässä vielä addiktiosta tokenen.

Nykynuorten kyvyttömyys lukea kirjoja ja vaikeus keskittyä ovat ilmiselvästi yhteydessä tähän. Koulun vaatima pitkäkestoinen keskittyminen ei voi onnistua, jos on tottunut lyhytkestoiseen hermostuneeseen peliohjelmien nykimiseen ja kännykän alituiseen vilkuilemiseen.

Somehälyn täyttämästä nuoruudesta on vaikea edetä ammatteihin, joissa tarvitaan päivien ja jopa kuukausien intensiivistä keskittymistä ja luovaa ajattelua. Siinä ei riitä, vaikka kuinka notkeasti osaa näppäillä kojeitaan. 

Ellei sitten tekoäly hoida kaikkia tehtäviä ihmisen puolesta.

Ei paljon naurata

”Kunnon naurut ja pitkä uni ovat lääkärikirjan parhaat ohjeet”, sanoo irlantilaisperäinen sananlasku.

Jälkimmäisen noista hallitsen erinomaisesti, edellisen huonosti. Pitäisi kai opetella tuota nauruakin.  Joskus olen yritellyt mutta huonolla menestyksellä. Mainosrahoitteisten televisio-ohjelmien viihdeohjelmat eivät ehkä ole parasta harjoitusaineistoa. Lopetin.

 

Toisaalta kaikkea pitää epäillä, irlantilaisia sananlaskujakin. Luin Tiede.fi-palstalta, että vanha myytti on osoitettu virheelliseksi. Tutkimusten mukaan masennus ei aiheuta syöpää eikä positiivinen elämänasenne pelasta siltä. – Tähän minä mielelläni uskon. Voin siis huoletta murjottaa.

Jotakin irvokasta on tässä ajassa – ei paljon huvita harjoitella nauramista. Tiedemaailma on laajasti antanut varoitukset viime hetken lähestymisestä ilmastokriisin torjumiseksi.  Nuoret elokapinalliset yrittävät tehdä hätähuutoja. Mutta Iltalehden terhakasta kolumnistia häiritsevät vain ne hätähuudot.  Ja hallitus julistaa ilosanomaa: veroja saadaan vähennetyksi pienentämällä määrärahoja mm. luonnonsuojelulta ja tieteeltä.

Vaikka politiikassa on aina väritelty asioita, oikeistopopulismin myötä tieteestä ja faktoista on tehty pelkkiä mielipidekysymyksiä. Trumpin, Putinin, brexitin, persujen, Orbanin ja kumppaneiden myötä populistit ovat onnistuneet määrittelemään toiveikkaan, kestävän tulevaisuuden puolesta toimijat kommunisteiksi.

Naurun henkiin herättämiseksi kaivattaisiin mestaritason satiirikkoja, pilkkaajia, sellaisia kuin Chaplin, joka teki Diktaattorin juuri oikealla hetkellä. Pilkan kohteista ei nyt olisi pulaa. Sitä odotellessa tyydyn hoitamaan terveyttä tuon irlantilaisen sananlaskun jälkiosaa noudattamalla.

                                                          (Kuva: Bored Panda)

"Riihimäki Lahti Kouvola Mikkel..."

On suunnitteilla matka Savonmuahan. Vähän kaduttaa, että tulin kaverille luvanneeksi.

Tuntuu kuin olisin tutkimusmatkalle Afrikkaan lähdössä, sillä Savo on minulle melkein tuntematonta seutua. 70-luvun puolivälissä asuin vuoden verran Mikkelissä sivaria suorittamassa, mutta ei siinä paikkakunta kovin tutuksi tullut. Siinä se minun Savon-tuntemukseni sitten onkin. Pikakäyntejä Savonlinnan oopperassa ja kasinolla ei lasketa.

Tai no, onhan kotiseutuni Jyväskyläkin tavallaan Savoa, ainakin murrekartaston mukaan. Mutta ei sydänsavolainen identiteetti siellä kovin kukoista.

Mitenkähän siellä pärjään? Reissusa olen luultavasti tavallistakin kiukkuisempi, kuten aina. Mutta kiukkuiselle miehelle tarpeellinen haukkumasanasto maistuu savon murteella aika laimealta: mulukero / riähkä / jonniijjootava / kutale / vutjake / mötäle / toestaetone...

Onko blogin lukijoissa alkuasukkaita? Osaisitteko neuvoa ärhäkämpää?

Matkaan aion valmistautua hyvin. Katson ainakin elokuvan Lentävä kalakukko (junalla minäkin menen!). Hyllystäni löytynyt Pahkasian Savo-Karjalan matkaopas on jo aloitettu.

 

Loma loppuu

Otsikkoon on haudattu niin sanottu koira. Teeskentelen siinä hyötykansalaista vaikka olen joutomies.

Ei minulla lomaa ole. Tai toisesta näkökulmasta:  olen pysyvästi lomalla.

Mutta siitä en vieläkään ole päässyt irti, että tähän aikaan vuodesta iskee loman loppumisen ahdistus. Niin vahvasti se tunnelma tarttui muistiin. Ei varmaankaan edes dementia pelasta sellaiselta tuntemukselta.

Sunnuntaiahdistus kuului kuvioon. Jo iltapäivällä oli pakko kaivaa laukusta pino papereita ja ruveta lukemaan. Edellisen viikon tuotokset piti saada valmiiksi palautettavaksi ja alkavan viikon aineisto kerätyksi laukkuun. Sunnuntai oli melkein aina täysi kotityöpäivä.

Solidaarisuutta tunnen nykykollegoja kohtaan. Eivät nämä ahdistukset ole voineet vähentyä. Katkotonta stressiputkea se työ on toukokuun lopuille asti.

Aina on kaikki kesken ja sekaisin. Parhaiten pärjäävät ne, joilla on kyky sietää epäjärjestystä. Sellaisista käytetään nimitystä luova ihminen.

On se tavallaan niinkin, että kyllä kannatti ikääntyä ja päästä eläkkeelle. (Tähän keksin kyllä monta pätevää vastaväitettäkin.)

 

Sairaalahavaintoja 7: Iho

Mihin suuntaat silmäsi, kun hoitaja tulee ottamaan verikoetta? Kestätkö katsoa, kun neula tunkeutuu käsivarteesi? Vai käännätkö katseesi pois?

Aika monta kertaa neula minuun pistettiin sairaalassa. Verikoe otettiin kolme kertaa päivässä. Lisäksi ranteessa oli kanyyli tippaletkuja varten.. Sen asettaminen oli jostain syystä vaikeaa - sopivaa kohtaa ei meinannut löytyä. Tuli neljäkin harhapistosta ennen kuin onnistui. Mustelmia on jäljellä vieläkin.

 

En ole varsinaisesti piikkipelkoinen, mutta katseen olen tottunut kääntämään pois. Nyt kuitenkin päätin rohkaistua. Päätin katsoa suoraan kohti, kun neula läpäisee ihon. Ei se sitten sitten vaikeaa ollutkaan, kun tottui.

Varsinainen rohkeuskoe oli kuitenkin vielä edessä. Minun piti opetella pistämään itse itseäni.

Vatsan leikkaushaavat voivat aiheuttaa veritulpan. Sitä estämään vatsanahkaan pistetään verenohennuspiikkejä. Pelotti ihan oikeasti, kun hoitaja tuli opettamaan, kuinka se tehdään. Kysyin rohkaisuryyppyä, muta sitä ei ollut tarjolla.

Kaiken ihminen oppii, kun pakko on. Nyt ei enää tunnu missään. Pistelen tuosta vaan reikiä vatsan ihon läpi aamuin illoin. Tätä jatkuu vielä ties kuinka kauan, eikä tunnu ollenkaan pelottavalta.

Sairaalahavaintoja 4: Nenä

En heti hoksannut, mikä yöpöydällä oleva muovitötterö on. Kysyin filippiiniläiseltä hoitajalta. Hän selosti. En uskonut moista tarvitsevani.

Erehdyin. Jo toisena iltana tarvitsin – ja koko seuraavan päivän. Kaurapuuro ei lähtenyt imeytymään. Hoitaja sanoi, että tarvitaan letku nenästä mahalaukkuun.

Kamala ajatus! Yritin toppuutella, että odotellaan vielä huomiseen.

Vaan eipä odoteltu. Nuori vietnamilainen hoitaja lupasi pidellä kädestä kiinni, kun työntää letkun nenään. Toisella puolella suomalainen hoitaja piteli juomakuppia ja käski samalla koko ajan imeä pillillä mehua suuhun.

Se meni hyvin, yllättävän hyvin. Ei oikeastaan tuntunut miltään. Kolme päivää minulla oli letku nenässä enkä syönyt mitään.

Ja tärkein toteutui: ongelma katosi. Taitavia hoitajia!

 

Säikähdys

Helmikuussa kävin lääkärissä. Terveyskeskuksen uusi lääkäri oli kuin nuoruuteni ihana hippityttö – parikymppinen kikkarapää kaunotar. Ja hyvin perusteellinen. Koskaan en ole istunut vastaanotolla niin pitkää aikaa. Tunti siinä meni, jos ei ylikin. En ymmärrä, miten sellainen oli mahdollista keskellä terveyskeskuksen kiireistä päivää. Kiireen tuntua ei ollut ollenkaan – kaikki huolet ja murheet juteltiin läpi. Voin sanoa, että tämä oli elämäni miellyttävin ja luottamusta herättävin vastaanotto.

Yhden oudon häiriön hän verikokeen tuloksista huomasi. Minulla on anemia. Syyn selvittämiseksi hän kirjoitti lähetteen epämiellyttävän tuntuiseen tutkimukseen.

Kuvassa näkyvän oven takana seurasi ikävä yllätys. Iso vanha lääkärisetä sanoi löytäneensä pahanlaatuisen kohdan, jonka koepala lähtee patologille. Lisäksi hän kirjoitti lähetteen kiireellisiin jatkotutkimuksiin.

Kunnon säikähdys, täytyy myöntää. Enhän minä tunne itseäni ollenkaan sairaaksi.

Sen jälkeen olen juossut tutkimuksesta toiseen. Uudessa verikokeessa anemia oli kaikonnut. Rautatabletit tepsivät. Patologi ei löytänyt koepalasta pahalaatuista. Tomografiassa ei löytynyt mitään pesäkkeitä. Kirurgi selosti, miten operaatio tehdään. Anestesialääkäri kyseli jos vaikka mitä. Pikkuisen tulin valehdelleeksikin.

Leikkauspäivä lähenee. Halu lähteä karkuun kasvaa. Epäselvää on tuon pahanlaatuisuuden kanssa, kun tähystäjälääkärin lausunnossa lukee yhtä, patologin toista.

Minulta leikattiin tulehtunut umpisuoli 1965, ja muistijälki siitä on kamala. Nukutuksessa naamalle laitettiin märkä rätti, ja siinä tuli tukehtumisen tunne. Herättyä yskiminen sattui haavaan. 

                                     (Bartholomaeus Anglicus,  1200-luku)

Ehkä kokemusmielikuvani tapahtumasta ei ole aivan ajantasainen.

Töölöntorin blogi jää nyt tauolle ja Dessu itse sairauslomalle (tai karkumatkalle). Tauon pituutta en osaa arvioida. Toivotan lukijoille hyvää kesää.

En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)

”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.

 

 

Jos

Tuli vieras. Tuttu opiskeluvuosilta asti. Virkasisko naapurikaupungista, oppikirjojakin kirjoittanut. Eläkeläisenäkin aktiivinen ammattilainen, toisin kuin minä.

Tarkoitus oli istua iltaa, niin kuin monet kerrat vuosien varrella. Edellinen oli joskus ennen koronaa. Olin hankkinut mieluisaa viiniä. Odotuksissa mukavaa juttelua niin kuin aina. Maailmaa järjestykseen, koulua kuntoon, muistoja mieleen.

Mutta ei mennyt niin kuin olin toivonut. Tulikin aivan toisenlainen tuttu. Kalpea, laihtunut, säikähtänyt.

Oli juuri saanut tiedon.

Lääkäri oli tutkinut koetulokset ja sanonut pahat sanat. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä aivan toisenlaiselta.

Hetki istuttiin, sitten vieras lähti. Tilkka viiniä, ei maittanut. Ei pantu maailmaa järjestykseen. Siihen jäin viinipulloni kanssa.

Ovella erotessa kuitenkin pilkahdus tuttua tahdonvoimaa: ”Otetaan tämä joskus paremmalla ajalla uusiksi. Jos - - ”

Jos.

Vähäpätöinen pieni alistuskonjunktio. Mutta iso sisältö.

                                                      (Kuva: Bernard Buffet 1955)