"Kuka kertoisi minulle - - "

Olen ollut helsinkiläinen 1970-luvun alkupuolelta asti. Luulen tuntevani kotikaupunkini hyvin. Olenhan luonteeltani kulkija, joka kiertää ja kulkee kaiken vapaa-aikansa pitkin kaupunkia ja etsii kiinnostavia paikkoja. Tämän blogin lukijatkin ovat vuosien varrella saaneet osansa näistä kulkemisista. Katsokaapa vain, mitä löytyy, kun klikkaa tässä oikealla puolella vähän alempana "Tällaisia Dessu on tuumaillut" -otsikon alla kohtaa  "Kävelykierros Helsingissä (86). Aika monta kävelykierrosta huomaan tänne lähettäneeni.

Siksi tuntuu hämmentävältä, että Helsingistä löytyi viime viikolla museo, jossa en ole koskaan käynyt. Löytyi vieläpä läheltä Töölöntoria, matkaa ei täyttä kilometriäkään. Enkä olisi varmaan löytänyt nytkään, ellei lehdessä olisi lukenut, että museo suljetaan parin viikon kuluttua moneksi vuodeksi remontin takia. Siksi menin katsomaan.

Kyseessä on Suomen urheilumuseo. Se sijaitsee Olympiastadionilla. Koko stadion pistetään remonttiin.

 Täytyy myöntää, että näyttely kuvasi onnistuneesti tärkeää osaa Suomen historiasta. Oli mitaleja, mestareita, maailmanennätyksiä. Oli monoja, pipoja, paitoja, piikkareita. Aivan erityisen paljon oli suksia ja keihäitä, joilla oli saavutettu suuria voittoja. Erityiskohteina olivat mm. Paavo Nurmi ja Matti Nykänen. Oli myös delikaatteja yksityiskohtia, mm. muuan lääkärinlaukku, joka löytyi Ala-Tikkurilan  bensa-asemalta vuonna 2001 täynnä ties mitä.

Näyttelyn vaihtuva osa esitteli Tapio Rautavaaran uraa. Keihäänheitto ja jousiammunta saivat osansa, mutta pääpaino oli musiikissa ja elokuvissa.

Museossa oli väkeä aika lailla. Silmiinpistävää oli, että yleisö oli jotakuinkin täysin miespuolista. Siinä huomasi yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

*   *   *  

Tänään kävin kuuntelemassa runoja. Sitä olen tehnyt vuosien varrella jatkuvasti, paljon, paljon. Runot ovat keskeinen osa elämääni ja hyvinvointiani.

Aulikki Oksasen runoja esittivät Vuokko Hovatta, Zarkus Poussa ja runoilija itse. Säveltäjänimiä olivat mm. Kaj Chydenius ja Kerkko Koskinen. Silmiinpistävää oli, että yleisö koostui jokseenkin täysin naisista. Tällaista se on aina näissä runoilloissa. Siinäkin huomaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, paitsi minä.

Missä olivat miehet? Vastaus löytyi, kun astui ulos Kanneltalosta. Siinähän miehet olivat piha-aukiolla ja viereisissä kapakoissa. Heiluivat hulluina humalassa.  Poikkeuksena maahanmuuttajamiesten porukat, jotka eivät olleet humalassa. Jotkut heistä jopa työssä, kuten laskemassa hanasta kaljaa tuoppeihin. Ei ole vielä mennyt perille, miten maassa ollaan maan tavoilla.

Kuka kertoisi minulle, miksi kaikki tämä on mennyt niin oudoksi?

"Kuka kertoisi minulle? Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat ja heillä on lumiset panssarikasvot,niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät."(Aulikki Oksanen)

Muisti pettää

 

Viikonloppu oli kovin sateinen. Se kelpasi tekosyyksi pysytellä kotona. Tekosyy siksi, että on minulla kyllä sadetakki.  Ja monta varjoa. Hieman ihmettelin haluttomuuttani lähteä ulos, sillä syksy on mielivuodenaikani. Harmaa sää piristää, se korreloi mielialan kanssa. Mutta näin nyt kävi. Sitten tuli ärtynyt soitto: Missä viivyt? Kävi ilmi, että olin unohtanut sovitun tapaamisen. Ei kovin tärkeä. Hyvä vaan etten muistanut.  

Lopultakin oli aikaa lukea lehdet. Ei haitannut, että Hesari ei sunnuntaina ilmestynyt. Minulla olivat  lukematta koko viikon lehdet.  

Vanhojen lehtien lukeminen on kiehtovaa. Yhden viikon vanhat eivät oikeastaan tunnu vanhoilta, pitäisi olla vuosia vanhoja. Kesäkodissani minulla on röykkiöittäin puolen vuosisadan ikäisiä sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat mieluista luettavaa.  

Viikon vanhassa Hesarissa oli koottu kokonainen aukeama täyteen kotimaisen kirjallisuuden syksy-aiheisia katkelmia. Oli tekstejä Aleksis Kivestä Anhavaan ja Haavikosta Hectoriin. Arvostettava idea toimitukselta.  

Kolmea jäin kuitenkin kaipaamaan.   

Juicen Syksyn sävel olisi kuulunut mukaan. Siinä on tavoitettu vähintään yhtä olennaista syksystä kuin Lauri Pohjanpään runossa Kaksi vanhaa vanhaa varista. Toinen on Erna Tauron Syyslaulu / Höstvistan. Olivatko nämä liian tuttuja ja jäivät siksi pois?  

Kolmatta puuttuvaa jouduin hetken kaivelemaan muististani. Sitä laulettiin koulussa. Muistan kuinka opettaja soitti harmonia ja veisasi isolla äänellä. Iso mies, suora ryhti. Synkeä tunnelma, laahaava nuotti, surkea elämä. Näin se muististani esiin nousi:  

"Syksy jo saa / harmaa on maa / koivusta lehtiset / pois putoaa // lintusten tie / etelään vie / kohta jo päättyvi / päivämme lie."  

Piti googlata esiin, kenen tekemästä laulusta on kysymys. Löytyi nimi Mikael Nyberg. Mutta perhana, huomaan, että sanat eivät menneetkään näin. Useampikin haku näyttää jälkimmäisen säkeistön kuuluvan oikeasti näin:   

"- - lintusten tie / etelään vie /  siellähän kesäkin ikuinen lie /  kolkkona jää / seutumme tää / kaipaamaan suvea pois rientävää."

Miten minä voin näin väärin muistaa? "Oikea" versio ei tunnu ollenkaan tutulta. Yleensähän muistan  koulussa ulkoa vaaditut laulujen sanat. Niitä oli paljon ja läksyjen kuulustelu tiukkaa. Haku kertoo, että minun "muistamani" sanat ovat peräisin virrestä "Joutukaa sielut on aikamme kallis". Sekin on tuttu.  

Olenko minä sotkenut kaksi laulua? Vai opettiko suoraryhtinen opettaja laulun toisin? Ihan hyvinhän tuo olisi paikkaansa sopinut, sekä riimiltään, sisällöltään että tunnelmaltaan. Vastausta en saa.  

Kuva kirjasta Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia - Aulikki Oksanen WSOY 2004

 

Hienot herrat

 

Olin kuskina iäkkäälle sukulaistädille, joka halusi päästä katsomaan Lucia-kulkuetta. Ruotsinkielisillä suomalaisilla elää vahvana tämä tunnelmallinen perinne, ja on se jossain mitassa levinnyt suomenkielisellekin puolelle.  

Täti kertoi olleensa joskus kauan sitten itsekin Lucia-kulkueessa. Muistot liikuttivat häntä, vaikka ei siinä Senaatintorin reunalla paljon ollut näkyvyyttä ja vielä vähemmän kuuluvuutta.  

*   *   *    

Ennen torille lähtemistä kirjoitettiin joulukortit. Se on jo monta vuotta jatkunut perinne, sillä kirjoittamiseen täti tarvitsee apua. Käsi vapisee. Itse hän käyttää vapinasta verbiä "loukuttaa". Se on pellavan käsittelyyn liittyvä termi. Minulle kovin tuntematonta puuhaa.  

Joulukorttien kirjoittaminen hänen osoitekirjassaan oleville ihmisille epäilyttää minua vuosi vuodelta enemmän. Vanhassa koristeellisessa muistikirjassa on vain muutama nimi, joiden kanssa hän on kontaktissa. Suurin osa on sellaisia, joista hän ei ole vuosikymmeniin kuullut mitään. Arvioni mukaan joukossa on jo yli satavuotiaita. Lienevätkö hengissä. Mahtavatko asua siinä osoitteessa, joka on muistiin merkitty vuosikymmeniä sitten.   

Silti kortti lähetetään kaikilla. Mitähän Itella tekee korteille, joille ei löydy vastaanottajaa? Tuottavatko tuloksettomat etsinnät kohtuuttomasti työtä ja vaivaa?  

Yksi muistikirjan nimi aiheutti tällä kerralla poikkeuksen säännöstä. Se oli äskettäin yliviivattu. Nimen omistaja, muuan lehtori M. oli poistunut keskuudestamme. Täti oli nähnyt kuolinilmoituksen lehdessä.  

Tämä lehtori M. on ollut korttien kirjoittamisessa hankala tapaus. Hänen kohdallaan täti on jahkaillut joka vuosi. Lähetetäänkö lehtorille kortti vai ei? Aina on päädytty siihen, että lähetetään.  

Jahkailun syynkin tiedän. Lehtori M. on ollut nuorena turhan villi mies, hän on käyttäytynyt "hieman  sopimattomasti, vaikka olikin hieno herra". Täti oli jo nuorena uskonnollisuuteen taipuvainen ja joutui hätistelemään nuorta hienoa herraa (ei silloin vielä lehtori!) kauemmaksi. "Tansseissa se likisteli ja saatille tuppautui. Ei sen viereen uskaltanut edes istua - heti pisti käden kaulalle."  

Täti pysyi neiti-ihmisenä. Lehtori otti vaimon. "Oikein häijyn", kertoi täti tyytyväisen oloisena.  

Tänä jouluna lehtorille lähetettävää joulukorttia ei siis enää tarvinnut jahkailla. Yksi elämänmittainen draama on näytelty loppuun.  

(Kuva Aulikki Oksasen kirjasta Piispa Henrikin sormi - WSOY 2004)

 

 

 

Tauko

Dessun blogi jää nyt tauolle. Syynä flunssakuume.

                                                   kuva Aulikki Oksasta mukaillen.

Nuoruus kuin runo

Dessulla meni tänään työpäivä koululaisten kanssa. Olivat tutustumassa työelämään.

Mukavia nuoria, asiallisesti käyttäytyviä, kohtuullisen kiinnostuneitakin. Suunnilleen 15-vuotiaita. Kaikesta huolimatta ei voinut välttyä vaikutelmalta, että väärä ikä, väärä touhu.

Tuli mieleen, että olenpa onnellinen kun ei tarvitse enää koskaan olla sen ikäinen. Ikäkauden kipu pysyy muistissa ja oli vaistottavissa vieraissanikin. Nuoruuskipu on ikuinen.

Tuli mieleen runo:

LUE MINULLE NUORUUS


Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola
                      ja muuriseinien
                                      tuskainen spray
kun kaikelle sanotaan ei
                      lue silloin se ei
lue etteivät hennoimmat sulat
hiertyisi betoniin,
                       ja että uhmatessaan untuvatakit
kantais syksystä pakkasiin.
Ja taas keväästä lue,
                       lue arvaamaton, iän läike, se lue
ja ajan sumea temperatuuri
kun niin tuskaisen pieni ja suuri
olen minäkin,
                        yhtä aikaa
iltasatu ja postilla
                        yhtä aikaa ne lue,
lue unta ja kuolemaa
                        Nalle Puhia, Poe´ta
ja sattuman suurta showta,
Lucky Lukea lue
                         ja lakia
ja lue miksi, minkä takia
vain suuri määrä on suurta
ja vain voima voimassa on
ja miksi maailman lapsissa
se pulssi, uneton.


Ilpo Tiihonen: Largo (2004)

* * *
Uhkasin viikko sitten lähteä hiihtolomalle pitämään ylitöistä kertyneitä vapaapäiviä. Epäröin kuitenkin yritystä, sillä television Terhi ennusti koko viikoksi hirmupakkasia. Niinpä onnistuin peruuttamaan.
Nyt on harkittavana uusi yritys, tosin ilman suksia. Terhinkin ennustus on kohtuullisempi. Saa nähdä, toteutuuko aie nyt.

(Kuva: Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004 ; klikkaamalla suuremmaksi)

Virnuileva kiduttaja

Anita tuli kaupungilla vastaan. Emme olleet pariin vuoteen tavanneetkaan, joten menimme kuppilaan kahville kuulumisia kyselemään. Anitan kanssa mennään aina tavattaessa kahville. Niin kiirettä ei tulekaan, ettemme ehtisi.

Anita aloitti kuten aina:      

”No, oletko ollut kidutettavana?”

Tässä kohdassa tarkkaavainen blogin lukija oletettavasti valpastuu. Jos arvoisien lukijoiden joukossa sattuu olemaan esim. Supon agentteja, voi herätä suorastaan epäluuloja Dessun henkilöllisyydestä. Siksi vannon kautta kiven ja kannon ja muunkin kunnian, että en kuulu Al Qaidaan enkä ole koskaan ollut lähelläkään Quantanamon terroristivankilaa. Joten rynnäkköä Töölöntorin kulmalla sijaitsevaan kotiini ei ole tarpeen käynnistää, Anita tarkoitti aivan muuta kidutusta.

¤ ¤ ¤

Kaupunki, jonka kahvilassa edellä mainittu kysymys esitettiin, on Jyväskylä. Dessu vietti siellä viikonlopun. Se on kotikaupunkini, asuin siellä ikävuodet nollasta kahteenkymmeneen. Anita asui kotini naapurissa. Hän oli yksi lapsuuteni leikkitovereista, minua ehkä vuoden verran vanhempi.

Anita oli tytöksi kummallinen: hän osasi urheilla ja pärjäsi pojille. Korkeus- ja pituushyppy sujuivat, jopa seiväshyppy, samoin jalkapallo. Uimalan hyppytornista hän uskalsi hypätä 10 metristä. Juoksuissa kukaan meistä pojista ei pärjännyt hänelle. Rekkitangolla hän oli hurja: kun me pojat uskalsimme heittää neljänneksen, Anita ei arkaillut vaan heitti puolikkaan. (Ovatkohan nimitykset oikeat? Neljännes tarkoitti polvitaipeista pää alaspäin kiikkumista, vauhdinottoa heilurina ja hyppäystä siitä jaloilleen maahan. Puolikas tarkoitti istumista rekkitangon päällä, siitä taaksepäin polvitaipeiden varaan heittäytymistä ja siitä vauhdista jaloilleen maahan hyppäystä.)

Yhtenä kesänä - olimme noin 12-vuotiaita - innostuimme leikkimään rosvoa ja pollaria. Minä ja naapurin Heikki olimme rosvoja, Anita oli poliisi. Juostiin pitkin pihoja, pojat karkuun ja Anita perässä. Rosvo jäi satimeen kun poliisi sai kosketuksen.

Kiinni saamansa rosvon Anita talutti päämajaan. Sellaisena toimi Heikin kodin autotallin vintti. Se oli vaikeapääsyinen ja matala loukko, jonkinlainen romuvarasto, jonne noustiin viereisen puuliiterin pinojen yli tikapuita pitkin ja pienestä luukusta sisään. Anita juoksi meidät kaksi rosvoa helposti kiinni, ja sen jälkeen ei auttanut mikään. Piti totella mitä poliisi käski.

Päämajassa poliisi luki syytteet virallisella nuotilla ja vaati tunnustuksen. Kun tunnustus oli saatu, seurasi rangaistua. Anita itse muodosti sekä tuomiovallan että toimeenpanovallan. Rangaistus oli aina kidutus.

Kidutuksessa oli kolme vaihetta 1) vaatteet pois ja huppu silmille 2) seisomaan pylvään viereen ja kädet selän takaa pylvään ympäri narulla kiinni 3) Anitan korkeimman omakätisesti suorittama julma kokovartalokidutus.
Siinä me Heikin kanssa seisoimme pylväisiin kytkettyinä kidutettavana monta kertaa sen kesän aikana. Anitan kidutus oli parasta mitä tiesin. Sitä piti saada lisää. Kulmakunnan muille pojille ei kerrottu - olisi voinut tulla tungosta rosvojoukkoon. Me halusimme hoitaa kidutukset ihan vaan omassa porukassa.

Mutta tuli päivä, jolloin olimme taas Heikin kanssa pyytämässä Anitaa leikkimään rosvoa ja pollaria. Anita ei halunnutkaan. Hän sanoi, ettei hän koko kesää jaksa kiduttaa. Lisäksi hänellä oli alkamassa uimakoulun maisteritutkinto.

¤ ¤ ¤
Kahvilassa vastasin Anitan kysymykseen, että eipä ole valitettavasti osunut kidutuksia kohdalle. Näin olen vastannut aina, kun hän on vuosien varrella saman kysymyksen esittänyt.

Kukapa kiduttaisi, kun Anita lopetti. Heikki poistui jo pari vuosikymmentä sitten autuaampiin kidutuskammioihin - ehkä siellä enkelit hoitavat homman? Päämajakin on purettu. Mutta Anita sen kun jaksaa virnuilla.

(Kuva: Aulikki Oksanen kuvitusta kirjassa Piispa Henrikin sormi.