torstai 29. syyskuuta 2016

Rikottu idylli



Kuljen mielelläni kirjailijoiden jäljillä, kuten blogin lukijat ovat varmasti vuosien varrella havainneet. Ei riitä, että luen. Käyn myös katsomassa paikkoja, joissa lukemani teksti on kirjoitettu.

Päättyneenä kesänä yksi kohteeni oli runoilija Einari Vuorela  (1889 -.1972). Vuorela taitaa olla jo unohtumassa nykylukijoilta. Niin ei saisi käydä. Hän kuuluu suurten mestareiden joukkoon. Ikäpolveni ihmiset ja nuoremmatkin luultavasti tuntevat Vuorelan tuotantoa, ainakin kansakoulun lukukirjoista. Tunnetuin taitaa olla tämä, häikäisevän hallittu iso tarina vähin sanoin.

Vävy 

Oli synkeä salo.
Meni tie.
Tuli talo. 

Oli loimuava takka.
Oli tyttö.
Oli akka. 

Soma puheitten sävy.
Tuli yö.
Olin vävy.

Vuorelan kotitalo sijaitsee vähän samalla suunnalla Suomea kuin minun kesäkotini. Jukojärvi-niminen pikkukylä sijaitsee Multian ja Keuruun pitäjien rajamailla läntisessä Keski-Suomessa. Siellä suurten metsien keskellä syrjässä kaikesta sijaitsee Vuorela, Einarin ja hänen kirjailijavaimonsa Laura Sointeen kesäkoti. Sinne menin katselemaan.

Oli vaikea löytää. Keskisuomalainen korpimaisema oli parhaimmillaan: kinttupolkuja, mäkiä, laaksoja, järviä. Ilmankos runoilijan yhdeksi epiteetiksi on vakiintunut "korpirastas" Oli hänessä kyllä kaupunkilainen puolensakin. Nuorena hän kuului boheemin Tulenkantajat-ryhmän liepeillä viihtyviin taiteilijoihin.

Tuotannossa on paljon maalaisidyllejä mutta toisaalta myös syvämietteistä keskuslyriikkaa. Siitä näyte:

Paimenet 

Sinun helmaasi onnetar jakaa
vain riemuja elämän tien.
Minun tielläni vastukset makaa,
minä murheita metsiin vien.

Maalaisidylli ei ollut kuitenkaan ehjä. Satuin paikalle päivänä, jolloin suomalainen urheiluväki on katsonut tarpeelliseksi järjestää Korpirastaan kotikylään Jukojärvelle  Jyväskylän suurajojen pikataipaleen. (Tuolla nimellä minä opin vanhana jyväskyläläisenä kilpa-ajon tuntemaan, nykyisin sillä on jokin brändätympi nimi).

Ei se pikataival aivan runoilijakodin nurkalta mennyt mutta ei kaukanakaan. Kylätiet olivat täynnä yleisöä, helikoptereita lensi idyllin yläpuolella, poliiseja ja liikenteenohjaajia oli häiriöksi asti.


Toisaalta olinhan minäkin autolla liikkeellä. En kuitenkaan ajanut kylki edellä, kuten kilpailijat. Näin sen illalla urheiluruudusta. Miksi ne niin ajavat? Eikö helpompi olisi nokka edellä?


maanantai 26. syyskuuta 2016

Elämä yhtä juhlaputkea

Pidin puheen. Olin valmistautunut huolellisesti keräämällä ainekset vanhoista kalentereista ja päiväkirjoista. Hieman olin hermostunut, sillä edellisestä julkisesta esiintymisestä oli kulunut jo melkein vuosi. Takavuosina kaikenlaisia esiintymisiä oli kaiken aikaa, ei niitä silloin ehtinyt jännittää.

En ole koskaan kirjoittanut puheitani. En halua lukea vaan puhua vapaasti. Teen pieniä lunttilappuja, sellaisia kouraan piiloon mahtuvia. Pieni vilkaisu lappuun riittää. Usein vilkaisukin unohtuu.

Kuulijoita oli viitisenkymmentä, ravintolan kabinetti täynnä. Puhe jakautui kahteen osaan, välissä syötiin. Alkuosa kesti puoli tuntia, loppuosa kolme varttia. Sitten juotiin ja keskusteltiin. Valokuviakin katseltiin videotykillä.

Hyvin meni. Vanha sirkushevonen ei ollut kadottanut osaamistaan. Paljon naurua, välirepliikkejä ja -aplodeja. Jäi hyvä mieli. Meni pitkälle yli keskiyön.

Mutta ei tässä kaikki. Oli muutakin menoa. On pitänyt kiirettä. Miksi kaikki tapahtuu aina yhteen putkeen? Se on rankkaa.

Nuoripari vietti kihlajaisjuhlaa. Sitä juhlittiin aamukolmeen. Seuraavana päivänä kaveri täytti 70 v. Sitä juhlittiin aamuviiteen.

Osaan kyllä pysyä juhlajuomien nauttimisessa maltillisena, mutta silti juhlakiertue hieman rasitti. Vuorokausirytmi suistui sijoiltaan. Normaalisti menen aina nukkumaan jo heti kahden jälkeen.

Olen pari viikkoa kirjoittanut projektiani. Näinä juhlien välisinä päivinä se ei kuitenkaan edennyt.  Sen piti olla jo valmis, mutta vähän viivästyy. Ei paljon.

Juhlimisen seassa oli vakavampaakin asiaa. Halusin osallistua Peli poikki -mielenosoitukseen. On se nyt yhtä hemmettiä, kun loputtomasti vellova nettivihapuhe alkaa jo kääntyä poliittisesti motivoiduksi väkivallaksi. Touhu pitää saada poikki ennen kuin homma muuttuu holtittomaksi.

Järjestyksen ylläpitäminen on hallitusvallan vastuulla. Mutta jos hallitusvallan mandaatti perustuu osittain siihen, että vihapuheväki ja äärijärjestöt luottavat omiin ministereihinsä, silloin alkaa kiemurtelu.

Siitä on nyt kysymys. Peli on saatava poikki. Kyllä se vielä on hallittavissa, jos tahtoa on. Mutta puuttuuko joiltakin tahto?

Mielenosoitus antoi positiivisen tunnelman. Väkeä oli paljon, valtavasti. Ilahduttavinta oli, että valtaosa oli nuorta joukkoa, ei meitä Vietnamin-veteraaneja. Nuorta väkeä, innostunutta optimismia. Sellainen tarttuu.

Ja pääsinhän minä lehtikuvaankin, kuten tutut huomaavat. (Kuva Hufvudstadsbladetista 25.09.16)





tiistai 20. syyskuuta 2016

Muisti pätkii



"Me olemme hitaasti oppiva ja hitaasti unohtava kansa", irvisteli joskus luennolla professori Matti Kuusi. Vai oliko sittenkin tosissaan? Hänestä ei aina tiennyt. Ilme oli ainakin sellainen pikkuisen velmu, kuten vanhalla kansanrunouden ja sananlaskuviisauden tutkijalla kuuluukin.

Minä olen aina pitänyt itseäni kelvollisen nopeana oppijana. Muistiani olen pitänyt suorastaan erinomaisena, erityisesti pitkävihaisuutta korostavissa asioissa, joista sihteerini muistaa huomautella. Ja muutenkin: minulta tultiin töissä aina kysymään, että muistatkos sen tai tämän vuosikausien takaisen asian. Ja minä muistin ja löysin nopeasti asiaan liittyvät paperit ja pöytäkirjat mapeista.

Nyt tuli kuitenkin epäily.

Käynnissä olevaa projektiani varten jouduin hakemaan kellarikomeron laatikosta vanhat kalenterini vuosilta 1975 - 82. Siellä ne olivat hyvässä järjestyksessä. Nuo vuodet olivat siirtymäkautta opiskelusta virkauralle.

Kalentereihin olen merkinnyt tarkasti päiväohjelmani opiskelussa, työssä ja vapaa-ajalla. On luennot, seminaarit, tentit, kokoukset, tapaamiset, matkat ja kaikki muu. Vapaa-ajalta löytyvät tiedot luetuista kirjoista, nähdyistä elokuvista, teattereista, näyttelyistä ym. Löytyvät jopa kapakkakäynnit, kyläilyt ja tavatut ihmiset, varsinkin naispuoliset.

Tässä iski epäily. Olenko alkanut unohtaa?

Olen merkinnyt kalenteriin mm. seuraavat asiat. Muististani ei löydy vähäisintäkään merkintää, mistä oli kysymys. Näitä olisi paljon lisääkin.

·        Inkoon saaristossa
·        Tanssikeskuksen juhla Suomalaisessa yhteiskoulussa
·        Lolou (Ohj. Pialat)
·        Bergenstråhle: Lakeuden laulu
·        Radiohaastattelussa (Hiltunen - Miettunen)
·        Kustkanaljen (Wasa teatern Sonck - Snickars)
·        Richards: Menevän miehen makuun
·        Orpojen juna
·        Familjen Zikov
·        French: Vertavuotava sydän
·        Sirkka Elite 20.5.
·        Sirkka Bulevardia 22.5.
·        Sirkka Kaivopuisto 23.5.
·        Tanner: Hetki naisen elämässä

Miten voi unohtua. Kalenterissa mainitut kirjat kyllä tunnistin, mutta nämä muut. Tällainen Sirkka jopa kolmeen kertaan. Villiä poikamiesaikaa toki, mutta silti.

Dementian alkuoireita?




sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Riehaannun ajattelemaan

Minulla on projekti käynnissä. Mahtava meininki meneillään, kuten runoilija asian ilmaisee.

Projekti on kirjoittamista. Sitä olen toki tehnyt koko ikäni, mutta nyt on tavallisuudesta poikkeava tilanne. Aika kiireellinen, harmikseni. En juuri muuta ehdi. Sentään lounaalla Elitessä, kun se on lähellä.

Aamukiire on minulle erityisen vastenmielinen asia. Jos jostakin niin kiireestä olen kärsinyt koko työurani. Aamut pitäisi voida käyttää hyödyllisemmin kuin hosumiseen. Pitäisi voida herätä hitaasti, ottaa vielä torkut, toisetkin torkut, venytellä, viivytellä, valua hitaasti unesta valveille, mietiskellä, unelmoida, haaveilla, fantasioida vaikkapa eroottisia ajatuksia. Työpäivästä tulisi tehokas.

Kirjoittamisenkin pitäisi olla hidasta, mietiskelevää. Olen kyllä joskus opetellut kymmensormijärjestelmän, mutta en useinkaan käytä sitä. Siitä tulee heti ikävä kiireen tunnelma. Hidas, mietiskelevä kirjoittaminen sujuu nautiskellen kahdella tai kolmella sormella. Sihteerit, sellaiset tehopakkaukset kuin neiti B. kirjoittavat kymmenellä.

Jos oikein kunnolla riehaannun ajattelemaan, saan tekstistä tiiviimpää. Mutta se ei ole kannattavaa, jos palkka maksetaan sivumäärän mukaan. Asiantuntijateksteissä usein näin tehdään. Kannattaisi siis lörpötellä joutavia, olla monisanainen, venyttää yksinkertaista sanottavaa, suosia toistoa. Minä kuitenkin viekkaana miehenä asetin vaatimukseksi urakkapalkan, joten voin rauhallisin mielin kirjoittaa tiiviin ja laadukkaan promemorian.

Olen siis pitkän tauon jälkeen palannut entiselle työpaikalleni tämän projektin ajaksi. Siellä on ikiaikainen houkutus tallella. Sen nimi on Tupakkahuone. Vaikka en enää itse poltakaan, sinne on silti hauska mennä tuttujen juttuja kuuntelemaan. Erityisen kiinnostavia ovat juorut. Niiden erikoismestari on palkanlaskija, rouva N. Hän on selvillä kaikesta kiinnostavasta, erityisesti niistä joista pappi käyttäisi nimitystä "haureus". Pappeja siellä ei kuitenkaan ole, vain yksi entinen suntio. Hän vain kuuntelee, ei kommentoi. Se on viisas asenne. Kaikessa on hyvä olla vähäsanainen, niin puheessa kuin kirjoituksessa.


keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Historian hämärään

Luulen, että olen nähnyt Kalle Holmbergin ohjauksia enemmän kuin kenenkään muun. Melkein kaikista olen pitänyt, monista suorastaan haltioitunut. Ja se on paljon sanottu näin lauhkealta mieheltä kuin minä.

Yksi ohjaus jäi kuitenkin näkemättä, ja se harmittaa vieläkin, yli 50 vuotta jälkeenpäin: Lapualaisooppera Helsingin ylioppilasteatterissa 1966. Olin silloin jyväskyläläinen koulupoika. Ei ollut tietoa tällaisista tapahtumista.

Ensimmäisen kerran näin Holmbergin Jyväskylän kadulla kesällä 1970. Tunsin heti. Hän käveli ohitseni Aren kulmalta Kauppakadulle. Minulla oli sama suunta. Seurasin muutaman askeleen perässä. Hänellä oli vaaleat samettihousut, leveä musta vyö, sininen lyhythihainen paita ja olkalaukku. Suunta oli kohti yliopistoa. Sinne minäkin olin menossa. Kävelyvauhti oli epätavallisen ripeä. Illalla yliopiston juhlasalissa esitettiin hänen ohjaamansa "Saaren vangit". Illalla koko seurue ilmestyi Ylä-Ruthin kapakkaan. Kuinka sattuikaan, että siellä minäkin seuralaiseni kanssa. Teatteriseurue istui nurkkapöydässä, minä keskellä pyöreässä pöydässä, jonka yläpuolella on jokin  tuuletushormi. Siitä näki teatteriseurueen meininkiä esitysjännityksen lauettua.

Sen jälkeen olen nähnyt Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, samoin Aleksis Kivi ja Kuningas Lear. Savonlinnassa olen nähnyt Ratsumiehen ja Punaisen viivan, Pyynikillä Tuntemattoman sotilaan ja Akselin ja Elinan, Helsingin kaupunginteatterissa Berliini järjestyksen kourissa, Tartuffe ja Riivaajat.

Television Rauta-aika tuli tietysti katsotuksi, uusinnat myös. Yksityiselämän käänteitä olen seurannut kirjoissa ja muutenkin. Kiihkeän ja vimmaisen miehen tiessä on ollut käänteitä.

Ja olihan vielä Kom-teatterin Kullervo Suvilahden voimalassa, hirveässä pakkasessa, joka meinasi kerta kaikkiaan tappaa kävelijän Sörnäisten rantatielle. Tämän esityksen julisteen kaivan nyt erille suuresta teatterijulistekokoelmastani valokuvattavaksi molemmin puolin ja liitettäväksi tähän.

Kalle Holmbergin kuolema on käännekohta. Taas yksi aikakausi häipyy historiaan, minulle äärettömän tärkeä aikakausi. On suuri suru.




maanantai 12. syyskuuta 2016

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen . . .






Kävi vieraita Tukholmasta, vanhoja tuttuja, moneen kertaan Helsingissä ennenkin käyneitä.

Esittivät toivomuksen, että kierrettäisiin nähtävyyksiä, joihin liittyy Kekkonen, tai "Kekkunen", niin kuin sikäläinen ääntämistapa presidentin nimen ilmaisee.

Mikäpä siinä. Kyllä Kekkusen jäljille Helsingissä pääsee. Ensin ajoimme raitiovaunulla Kauppatorille katsomaan presidentinlinnaa. Vieraat ovat poliittisen historian ammattilaisia, joten tietoa ja ymmärrystä entisen presidentin toiminnasta oli. Ja aivan oikeaa ymmärrystä ja arvostusta,  ilman jälkiviisauden virhettä.

Kierros jatkui kävellen Esplanadia ja Mannerheimintietä pitkin Finlandia-taloa kohti. Sinne pääsi sisälle katsomaan Kekkosen uran suurimman huipennuksen, Etyk-kokouksen, tapahtumapaikkaa. Talon vieressä on Kekkosen muistomerkki, se kuuluisa lammikko ja lyhtypylväät. Paikka on kauniina kesäpäivänä viehättävä. Pitkä keskustelu syntyi muistomerkin ideasta ja kosketuksesta päähenkilöön.



Finlandia-taloa vastapäätä on St. Urkin pub Siellä poikkesimme ottamassa yhdet. Pubin ruokalista ei ole kovin innostava naispuolisille asiakkaille, joten nautimme kevyen vegaanilounaan siinä vieressä olevalla lippakioskilla. Uuden erilaisen katuravintolan nimi on osuvasti "Jänö". (Tämä ei kylläkään mitenkään liity Urkkiin!)

Seuraavana päivänä lähdimme Tamminiemeen, museoon. Se on Suomen historian merkittävimpiä paikkoja. Se on säilytetty Kekkosen ajan asussa. Kuvassa työpöytä.



Ulkoa talo näyttää isolta, sisältä se on yllättävän pieni. Ei mitenkään loistokas. Taideteoksia lukuun ottamatta tällaisia asumuksia Suomessa oli johtajatason ihmisillä 1970-luvulla. Rantasauna oli erityisen vaikuttava, kun tietää miten tärkeä paikka se oli. Piharakennuksessa on nykyisin kahvila nimeltä "Adjutantti". Siellä nautimme välipalan, ruisleivän päällä graavilohta. Kekkosen mieliruokaa.



Tamminiemestä ajoimme vielä Hietaniemeen, Kekkosen haudalle. Se on aivan pääportin vieressä. Lähellä ovat myös Paasikivi ja Ryti. Myös entisiä pääministereitä on samassa ryhmässä: Tanner, Rangell, Sorsa, Holkeri.



Illalla kotona vielä käänsin vieraille hyllyssä olevaa kirjaa nimeltä "Kekkoskaskut". Luulen, että kolmessa päivässä suurmiehen olemus ja toiminta tulivat elämyksellisesti koetuiksi.



perjantai 9. syyskuuta 2016

Mielihyvää etsimässä



Koska olin kuullut, että shoppailu tuottaa mielihyvää, lähdin kokeilemaan.

Minulla ei ole kotitohveleita. Kuljen sisällä paljain jaloin. Näillä keleillä se vielä sujuu, mutta mikäli säätila vielä näinä ilmastonmuutoksen aikoina noudattaa vanhoja kaavoja, odotettavissa on talvi. Silloin paljain jaloin kulkeminen saattaa käydä ikäväksi, vaikka asunnossa onkin lämpöpatterit.

Keväällä heitin vanhat sisätossuni roskiin. Ne olivat käyneet huonoksi, huopapohja oli puhki. Kesällä kävin Jämsässä huopatossutehtaassa ostamassa uudet hienot punaiset töppöset. Ne ovat muuten samanlaiset kuin vanhat, mutta nyt töppösissä on kumipohja, joten pohja ei puhkea helposti. Ne eivät myöskään ole liukkaat laminaattilattialla, kuten entiset. Mutta ne ovat todella lämpimät, liian lämpimät tällaisilla kesäkeleillä. Siksi halusin uudet kevyemmät tohvelit.

Tällaiselle nirppanokalle kuin minä ei kuitenkaan kelpaa mikä tahansa. Myymälässä oli jos jonkinlaista lipsutinta, tupsulla ja ilman. Eivät kelvanneet. Tulin kotiin tyhjin kassein. Kuljen edelleen paljain jaloin.

Millaiset sitten haluaisin?

Kuvissa on kaksi kiinnostavaa mallia. Merkkihenkilöiden viitoittamaa tietä on aina viisasta kulkea. Ensimmäisessä kuvassa on Juice Leskisen Reinot, näyttelyvitriinistä itse valokuvaamani. Toisessa kuvassa, pallotuolijulisteessa, Urho Kekkosella on jännittävän näköiset sisätossut. Lienevätkö mukavat? Hiukan kyllä epäilyttää, mutta toisaalta olemme kyllä vakuuttuneita, että Urkki oli järkimies. Jotain tällaista minullekin saisi olla.

Menen lähipäivinä hakemaan shoppailun tuottamaa mielihyvää jostakin kehätien marketista.







keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kesäyön hymyilyä



Parasta on elokuun lopun pimeä yö. Silloin pitää mennä saunaan ja uimaan.

Laiturilta on Sileällekivelle matkaa noin sata metriä. Pimeässä sen löytäminen on vaikeaa, vaikka laskee uintivedot. Usein kuitenkin onnistun. Kiven ympärillä kasvava kaislikko auttaa löytämään.

Saunasta lähtiessä vien myrskylyhdyn laiturille. Ilman sitä en löytäisi takaisin, sillä mitään muuta valonpilkahdusta ei ole näkyvissä. Täysin mustassa pimeydessä suuntavaisto katoaa. Voisin lähteä uimaan kotimatkalle väärään suuntaan. Längelmävesi on iso järvi.

Menomatkan uin sammakkoa. Perillä käännyn selälleni ja kellun pitkään paikallani katsellen mustaa yötä. Sitten, jos olen löytänyt Sileänkiven, kiipeän sille loikoilemaan. Viivyn niin kauan kuin suinkin. Melkein joka kesä on ollut muutama trooppinen elokuun yö, sellainen kunnon kiplingiläinen. Silloin kivellä voi mennä tuntikin, välillä ehkä vedessä uudestaan kelluen. Joskus sellaisina öinä on myös ollut uintiseuraa. Kyllä sille kivelle kaksikin mahtuu.

Paluumatkan uin tasapuolisuuden nimissä koiraa. Lähtiessä on ollut tärkeää muistaa pistää saunan pesä täyteen klapeja, että löylyä vielä riittää. Polttopuita minulla on valmiiksi pilkottuina ja pinottuina liiteriin kymmeneksi vuodeksi, joten nuukailla ei tarvitse.

Tämä on suomalaisen kesäyön luksusta. Siksi minä sinne maalle joka kesä niin hanakasti muutan. Töölöntorilla ei tällaista ole.

Nautinnon täydentää kylmä vaahtoava saunajuoma. Kaiken huipentaa, kun kuivatellessa pistän sormenpäällä pisaran Kolinaa korvan taakse.


maanantai 5. syyskuuta 2016

Matkoilla jossakin Suomessa



Takavuosina Suomen Yleisradiossa luettiin uutisten yhteydessä monta kertaa viikossa dramaattisen tuntuisia vetoomuksia nimeltä mainitulle henkilölle. Vetoomukset päättyivät sanoihin " - - matkoilla jossakin Suomessa, ottakaa välittömästi yhteys - - " Loma-aikoihin niitä ymmärrettävistä syistä kuultiin erityisen usein.

Ennen kännykkäaikaa ihmiset vaan katosivat lomalla omille reissuilleen. Yhteyttä ei saatu. Postikortti ehkä saapui kotiin jostakin lomakohteesta, monta päivää myöhässä tietenkin. Jos kotona tapahtui jotain yllättävää, vaikkapa sairaustapaus, silloin tarvittiin Yleisradion apua.

Minäkin katosin taas, kuten joka kesä olen pitänyt tapana. Olin 102 päivää matkoilla jossakin Suomessa. Jotkut tiesivät, missä menin, toiset eivät. Yhteyksiä en juuri pitänyt. En tiedä, onko joku perään kysellyt. Radiossa ei tietääkseni ole kuuluteltu.

Asiaa tuntemattomille voin nyt paljastaa, että olin kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla, Längelmäveden rannalla, sen josta tunnetussa laulussa Topeliuksen sanoin lauletaan, että " - - vöin hopeisin hohtelee".

Ajelin kyllä monenlaisissa tapahtumissa pitkin maakuntaa ja kauempanakin. Reissujen ääripisteet olivat Tampere, Vaasa, Jyväskylä, Savonlinna ja Hämeenlinna. Kaksi kertaa ajoin Vantaan lentokentällekin, kävin hakemassa ja palauttamassa vieraan. Töölöntorilla en kiusallanikaan käynyt.

Lehdet luin, paperiversiona. Sähköisten välineiden kanssa olin pidättyväinen. Ei sosiaalista mediaa eikä varsinkaan epäsosiaalista. Se on terapeuttinen kokemus, tunnen puhdistuneeni ja voimaantuneeni.  Televisiosta katsoin Rio de Janeirossa elokuun puolivälissä järjestetyt keihäänheittokilpailut.

Sää suosi, olin paljon ulkona lukemassa. Yrtit ja kukat kasvoivat hyvin. Sauna oli taas runsaassa käytössä iltaisin ja öisin. Kylän äijiä oli monta kertaa saunavieraina. Jäähdyttelytauolla työnnettiin kuulaa, maisteltiin dopingia ja puhuttiin miehekkäitä.


Postikortteja en tullut lähettäneeksi, joten korjaan laiminlyönnin tässä. Tämän kortin osoitan kaikille vanhoille blogituttavilleni, jotka toivottavasti ovat tallella. Takasivun teksti kuuluu näin: "Terveisiä täältä! Loma on tähän asti sujunut hyvin.  Toivottavasti siellä myös! Terveisin Dessu."




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...