keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Sillä uudella tavalla

Vuoronvarausviraston henkilökuntakokouksessa teimme kerrankin viisaan päätöksen. Päätimme yksimielisesti luopua vanhasta joulunaluskäytännöstämme, joka kantaa epävirallista nimeä ”VHS-touhu”.

Tämä päätös olisi ollut viisasta tehdä jo vuosia sitten, sillä VHS-touhu on paitsi hyödytöntä, myös kallista ja aikaa vievää.

Mitään asiaa tässä maailmassa ei kuitenkaan pidä lopettaa kokonaan ilman että sen tilalle tulee jotakin muuta. Näin tälläkin kerralla tapahtui, ja se oli päätöksemme viisain osa. Tilalle tulee yhtä yksimielisellä päätöksellä asia, jolle emme onnistuneet päättämään mitään osuvaa nimeä. Ehdotettiin ensin nimeä VHH-touhu, sitten HMK-touhu, sitten KSHP-touhu jne., mutta mikään näistä ei tuntunut hyvältä, ei lyhenne eikä varsinkaan lyhenteeseen liittyvä vähättelevä sana ”touhu”. Niinpä uusi käytäntömme jäi nimettömäksi. Kaikki kuitenkin tietävät, mitä tarkoitetaan, kun sanomme menettelevämme ”sillä uudella tavalla”.

Arvaan, että blogin lukija on nyt ymmällään. Mikä VHS-touhu? Onko virastossamme muka vielä käytössä vanhentunut videotalletussysteemi? 

Ei, siitä ei ole kysymys. Meillä, kuten varmaan Suomen työpaikoilla laajastikin, on tähän asti ollut joulun aluspäivinä käytäntönä jaella toisillemme säkkikaupalla viinipulloja, hyasintteja ja suklaa-askeja. VHS. Se on loppu nyt. Käytämme rahamme hyödyllisemmin. Suosittelen muillekin.

Mitä tulee tilalle? Arvoisa lukija voi katsoa tänne  saadakseen vastauksen. (Kannattaa selailla vaihtoehtoja - niistä löytyy vaikka mitä. Sieltä vaihtoehtojen alkukirjaimista tulivat nuo huonot lyhenneyritykset).

* * * 

Olen torstaina lähdössä joulunviettoon Belgiaan. Sää siellä on kuulemma yhtä miellyttävä kuin Helsingissäkin. Töölöntorin blogi jää nyt tauolle. Kiitän kaikkia lukijoita ja erityisesti kiitän niitä lukijoita, jotka ovat viitsineet antaa palautetta sepustuksistani. 

Uudessa Kielikello-lehdessä, jonka posti toi tänään, on palautteisiin liittyvä kiinnostava uutinen. Helsingin kirjamessuilla oli nimittäin Kielitoimiston järjestämä yleisökilpailu. Siinä vastaajia pyydettiin täydentämään lause ”Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin - - - .

Kilpailuun piti siis keksiä vertaus. Kielikuvat, vertaus yhtenä niistä, ovat kirjoittajalle hankala haaste. Tulee helposti latteuksia tai kuluneita fraaseja. Minäkin huomasin kyllä kilpailun ja mietin hetken, mutta en keksinyt tungoksessa mitään riittävän omaperäistä. Nyt raati on julkaissut kilpailun tulokset. Tässä neljä parasta:

1. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin Särkänniemi ilman ranneketta.
2. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin pallo, joka ei pomppaa.
3. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin puolukkahillossa purjehtisi.
4. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin aamu ilman kahvia.

Kelpo ideoita kaikki. Minun suosikkini olisi kakkonen. Juuri siltä tuntuu, jos kommentteja ei tule ollenkaan. Mutta sellaisia kertoja ei ole ollut usein. Siitä kiitän lukijoita. Samalla myönnän itse olevani kovin huono kommenttien antaja. Luen paljon hienoja kirjoituksia mutta kovin harvoin ehdin / jaksan / jne seli-seli -syistä niitä kommentoida.

Kun olen palannut Belgiasta, nousen uuninpankolle, vedän karvat korville ja ryhdyn talviunille. Herään sitten kevätauringon myötä.

Hyvää joulua ja juhlakautta.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Ääniä menneisyydestä

Tämän aamun Hufvudstadsbladetista löysin kiinnostavan jutun. Jotenkin olen kyllä tiennyt, että on olemassa tekniikka, jolla vanhojen C-kasettien tallennuksia voi siirtää digitaaliseen muotoon, mutta en ole tiennyt, miten se käytännössä tapahtuisi. Nyt lehdessä kirrottiin, että siihen tarkoitukseen on vehkeet Kymppikirjastossa.

Siis Kymppikirjastossa! Voiko paremmin sattua. Helsinkiä huonosti tunteville kerron, että kyseinen kirjasto sijaitsee aivan rautatieaseman vieressä vanhassa Postitalossa, Elielinaukion puolella, toisessa kerroksessa. Siellä minulla on tapana piipahtaa harva se päivä kävellessäni työmatkaani Kruununhaasta Töölöntorille.

Minulla on C-kasetteja vaikka kuinka paljon. Olen säilönyt niitä laatikkokaupalla kesäkotini aitanparvelle. Pääasiassa ne sisältävät musiikkia, sekä itse radiosta nauhoitettua että ostokasetteja. Niiden digisiirrosta ei niin ole väliä, mutta lisäksi minulla on henkilökohtaiseen elämään liittyviä tallennuksia, joita voi nyt pitää suoranaisina aarteina. Miltä tuntuisikaan päästä kuulemaan vuosikymmenien takaisia tallennuksia joulunvietoista, lasten, vanhempien ja isovanhempien ääniä. On myös äänityksiä radio-ohjelmista, joissa itsekin olin äänessä. On myös yksityisiä keskusteluja ja haastatteluja, joissa suvun vanhimmat muistelevat elämänsä vaiheita. Nämä arvokkaimmat kasetit eivät tietenkään ole tavallisten iskelmäkasettien joukossa kesäkodin aitassa vaan kaupunkikotini laatikossa.

* * * 

Sattumalta törmäsin äskettäin vanhaan tuttuun ääneen, joka on jo turvallisesti digitaalisessa tallennuksessa Ylen arkistossa. Ääni kuuluu kirjailija Frans Emil Sillanpäälle. 

Kuulun siihen ikäpolveen, joka ehti lapsena kuulla radiosta muutamia Sillanpään viimeisiä ”Joulusaarnoja”. Ne jäivät muistiin. Ne olivat kansallinen perinne aikana ennen televisiota.

”Taata” Sillanpään saarna oli radion jouluaaton rituaali 1945 - 1963. Hän oli aikansa kunnioitettu merkkimies, Nobelin voittanut kirjailija, jota kansalaiset hiljentyivät radioidensa ääreen kuuntelemaan. Toisaalta hän oli hieman outo ja originelli vanhus. Kuvia hänestä oli nähty lehdissä: pitkä pörröinen harmaa parta kuin joulupukilla, kalotti päässä, pukeutunut kummalliseen kaapuun. Ääni jäi minulle erityisesti mieleen: nariseva vanhan miehen ääni, juhlallinen nuotti.

Saarnojen aiheet veivät muinaisiin nostalgisiin muistoihin lapsuusvuosista Hämeenkyrön kotimökissä. Muistoissa oli persoonallista voimaa, niistä aisti menneisyyden elämänkokemusta. Niissä oli alkuvoimaista suomalaisuutta, joka maistui muinaisuudelta jo 50-luvun lopun lapselle. Vielä muinaisemmalta 2000-luvun ihmiselle.

Kuunnelkaapa näyte, tästä.

Kuvassa Sillanpään muistolaatta Fredrikinkadulta Helsingistä (klikkaamalla suuremmaksi).

maanantai 19. joulukuuta 2011

Hämärä jo maille hiipi

Dessu ilmoittaa palanneensa Vaasan-reissulta Töölöntorille, vieläpä ehjin nahoin. Puukkojunkkareita ei eteen osunut, vastoin eräiden pessimististen kollegojen ennustuksia. Ilmeisesti junkkarit pysyvät sateella sisätiloissa.

Minä sen sijaan lähdin kohta kotiin päästyäni ulkoilemaan, vaikka satoi. Tällainen sää on minun mieleeni. On harvinaista nautintoa, että joulukuussa ei ole lunta eikä liukasta. Vesisade ei haittaa, onhan takissani huppu. Hämärä sumuisuus ilmeisesti korreloi luonteeni kanssa.

Puiston puiden hahmot ovat nyt graafisella tavalla kauneimmillaan. Sateisessa, pimeään kietoutuvassa Keskuspuistossa taivaltaessani tunnen harvinaista ilmanalan raikkautta, ja se antaa miettimisrauhaa. Myönnän, että sellainen on valtakulttuurista vieraantunutta käyttäytymistä, sillä tiedän toki, että kristikansa valmistautuu näinä päivinä suureen juhlaansa tungeksimalla ostoshelveteissä.

Minä tein lahjaostokseni jo alkusyksystä, kirjamessuilla ja divareissa enimmäkseen. Siksi minulla on nyt aikaa vaellella puistoissa huppu päässä. Pidän menetelmää omalta kannaltani viisaana, mutta liiketalouden kannalta tuhoisana. Huonosti kävisi bisneksen, jos kaikki tekisivät niin kuin minä.

Mitä sitten mietin vaeltaessani?

Isoa juttua siellä metsässä mietin ihan vaan keskenäni. Minun pitää ennen vuodenvaihdetta päättää, siirrynkö maaliskuun alusta eilispäivän ihmiseksi eli eläkkeelle virastani Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavana osastopäällikkönä.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Pois unteluus, ja hervakkuus

Kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla piti opetella ulkoa runoja. Pääosa niistä oli laulujen sanoja. Läksynkuulustelut olivat ankaria. Yksi kerrallaan jouduimme luokan eteen erittämään, että läksy osataan (puhuen, laulaa siinä ei sentään tarvinnut!). Traumaattisia kokemuksia jäi muistiin.

Ei runojen opettelussa sinänsä ole moitittavaa, sitä teen vieläkin. Valikoima vaan oli yksioikoinen. Musiikinopettaja oli ankara ja ryhdikäs herra, jolle oli tärkeää, että lapset oppivat ulkoa kaikki ”tärkeät” laulut. Tärkeissä lauluissa oli miehekäs ja sotainen meininki. 

Sellaisia olivat mm. Ateenalaisten laulu (”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin…”), Jääkärien marssi (”Syvä iskumme on, viha voittamaton, meill' armoa ei, kotimaata…”), Nuoret sankarit (”Nuoret sankarit, kouraan rauta, eess' on ankara taiston tie! Voiton seppele taikka hauta, kumpi vain niistä valmis lie!”). Ja monet muut yhtä innostuneet.

Sitten olivat maakuntalaulut. Ne eivät olleet sotaisia, nämä savolaisten, uusimaalaisten, hämäläisten, varsinaissuomalaisten, karjalaisten, keskisuomalaisten, Nälkämaan, Kymmenen virran maan ja muiden laulut. Ulkoa nekin piti osata, sanasta sanaan. Ihan hyvää yleissivistystä.

Yksi henkilökohtainen lapsuuden ulkoläksytrauma minulla kuitenkin liittyy Pohjanmaan maakuntalaulun sanoihin. Se ei taida hellittää koskaan. Ajatuksiin jäi kiukku, että laulunopettajan lisäksi Zachris Topelius on mielipahaani syyllinen.

Topeliuksen kirjoittamaan Vaasan marssiin minä kompastuin. Ulkoläksyn kuulustelussa takeltelin sanoissa ja suorastaan sotkeuduin viimeisen säkeistön siinä kohdassa, joka on tämän kirjoituksen otsikkona.
En tarkasti muista, mitä unohtamishädäsäni yritin siihen kohtaan sepittää, mutta jotain sellaista kuin ” pois ummetus ja hemputus” taisi suustani tulla. 

Opettaja räjähti. Pilkkasin uljaita vaasalaisia keksimällä typeryyksiä. 

* * * 

Mistä tällaisia muistoja mieleen pulpahtelee? 

Selitys on yksinkertainen. Olen huomenna lähdössä työmatkalle Vaasaan. Vanha kaverikin siltä suunnalta löytyy, joten vältän hotellin ja saan yösijan siitä Vaasan naapurista, nuukien ihmisten pitäjästä. Uskon, että yösija on ilmainen. 

Maakunta ei ole minulle erityisen tuttu. Jos uskomme Topeliusta - ja miksemme uskoisi - kansanluonne ja mentaliteetti sisältävät joitakin originelleja piirteitä. Maamme-kirjasta saamme lukea Pohjanmaan kansasta seuraavaa:

” - - Liiaksi nauttineena he pian ryhtyvät tappeluun. - - Ei missään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta - - saattoi kahden kylän nuoriso kerääntyä maantielle varta vasten tappelemaan. - - Näissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset, usein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. - - naiset hoitavat maanviljelystä, käyden muutenkin väliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat ojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten hoitoon ja kuolevat usein.”

* * * 

Tässä se Vaasan marssi. Blogeissa on tapana siteerata mielirunoja ja uusia kiinnostavia runolöytöjä lukijoiden iloksi. Minä teen tällä kerralla toisin. Siteeraan runoa, joka ei kuulu suosikkeihini, syystä jonka kerroin edellä.

Huomiota kiinnittää kuitenkin alkuperäisen ruotsinkielisen runon kohta, joka on käännetty suomeksi ”pois unteluus ja hervakkuus”. Ei siinä ruotsiksi mitään kummallista sanastoa ole. Aivan tavallista kieltä.

Taitaakin olla niin, että kiukkuni muinaisista traumoista kohdistui väärään henkilöön, Topeliukseen. Syyllinen onkin suomentaja Alpo Noponen, joka keksi pääni menoksi kummallisuuksia.

Kohtuuden nimessä on myönnettävä, että jos en olisi koulussa kompastunut käännöksen tähän yksityiskohtaan, voisin suorastaan kehua käännöksen ilmeikkyyttä. Kohta kelpaa malliesimerkiksi suomen kielen luovasta notkeudesta.

Vaasan marssi (Z. Topelius, suom. Alpo Noponen)

Miss' aukee laaja Pohjanmaa,
Veet merten, virtain vaahtoaa,
Me siellä maassa hallojen
Niin kasvoimme kuin kuuset sen:
Ei niitä sää
Voi säikyttää,
Ei kuihtumaan
Saa talvetkaan,
Ei puute, kurjuus korpimaan.

Kuin aallot järvein tuhanten 
Käy rannoillamme yhtehen,
Niin liittohon myös meidät saa
Sun nimes', kallis synnyinmaa.
Jos vainomies
Sun sulkee ties',
Niin kuolemaan
Me taistellaan
Kuin Vaasan urhot ainiaan.

Et turvatta sa, Suomi, jää.
On vankka pohjas' ranta tää.
Ja muuris meidän olla suo,
Jot' eivät myrskyt maahan luo.
Pois unteluus,
Ja hervakkuus!
Niin onnehen
Maan pohjaisen
Vie kunto, työ sen poikien.

* * *

Vasa marsch (Z. Topelius 1864)

I högan nord vår vagga stod
vid stormigt haf och skummig flod.
Vi växte upp ur frostig bädd
som vintergran, i drif vor klädd.
Han står så grön
i hvita snön,
han reser stark
sin kronas park
ur armod och ur ödemark.

Som tusen vågor sammangå
kring Finlands bygd i gördel blå,
så mötas hjärtan, mötas namn,
o fosterland, uti din famn.
Att bära gladt
din fanas skatt, 
att kämpa med
ditt främsta led, 
var fäders bragd och Vasa sed.


Vårt land! Vårt finska fosterland!
Din fasta botten är vår strand.
Sä lär oss bli din starka vall,
som hafvets våg ej bryta skall.
Slå högt, vår barm!
Väx stark, vår arm! 
Väx stor i skygd
af söners dygd,
vår höga nord, vår finska bygd!

(Kuvassa Topeliuksen hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla)

maanantai 12. joulukuuta 2011

Kirjoita joulukortti

Kävin perinteellisellä tervehdyskäynnillä vanhainkodissa iäkkään sukulaiseni luona. Muori huitelee jo yhdeksääkymppiä ja lujaa menee. Uutena harrastuksena oli alkanut discotanssi. Sujuu kuulemma hyvin pyörätuolissa istuenkin.

Perinteinen tuliaiseni oli pullo konjakkia. Edellinen, elokuussa aloitettu pullo, olikin jo vähissä. Kulutus on lusikallinen päivässä, juhlapäivinä kaksi. Oikein hurjissa juhlissa, kuten nimipäivänä, menee kolme tai neljäkin lusikallista, tosin naapurihuoneen mummelin suosiollisella avustuksella. Tavallisina päivinä ryypiskely tapahtuu yksin.

Huono kuulo muoria vaivaa. Radiolla hän ei tee mitään, televisiossa on onneksi tekstitys. Puhelimesta hän luopui jo vuosia sitten, sillä keskustelusta ei apuvälineidenkään avulla tullut mitään. Uusi harmillinen asia oli käden vapina. Siksi hän minut kutsuikin näin hyvissä ajoin ennen joulua, sillä hän tarvitsi apua joulukorttien kirjoittamiseen.

Ensin kirjoitettiin kortti kaikille saman käytävän asukkaille ja hoitajille. Kortteja ei kuitenkaan käydä itse tiputtamassa vastaanottajan postiluukusta vaan niihin liimataan postimerkki ja ne kierrätetään Itellan kautta.

Sitten kirjoitettiin kortti kaikille muille tuttaville, meille jotka olemme käyneet tervehtimässä. Minullekin. Ei meitä monta ollut.

Sitten alkoi mielenkiintoinen vaihe. Muori kaivoi esiin muistikirjansa, joka oli täynnä osoitteita. Heti näki, että kirja oli vanha. Nimet ja osoitteet oli kirjoitettu mustekynällä. Käsialat olivat kauniita, osin lapsekkaita. Tuttavia ja ystäviä vuosien varrelta, nuoruudesta. Näille lähetetään myös joulukortti, niin kuin muori kertoi joka joulu itse tehneensä, ennen kuin käteen tuli vapina.

Ihmettelin vähän, onko hän varma, että osoitteet ovat ajan tasalla, jos kontaktia ei ole jopa vuosikymmeniin ollut. 

Ei huolta! Mihin ihmiset kotoaan muuttaisivat. Jos joku olisi sattunut muuttamaan, kyllä postinkantaja tietää ja osaa viedä kortin perille.

Sain kuulla monta kertomusta muistikirjan nimistä. Yksi oli rippikoulussa tutuksi tullut ja sittemmin Saarijärvellä kätilönä toiminut. Toinen tuli tutuksi konttoriopistossa heti sodan jälkeen. Yksi oli Voltin asemapäällikön rouva, joka tuli tutuksi kirkkokuoropäivillä 50-luvulla. Yksi oli huonetoveri matkustajakodissa jollakin matkalla. Yhden kanssa muori riiusteli ja kulki tansseissa joskus kauan sitten. Yksi oli Karjalan evakoita, oikein iloinen ja mukava ihminen. Yksi oli sotasokean kanssa naimisiin mennyt luokkatoveri, joka muutti Joutsenoon. Yksi poliisin rouva jäi yksi lapsilauman kanssa, kun hulttiomainen mies löysi nuoremman. Ja niin edelleen. Nimiä oli kolmisenkymmentä.

Kaikille näille siis kirjoitin nyt joulukortin.

Osoitteeksi merkittiin se, mikä muistikirjasta löytyi. Postinumeroita ei ollut, katujen nimiä ja numeroita ei kaikissa ollut, sen sijaan oli kaikenlaisia kantopiirejä ja talojen ja kiinteistöjen nimiä.

Laskin mielessäni, että kukaan muistikirjan henkilöistä ei voi olla alle 85-vuotias. Monet ovat yli 100-vuotiaita. Rippikoulukaveri, joka on ollut Saarijärvellä kätilönä, on jäänyt eläkkeelle viimeistään 80-luvulla. Voltissa eivät junat ole vuosiin pysähtyneet, joten tuskin siellä on enää asemapäällikköäkään, saati sitten liki 100-vuotiasta. Kortin osoite on kuitenkin Asemapäällikkö ja rouva XX, Voltti, as.  

Muori valitsi tarkkaan, millainen joulukortti kenellekin lähetetään. Hienonsorttisille ihmisille oli hyvä olla kimaltelevaa. Uskonnolliselle pistettiin enkeleitä, kuten sille kirkkokuororouvalle. Muori myös liimasi itse postimerkit. Minä lupasin viedä kortit punaisessa kuoressa postilaatikkoon.

Nyt minulla on läjä joulukortteja postiin pistettäväksi. Postinumerot löytäisin listasta mutta en kadun nimiä enkä numeroita. Enkä varsinkaan sitä, asuvatko henkilöt niissä ositteissa, onko naisihmisillä ehkä eri sukunimi kuin nuorena enkä edes sitä, onko kukaan edes hengissä.

Minulla on myös moraalinen ongelma. Olisiko iso synti ja petos, jos jättäisin röyhkeän omavaltaisesti muistikirjan kortit lähettämättä. Enkä kertoisi lähettäjälle mitään.

torstai 8. joulukuuta 2011

Elämä pelkkää juhlaa

Joku viisas kirjoitti joskus, että aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa. Taisi olla näsäviisas.

Määritelmän totuusarvo tuli empiirisesti testatuksi viimeksi kuluneen viikon aikana. Määritelmä osoittautui virheelliseksi. Aikaahan olisi vaikka kuinka paljon - miksi siis kaikki juhlat järjestetään peräkkäisinä päivinä? Siis kaikki sellaiset juhlat, joihin minä joudun menemään.

Ensin oli ystävän tohtorinväitös ja siihen liittyvä karonkka. Sitten Vuoronvarausviraston pikkujoulu sidosryhmille. Sitten tuttavaperheen nuoren neidin ylioppilasjuhla ja samana iltana kaverin 60-vuotisjuhla. Sitten itsenäisyyspäivän juhla ja vielä jatkot.

Maljoja nosteltiin kaiken aikaa. Joka paikassa oli tarjolla kuohujuomaa ja boolia, useimmissa myös väkevämpiä. Mutta minä kun en ole erityisemmin kuohujuomien ja makeiden sekoitusten ystävä, enkä varsinkaan väkevien. Kiusallisen huomion välttämiseksi ei niistä kuitenkaan voi sosiaalisessa tilanteessa kieltäytyä. Minun mielijuomani olisi olut, mieluiten nautittuna saunan jäähdyttelytauolla kesäkotini laiturilla Längelmäveden rannalla. Olut kelpaa myös hyvässä kaveriseurassa ravintola Elitessä tai Kosmoksessa.

Ruokapuoli kaikissa kemuissa oli vähän niin ja näin. Oli monenlaista naposteltavaa pikkupalaa, täytekakkua, tuulihattua ja piirakkaa, joissakin jopa salaattia. Näin pitkässä putkessa ne kuitenkin tuntuivat riittämättömiltä. Kahtena yönä kotiin palatessa piti hakea hätäapua nakkikioskilta.

Onneksi oli tarpeeksi valkoisia paitoja ja tumma pukukin jotenkuten mahtui. Frakki oli säilynyt kunnossa pukupussissa, vaikka edellisestä käytöstä oli kolme vuotta. Nyt paidat ovat menossa pesuun ja pukupussi pitää pakata odottamaan, tulisiko sen sisällölle joskus taas käyttöä.

Nyt ei ole juhlia tiedossa. On aika yrittää kuntoutua kohmelosta. Vuorokausirytmi on tavallistakin sekaisemmassa tilassa. Se on saatava kuntoon. Eliteen tai Kosmokseen en poikkea. Ruokalassa valitsen kasvispainotteista ruokaa. Käyn pitkillä iltakävelyillä. En notku yökausia netissä.

torstai 1. joulukuuta 2011

Mietteitä kaiken tarpeettomuudesta

Ensimmäisen kerran otsikon eksistentiaalinen perusepäily nousi mieleeni, kun olin vähän toisella kymmenellä. En muista, päädyinkö silloin pohdiskelussani mihinkään. Myöhemmin päädyin.

Epäilylle oli hyvä syy. Olin saanut isältäni luvan tutkia vanhan herätyskellon sisuskaluja. Perheeseen oli hankittu uusi kello eikä vanhaa enää tarvittu.

Sain isältä työkaluja, joilla rupesin purkamaan isokokoisen kellon rattaita ja vietereitä. Ehkä isä halusi nähdä, kuinka pojalta sujuu pikkutarkka työ.

Irrotin kaiken minkä irti sain ja samalla piirsin lyijykynällä paperille muistiin, miten osat sijaitsivat. Aikomus oli ensin purkaa ja sitten koota kaikki ennalleen.

Vaikeaksi meni. Purkaminen kyllä onnistui mutta uudelleen kokoaminen ei. Vaikka miten sommittelin rattaita paikalleen, aina kaksi osaa jäi yli. Monta päivää yritin, lopuksi pahalla sisulla.

Hämmästys oli suuri, kun lopulta kyllästyttyäni yrittämään kiinnitin takakannen ja vedin kokeillakseni kellon käyntiin. Kello lähti tikittämään eikä edes pahasti jätättänyt. Herätyskilinäkin toimi niin kuin piti.

Silloin tuli ensimmäisen kerran mieleen, että miksi ihmeessä kellotehtaassa oli tungettu sinne tarpeettomia osia kun ilmankin olisi selvitty. Oliko siinä jonkinlaista aikuisten turhamaista tärkeilyä? Tai ehkä sillä konstilla kellon hintaa saatiin nostetuksi, kun oli niin paljon tärkeän näköisiä osia. Mutta pahoista teoista seuraa rangaistus: kello rikkoutuikin juuri niiden tarpeettomien osien vuoksi.

Tämä vanha tapaus tuli mieleen, kun Vuoronvarausliiton teknisen osaston johtaja kertoi uuden kalliin älypuhelimensa menneen rikki. Ei ole monta kuukautta siitä, kun hän ylpeänä esitteli uutta ihmevempulaansa ja sen kaikkia sovelluksia. Minusta niitä oli liikaa ja suuri osa aivan tarpeettoman tuntuisia. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. 

En myöskään sanonut ääneen kerettiläistä ajatusvälähdystäni, että mitä jos ottaisin ja purkaisin hänen älypuhelimensa, poistaisin muutaman osan ja sovelluksen. Kyllä se sitten siitä taas… 

Näitä tarpeettomia osia on vaikka missä, jopa minussa itsessäni. Lääkäri on vuosien varrella poistanut minun sisuksistani umpisuolen, kitarisat ja kaksi viisaudenhammasta. Silti olen toimintakuntoinen, etten sanoisi entistäkin ehompi, aivan kuin se herätyskello. 

Eräältä tuttavaltani lääkäri poisti kaksi varvasta. Kaveri ensin luuli, että elämä on pilalla, mutta sitten hän alkoi löytää elämää helpottaviakin puolia. Muhkeavatsainen mies on tyytyväinen, kun nyt on entistä vähemmän vaivalloisesti saavutettavia varpaankynsiä leikattavana. 

(Kuvassa aiheeseen liittyvää viranomaisohjeistusta kesäkotini maisemista. Klikkaamalla kuva suurenee lukukelpoiseksi).

tiistai 29. marraskuuta 2011

Olen hipsteri

Sihteerini neiti B. on - paitsi nuori ja kaunis - myös erittäin osaava ja tehokas, kuten olen blogissani moneen kertaan aikaisemminkin kehunut. Hän pystyisi kyllä yksin pitämään pystyssä koko Vuoronvarausviraston, ei siihen meitä muita tarvittaisi, varsinkaan ei meitä päälliköitä.

Lisäksi neiti B on poikkeuksellisen suorapuheinen ja terävä suustaan. Hänelle ei kenkkuilla.

Siksi jäin vähän hämmentyneeseen tilaan, kun neiti B. kerran alkusyksystä tupakkakellarissa sanoi kuin ohimennen koko porukan kuullen, että ” - - tämä meidän Dessu, sehän on täysi hipsteri”.

Minun täytyy nolostellen tunnustaa, että yleissivistykseni petti. Minä en tiennyt, mitä sana tarkoittaa. Kehuiko neiti minua vai oliko tämä pahaa puhetta ja panettelua? Olin kyllä sanan kuullut, mutta sen merkitys oli jäänyt hämäräksi. 

Jotain nuorekasta - etten sanoisi puberteettista - sävyä sanassa maistui. Alkuosa muistuttaa vähän hippiä. Sellainen kyllä olin kesällä 1970 ja uudestaan vielä seuraavana kesänä, mutta kun San Fransiscon -matkasta kukka hiuksissa ei tullut valmista, se jäi. Mutta ei hipsteri varmaankaan sen ilmiön uusintaa tarkoita.

Ensin mietin, missä tilanteessa neiti sanansa sanoi. Siinä edellä muistan olleen kaksi asiaa. Ensin oli ollut puhetta uudesta takistani, joka on vakosamettia. Sitten oli ollut puhetta, että minulla on kellarissa vanha rikkinäinen Jopo-polkupyörä, jota en osaa kunnostaa.

Liittyikö neidin määritelmä jotenkin pukeutumiseen? Ehkä, se on mahdollista. Tai polkupyöräilyyn? Ei varmaankaan.

Mielessäni arvailin, että voisiko hipsteri olla nimi niille nulikoille, jotka rullalaudoillaan hyppivät kivikorokkeille Kiasman ympärillä? Tai ehkä niille Hankenin key account IT-managereille, jotka päivisin näpräävät läppäreitään latte-kahviloissa ja yöt Sedun yökerhojen vip-karsinoissa? Tai ehkä innovaatio-yliopiston opiskelijoita, jotka öisin valkkaavat seuralaista City-lehden deittipalstalta?

Tällaisia aatoksia en tietenkään sanonut ääneen.

Sitten asia unohtui kun iski flunssa ja kaatoi sänkyyn. Asia olisi ehkä unohtunut kokonaan, ellei sattuma olisi astunut mukaan. Posti nimittäin toi uuden Kielikello-lehden. Siellä joku toinen yleissivistymätön kysyi hipsterin tarkoitusta. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus antoi suppean määritelmän:

” Hipsterillä tarkoitetaan keskiluokkaista nuorta aikuista, joka on kiinnostunut valtavirrasta poikkeavasta muodista ja kulttuurista. Hipstereiden pukeutumista, musiikkimakua ja elämäntyyliä saatetaan kuvailla hyvinkin tarkasti, mutta kuvaukset vanhenevat nopeasti, koska hipsterit ovat tyypillisesti aikaansa edellä ja kiinnostuvat jatkuvasti uusista ilmiöistä. - -

Aika hyvä! Se oli siis se samettitakki ja se Jopo. Lisäksi olin juuri hiljattain maininnut käyneeni flow-festivaaleilla.

Ei tainnut neiti B. kuitenkaan tuntea tarkasti tätä määritelmää. Vai olenko hänen mielestään ”nuori aikuinen”? Ehkä ihan jokaista kohtaa ei tarvitse täyttää. (Lisää aiheeseen liittyvää mehevää luettavaa löytyy täältä.
Asiasta toiseen, olen tehnyt esityksen palkankorotuksesta sihteerilleni vuodenvaihteesta alkaen.

maanantai 28. marraskuuta 2011

"... että joku sinutkin huomaisi"

Työstä kotiin Töölöntorille kävellessäni poikkean silloin tällöin Salomonkadulla sijaitsevaan luomukauppaan. Niin perjantainakin. Ostelin kaikenlaista, enimmäkseen ruokatavaraa. Erityisen herkullinen uusi löytö on ollut piparjuurisinappi, jota ostin taas useamman purkin, omaan käyttöön ja tuliaisiksi. 

Kassaa lähestyessäni myyjätyttö vinkkasi: ”Miten olisi tällainen vielä sulle. . . että joku huomaisi sinutkin!”

Huomaisi minutkin? Onko tytöllä tarjolla ihmevempula, jolla saavutan ystäviä? Kuuluisuutta? Vaikutusvaltaa?

Mieleeni välähti heti Vuoronvarausviraston tupakkakellarissa äskettäin kuulemani keskustelu siitä, miten tullaan kuuluisaksi ja miltä kuuluisana olo tuntuisi. Tupakkaporukkamme ainoa tosikuuluisa selitti kokemuksiaan, eivätkä ne olleet kadehdittavia. Ikävää julkisuusmyllyä. Päädyimme liikuttavaan yksimielisyyteen, että kuuluisaksi tuloa kannattaa välttää, jos voi. Korkeintaan kannattaa pyrkiä lottoarvonnan viralliseksi valvojaksi, joka ei voi pahasti mokata, riittää kun käy puku päällä lauantai-iltaisin tv-studiossa sanomassa ”hyvää iltaa” ja heti perään toinenkin sanoo ”hyvää iltaa”.


Kaupan tyttö näytti pientä helyä, josta en heti ymmärtänyt, mikä se on. Näytti lastenlelulta. Mitä tyttö tarkoitti?


Tyttö selitti, että se on heijastin, oikein muodikasta mallia. Bambin kuva. Suuressa suosiossa, ostettu paljon. Olisi kovasti tarpeellinen, sillä tummassa takissani ei näy minkäänlaista heijastinta. Kukaan ei huomaa minua pimeässä.

No peijakas! Bambin minä tietysti tarvitsen. Ostin saman tien kaksi, molempiin hihoihin.


torstai 24. marraskuuta 2011

Savuna ilmaan

Olen viime aikoina katsellut pahalla silmällä työhuoneeni kirjahyllyjä. Vähitellen pahantahtoinen katse muuttui aikomukseksi. Eilen aikomus huipentui päättäväiseksi toiminnaksi.

Tarkemmin ilmaistuna paha katse kohdistui vain alahyllyihin, niihin jotka ovat lattian tasolla. Siellä sijaitsevat mappihyllyt. Ne ovat muita korkeampia. Lundiat olen rakentanut niin, että alahyllyn korkeus on riittävä Mercantil-mapille. Ne ovat harmaata kartonkia ja niissä mappi on kotelon sisällä, uudemmat mapit ovat virtaviivaisempia. Ylemmät hyllyt ovat matalampia, normaalikirjojen mitoille riittäviä. Muutaman poikkeuskorkeuden olen rakentanut nenän korkeudelle isokokoisille taidekirjoille.

Mappeja on kertynyt noin viisi hyllymetriä. Ne liittyvät työhöni Vuoronvarausvirastossa. Ne ovat täynnä muistioita, selvityksiä, kokousten esityslistoja ja pöytäkirjoja ja kaikkeen mahdolliseen liittyviä muistiinpanoja, luonnoksia, taustamateriaalia, piirtoheitinkalvoja. Osa niistä on minun itseni työn tulosta mutta läheskään kaikki ei. Vanhimmat ovat jostakin ammoiselta 60-luvulta peräisin olevia monisteita, sinisen ja lilan värisiä sprii-monisteita ja niihin liittyviä vahapapereita. Olikohan niillä mitään nimeä, joka tekisi asian ymmärrettäväksi nykylukijalle?

Sellaisista siis halusin päästä eroon - lopultakin. Viraston ohjesääntö määrää, että vanhat paperit on tuhottava yksi kerrallaan silppurissa. Niissä voi nimittäin olla salassa pidettävää ainesta. Toisaalta sama ohjesääntö määrää, ettei sellaista ainesta saa säilyttää muualla kuin toimiston kassaholvissa. Minulla ne siis ovat lojuneet vuosikymmeniä kotini työhuoneen hyllyssä. 

Mappien sisältö pitäisi tietysti katsoa paperi paperilta, mutta siihen hommaan kyllästyin heti alkuunsa. Vähintäänkin pitäisi kerätä seasta pois muoviset piirtoheitinkalvot, ne eivät kelpaa paperinkierrätykseen. - En viitsi.

Kaverin kanssa olen sopinut, että poltetaan koko roska.

Siinä tarkoituksessa kannan mappeja auton peräkonttiin ja ajan Karjalohjalle. Mappeja on niin paljon, että autosta saunalle siirtämisessä tarvitaan kottikärry. Saunan lämmittämien on käynnissä, mutta ei mappeja pesään voi tunkea. Käyttöön otetaan vanha kanneton ja pohjaton öljytynnyri. Tulipesä alle ja papereita vähitellen liekkeihin.

Ensin meinaan, että poltetaan paperit ja säästetään tyhjät mapit. Kaveri saa kuitenkin ylipuhutuksi: poltetaan mapit myös. Auttaisiko muka jotenkin täpötäysiä hyllyjäni, jos niissä olisi täysien mappien sijasta yhtä monta tyhjää mappia? 

Järkevää! Anti mennä, kaikki pois! Poltetuista mapeista jää kyllä nuotioon metallinen lukko, mutta kaveria se ei haitaa. Hän kerää sitten joskus roskat pois tuhkasta.

Nuotion leimussa mietin, millainen ihmisen työn paljous siinä palaa. Satoja, tuhansia työtunteja savuna ilmaan. Tuskin niitä papereita on kukaan tarvinnut sen jälkeen kun ne ovat valmistuneet. Hukkaan heitettyä työtä? Mutta jokaisen sivun kirjoittamisesta on jollekin palkka maksettu, se on pääasia.

Mietin myös, onko nuotioon joutumassa mitään arvokasta, korvaamatonta. Olen hiljattain lukenut Sibeliuksen viimeisestä sinfoniasta, jonka nuottipapereiden on arveltu joutuneen pesään. Tai Kafkan kirjoituspöydän laatikon paperipinkoista, jotka hän sairaana antoi ystävälleen ja käski polttaa. Ystävä kuitenkin oli viisas, ja siksi maailmassa on yksi mestarikirjailija enemmän.

En voi uskoa, että minun mapeissani olisi arvokasta. Siksi rohkenen toimia kuin Ray Bradburyn kirjassa Fahrenheit 451. Kaikki palakoon!

Niin teimme. Sitten saunoimme ja nautimme loppuun saatetun urakan kunniaksi kylmänkuohuvaa juomaa.

Kotiin palattuani istuin pitkään työtuolissani ja katselin kirjahyllyyn syntynyttä puolentoista metrin tyhjää tilaa. Silmät kiiluen kuin iso paha susi porsaita katselin jäljelle jäänyttä yli kolmen metrin mappiriviä.

Kuvassa näkyvä kaksoissavupiippu ei liity mappieni polttamiseen, mutta samalta toimialalta se kuitenkin on. Rakennus sijaitsee Helsingin Hietaniemessä ja sen nimi on Krematorio.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Muille maille

Olen ollut aikeissa ostaa uuden puvun, sellaisen hyvälaatuisen, kotimaisen. Etsiskely ei ole tuottanut tulosta. Olen hitaasti alkanut ymmärtää, että ei koskaan tuotakaan tulosta, jos pidän kiinni vaatimuksestani, kotimaisuudesta. Suomessa ei enää tehdä miesten pukuja. Ei myöskään kauluspaitoja.

On se nyt perhanaa! 

Pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöäni, mutta tällainen kiukuttaa. Olen saanut valistusta alan ammattilaiselta ja tiedän nyt, että viimeinen suomalainen miesten puku valmistui joulun alla 2009. Historiallinen tapahtumapaikka oli Turon tekstiilitehdas Kuopiossa. Sen jälkeen tuotanto siirrettiin Liettuaan ja Bangladeshiin. Sellaisia pukuja löytyy vielä, joissa lukee Designed in Finland mutta ei Made in.

Perehdyin aiheeseen tarkemmin. Parhaina aikoina Turo valmisti 3000 pukua päivässä, loppuaikoinakin vielä 10000 vuodessa. Yhden puvun varmistuminen kangaspakasta prässäämiseen kesti kaksi ja puoli tuntia. Tämä olikin ongelma, sillä työ on kallista. Bangadeshissä ompelija tekee kuukauden työtä 50 eurolla.

Näinhän se menee, kaikilla aloilla, ei vain tekstiiliteollisuudessa. Euroopassa pyydystetyt kalat lennätetään Kiinaan suomustettaviksi ja fileoitaviksi ja lennätetään sitten pakastettuina kalapuikkoina takaisin. Suomenkin suuret pesulat alkavat lennättää likapyykkilasteja pestäväksi ja silitettäväksi Kiinaan ja paluulennolla takaisin. Eikä maksa paljon!

Tämä on globalisaatiota. Pörsseissä sijoittajat taputtavat käsiään huomatessaan osinkojensa kasvaneen onnistuneiden saneerausten seurauksena ja toimitusjohtajat palkitaan valtavilla bonuksilla ja eläkkeillä.

Minä näen tämän tuhoisana tienä, joka pitäisi katkaista, muutoin Suomelle käy huonosti. Mutta ei sitä voi katkaista. Viholliskuvaa ei hahmoteta oikein. Ei tätä torjuta armeijan horneiteilla eikä jalkaväkimiinoilla. Natoon liittymiselläkään asiaa ei auteta, pikemminkin pahennetaan.

* * * 
Muutama vaatturi olisi jäljellä. Sain selville, että miesten pukuun tarvitaan viikon työ. Hinta olisi reilusti yli 3000 euroa. Ei onnistu, en tarvitse juhlapukua kovinkaan usein, ei tuollaisia rahoja siihen voi sijoittaa.

Täytyy harkita, tyydynkö vanhaan vai luovunko periaatteestani ja katsastan, mitä Bangladeshissa on saatu aikaan. Tai sitten Dressman.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Naiset Venuksesta, miehet...

Kävin Hectorin konsertissa jäähallissa.

Hector on aikamatka minun ikäpolveni nuoruuteen 60-luvulle. Hän on aikakautensa tulkki, hän onnistui muuttamaan kielikuviksi nuoruuden tunnelmia, välillä kipeitäkin tuntoja. Hector on parhaimmillaan ollut nuoren miehen tunteiden tulkki.

Hänen monissa teksteissään värähtelee seksuaalinen kaipaus ja ahdistus, sellaisena kuin vain nuori mies - tai pikemminkin keskenkasvuinen poika - kaikessa epävarmuudessaan asian sisimmässään tuntee. Yksi parhaista esimerkeistä on ”Aki, Make, Pera ja mä”: ” - - Jos saisit kuulla mitä tein / mä kanssa tyttöjen illoin / Sä yllättyisit varmaankin / Ei pidä luulla, että vein / Mä niiltä kunnian silloin / Kun tuskin uskalsin mä koskee / Aroin huulin jotakin poskee / Kuinka paljon, kuinka turhaan / Hellyyttä mä silloin pelkäsin - - ”

Hector on parhaimmillaan ollut poikkeuksellisen taitava kielikuvien, varsinkin metaforan, käyttäjä. Muistan vieläkin elävästi, millaisen täysosumatunnelman aiheutti ensimmäinen kerta, kun kuulin kappaleen ”Mä olen hautausmaa”. Se on täyttä metaforaa alusta loppuun:

Nyt siitä vuosia jo on, kun itkin kuutamoon.
Kuu on miehitetty, itsekin mä muuta oon.
Mä olen karvainen mies, mä olen hautausmaa.
Mä oon siipirikko, kuljen taaksepäin.
Mä olen menevä mies, mä olen historiaa.
Mä oon siipirikko laput silmilläin.
Mä olen kasvoton mies, mä pelkään paljastajaa.


Se kuusikymmenluvun alku oli rautainen,
Vaikka tyttö oli rinnoiltansa lautainen.
Niin siitä sanottiin, Elvistä janottiin,
Ja niin limbon suuren ali kuljettiin.
Mun sormi ihoa sai ja vähän isommat nai.
Ja niin aivot maailmalta suljettiin,
Ja sitten minäkin sain, nyt koko maailmaa nain.


Nyt aika pysähtynyt on, ja katson kuutamoon.
Kaikki seisoo, nyt mä miehen kylkiluuta oon.
Mä olen loputon yö, mä olen kirjallisuus.
Mä oon Jeesus-lapsi ilman Mariaa.
Mä olen aikojen työ, mä olen Raamattu uus.
Laulan yöhön kuutta uutta aariaa.
En pelkää historiaa, mä olen hautausmaa.

Tämä on nostalgiaa nuoruuden miesnäkökulmasta. Metaforat ovat aika karskeja, eivät mitenkään hempeitä. Tätä kuunnellessani jäin miettimään, onko olemassa mitään lyriikkaa, joka kuvaisi aihetta nuoren naisen näkökulmasta, niille nuorille neideille, jotka yhtä lailla olivat kokemusten osapuolina.

Ei ole, en minä ainakaan tiedä. En keksinyt muuta kuin yhden runon, mutta se on paljon vanhempi, ja siitä puuttuu kokonaan rock-viritys. Mutta sekin oli aikakautensa ääni, nimenomaan naisääni, hempeä, eteerinen, esoteerinenkin. Runoilija on Edith Södergran.

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen . .
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.
(Vierge moderne - 1916, suom. Pentti Saaritsa)

( Jag är ingen kvinna. Jag är neutrum. / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut, / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol… / Jag är ett nät för alla glupska fiskar, / jag är en skål för alla kvinnors ära, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet, / jag är ett språng i friheten och självet… / Jag är blodets viskning i mannens öra, / jag är en själens frossa, köttets längtan och förvägran, / jag är en ingångsskylt till nya paradis. / Jag är en flamma, sökande och käck, / jag är ett vatten, djupt men dristigt upp till knäna, / jag är eld och vatten i ärligt sammanhang på fria villkor…)

Tiedän, tiedän, ja hyväksyn vastaväitteet. Rinnastus on täysin epäpyhä ja anakronistinen.

Mutta silti. Minulle avautuu näissä näkökulma samaan asiaan. Yhteistä on toistuvan metaforarakenteen (”Mä oon…” / ”Olen…”) kuvakielelle siirretyt sisäiset tunnot suuren mysteerin edessä.

Ja sitten näissä kahdessa on minun lukukokemuksessani se iso ero: maskuliininen ja feminiininen elämys - vaikka Södergran neutrumista puhuukin.

Mietittäväksi jää, pitääkö paikkansa miete, jonka Mark Levengood jossakin esitti: ”Naiset ovat Venuksesta, miehet Äänekoskelta.”

(Kuvassa Tapio Tapiovaaran kuvitusta Edith Södergranin teokseen Runoja - WSOY 1968)

perjantai 18. marraskuuta 2011

Homo

Olin teatterissa. Pirkko Saision kirjoittama ja ohjaama musikaalia ”Homo - outojen ooppera” Kansallisteatterin suurella näyttämöllä miellytti kovasti. Pitkästä aikaa tarjolla on häpeämätöntä kabareeperinnettä. Se tuntuu lahjalta, sillä suomalainen teatteri on ollut kitsas tarjoamaan sellaista.

Mieleen nousee Lilla Teaternin kultakausi, vuosittain toistuneet älykkäät ja pisteliäät revyyt. Siitä on jo kauan, se oli Vivica Bandlerin ja myöhemmin Lasse & Bisse -parivaljakon johtajakautta (= Pöysti & Ulfsson). Tukholmassa älykästä revyytä / kabareeta sai vielä 1970-luvulla nauttia enemmän, tekijöinä mm. Hasseåtage (Alfredson & Danielsson), Kar de Mumma ja Povel Ramel.

Yleisö osasi arvostaa Kansallisteatterin uutta produktiota. Esitys oli melkoista naurun juhlaa, väliaplodeja riitti. Huumori on päällimmäisenä, mutta pinnan alla on vakavaa puhetta ja kokemusta.

Homon tuottaminen kansalliselle päänäyttämölle on mitä ajankohtaisin teko, jota on syytä arvostaa. Aiheesta löydetään paljon tuoretta ja iskevää. Mukana ovat skandaalilehtien lööpit, ja törmäyskurssille nostetaan ideologiat ja uskonnot kotimaisesta fundamentalistisesta kristinuskosta alkaen aina islamiin, kansallissosialismiin ja kommunismiin. Kaikki saavat osansa esityksen karnevalismissa.

Tämä on jotain aivan muuta kuin Kaupunginteatterin viime vuosina tuottamat amerikkalaiset formaattmusikaalit. Tässäkin kyllä lauletaan ja tanssitaan komeasti ja tässäkin ovat kohdallaan musikaalien peruskliseet, sellaiset kuin Cabaret´n musikaaliportaat, mutta välillä taas on muistumia poliittisen laululiikkeen ilmiöistä, oopperasta, etnosta, jopa kirkkomusiikista.

* * * 

Eipä kauan mennyt ennen kuin elävä elämä todisti taas kerran, että parodia on mahdotonta - ne tekevät sen itse.

Tänään me suomalaiset saimme lukea lehdestä, miten kaksi korkea-arvoista parlamentaarikkoa siitä puolueesta, jonka kansanomaista nimeä ei saa turhaan lausua, lausui sanoja Saision näytelmän aihepiiristä. Sävykin oli sama - tosin kansanedustajat eivät esittäneet sanojaan laulaen. Ehkä kurkku oli käheänä?

Kumpikaan ei suostu tulemaan presidentin itsenäisyysjuhlaan. Toista ällöttää, kun homot siellä tanssivat - sotaveteraanikin oli hänelle sanonut, ettei olisi puolustanut maata, jos olisi tällaisesta tulevaisuudennäystä tiennyt. Toinen on vapaamielisempi, hänen puolestaan homot saavat siellä tanssia vaikka lampaiden kanssa.

Just joo. Mielipiteen- ja sananvapaus kaikille suotakoon, aivan erityisesti parlamentaarikoille, ei siinä mitään. Pistää vaan mietteliääksi, mistä aineksista tällainen kumpuaa.

Olen joskus pohtinut enkä parempaakaan selitystä keksinyt, että homofobia syntyy samastumisahdistuksesta. On selvää, että jos me heteromiehet mielikuvissamme mietimme, mitä homoparin kesken siellä vällyjen alla tapahtuu, emme tunne pienintäkään kutsumusta päästä itse sellaiseen puuhaan osalliseksi. Ajatus on vastenmielinen. Siitä se alkaa. Seuraava ajatusaskel on mieltää kaikin puolin epäilyttäväksi ne, jotka haluavat.

En usko, että asialle on mitään tehtävissä, edes teatterin keinoin. Nuori sukupolvi, jota katsomo oli täynnä, on enimmäkseen valmiiksi vapaamielistä. Vanhempi sukupolvi ei sankoin joukoin tule tällaista katsomaan.


Kuka mistäkin pitää, yksi yhdestä, toinen jostakin muusta. Yksi syö mielellään maksalaatikkoa, toinen mämmiä, kolmas koiranlihaa, neljäs toukkia, joku jopa surströmmingiä. Toisille ne ovat kauhistuksia. 

”Homo” on häpeilemättä omalakinen kokonaisuus, piti siitä tai ei. Mutta rakkautta itsetietoinen ja ylpeä homokin kaipaa. Kuten lopussa lauletaan: Oisko jossakin maa jossa saa rakastaa ketä haluaa?” 

(Kuvassa Kansallisteatterin seinällä Saision näytelmän juliste. Klikkaamalla suuremmaksi)

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Pirjo on poissa

Päivän tunteita herättävin uutinen tuli heti aamusta: Pirjon krouvin talon purkaminen on aloitettu.

Pirjon krouvi oli legendaarinen kansankuppila Pakilan ja Pirkkolan rajamailla. Minäkin kävin siellä monta kertaa joskus 70 - 80-luvuilla. Olimme poikaporukalla käyneet läheisessä Pirkkolan urheilupuiston uimahallissa, ja rehkimisen aiheuttamaa nestevajausta poikettiin Pirjolle hoitamaan kuntoon.

Henkilökohtainen nostalgia kadonnutta keidasta kohtaan tulee niistä istunnoista, mutta ei ainoastaan niistä. Krouvilla on poikkeuksellisen merkittävä paikka myös elokuvan ja kirjallisuuden historiassa.

Pirjon krouvissa ja Maunulan seudulla laajemminkin nimittäin Francis Ford Coppola kuvasi 1970-luvun alussa elokuvaansa Kummisetä. Yksi keskeisimmistä kohtauksista, se jossa Michael Corleone ampuu poliisin ja mafian pomon, kuvattiin Pirjolla. Suomalainen ohjaaja Mikko Niskanen, joka toimi amerikkalaisen kuvausporukan yhdysmiehenä, järjesti krouvista italialaisen näköisen ruokaravintolan ja pisti muutaman kantakundin ruokailemaan pöytiin. Avustajat Mikko sai helposti suostumaan tehtävään, vaikka tehtävä oli outo: kantakapakassa ei kukaan ollut tottunut ruokailemaan.

Suuria tähtiä on paikalla, mm. Marlon Brando ja Al Pacino. Nämä istuvat välillä itsekin iltaa Pirjon krouvissa, vaikka asuivatkin Kalastajatorpalla. Ainoastaan säveltäjä Nino Rota asui Marttahotellissa.

Eräs suomalainen remakkasävyisistä elokuvista innostunut mies, Raimo Kytöniemi nimeltään, pyrki neuvomaan ohjaajaa, jotta tämä huolisi suomalaisia tähtiä mukaan elokuvaan. Hänen kuuluisaksi tullut viestinsä kuuluu: ”Ilman Paavo Pentikäistä, Oiva Lohtanderia, Leo Jokelaa, Toivo Mäkelää, Matti Varjoa ja Esko Hukkasta on vaikea kuvitella uskottavaa mafia-elokuvaa.”

Raimo oli varma, että jos Brando saisi kerrankin näytellä tällaisten ihmisten kanssa, hän suhtautuisi elokuvatyöhön valoisammin. Raimo piti elokuvista, joissa aseet puhuvat, miehet vaikenevat ja merkitseviä katseita vaihdetaan. Me jälkipolvet tiedämme, että Coppolan elokuvasta tuli valtava menestys siitäkin huolimatta, että Raimon ehdottamat tähtinäyttelijät jäivät yrityksistä huolimatta vaille rooleja.

* * * 



Minä, Dessu, en ollut harmikseni ollenkaan tietoinen koko tapahtumasta. Jos olisin ollut, olisin varmaankin lähtenyt Maunulaan katselemaan ja olemaan tyrkyllä. Jos vaikka olisin päässyt avustajaksi. Julkisuudessakaan filmauksesta ei ollut mitään tietoa.

Mistä sitten tässä esittämäni tiedot ovat peräisin?

Niistä on kertonut kirjailija Kari Hotakainen teoksessaan Sydänkohtauksia (1999). Tokihan me Hotakaiseen luotamme, miksemme luottaisi? Tunnettu, hyvämaineinen kirjailija. Luotettava kuin mikä.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Paluu elämään

Elämä alkaa sittenkin voittaa. Flunssa himmenee.

Sairauslomassa on se hyvä puoli, että kerrankin ehtii tehdä mitä haluaa. Tätä muutama blogini kommentoijakin suositteli - viisasta väkeä! Minä haluan aina kipeänä kuunnella vanhoja 60 - 70-luvun LP-levyjä ja katsella klassikkoelokuvia. Kuulokkeet korvilla mahdollistavat ison äänen yölläkin, kerrostalossa kun asun, tosin paksuseinäisessä.

Lisäksi luin runoja. Ihan summittaista antologioiden selailua ja pysähtymistä niille sivuille, joilta löytyy pysähdyttävää. Sellaiseksi osui tällä kerralla runoilija L. Onerva.

Tunsin toki Onervan (1882 - 1972) vanhastaankin, mutta nyt löytyi uusi imu. Poikkeuksellisen mielenkiintoinen nainen, joka opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, asui boksissa ystävättären kanssa tai itsekseen, nautti aikansa naiskulttuurista ja romanttisesta ystävyydestä, seurusteli närkästyttävän vilkkaasti, avioitui, karkasi, erosi ja eli salavuoteudessa, modernin ja itsenäisen naiseuden esitaistelija, 1900-luvun alkupuolen keskeinen kulttuurivaikuttaja ja kosmopoliitti, Eino Leinon rakastajatar ja Leevi Madetojan vaimo, ”syyttömänä” elämänsä viimeisiksi vuosikymmeniksi mielisairaalaan määrätty. Sadantuhannen runon kirjoittaja.

Kiinnostukseni Onervaa kohtaan syttyi uudestaan jo viime vuonna Ateneumin näyttelyssä, joka oli rakennettu hänen persoonansa ympärille. Näyttelyn nimi oli ”1910-luvun Helsinki L. Onervan silmin”. Poikkeuksellisen kiinnostavan näyttelyn oli koonnut Anna Kortelainen. Minä kiersin näyttelyn kahteen kertaan.

Näyttely loi elämyksellisen näkökulman 1910-luvun koulutetun helsingittären kulttuuririentoihin ja kaupungilla vietetyn päivän kulkuun: ”mitkä alueet Helsingissä olivat naisystävällisiä? Minne pääsee syömään ilman herraseuraa ja missä juodaan parhaat kahvit terassilla? Miltä Helsingin naiset näyttävät valkokankaalla, mikä naiskirjailijan uutuusteos haetaan kirjakaupasta ja kenen näyttelijättären bravuuria on ihan pakko päästä katsomaan? Miten sonnustaudutaan kaupunkikierrokselle ja minkä porukan seurassa on kaikkein hauskinta? Entä miten suuri emämaa näkyi "Gelsingforsissa"? Ja miltä tuntuu stadin rundin jälkeen piipahtaa Onervan luona?” (sitaatti näyttelyesittestä).

Näytteeksi rankka runo kokoelmasta Särjetyt jumalat (1910) :

"Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.


Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekuman
kiehuvaan kekoon.


Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.


Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömään lihaan!


Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.


Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,

kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,





lakatuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
mun hautani umpeen!

Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
on luonani yksi!
Kaunis on tulla mun kauttani
myrkytetyksi."

("Minä olin luotu vain yhtä varten" sikermästä "Geisha")

Kuvassa runoilijan ja säveltäjäpuolison muistomerkki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Tauko

Dessun blogi jää nyt tauolle. Syynä flunssakuume.

                                                   kuva Aulikki Oksasta mukaillen.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Hienossa seurassa

Dessu istui tänään Kluuvikadun Fazerilla itseään paljon hienommassa seurassa, vaikka oli minullakin tumma puku, kiiltävät kengät ja hillitty solmio. Työasioissa olimme liikkeellä enkä itse tietenkään maksanut laskua vaan käytössäni oli Vuoronvarausviraston luottokortti, kuten aina edustustehtävissä.

Minkäs sille tekee, kun sidosryhmän tärkeä edustaja haluaa käydä neuvottelun kahvilassa kupolin alla, vaikka käytettävissä olisi ollut mikä tahansa kaupungin tasokkaista ravintoloista.

Fazerin kahvila on monelle muistojen paikka vuosikymmenten takaa. Asiakkaani kertoi jo lukioikäisenä vieneensä sinne luokkansa kauneimman tytön tehdäkseen vaikutuksen. Sain käsityksen, että strategia onnistui - useammankin kaunottaren kanssa.

Niinpä, leivokset ovat tunnetusti merkittävä osa urbaania henkilöhistoriaa.

Taitaa kuitenkin olla niin, että sellainen henkilöhistoria ei enää nykypäivänä kukoista lukioikäisten keskuudessa. Ainakaan tänään siellä ei istunut merkittävässä määrin nuorisoa. Siellä istui varttuneessa iässä olevia naisia. Leivosten hinnat eivät olleet sopusoinnussa tavallisen lukiolaisen käytössä olevien varojen kanssa.

Kuvan mainos ei ole aivan tuore. Sen saa klikkaamalla suurennetuksi.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Kaiken vanhan kohtalo

Pitäisi siivota ullakko ennen pakkasten tuloa. Aloitin tänään. 

Hyllyt ovat täynnä vuosikymmenien mittaan kertynyttä tavaraa. Olen asunut tässä Töölöntorin kulmalla yli 30 vuotta. Systemaattinen siivoustyö pitäisi varmaankin tehdä arkeologin asenteella, jotta kaikki tarpeellinen tulee havaituksi eikä mitään arvokasta tule heitetyksi menemään.

Aloitin viisaasti takimmaiselta alahyllyltä. Siellä on otaksuttavasti vanhin kerrostuma. Ensimmäiseksi käteen osui telttapussi. Se jos mikä on olennainen osa henkilökohtaista historiaani. Ei sitä ainakaan voi hävittää.

Vein pussukan ullakolta alas asuntooni ja avasin pussin suulla olevan rusettisolmun. Halusin katsoa teltan kunnon. Pyöritin lattialla käärön auki mutta huomasin, että teltan laskoksista varisee kuivunutta roskaa: havunneulasia, koivunlehtiä, ruohoa... Salin matto piti rullata alta pois seinustalle, paljas lattia on helpompi lakaista.

Muistan melko varmasti, missä ja milloin teltta oli viimeksi käytössä. Se taisi olla 1980-luvun alkupuolella Lahden Mukkulan kirjailijakokouksessa. Oli sadetta ja kylmää, harmitti asua teltassa mutta hotellit olivat täynnä. Muistan lähtötunnelmat. Oli kunnon myrsky, teltta oli kokoon kääriessä melkein lähdössä tuulen mukana lentoon, sade kasteli, paleli, kiukutti. Päätin että telttailu saa nyt osaltani loppua ikuisiksi ajoiksi.

Päätös on pitänyt. Salin lattialle varisseet roskat ovat siis melkein 30 vuoden takaa. Aika hyvin säilyneitä roskia! Tarkemmin katsoen huomaan teltan pinnassa homepilkkuja. Teltta taisi jäädä märkänä pussiin. Taitaa olla pilalla?

Muistan ostaneeni teltan Tukholmasta, Odenplanilla sijainneesta urheiluliikkeestä vuonna 1970. Olin lähdössä liftausreissulle Keski-Eurooppaan. Piti olla sellainen teltta, joka on kevyt kantaa rinkkarepussa. Paljon sen kanssa matkustinkin, monena kesänä pitkin Eurooppaa, joinakin kesinä liftaten, toisina kesinä interreilaten. Pisimmät reissut veivät Välimerelle asti. Päälle vielä kotimaan retket, kaksi ensimmäistä Ruisrockia varsinkin.

Muistojen kätköistä kaivelin esiin myös matkakokemuksia. Amsterdam on päällimmäisenä. Teltassa yöpyneitä matkaseuralaisia ja reissussa tavattuja hetken ihastuksia tuli mieleen. Vanhoja valokuvia on albumissa, pitääpä selata.

Kurkistin telttaan sisälle. Lattialla oli tyhjä purukumin suojapaperi. Xsylitolia ei ollut vielä keksitty tai en ainakaan ollut vielä ottanut sitä käyttöön. 

Nenä tunsi homeen hajun. Ei tällä teltalla enää taida mitään tehdä. En usko enää lähteväni reissuun. Tai jos lähden, voin ostaa uuden, homeettoman. Roskiin vaan.

Metalliset kepit otin kyllä talteen, taidanpa viedä maalle hernekepeiksi. Samoin kippurapäiset narupiikit. Kyllä niille jotain käyttöä keksin. 

Telttakankaan käärin takaisin rullalle, tungin pussiin ja vein ulos roskakatoksen energiajae-keräysastiaan. Polttavatpa sitten telttani ja saavat siitä energiaa. Jos tulen katumapäälle, minulla on vielä maanantai-iltapäivään asti aikaa. Jäteauto tyhjentää säiliöt silloin.

(Kuvassa ollaan Helsingborgissa 1971 odottamassa lauttaa Ruotsista Tanskaan. Teltta on juuri TÄMÄ, kintut eivät muistaakseni ole minun. Kuva on otettu ns. Coca-Cola-kameralla, josta kerron tarkemmin  täällä).

torstai 3. marraskuuta 2011

Terapian tarve

Kävelen melkein päivittäin työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan Narinkkatorin poikki. Jo viime talvena havaitsin, että jotain rakennetaan vanhan linja-autoaseman kulmalle, Forumin puoleiseen päätyyn. Jossain vaiheessa luin lehdestä, että siihen tehdään kappeli.

Ensin minulle tuli käsitys, että siihen on tulossa jonkinlainen helsinkiläinen Pantheon, kaikkien jumalien temppeli. En tiedä, mistä käsitys tuli, mutta se taitaa olla väärä. Viimeisimmän ymmärrykseni mukaan siitä on tulossa nimenomaan ev.luterilaisten kappeli. Muut jäävät ilman.

Valmiiseen kappeliin mahtuu kuutisenkymmentä ihmistä. Kustannusarvioksi on ilmoitettu 1,5 miljoonaa. Kirkko ja kaupunki -lehden mukaan sinne palkataan toiminnanjohtaja, pappi, diakonityöntekijä, nuorisotyöntekijä ja kolme suntiota. Yhteensä seitsemän virkaa. Todellisuudentajuisesti varaudutaan myös ovenvartijan ja järjestysmiehen palkkaamiseen, sillä vilkkaalla paikalla voi olla pyrkyä sisätiloihin myös ei-toivotuilla kävijöillä.

Kappelista suunnitellaan design-vuodelle uutta nähtävyyttä. Havainnekuvissa onkin näkyvissä erikoinen muoto. Siitä on tulossa pyöreä, rakennusmateriaali on puu. Julkisivu tehdään ”vaakasuuntaisesta sormijatketusta puusoirosta, joka on esitaivutettu ja kuultokäsitelty”. Näin kerrottiin lehdessä. Kuva ei vielä kerro mitään tulevan rakennuksen ulkonäöstä.

Rakennuksen idea on olla hiljentymistila. Sellaista totisesti tarvitaankin juuri siinä ostoshelvettien ympäröimässä rumassa kaupunkitilassa. Eri asia sitten on, kenen hiljentymistila siitä tulee. Pitäisin erinomaisena, jos se oikeasti ja asenteettomasti olisi avoin kaikille uskonnoille ja myös uskonnottomille. Siinä bisnespainajaisten risteyspaikassa olisi varmasti tarvetta terapeuttiseen hiljaiseen hetkeen muillakin kuin ison kansankirkkomme jäsenillä. Minäkin voisin pysähtyä työmatkallani, mutta kirkonmenoista ja pappien tyrkytyksistä en välittäisi.

(Kuva on parin viikon takaa. Rakennuksen takana vasemmalla puolella on Forum ja oikealla puolella Koiton talo. Klikkaamalla kuva suurentuu).

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

"Silimät tummat..."

Koomisuuden olemusta on yritetty määritellä monella tavalla. Yksi onnistuneimmista on prof. Simo Knuuttilan kirjassa Kansanhuumorin mieli (1992). 


"Koomillisuutta voi olla muodoissa, asennoissa, liikkeissä, teoissa, tapahtumissa, tilanteissa, puheissa ym. ja se on silloin noitten esineitten ulkokohtaisena ominaisuutena."
Juuri tämä määritelmä tuli mieleen katsellessani ties monettako kertaa Matti Kassilan elokuvaa Komisario Palmun erehdys ja sen kuuluisinta kohtausta, jossa Leo Jokela laulaa ravintola Kämpin kabinetissa. On hehkuvan nousuhumalan tuottama inspiraation hetki, on päästy herraskaiseen paikkaan, laulu soi ja käsi heiluu.

Jos jossain niin siinä on komiikkaa.

Katsoja miettii, onko tuo näyttelijän ammattimaisen roolinrakentelun tulos vai luonnonlapsen vaistomaisesti kerralla kohdalleen osunut heitto. Veikkaisin jälkimmäistä, mutta en tiedä. Kyseessä ei ole kuitenkaan tahaton komiikka, tekijänsä naurunalaiseksi saattava, vaan mitä suurimmassa määrin arvostettava onnistuminen. Joku sanoi joskus jossain, että Jokelan ei tarvitse kuin panna hattu päähänsä, ja lopputulos yltää komiikan korkeuksiin. Täysin luonnollinen ele ja ilme riittää, muuta ei tarvita.

Kassilan Palmu-elokuvat ovat loistava poikkeus suomalaisen elokuvan historiassa. Niille ei löydy esikuvaa mistään, ei maailmaltakaan. Lähimmät sukulaiset löytyvät ehkä englantilaisen Ealing-studion komedioista. Vaikka Palmut on tehty omalla tavallaan kieli poskessa, puskafarssiksi ne eivät silti sorru.

Aku Korhosen piti alun perin näytellä pääosaa, mutta hän sairastui kuolemantautiin ennen kuin aloitettiin. Joel Rinne tuntuu nykykatsojasta itsestään selvältä valinnalta. Hänessä on suvereenia auktoriteettia ja patruunamaista voimahahmoa. Henkilön dominoivaan ja äksyyn luonnetyyppiin haettiin piirteitä jopa presidentti Paasikivestä.

Yksi elokuvasarjan kiinnostavuutta lisäävä piirre on kuva Helsingistä. Poliisilaitos on oikealla paikallaan Aleksanterinkatu 24:ssä. Ikkunasta näkyy Tuomiokirkko. Rikospaikka on tunnistettavasti vanha Eira, Engelinaukion laita. Liikutaan ”paremmissa piireissä”, vanhan varakkaan porvariston dekadenssiin ajautuneen nuoremman sukupolven katastrofin partaalla. Komisario Palmun erehdys on mielestäni yksi niistä harvinaisista tapauksista, joissa ohjaaja onnistui tekemään elokuvasta kirjaakin paremman itsenäisen taideteoksen. Eikä se Waltarin kirjakaan huono ole.

Kiitos Ylelle tästä(kin) sarjasta. Elokuvan juhlaviikot jatkuvat Teema-kanavalla vielä monta päivää. Luvassa on monta mestariteosta.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kaiken uhallakin

Pitkästä aikaa katsoin uudestaan Stanley Kubrickin elokuvan 2001 Avaruusseikkailu. Yle-Teema esittää tällä viikolla klassikkoelokuvia. 

Mikähän siinä on, että en erityisemmin syttynyt vieläkään tästä lajityyppinsä klassikosta? Sitä ei voi kiistää, että tämä on tärkeä elokuva, ja sen tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Jopa Peter von Bagh on valinnut sen teokseensa Elämää suuremmat elokuvat ja kehua retostaa sitä määrättömästi.

Ymmärrän Avaruusseikkailun vertauskuvallisuuden. Teos on alusta loppuun täyttä metaforaa ja allegoriaa ihmisälystä, alitajunnasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Kubrick itse määritteli teoksensa mytologiseksi dokumentiksi. Se on myös silmälle unohtumattoman kaunis kuva. Taustalla soiva musiikki on loistavasti kuvakerrontaan sopivaa, mm. Näin puhui Zarathustra (Richard Strauss) ja Tonava kaunoinen (Johann Strauss).

Mutta silti: kaikesta ylistämisestä huolimatta minä en erityisemmin pysty innostumaan tästä. Sama pätee avaruusseikkailuihin ja science fictioniin laajemminkin. Kuva- ja äänimaailmaa voi ihailla mutta itse tarina menee yli, kuten lajityypille usein.

Elokuvan henkilöt ovat epätodellisia. He elävät steriilissä avaruusmaailmassaan piippaavien koneidensa kanssa, he eivät ole persoonallisia yksilöitä. Tekniikan ihmeellisyydet ovat kuvauksen pääasia, eivät inhimilliset ihmiset. Oleminen on kovin totista.

Minä pidän fantasiaelokuvasta silloin, kun siinä elää sadun ominaislaatu, lämpö, inhimillisyys, huumori, esimerkkeinä Steven Spielbergin E.T. tai Paluu tulevaisuuteen. Näitä totisia avaruusfantasioita sen sijaan vierastan, katson kyllä jos kyseessä on merkkiteos, mutta innostuminen ei helposti onnistu.

Tiedän, nyt blogini ”oikeat” mieslukijat pettyvät ja pahastuvat. Jostain muistan lukeneeni ehdottoman varman tiedon, että nimenomaan miehet pitävät avaruusseikkailuista ja kaikesta missä on kehittynyttä tekniikkaa, mieluiten avaruussotaa. Kaiken uhallakin tunnustan, että minä pidän enemmän reppanoista, sellaisista kuin Chaplinin kulkuri, Truffaut´n Antoine Doinel, Tatin Monsieur Hulot ja Kaurismäen Nikander.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Tunnelmia tungoksesta

Kävin kirjamessuilla, niin kuin arviolta noin puolet suomalaisista. En voi kehua erityisemmin viihtyneeni. 

Messuista on paisunut valtava kaupallinen viihdetapahtuma. Tungos on sietämätön. Mihinkään ei pääse jonottamatta. Tarvittaisiin jääkiekkomatsista tuttuja menetelmiä, jos aikoo päästä niin lähelle kirjoja, että saisi sellaisen käteensä. En pärjää, varmaankin siksi, että en seuraa jääkiekkoa.

Siellä on liikaa tarjontaa. Miksi on katsottu tarpeelliseksi järjestää samaan aikaan ruokamessut? Nyt on uutena vielä musiikkimessut. Kaikki samassa tilassa rinnakkain ja lomittain. Oli varmasti nautinto seisoa ruokamessujen tungoksessa viiniosastolla maistelemassa muovimukista vuosikertaviinejä. Minä en maistellut. Yritin pysyä kirjojen puolella, mutta ruuhkan virta vei välillä väärään suuntaan.

Tuttuja siellä kyllä näkee, mutta niitä näkee ilman messujakin. Yhdenkin tapasin pois lähtiessä pihassa. Hän vähän ihmetteli itseään. Oliko ollut järkevää maksaa 14 euroa pääsymaksua ja kaksi euroa naulakkomaksua siitä ilosta, että oli päässyt tungeksimaan Akateemisen kirjakaupan ja Suomalaisen kirjakaupan osastoille. Niissä häneltä oli kulunut useampi tunti, eikä pidemmälle tungoskierroksella sen jälkeen enää jaksanut lähteä.

Ihmettely oli aiheellinen. Minä olin vapaalipulla, joten taloudellinen järkevyysnäkökohta ei painanut. Minun strategiani on välttää suurten kirjakauppojen ja kustantajien kojuja ja keskittyä pieniin, sellaisiin joita ei päivittäin kohtaa. Isot kirjakaupat ja kustantamot ehdin kyllä kiertää muutenkin, kun Helsingin keskustassa päivittäin liikun.

Kiinnostavia esiintyjiä oli paljon, mutta niidenkin kuuloetäisyydelle oli vaikea päästä. Tasavallan presidentin esiintymisestä luovuin, kun näin tungoksen jo puoli tuntia ennen alkua. Edellisen presidentin esiintyminen oli kohtuullisempi. Parhaimmin pääsi kuulemaan Timo Harakan & Pekka Haaviston, Kjell Westön, Ralf Långbackan, Peter von Baghin, Don Rosan, Diana & Victoria Websterin, Antti Tuurin ja Claes Anderssonin sanomisia. Erityisesti jäi mieleen, kun Andersson kertoi tunteistaan. Hän tunnusti nieleskelevänsä kyyneleitä katsellessaan Huippumalli haussa -ohjelman putoajia. Samalla hän nolosteli, kun täten vahingossa tuli paljastaneeksi katsovansa tätä ohjelmaa. Minä en ole tätä ohjelmaa tähän mennessä tullut katsoneeksi, mutta taidanpa nyt aloittaa. 

Minä puolestani nolostellen tunnustan, että ostin messuilta vain yhden kirjan. Syy ei ollut kelvollisten kirjojen puute vaan kotini tilanne. Minulla ei ole yhtään tilaa uusille kirjoille. Kaikkien huoneiden kaikki hyllyt ovat tupaten täynnä. Kirjapinoja on lattioillakin pitkin nurkkia. Ensin pitää tyhjentää, vasta sitten hankkia uusia. Se yksi armon saanut oli ”Suuren Gargantuan hirmuinen elämä” (Franqois Rabelais 1532). Tämä mestariteos (kuva) on ollut hyllyssäni aikaisemminkin, mutta johonkin se on kadonnut).

Kirjojen oheistuotteita sen sijaan tarttui enemmänkin mukaan, sellaisia kuin seinäkalenteri, kirjanmerkkejä, vanhoja lehtiä ja postikortteja, dekkariseuran tyynyliinoja, joissa vihjailevia tekstejä: ”The Big Sleep”, ”Pimeyden kutsu”, ”God natt, min älskade”, ”Muistoja pimeästä”, ”Nukkuva kaunotar”. Listan viimeisimmän pistin heti käyttöön itselleni.

torstai 27. lokakuuta 2011

Sana viikonlopuksi

Tänään aloitin uuden elämän.

Vuoden kiertokulku on nyt saavuttanut sellaisen kulminaatiokohdan, että alan pitkästä aikaa asettua paikoilleni Helsinkiin enkä ole kaiken aikaa menossa. Kesäkoti Längelmäveden rannalla on suljettu talveksi, työmatka Italiaan on tehty ja Tampereellakin on käyty. Seuraavaan työmatkaan on vielä sopivasti aikaa. Viikonloppuna en ole lähdössä mihinkään. Reissu Vaasaan on kyllä näköpiirissä, mutta juuri nyt vallitsee harvinaisen seestynyt olotila.

Sen kunniaksi etsin komerosta lenkkitossut ja verryttelypuvun ja lähdin kävelylenkille metsään. Se jos mikä on symbolinen ele asettumisesta paikoilleen.

Helsinkiä tuntemattomat saattavat ihmetellä, mihin metsään Töölöstä voi lähteä. Kyllä voi, Keskuspuistoon ei ole pitkäkään matka, se alkaa heti Olympiastadionin ja vanhan jäähallin takaa. Se on ihan oikeaa metsää, ei hoidettua puistoa, niin kuin nimestä voisi päätellä. Kävelypolkuja siellä kyllä on.

Päämääräni oli Maunulan maja (kuvassa). Se on vanha hiihtoretkien ym. taukopaikka Keskuspuistossa. Viime keväänä se nousi julkisuuteen, kun terveysvirasto (tai joku sellainen) kielsi siltä munkkien paistamisen, koska liesituuletin (tai joku sellainen) puuttui. Kiellosta nousi iso kohu, ja kielto sitten kielto peruttiin.

Tämäkin tapaus todistaa, että kansalaisprotesteilla ja mielenosoituksilla on vaikutusta, vaikka jotkut toisin väittävät. Vietnamin sotakin loppui maailmanlaajuiseen protestiaaltoon.

Hyvältä tuntui kävellä. Saatan mennä toistekin.

Nyt on aika myös alkaa käyttää Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Olen tilannut marras-joulukuulle useita teatteri- ja konserttilippuja. Taidenäyttelykierroksille yritän lähteä jo lähipäivinä. Kirjamessut on kuitenkin käytävä ensin.

Kosteassa syksyisessä metsässä pehmeitä polkuja tarpoessa vaipuu syviin mietteisiin. Se on silkkaa nautintoa. Kotioven lähestyessä iski lyhytkestoinen hybris. Kääntyisinkö takaisin, ettei nautinto loppuisi. Voisin pitkittää nautintoa kävelemällä toiseen kertaan Maunulan majalle. Tunsin, että täällä on hyvä olla. Äkkiä tulin kuitenkin järkiini.

Kotia lähestyessä muistui mieleen, että eikö se ollut itse Pentti Saarikoski, joka kirjoitti runon samantapaisesta kokemuksesta. Kotiin päästyä piti etsiä, ja löytyihän se.

Olisiko urbaani Saarikoski myös käynyt vaelluksella syksyisessä Keskuspuistossa? Tokkopa, sopii epäillä. Jostakin hän kuitenkin loihti paperille runon, joka vastaa minun tuoretta kokemustani.



Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle,
kävelin metsässä, ja puista satoi pisaroita päälleni,
tulin milloin mihinkin
ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.
(Pentti Saarikoski, 1966)




keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Kolmatta linjaa

Päivän hyvä uutinen löytyi lehdestä heti aamulla. Hakaniemen toria ei kaivetakaan auki.

Alun perin oli suunnitelma, että torikauppiaitten kojut häädettäisiin, tori revittäisiin auki, siihen kaivettaisiin valtava kuoppa johon rakennettaisiin puolelle tuhannelle autolle parkkipaikka.

Tämähän on trendi. Ainakin Turussa, Mikkelissä ja Kuopiossa on toimittu juuri tällä tavoin. Parantaa kuulemma bisnestä.

Tori on mieluinen paikka monelle. Minäkin kävelen niillä kulmilla usein. Torin kulmalla sijaitseva kauppahalli on Helsingin upeimpia paikkoja. 

Ilmeisesti alkamassa oleva lama on säikäyttänyt luolaa suunnitelleet liikemiehet. Hinta olisi kova: yhden parkkiruudun hinnaksi olisi tullut 65000 euroa. Ehkä parkkeeraajia ei riittäisikään.

Samanlaista parkkiluolaa suunnitellaan aivan kotinurkilleni Töölöön, Mannerheimintien kahden ison hotellin alle. Yksi ajorampeista tulisi Töölöntorille. 

Arvaan jo seuraavankin paikan, johon parkkipaikkaa ja -luolaa voisi ruveta suunnittelemaan. Se on tyhjä tontti Aleksanterinkadulla Yliopiston ja Valtioneuvoston välissä. Puolensataa autoa siihenkin mahtuisi, enemmänkin, jos keskellä oleva patsas siirretään syrjemmälle.

Helsingin liikennepolitiikan ideologia lähtee edelleen visiosta, että kaikkien pitää liikkua yksityisautolla, ja niille pitää järjestää tarpeeksi pysäköintitilaa. En pidä tavoitetta viisaana. Kadut ovat tukossa, ilma on saastunutta. Joukkoliikennettä pitäisi kehittää.

Liikennelaitoksen kuukausilippu maksaa 43 euroa. Sillä saa matkustaa niin paljon kuin haluaa busseissa, metrossa, paikallisjunissa ja raitiovaunuissa. Ei paha hinta. Minulla on kyllä auto, mutta en käytä sitä ollenkaan kaupungin sisäiseen ajoon. Minä kävelen ja käytän joukkoliikennettä. Tarvitsen autoa vain ajoihin kaupungin ulkopuolella, kuten kesäisin asuessani kesäkodissani. Autoni ei useinkaan tarvitse edes parkkipaikkaa Töölöntorin suunnalla, sillä se seisoo joutoajat kaverilta vuokraamassani tallissa kaupungin ulkolaidalla. Sinne pääsen bussilla kotiovelta varttitunnissa.

Helsingin sisäinen joukkoliikenne on varsin hyvin toimivaa, oman auton käyttö ei useinkaan tuota hyötyä. Sama pätee moneen suuntaan seutuliikenteessä kuntarajan yli, ei tosin aivan kaikkiin kohteisiin. On jotenkin absurdi näkymä katsoa aamuruuhkan tuloliikennettä länsiväylältä. Siinä espoolaiset jonottavat audeissaan ja bemareissaan, yleensä vain yksi mies jokaisessa. Bussi ei heille kelpaa, ja metron rakentamista vastustettiin vuosikymmenet. Näille niitä parkkihalleja pitää rakentaa.

* * * 

Aamun hyvän uutisen kunniaksi lähdin tänään töiden jälkeen kävelemään Hakaniemen ja Kallion suuntaan. Kävelin torin poikki, jatkoin Hämeentielle. Sinne on syntynyt eksoottinen keskittymä etnisiä kauppoja  . Tavoitteena oli kiertää alueen etnisiä kauppoja ja täydentää ruoka- ja maustevarastoani.


Kun niille nurkille saavun, tulee aina noustuksi ylämäkeen tutulle kadulle, jolla nuorena asuin lyhyen ajan. On jonkinlainen nostalginen rituaali kulkea Kolmatta linjaa takaisin, kuten tunnettu laulukin kertoo. Sitten Fleminginkatua Karhupuiston ja Kallion kirjaston ohi Helsinginkadulle ja Brahen kentälle. Sieltä raitiovaunu vie minut kotiin Töölöntorille. Autoa ja parkkipaikkaa en tällaisiin kierroksiin tarvitse.

Kuvassa Fleminginkadun ja Kolmannen linjan kulmassa sijaitseva ravintola Oiva, se, josta laulussa kerrotaan: ”Saa Oivan portsari lantin, jonka velkaa jäin… ”

tiistai 25. lokakuuta 2011

Raha ratkaisee

Pitäisi varmaankin ryhtyä buddhalaiseksi ja meditoiman, ettei niin usein hermostuisi milloin mistäkin”, sanoi naispuolinen työtoverini lukiessaan uutisia valuuttakriisistä. ”Poliitikkojen päätöksistä ei näytä valmista tulevan, ja mitä pidemmälle vetkutellaan, sitä kamalampi katastrofista tulee.”

Buddhalaisen meditaation idean hän oli löytänyt Dalai Lamalta, jonka esitystä hän kävi äskettäin kuuntelemassa. Se oli selvästi tehnyt häneen vaikutuksen. En ihmettele, hengellisessä johtajassa on jotakin harvinaisen vaikuttavaa, ihan televisiouutisista nähtynäkin. 

Kollegani hermostumiseensa vaikuttaa suuresti se, että hänellä on kreikkalainen vävy ja sitä kautta tunnesiteet maahan, jonka asukkaiden vuoro on nyt tulla markkinavoimien jyräämiksi. Siellä on nyt tunnelma, että pelastakoon itsensä, ken voi, ja pelastaminen tarkoittaa käytännössä aktiiviväestön poistumista maasta, varmaankin vuosikymmeniksi.

Dessulla ei ole tunnesiteitä Kreikkaan muutoin kuin antiikin kirjallisuuden ja filosofian kautta. Dessulla ei myöskään ole taloustieteellistä osaamista, ja asian laadun huomioon ottaen hänellä ei ole innostusta sellaista hankkiakaan. Kauppakorkeakoulu oli aivan listan häntäpäässä silloin, kun hän nuorena mietti koulutusta ja elämänuraansa. Niinpä hän ei osaa sanoa mitään pätevää siitä, mitä tälle finanssikriisille juuri nyt tulisi tehdä.

Sen sijaan Dessu ilman taloustieteellistä koulutustakin ymmärtää, että kriisit eivät ole mitään luonnonvoimia, ne ovat ihmisten järjestämiä. Siellä jossakin hämärissä saleissa pelaa monenlaista pankkiiria ja finanssiveijaria, ja heidän pelinsä tuloksista seuraa yhä uusia kriisejä, jos poliitikot eivät suostu kontrollijärjestelmiä rakentamaan. Ei riitä, että poliitikot siivoavat syntyneet vahingot, heidän pitää estää vahinkojen tuottaminen.

Joku irvileuka-kirjailija, en muista kuka, sanoi suunnilleen niin, että frakkipuvussa kuka tahansa, jopa pörssivälittäjä, näyttää aivan sivistyneeltä ihmiseltä. Epäilen sanojaksi George Bernard Shaw´ta. Sanoissa on perää. Tämäkin talouskriisi on ahneuden aikaansaama. Samoin edellinen, se 1990-luvulla Suomeen osunut. Samoin seuraavat, ne muutaman vuoden välein toistuvat.
*  *  * 

Kuva ei ole Kauppakorkeakoulun seminaarista vaan Aki Kaurismäen elokuvasta Arvottomat (1982). Kuvassa päähenkilö Matti Pellonpää luennoi sivuhenkilöä esittävälle ohjaajalle liiketaloudellisen menestymisen uusimmasta ideasta. (kuva klikkaamalla suuremmaksi).

maanantai 24. lokakuuta 2011

Tyhmyyden ylistys

Annoin ylipuhua itseni lähtemään viikonloppureissulle Tampereelle kyläilemään vanhan kaverin luo.

Junamatka kestää kaksi tuntia. Siihen tarvitaan lukemista. Iltapäivälehtiä en kelpuuta, sieppasin siis kirjahyllystäni jotakin, johon olen pitkään ollut aikeissa tarttua. Sellaisia hyllyssä on paljon.

Katse osui tyrkyllä olevaan sinikantiseen Erasmus Rotterdamilaisen kirjoittamaan teokseen Tyhmyyden ylistys (Moriae Economium 1509). Muistan aloittaneeni sen ennenkin ja jättäneeni kesken. Syy ei ollut kirjan huonous vaan sen herättämät ajatukset.

Jos kirja pysähdyttää, ajatuksille pitää antaa aikaa.

Sitten tuli jotakin muuta ja Erasmus unohtui vuosiksi, kunnes nyt taas tunki itsensä käteeni.

Tätä ”viisaasti typerää” teosta on luonnehdittu systemaattiseksi analyysiksi maailmanhistoriassa vaikuttavasta voimasta, joka pohjaa suurenmoiseen itsepetokseen ja juuri siksi saa aikaan suurenmoisia tuloksia.


” - - elämässä yleensä kaikilla asioilla on kaksi erilaista hahmoa. Moni seikka, joka ensi katsannolla muistuttaa kuolemaa, merkitseekin tarkemmin katsoen elämää, ja päinvastoin elämä voi sisältää kuoleman, kauneus rumuuden, rikkaus köyhyyden, häpeä kunnian, oppineisuus tyhmyyden, voima heikkouden, rohkeus pelkuruuden, ilo murheen, ystävyys vihamielisyyden, terveys sairauden; sanalla sanoen, jokainen asia, kun paljastatte siitä Silenoksen, kääntyä ylösalaisin. 


Ehkäpä puhun jonkun mielestä liian filosofisesti; no hyvä, katson voinko hänen vuokseen nousta tyvestä puuhun.


Kuka kiistäisi sitä, että kuningas on rikas mies ja alamaistensa herra? Mutta jos hän on raaka ja irstas mies eikä mikään voi tyydyttää hänen mieltään, niin kaiketi yhdytte minun mielipiteeseeni, että hän on surkea kerjäläinen. Ellei hän kykene vapautumaan vioistaan ja himoistaan, niin onko hän muuta kuin surkea orja?   - -
Kuvitelkaa, että joku yrittäisi riisua näyttelijältä kesken esityksen hänen naamionsa näyttääkseen yleisölle taiteilijan todelliset kasvot. Eikö se turmelisi koko näytäntöä? Eikö moinen yksilö olisi, vähäjärkisen lailla, kivitettävä ulos teatterista? Sillä hänhän tarjoaisi katseellemme aivan yllättävästi kokonaan uuden kuvan: hän osoittaisi, että äskeinen nainen olikin mies, nuorukainen vanha ukko, kuningas orja ja jumala tavallinen ihmiskurja. Se joka riistää ihmisiltä heidän kuvitelmansa, murentaa koko esityksen; heidän katseensahan on tuon harhan, tuon petoksen kahleissa. Ja mitä muuta koko inhimillinen elämä on kuin huvinäytelmää, jossa jokainen omaksuu jonkin vieraan hahmon ja esittää osansa naamioituneena, kunnes Suuri Ohjaaja siirtää hänen näyttämön taakse. Tämä ohjaaja määrää myös yhden ja saman näyttelijän milloin mihinkin osaan ja asuun; hän joka juuri äsken istui kullassa ja purppurassa valtaistuimella käyskentelee nyt orjan repaleisiin verhottuna. Totta tosiaan, koko maailman meno on vain varjoleikkiä. Mutta koskaan tämä suuri huvinäytelmä ei muutu muuksi. (latinankielisestä alkuteoksesta suom. Kauko Kare).
Lukeminen loppui tähän, sivulle 58, siis taas kesken. Loppumatkan mietin, löytyykö Erasmuksen teesille esimerkkejä minun tuntemastani nykymaailmasta.
Kyllä löytyi. Läheltäkin.

torstai 20. lokakuuta 2011

Kansallistunne sydämessäni

Matkan aikana ilmestyneitä lehtiä selatessani löysin yllättävän tiedon. Oli äänestetty maakuntien nimikkojärviä (lista vieressä). Pirkanmaan järveksi oli valittu Längelmävesi. Kesäkotini sijaitsee sen rannalla.

Tunsinpa tyytyväistä ylpeyttä.

Mitenkähän tuohon tulokseen on päädytty? Olisihan siellä tunnetumpiakin, vaikkapa Näsijärvi, Vesijärvi ja Roine. Onkohan siellä huseerannut joku oriveteläisten ja längelmäkeläisten nettijuntta, joka on äänestänyt yötä päivää oman järvensä puolesta? Ihan kuin Euroviisuissa.

Tai sitten Topeliuksen laulu (”Kas Längelmävesi tuolla / vöin hopeisin hohtelee…”) on tepsinyt.

Järvilistalla oli muitakin yllätyksiä. Pohjois-Savossa ei voittanutkaan Kallavesi vaan Juojärvi. Enpä usko sen nimisessä koskaan edes uimassa käyneeni, vaikka tyttärentyttäreni kanssa minulla on ollut vuosikausia kestänyt projekti, että Suomen jokaisessa järvessä on käytävä pulahtamassa.

* * * 

Suomen kansallislinnuksi on joskus äänestetty laulujoutsen. Hieno lintu kieltämättä, mutta mielestäni jotenkin outo ja eksoottinen suomalaisessa maalaismaisemassa. Kuin veistos, kuin taruolento. Ymmärrän hyvin kirjailija Riku Korhosta, joka HS:n kolumnissaan mietti aihetta:


”Katselin varpusta pimeässä. Tuntui tyylivirheeltä, että kansallislintumme on kopea ja kiukkuinen laulujoutsen, kevään valossa keikaroiva aristokraatti, symbolisesti ylivirittynyt tuonpuoleisen trumpetisti. Osuvampi vertauskuva olisi lokakuinen varpunen, sateessa kastunut kaupunkilintu, joka rakentaa pesänsä piiloon ja sirkuttelee joka aidalla arkivaatteissa.”


Olenko liian arkisesti tunteva, kun olen taipuvainen ajattelemaan, että äänestäisin varpusta. Toinen hyvä vaihtoehto olisi varis, sekin suomalaiseen maisemaan ja elämäntyyliin täydellisesti mukautunut jäsen.

Suomen kansallismaisemaksi muistan mainitun Kolin näkymiä. Se on peräisin kansallisromantiikan ja karelianismin kaudelta. Vikipedia näyttää antavan pitkän listan   kansallismaisemia.

Varpusen ja variksen hengessä Dessu tarjoaa kansallismaisemaksi jotain helposti löydettävää. Vaikkapa oheisen kuvan esittämää pirkanmaalaista suloisesti kumpuilevaa järvimaisemaa, joka pisti autoilevan matkamiehen pysähtymään ja avaamaan ikkunan ja tallettamaan kamerallaan tämän uuden vuosituhannen suomalaismaiseman (kuvat saa klikkaamalla isommiksi).

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Herkuttelemaan

Töölöntorin palvelutaso romahti, kun Nybergin Herkku taannoin lopetti toimintansa. Torikauppakin on vuosien varrella käynyt niukaksi. Jäljellä on vain Alepa.

Nurkan takana Töölöntorinkadulla on kyllä yhden sortin herkkukauppa, mutta sen valikoima rajoittuu kahvi- ja teelaatuihin ja suklaaseen. Hyvä niinkin, olen niiden kaikkien ystävä. Muilta osin kotitorini laitojen kaupallinen tarjonta koostuu nuottikaupasta, silmälasikaupasta, viinakaupasta, pankista ja kahdesta ravintolasta. Ja nakkikioskista.

Jos herkkuruokia kaipaa, on lähdettävä kauppahalliin, joita on Hakaniemessä ja Etelärannassa. Jälkimmäinen sattuu olemaan aika lähellä työpaikkaani, joten sinne tulee usein poiketuksi. Takavuosina halli oli myös kotikulmillani Tunturikadulla sekä Hietalahden torilla, mutta ne on suljettu. Lehtitieto väittää, että Hietalahden avaamista suunnitellaan taas, sillä nykymuodossaan antiikkikauppana se ei ole kovin hyvin menestynyt.

Sitten on tietysti Stockmannin herkku. Siellä poikkesin tänään, sillä olen hankkimassa aineksia suunnitteilla oleviin pieniin pitoihin.

Stockmannin herkku on aika epäterveellinen paikka. Siellä nimittäin menettää helposti mielenrauhansa.

Niin kävi minulle tänään. Jotenkin unohdin, miksi menin sinne. Kiertelin ja katselin ja keräsin koriin kaikenlaista kiinnostavaa. Vasta kotona huomasin harmikseni, että ostokseni eivät mitenkään liity suunnittelemiini kekkereihin. Ymmärsin ostaneeni itselleni maisteltavaa, en muille tarjottavaa.

Maistelin. Kyllä siitä mielenrauha palautui. Ainakin sen verran, että päätin mennä huomenna uudestaan, mutta tällä kertaa ostoslistan kanssa.

Maistellessa kirjoitin sen listan ja sijoitin sen valmiiksi olkalaukkuni pikkutaskuun.

Kuvassa oleva ostoslista ei ole se. Hyödyllinen tuollainen lista silti olisi. Tosin näppäryydestään huolimatta se taitaa sisältötarjontansa osalta olla vähän suppea Stockmannin herkkuun menijälle. Ehkä Alepaan menijälle sopiva, kun Elantoja ei enää ole. (kuva klikkautuu lukukelpoiseen kokoon)

tiistai 18. lokakuuta 2011

Milanosta Töölöntorille

Dessu on palannut Milanosta. Ja heti iski flunssa.

Ei tarvinnut kuin laskeutua lentokoneen portaat alas, niin ennakkomerkit kurkussa olivat aavistettavissa. Taksissa kohti Helsinkiä aavistus vahvistui ja Töölöntorin laidalla kotiovella asiasta ei enää ollut epäselvyyttä. Hississä kohti viidettä kerrosta tuli jo aivastus.

Onneksi kotona oli lääkettä, rommia ja hunajaa ja viinimarjamehua.

Lombardian kohtalaisen lämmin ilmanala helli ulkona olijoita, mutta Euroopan vuoronvarausviratsojen kansainvälinen yhteistyöseminaari pidettiin epäviisaasti sisätiloissa, vanhassa kivirakennuksessa. jossa on viileää ja kaikuisaa. Sain seurata suuren määrän Power point -esityksiä, enkä voi kehua nauttineeni. Tuskin kukaan muukaan, mutta sellaisia seminaarien kuuluu olla. Hetkittäin olisi voinut luulla, että ollaan Suomen hiihtoliiton kokouksessa. Kähnäämisen aiheena olivat silloin kehitystavoitteet, joissa meidän Pohjoismaiden ja Välimeren maiden edustajien näkemykset olivat kaukana toisistaan.


Vapaa-aika sen sijaan oli miellyttävämpää. Pohjoismaiden edustajien kanssa päätimme tehdä retken Veronaan, historiallisia nähtävyyksiä täynnä olevaan kaupunkiin, jossa en ole ennen käynyt. Erityisesti minua kiehtoi päästä Shakespearen Romeon ja Julian jäljille, näytelmän ”tapahtumapaikoille”.

Viereisessä kuvassa on se kuuluisa parveke, joka on niin keskeinen Romeon ja Julian rakkaustarinassa. Parvekkeen alapuolelle on pystytetty Julian patsas. (klikkaamalla kuvat suurntuvat).

Miespuolisten vieraiden kuului perinteen mukaan sivellä patsasta. Perimätiedon mukaan siitä saa onnea ja kyvykkyyttä rakkauselämäänsä. Kuvasta näkyy, mikä kohta Juliasta on sivelyn kohteena. Dessukin siveli, muiden mukana, kuitenkin huolestuneesti tietoisena koti-Suomessa ja Pohjoismaissa vallitsevista yleisistä käyttäytymisnormeista, jotka koskevat seksuaalista ahdistelua.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...