Missä olin kun - - (osa 4)

[jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1982 klo 00.00   (31 vuotta).  Paikka: Uuden kotimme olohuone Töölöntorin reunalla

”Aika on Universumin keksimä keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa.”

Tämä jonkun viisaan filosofin miettimä määritelmä on muuten hyvä, mutta loppuvuodesta 1981 Universumille sattui lipsahdus: se pukkasi kaiken vaivan ja harmin tapahtumaan minulle  yhtä aikaa. 

Suunnitelma oli, että ehtisin iloisesti toimia virkatyöni ohella vaimoni autonkuskina kiireruuhkan helpottamiseksi. Eikä sitten muuta ollut tarkoitus tapahtuakaan.

Mutta tapahtui niinä päivinä, että se peijakkaan Universumi alkoi hutiloida. Ensin kompastuin liukkaalla ja ranne murtui. Siihen laitettiin kipsi, ja se haittasi Rättisitikan koukkupäisen vaihteen kääntelyä. Sitten Sitikkaan piti vaihtaa nastarenkaat, eikä se onnistunut kipsikädellä. Avuksi tarvittiin kaverini Simo. Simolle palkka piti aina maksaa nestemäisellä valuutalla, ja sen yhdessä nauttiminen vei aikaa. Sitten isä kuoli ja minua tarvittiin hautajaisjärjestelyihin Jyväskylässä. Sitten tuli kiireellisiä ylitöitä. Sitten iski flunssa.

Kaikki tämä melkein yhtä aikaa. Ollapa siinä iloinen autonkuljettaja. Vaimolla oli opiskelun viime vaiheet Sibelius-Akatemiassa, musiikinopettajan sijaisuus Espoossa ja konsertin harjoituksia Ylen studiolla Pasilassa. Niiden väliä piti suhata melkein joka päivä. Ja välillä hetkeksi kotiinkin.

Siitä oli tulossa suuren julkisuuden saavuttava konsertti. Sitä harjoiteltiin kuukausikaupalla. Toistasataa henkilöä oli mukana. Kuoroon oli etsitty täydennykseksi ulkopuolisia ammattilaisia. Yle tallensi konsertin kokonaisuudessaan lähetettäväksi vuodenvaihteen jälkeen. Kulttuuritalossa kaksi ja Finlandia-talossa yksi konsertti, kaikki loppuunmyytyjä. Jännitystä lisäsi odotus, jaksaisiko sairastunut ja juuri eronnut presidentti Kekkonen tulla paikalle. Ei jaksanut, mutta pääministeri Koivisto tuli kesken presidentinvaalikiireittensä. 

En selosta tässä tarkemmin konsertin sisältöä. Kaikki olennainen on luettavissa oheisista lehtileikkeistä. Merkitsen tähän vain nimet. Teoksen nimi on Canto General, teksti Pablo Neruda, sävellys ja johto Mikis Theodorakis.

Autonkuljettajuuden lisäksi valokuvasin harjoituksia ja karonkkaa – kamerasormi ei onneksi jäänyt kipsin alle. Karonkkapaikka oli ravintola Royal / Svenska Teatern, Pohjoisesplanadi 2. Sieltä liitän tähän kuvan, jossa maestro antaa nimikirjoituksen. Kuten näkyy, käsiala on lennokas. 

Minä tietysti kuuntelin kaikki esitykset, kokosin ison valokuva-albumin, jossa mukana myös laulujen sanat ja kaikki konserttiin liittyvät lehtikirjoitukset, ja äänitin Ylen tallennuksen C-kaseteille. Nyt huomaan, että vanhat kasetit olisi kiireesti vietävä tallennettaviksi cd-levyille. Pitäisi myös selvittää, onko Ylellä tallessa kuvanauha konsertista. Voisiko se joskus tulla toiveuusintana?

Entä se uudenvuodenyö 1982? Sehän tämän kirjoituksen aihe on,.

Pieni porukka esiintyjiä istui meillä uudessa kodissamme muistelemassa tuoretta kokemusta ja kuuntelemassa harjoitusnauhoituksia. Emme huomanneet edes ikkunasta katsoa keskiyön ilotulitusta, niin intensiivistä oli taiteiden tuoksina.

Ylpeänä muistan, että olinpa siinä projektissa mukana minäkin – yhden esiintyjän autonkuljettajana. Enemmänkin olisin ollut, mutta se perhanan Universumi asetti esteitä. Ja Simo muistutti monta kertaa, että huonosti projektissa olisi käynyt, jos hän ei olisi vaihtanut Sitikan talvirenkaita. Vähäisemmästäkin osallisuudesta Ylen ohjelman pitkässä lopputekstin nimiluettelossa osallisia mainittiin, mutta hänen nimensä puuttui. Epistä!

 [jatkuu]

 

Ei tietoa

Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist

an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.

Pysyy tallessa

Oli se tallessa.

Aina välillä on syytä kurkistaa ullakolla nostalgialaatikkoon. Siellä on vaikka mitä nuoruuden rekvisiittaa.

Baskeri.

Viimeksi olen käyttänyt sitä joskus 1990-luvulla. Se ei taida enää olla kovin muodikas. Joskus aikoinaan se oli ranskalaistyyppisen boheemin taiteilijan tunnus, sellaisen, joka ajoi Rättisitikalla ja jolla oli punainen kaulaliina.

Sittemmin sen ottivat kyllä toisenlaisetkin tyypit omakseen. Siitä tuli Rambo-soturin päähine, onneksi myös rauhanturvaajan.

Miten minä siihen miellyin? Enhän minä ole erityisen ranskalaistyyppinen, en edes kieltä kummoisesti osaa. En ole edes kunnon taiteilija. Pikkuisen boheemi kyllä ja Rättisitikalla nuorena ajoin. Elokuvan uuden aallon auteur-ohjaajat, sellaiset kuin Truffaut, Godard, Resnais, Rohmer ja Chabrol, aiheuutivat palvontaa.

Ehkä baskeri joskus taas tulee muotiin. Sitä varten se on tallessa.

Ostaisinko?

Minä olen jälleen autoileva kansalainen. Tunnen kuuluvani joukkoon.

Autoni oli talvisäilytyksessä marraskuusta alkaen tuttavan isossa tallissa Vantaan syrjäisillä perukoilla. Vakuutusmaksut siinä säästyivät, muun hyödyn lisäksi. Nyt sain auton taas seisomaan Töölöntorille. Öljyt oli vaihdettu, tulpat uusittu, akku ladattu. Kaikki on siis valmista kesäkautta varten.

Turhan aikaisin tämä taisi tapahtua. En minä vielä maalle lähde. Tuskin ennen vappua, ellei nyt aivan helteinen huhtikuu puske päälle.

Autoa tuodessaan kaverini kysyi, että eikö alkaisi jo olla aika vaihtaa auto uudempaan. Yarikseni on vuosimallia 2003 ja sillä on ajettu kohta sata tuhatta kilometriä. Kaverini on automekaanikko, joten hänen ehdotustaan on syytä harkita.

Hänellä olisi tarjolla minulle juuri sopiva vaihtoauto, Citroën Berlingo. Hän tietää intohimoisen menneisyyteni Rättisitikan omistajana. 2CV oli ensimmäinen autoni, enkä ole siitä koskaan toipunut. Myöhemmin on ollut myös Visa. Berlingoa olen joskus syrjäsilmällä katsellut, on siinä jotain viehätystä. Mutta toisaalta se on turhan iso minun käyttööni.

Vieläkö palaisin nuoruudenrakkauteni pariin? Sitikan kanssa tulee se olo, että sitä voi ajaa vain baskeri päässä.

On minulla muitakin ehdotuksia niskassani. Entinen sihteerini neiti B. on vuosikaudet vaatinut, että minun pitäisi ostaa moottoripyörä. Mieluiten Harrikka. Se kuulemma antaisi minulle seksikästä imagoa ja sopisi muutenkin tällaiselle kypsässä iässä olevalle herralle. Voisin lähteä vaikkapa vaellukselle Keski-Eurooppaan.

Minulla itselläni on huoli, oppisinko ajamaan isoa moottoripyörää turvallisesti. Kokemus on vähäinen. Neiti B:n kyydissä olen istunut, kun hän houkutteli mukaan Orivedeltä Tampereen suuntaan, Orituvalle asti. Vauhti oli arviolta kahta sataa, ja pelkäsin vallan pirusti.

Taidan mieluummin hankkia polkupyörän. Maalla siitä olisi hyötyä. Olen nuorena pyöräillyt paljon, moneen kertaan Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Eikä siihen enää tarvita ajolupaakaan, niin kuin ennen. Kuvassa kaukaista esisukulaistani koskeva polkupyörälupa.

Rättisitikka

Rättisitikka

”Nostalgia on muistin laupiasta likiarvoisuutta”, sanoi kirjailija Riku Korhonen jossakin äskettäin. Voi se olla niinkin, mutta toivottavasti ei aina.

Elokuvassa ”Yö kuuluu rakkaudelle” (Louis Malle 1958) ajeltiin vähän väliä Rättisitikalla. François Truffaut´n ”400 kepposessa” (1959) Pariisin kadunvarsilla niitä seisoi joka kahvilan edessä. Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” -elokuvassa (1960) niitä näytti jo olevan Pariisi täynnä.

Kaikki nämä elokuvat on äskettäin esitetty televisiossa, ja ”400 kepposta” näyttää tulevan taas pikapuoliin.

Rättisitikka eli 2CV on Dessutomin muistin laupiaan likiarvoisuuden mukaan autojen mestariteos. Nostalgiani harminpaikka sijaitsee siinä kohdassa elämääni, jolloin tätä autojen taideteosta ei enää valmistettu.

Rättäri oli Dessun ensimmäinen auto. Ostin käytetyn ”sätkän” lukioaikojeni kesälomatienasteilla heti ajokortin saatuani 18-vuotiaana. Sillä oli tyylikästä kurvata niiaillen lyseon pihaan.

Vallitsee kovin virheellinen käsitys, että nuoret neidot suosivat rajuja menopelejä ja niiden kuskeja. Ainakaan oman kokemukseni mukaan Jyväskylässä ”apinakiikku” ja sen kuski ei lukiolaistyttöjen suosiossa hävinnyt Datsuneille ja muille, joiden tehot riittivät vinguttamaan renkaita asfalttiin ja esittämään nelipyöräliukuja - tai ainakin niiden yrityksiä.

Erityisesti taide- ja runotytöt nousivat mielellään sätkän heijaavaan syliin, vaikka se ei sudi eivätkä renkaat käryä. Lähipaikkakunnan varuskunnan everstin tytär kuitenkin joutui kuulemaan isänsä pilkallisia kommentteja, kun isä oli yösydännä luurannut verhonraosta ja nähnyt, millaisella kulkupelillä tytär tuotiin kotiovelle.

Myönnetään - Sitikasta ei ole hyökkäysvaunuksi.

Etuovet aukesivat väärään suuntaan, vaihde oli kuin kävelykepin koukku, lasinpyyhkimien huiskinta tuntui nopeutuvan vauhdin kiihtyessä, alamäessä vauhti nousi lähelle satasta. Autoilun historian mukavimmat istuimet.

Millään muulla henkilöautolla ei olisi onnistunut isojen tavaroiden kuljetus. Kokemusta on: muuttokuorma Pasilasta Punavuoreen kulki. Katto rullalle ja takaluukku pois tieltä - ja massiivikaappi ja kirjoituspöytä kyytiin.

Tällaisilla mestariteoksilla Dessu ajeli pitkään ja kiersi monet kokoontumiset ja festivaalit. Yhteishenki oli osa kulttuuria. Kohdatessa oudotkin tutustuivat ja maantiellä vastaantulevalle vilkutettiin.

Rättisitikka hahmottuu näin jälkikäteen osaksi ranskalaisen elokuvan uuden aallon luomaa henkistä maisemaa ja eurooppalaista nuorisokulttuuria.

Toinen vähän samanlainen oli Tipparellu.