torstai 24. helmikuuta 2011

Kivimummu

Kivimummun mökin pihassa oli valtava siirtolohkare. Sen vuoksi kai rupesin häntä kivimummuksi nimittämään. Joskus minut nostettiin sen päälle istumaan ja otettiin valokuva. Kivimummulla oli siellä kukkiapurkkeja. Lohkareen vieressä kasvoi tuomi, valokuvassa se kukki. Siitä opin tunnistamaan tuomen muista puista.

Nämä muistikuvat ovat ajalta, jolloin olin noin viisivuotias, siis 1950-luvun puolivälistä. Paljon muuta en kivimummusta muistakaan, paitsi sen, että mummun mies oli Taneli, hänellä oli viikset ja kävelykeppi, jossa oli kiiltävä koukku. Koukulla hän pyydysti minut kiinni, kiskoi sisälle mökkiin ja antoi Vanhanpojanpastillin. Molempia nauratti. Minusta Taneli oli saman näköinen kuin sarjakuvan Matti Mainio.

Muistan myös sen mökin. Se oli oikeastaan sauna ja saunakamari, hyvin pieni ja täynnä tavaraa. Huonekaluja oli kasattu korkeisiin pinoihin, jotka ulottuivat lähelle kattoa. Pinojen seassa oli kukkia, pelakuita. Tyhjää tilaa oli keskellä lattiaa sen verran, että ohittamaan mahtui. Mummun ja Tanelin sänky vei suurimman osan mökin tilasta. Sängystä tuli istuin, kun siihen nosti kannen päälle.

Mökissä oli kuumaa. Sen teki hella. Hellalla oli aina kahvipannu kiehumassa. Äitini kehui, että kivimummun kahvi on erityisen hyvää, sillä sitä keitettiin aina parhaista pavuista, vaikka muuten elämä oli köyhää ja alkeellista. Minulle ei kahvi maistunut mutta minulle laitettiin pullasuttua. Siinä on liraus kahvia ja seassa pullanpaloja ja sokeria päälle.

Suunnilleen tähän muistikuvani loppuvat. Loppuosan tästä tarinasta kertoi iäkäs tätini, jota kävin äskettäin tervehtimässä vanhainkodissa. Hänen tarinoitaan olen ennenkin kirjoittanut muistiin ja julkaissut täällä. Kertomus alkoi katsellessa valokuva-albumia, josta löytyi kivimummun kuva.

Kivimummu oli syntynyt joskus 1800-luvun loppupuolella. Neitoiässä hän löysi naapuripitäjästä komean pojan ja tuli raskaaksi. Nuori sulhasmies säikähti ja karkasi Amerikkaan. Vauva syntyi mutta kuoli tautiin.

Kohta roihahti uusi rakkaus: Taneli tuli paikkakunnalle uittotöihin ja Tanelilta sujui tanssi paremmin kuin keneltäkään. Naimisiinkin oli halu, muuta se ei käynyt päinsä, sillä Taneli ei ollut käynyt rippikoulua. Yhdessä rakennettiin talo. Elettiin susiparina, synnissä. Pappi hätisteli Tanelia rippikouluun mutta tämä ei suostunut vaan ajoi papin pois höpöttämästä.

Taneli hankki perheelleen elannon tekemällä veneitä ja nostamalla järvestä uppotukkeja ja kuivaamalla ja myymällä niitä. Häntä sanottiin taitavaksi veneiden tekijäksi. Viina kuitenkin maittoi ja hän pyysi veneiden ostajilta förskottia töihinsä. Veneen valmistuessa ei rahaa enää tullutkaan.

Taneli rakensi pontikkatehtaan kauas metsään. Kivimummu tympääntyi ainaiseen ryyppyporukkaan ja kertoi poliisille, missä tehdas sijaitsee. Taneli yllätettiin. Tuli linnareissu. Kivimummu ei tunnustanut osuuttaan, se jäi ikuiseksi salaisuudeksi.

Minun isäni osti kerran Tanelilta veneen, jonka tämä oli kunnostanut vanhasta. Hinta oli halpa, tuttavankauppaa. Kun isäni sitten aikoi viedä kylään tulleen pariskunnan soutelemaan, venettä ei rannasta löytynytkään. Varkaitako? Ei, isäni löysi ulko-oven alta kirjelapun, jossa Taneli kirjoitti, että ei halua petkuttaa kaveriaan huonolla kaupalla. Hän oli myynyt paremmalla hinnalla veneen toisaalle, vieraammalle ostajalle. Oven alla oli myös kirjekuori, jossa oli rahaa sama summa kuin isäni oli veneestä maksanut ja lisäksi yksi markka ylimääräistä - vahingonkorvausta.

Tanelin rakentama talo paloi. Jäljelle jäi vain kivijalka ja muuri ja piippu ison siirtolohkareen ja tuomen viereen. Pelastetuksi saatiin vain läjä huonekaluja ja Mannerheimin kuva. Niiden kanssa muutettiin saunakamariin. Siellä sitten asuttiin kolme vuosikymmentä - kuolemaan asti. Uutta ei tullut rakennetuksi, ja ne palaneet talon rauniotkin jäivät raivaamatta.

Tuli kesä, jolloin minua kiellettiin menemästä kivimummun ja Tanelin mökille. Taneli oli sairastunut keuhkotautiin ja syljeskeli. Siinä oli tartunnan vaara. Taneli kuoli, kivimummu muutti vanhainkotiin ja eli vielä monta vuotta, mutta siitä ajasta minä en tiedä mitään. Olin jo iso poika eivätkä mummot kiinnostaneet.

4 kommenttia:

Kari Rydman kirjoitti...

Sinulla on, herculavite, vahvoja tarinoita!

Sari kirjoitti...

Luin kirjoituksen aamulla kahdesti ja päivällä vielä kerran. En tiedä miksi ja tämä on harvinaista, en tiedä mitä sanoa. Kaunis mutta samalla jotenkin, miten sen sanoisi... Elämän makuinen tarina.
Tänään illalla kun menen lenkille, tiedän että tämä tarina pyörii mielessäni.

R. E. Dessutom kirjoitti...

Kiitän kommentoijia ylenpalttisesta imartelusta. Kukapa ei tällaisesta ilahtuisi.

Dessu

Anonyymi kirjoitti...

Tällaiset tarinat ovat aarteita, eikä ainoastaan kirjoittajalle!

'Sivummalta seuraaja'



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...