Ei tietoa

Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist

an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.

Pysyy tallessa

Oli se tallessa.

Aina välillä on syytä kurkistaa ullakolla nostalgialaatikkoon. Siellä on vaikka mitä nuoruuden rekvisiittaa.

Baskeri.

Viimeksi olen käyttänyt sitä joskus 1990-luvulla. Se ei taida enää olla kovin muodikas. Joskus aikoinaan se oli ranskalaistyyppisen boheemin taiteilijan tunnus, sellaisen, joka ajoi Rättisitikalla ja jolla oli punainen kaulaliina.

Sittemmin sen ottivat kyllä toisenlaisetkin tyypit omakseen. Siitä tuli Rambo-soturin päähine, onneksi myös rauhanturvaajan.

Miten minä siihen miellyin? Enhän minä ole erityisen ranskalaistyyppinen, en edes kieltä kummoisesti osaa. En ole edes kunnon taiteilija. Pikkuisen boheemi kyllä ja Rättisitikalla nuorena ajoin. Elokuvan uuden aallon auteur-ohjaajat, sellaiset kuin Truffaut, Godard, Resnais, Rohmer ja Chabrol, aiheuutivat palvontaa.

Ehkä baskeri joskus taas tulee muotiin. Sitä varten se on tallessa.

Ostaisinko?

Minä olen jälleen autoileva kansalainen. Tunnen kuuluvani joukkoon.

Autoni oli talvisäilytyksessä marraskuusta alkaen tuttavan isossa tallissa Vantaan syrjäisillä perukoilla. Vakuutusmaksut siinä säästyivät, muun hyödyn lisäksi. Nyt sain auton taas seisomaan Töölöntorille. Öljyt oli vaihdettu, tulpat uusittu, akku ladattu. Kaikki on siis valmista kesäkautta varten.

Turhan aikaisin tämä taisi tapahtua. En minä vielä maalle lähde. Tuskin ennen vappua, ellei nyt aivan helteinen huhtikuu puske päälle.

Autoa tuodessaan kaverini kysyi, että eikö alkaisi jo olla aika vaihtaa auto uudempaan. Yarikseni on vuosimallia 2003 ja sillä on ajettu kohta sata tuhatta kilometriä. Kaverini on automekaanikko, joten hänen ehdotustaan on syytä harkita.

Hänellä olisi tarjolla minulle juuri sopiva vaihtoauto, Citroën Berlingo. Hän tietää intohimoisen menneisyyteni Rättisitikan omistajana. 2CV oli ensimmäinen autoni, enkä ole siitä koskaan toipunut. Myöhemmin on ollut myös Visa. Berlingoa olen joskus syrjäsilmällä katsellut, on siinä jotain viehätystä. Mutta toisaalta se on turhan iso minun käyttööni.

Vieläkö palaisin nuoruudenrakkauteni pariin? Sitikan kanssa tulee se olo, että sitä voi ajaa vain baskeri päässä.

On minulla muitakin ehdotuksia niskassani. Entinen sihteerini neiti B. on vuosikaudet vaatinut, että minun pitäisi ostaa moottoripyörä. Mieluiten Harrikka. Se kuulemma antaisi minulle seksikästä imagoa ja sopisi muutenkin tällaiselle kypsässä iässä olevalle herralle. Voisin lähteä vaikkapa vaellukselle Keski-Eurooppaan.

Minulla itselläni on huoli, oppisinko ajamaan isoa moottoripyörää turvallisesti. Kokemus on vähäinen. Neiti B:n kyydissä olen istunut, kun hän houkutteli mukaan Orivedeltä Tampereen suuntaan, Orituvalle asti. Vauhti oli arviolta kahta sataa, ja pelkäsin vallan pirusti.

Taidan mieluummin hankkia polkupyörän. Maalla siitä olisi hyötyä. Olen nuorena pyöräillyt paljon, moneen kertaan Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Eikä siihen enää tarvita ajolupaakaan, niin kuin ennen. Kuvassa kaukaista esisukulaistani koskeva polkupyörälupa.

Rättisitikka

Rättisitikka

”Nostalgia on muistin laupiasta likiarvoisuutta”, sanoi kirjailija Riku Korhonen jossakin äskettäin. Voi se olla niinkin, mutta toivottavasti ei aina.

Elokuvassa ”Yö kuuluu rakkaudelle” (Louis Malle 1958) ajeltiin vähän väliä Rättisitikalla. François Truffaut´n ”400 kepposessa” (1959) Pariisin kadunvarsilla niitä seisoi joka kahvilan edessä. Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” -elokuvassa (1960) niitä näytti jo olevan Pariisi täynnä.

Kaikki nämä elokuvat on äskettäin esitetty televisiossa, ja ”400 kepposta” näyttää tulevan taas pikapuoliin.

Rättisitikka eli 2CV on Dessutomin muistin laupiaan likiarvoisuuden mukaan autojen mestariteos. Nostalgiani harminpaikka sijaitsee siinä kohdassa elämääni, jolloin tätä autojen taideteosta ei enää valmistettu.

Rättäri oli Dessun ensimmäinen auto. Ostin käytetyn ”sätkän” lukioaikojeni kesälomatienasteilla heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Sillä oli tyylikästä kurvata niiaillen lyseon pihaan.

Vallitsee kovin virheellinen käsitys, että nuoret neidot suosivat rajuja menopelejä ja niiden kuskeja. Ainakaan oman kokemukseni mukaan Jyväskylässä ”apinakiikku” ja sen kuski ei lukiolaistyttöjen suosiossa hävinnyt Datsuneille ja muille, joiden tehot riittivät vinguttamaan renkaita asfalttiin ja esittämään nelipyöräliukuja - tai ainakin niiden yrityksiä.

Erityisesti taide- ja runotytöt nousivat mielellään sätkän heijaavaan syliin, vaikka se ei sudi eivätkä renkaat käryä. Lähipaikkakunnan varuskunnan everstin tytär kuitenkin joutui kuulemaan isänsä pilkallisia kommentteja, kun isä oli yösydännä luurannut verhonraosta ja nähnyt, millaisella kulkupelillä tytär tuotiin kotiovelle.

Myönnetään - Sitikasta ei ole hyökkäysvaunuksi.

Etuovet aukesivat väärään suuntaan, vaihde oli kuin kävelykepin koukku, lasinpyyhkimien huiskinta tuntui nopeutuvan vauhdin kiihtyessä, alamäessä vauhti nousi lähelle satasta. Autoilun historian mukavimmat istuimet.

Millään muulla henkilöautolla ei olisi onnistunut isojen tavaroiden kuljetus. Kokemusta on: muuttokuorma Pasilasta Punavuoreen kulki. Katto rullalle ja takaluukku pois tieltä - ja massiivikaappi ja kirjoituspöytä kyytiin.

Tällaisilla mestariteoksilla Dessu ajeli pitkään ja kiersi monet kokoontumiset ja festivaalit. Yhteishenki oli osa kulttuuria. Kohdatessa oudotkin tutustuivat ja maantiellä vastaantulevalle vilkutettiin.

Rättisitikka hahmottuu näin jälkikäteen osaksi ranskalaisen elokuvan uuden aallon luomaa henkistä maisemaa ja eurooppalaista nuorisokulttuuria.

Toinen vähän samanlainen oli Tipparellu.