sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Kilpailu ja kateus



Eilen kirjoitin kilpailuvietistä. Väitin, että minulta se puuttuu.

Kommentissa tuntematon kirjoittaja kysyi näin:  "Jos kilpailuvietti ei ole sinua vienyt elämässä eteenpäin - niin oletko miettinyt mikä? Ei kai sentään kateus?"

Harvinaisen osuva kysymys. Pisti miettimään.

Kysyjän lähtöoletus on oikea: olen päässyt elämässä eteenpäin. Vaatimattomista oloista lähteneenä tunnen tehneeni ns. luokkaretken. Voin pitää itseäni monella tavalla hyväosaisena. On ylempi korkeakoulututkinto, arvostettu ammattiura, päivääkään en ole ollut työtön, talous on kunnossa.

Minä olen siis pikemminkin kadehtimisen kohde. En kylläkään ole huomannut, mutta eihän sellaista huomaa.

Olenko ihan oikeasti välttynyt kilpailulta?

En ole koskaan hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin, vaikka maisterin-tutkintoni ei ollut vielä aivan valmis. Suostuin ja siihen jäin yli 30 vuodeksi. Ei merkkiäkään kilpailusta työpaikan saamiseksi.

Uralla etenemiseen oli useita tarjouksia, mutta niistä kieltäydyin. Tunsin viihtyväni siinä tehtävässä, missä olin. Työnantajani toimintavisioon sen sijaan en ollut tyytyväinen. sillä en oppinut koskaan arvostamaan sitä oheispuuhastelua, mikä pyöri lähipiirissä. Oppositioasenteeni ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän työnantajaani. En tainnut olla riittävän aggressiivinen.

Voi kyllä olla, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin tehnyt samaa työtä jonkun toisen työnantajan palveluksessa. Mutta kilpailua en näe tähän liittyvän. En koskaan hakenut uutta työpaikkaa, vaikka niitä oli tarjolla. (Kerran hain kyllä määräaikaista yliopistotyötä, mutta tavallisella maisterilla ei ollut mahdollisuutta kun tohtoreitakin riitti.)

Entä se kateus? Olenko tuntenut sitä?

Kun oikein tarkasti harkitsen, täytyy myöntää, että kyllä. Mutta se ei liity uralla menestymiseen.

Olen tuntenut kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla on suurempaa taiteellista lahjakkuutta kuin minulla itselläni.

Olen työni puolesta ja muutenkin päässyt tutustumaan huomattavaan määrään eri alojen taiteilijoita, kirjailijoihin, teatteri- ja elokuvaväkeen, kuvataiteilijoihin, muusikoihin. Olen läheltä nähnyt kehittyvää nuorta lahjakkuutta. Olen nähnyt, miten lahjakkuus yhdistettynä intohimoiseen työntekoon on johtanut onnistumisiin.

Minulta itseltäni se ei onnistunut, vaikka nuorena yrittelin. Siitä olen tuntenut kateutta.




lauantai 30. tammikuuta 2016

Voittamisen makeus



Väittävät, että kilpailemisvietti on ominaista ihmisluonteelle. En usko. Ei ainakaan minulle.

Väitän, että minulta puuttuu kilpailemisvietti kokonaan. On aina puuttunut. En ole osallistunut urheilukilpailuihin, paitsi ihan lapsena seiväshyppyyn naapurin poikien kanssa. Siinäkin tuli aina tasapeli. Kesäkodissa heitämme kuulaa naapurin ukkojen kanssa saunan jäähdyttelytauolla, mutta siinäkin tulos on ihan yksi ja sama. Kaikki heitot epäonnistuvat, kenellä lipsahti jalka, kenellä sormi, kenellä oli vastatuuli. Kisa loppuu yleensä siihen, että joltakulta - yleensä minulta - kuula karkaa nokkospöheikköön, joten kisa pitää keskeyttää.

Mutta sitten on toisenlaisia kilpailuita, joihin olen oppinut osallistumaan.

Niitä tyrkytetään netissä. Vastaa kyselyyn niin voit voittaa. Osallistu arvontaan. Vastaajien kesken arvotaan palkintoja. Joka kymmenes arpa voittaa. Kerran voitin Mark Twainin kirjoittaman kirjan. Siihen piti vastata oikein yhteen kysymykseen.

Tänään vastasin postin lähettämään ystävänpäivän kyselyyn. Siitä voi voittaa postimerkkejä. Eilen vastasin vakuutusyhtiön kyselyyn. Siitä voi voittaa paloruiskun.

Viimeksi voitin arpajaisista kynsileikkurin. Posti toi sen kotiin, kun ilmoitin arvan numeron ja osoitteeni. Kerran voitin naisten puvun. Kerran voitin kotelollisen kyniä.

Arpa taitaa olla minulle suosiollinen. Kannattaa siis jatkaa. Ties vaikka joskus kävisi niin onnellisesti kuin kuvassa.


torstai 28. tammikuuta 2016

Kirkonkylän kioskilla



Kun piparipussin viimeisetkin muruset on syöty, joutuu myöntämään, että joulu on peruuttamattomasti ohi. Onneksi ja pelastukseksi on runebergintorttujen aika. Ilman niitä iltapäiväkahvit muuttuisivat kertarysäyksellä liian askeettisiksi.

Tosin kaupan Fazerin tortut tuntuvat kovin kuivakkailta. Päällystettä ei riitä antamaan makua jokaiseen lusikalliseen. Charlotta saattaisi olla parempaa, mutta sitä ei kaupassa ollut.

Iltapäivän kahvikekkereitä varten kävin marketissa ostamassa vieraille tarjottavaksi karjalanpiirakoita ja voipullia, molempia kymmenen. En ollenkaan pidä sellaisesta itsepalvelusta, mitä marketissa pitää leivonnaisten kanssa tehdä.

Siellä on iso läpinäkyvä muovikotelo täynnä tavaraa, pitkävartiset pihdit ketjulla kiinni ja vieressä paperipusseja. Pihdeillä kerätään leivonnaisia yksi kerrallaan ja tipautetaan pussiin. Lopuksi pussi pistetään vaa´alle ja punnitaan.

Se on hankalaa puuhaa. Pullat meinaavat pudota pihdeistä. Tekisi mieli napata pullat kotelosta sormin, mutta ei kehtaa. Joku voisi huomata. Olisiko se muka oikeasti siivotonta? Ihan hyvin se onnistuisi niin, ettei hipaisekaan muihin kuin niihin omiin pulliinsa.

Jotenkin alan yhä enemmän arvostaa lapsuuteni ajan kauppaliikkeitä. Siellä oli myyjänä naapurissa asuva isokokoinen Elsa. Hän pisti pussiin kaiken pyydetyn. Hän mittasi maidon asiakkaan omaan kannuun. Hän pisti kahvipavut koneeseen, joka jauhoi ne pussiin. Hän kääri irtoleikkeleet käärepaperiin. Hän otti valkoisen takkinsa rintataskusta lyijykynän, repäisi käärepaperin nurkasta lapun ja kirjoitti siihen ostosten hinnat ja laski ynnälaskun.

Vieressä oli kioski. Siellä Hilkka oli myymässä, ja valikoima oli monipuolinen: eskimopuikkoja, sitruunasoodaa, kinuskipaloja, nallekarkkeja, hopeatoffeeta, neekerinsuukkoja, lakritsipiippuja. Ja ukoille pilsneriä. Ja tädeille kahvia ja pullaa, Hilkan itsensä leipomaa.  Mitäpä muuta elämässä olisi voinut tarvita?


tiistai 26. tammikuuta 2016

Yhdet häät ja neljät hautajaiset



Kirjoitus ei käsittele mainiota englantilaista romanttista elokuvakomediaa, vaikka nimi on sama.  Eri tilaisuuksien lukumäärässä saattaa olla jotain pientä epätarkkuutta. Aiheena ovat minun itseni lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden tapahtumat.

Viime kesän lopulla kuoli läheinen ystäväni Tukholmassa. Rintasyöpä vei. Ystävyys alkoi jo lukioiässä. Pääsin tapaamaan häntä sairaalassa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Toiveikkaana kuitenkin piti esiintyä. Kohteliaisuuskoodi päällä loppuun asti. Tekee tilanteen helpommaksi, vaikka molemmat tietävät teeskentelevänsä.

Joulun alla kuoli lapsuudenystäväni Sirpa Keski-Suomessa. Kontakti oli katkennut jo puoli vuosisataa sitten. Kuulin tapahtumasta sattumalta. Kuvassa kesänaapureitteni lapsilla oli vielä elämä edessään. Ei voi aavistaa, että Sirpa (vas.) sairastuu vakavasti jo nuorella iällä ja joutuu elämään suuren osan aikuiselämästään sairaalassa.  Ei voi aavistaa, että Tuomas (keskellä) ajaa itsensä humalassa kuoliaaksi vähän yli kolmenkymmenen iässä.  Ei voi aavistaa, että Tapani valmistui opettajaksi ja asuu tietojeni mukaan jossakin Etelä-Suomessa.


Tuttu taiteilija kuoli toissapäivänä. Tämän tiedon luin eilen nettiuutisista, tämän aamun lehteen ei se vielä ehtinyt. Kuoleman on täytynyt tapahtua aivan suorilta jaloilta, sillä viimeksi kun näin hänet, hän oli täydessä terässä, suorastaan villi virne naamallaan uusista ideoista. Joku viisas on sanonut, että tällainen kuolema on onnellisin, kun ei joudu kitumaan. Olen samaa mieltä.

Neljäs kuolema on vielä edessä mutta lähellä, jos lääkäriin on uskomista. Tämä selvisi viime viikolla. Vanhus makasi sairaalassa puolitajuttomana mutta äänekkäästi valittavana. Lääkitykset oli lopetettu, vain kipulääkitys jäi jäljelle. Rohkenen epäillä, että kipulääkitys ei ollut riittävä, niin pahalta näytti. Yritin tavoitella lääkäriä, mutta sellaista ei sairaalasta löytynyt. Sinne jäi vanha mies kitumaan. Kauankohan kestää.

Se on tämä minun kuudenkympin ylittänyt ikäni, joka näköjään muuttaa painopisteen ilon juhlista surun juhliin.

Ihmisiä kaatuu ympäriltä, vanhempia mutta myös nuorempia. Paljonkin nuorempia. Vauvoja ei lähipiirissäni ole viime aikoina syntynyt ollenkaan.

Ai niin, ne yhdet häät. Ne tulevat ensi kesänä. Niistä kirjoitin jo aiemmin (täällä)

maanantai 25. tammikuuta 2016

Ikiliikkujaa suunnittelemassa



Muistan lapsuudestani miehen, joka suunnitteli ikiliikkujaa.

Hän tuli tutuksi äitini kautta. Äitini oli ammatiltaan sihteeri ja siten taitava konekirjoittaja. Hän hankki lisäansioita kirjoittamalla ihmisille näiden pyytämiä tekstejä. Tämä keksijänero oli yksi asiakkaista. Hänelle äiti kirjoitti patenttihakemuksia. Pikkupoikana en tietenkään ymmärtänyt, mitä patentti tarkoittaa.

Oli niitä erikoisia keksintöjä muitakin kuin ikiliikkuja. Yksi jäi erityisesti mieleeni. Se oli liikkuva navetta. Muistan lukeneeni selostuksen tästä ihmeestä. Jotenkin sen navetan oli tarkoitus liikkua kiskoilla pitkin peltoa. Lannoitteet saivat siinä jäädä sille sijalleen, missä syntyivät. Muistan senkin, että esittely tästä ihmeestä oli tarkoitus lähettää myös Neuvostoliiton pääministeri Hruštšoville. Systeemi sopisi hyvin kolhoosiin. En tiedä, lähtikö kirje.

Ikiliikkujan idea oli sellainen, että siinä hieman pesäpalloa pienempi rautakuula pyörii vinoa ränniä pitkin ja putoaa reiästä. Putoaminen osuu eräänlaiseen keinulautaan, joka kuulan painosta painuu nopeasti alas ja samalla heittää toisessa päässä olevan edellisen kuulan sinne ylemmälle rännille. Siinä keinulaudassa oli viskausta tehostamassa jotain vipuvarsia, ja jousi palautti keinulaudan takaisin alkuasentoon ennen kuin seuraava kuula putosi.

Siitä sen ikiliikkeen oli tarkoitus syntyä: kuula putoaa ja samalla vippaa edellisen kuulan ylös, ja näin putoilu jatkuu, loputtomasti.

Olen muistavinani, että vekotin oli pikkuista vaille valmis silloin kun sen näin. Jotain säätöjä vipuvarsiin ja jousiin piti vielä tehdä, samoin rännin ja keinulaudan pituuksiin ja kallistuskulmiin. Mutta sitten kävi niin ikävästi, että keksijä kuoli. Ilmeisesti homma jäi kesken, sillä en ole kuullut ikiliikkujan olemassaolosta.

Jonkinlainen modernisoitu malli perinteisestä pontikkapannusta oli tällä keksijällä myös koekäytössä. Muistelen kuulleeni puhetta, että laajamittainen tuotetestaus olisi vaikuttanut äkkikuolemaan.

Minulla on siis kirkkaassa näkömuistissa pikkuista vaille valmiin ikiliikkujan prototyyppi. Väistämättä nousee ajatuksiin, rupeaisinko viemään kehitystyön valmiiksi. Sitten hakisin sille patentin. On sitä patentteja turhemmillekin keksinnöille saatu. Kuvassa yksi sellainen.




lauantai 23. tammikuuta 2016

Läpi lumen ja jään




Junassa matkustaminen on kirvoittanut runoilijoita ja kirjailijoita ja elokuvan tekijöitä monenlaisiin kuvauksiin. Usein tunnelma junassa on kuvattu lupsakkaaksi. Tiedättehän: 

"Juttu siinä luisti, naurukin eli - naurukin eli.
Kiskoloella lenti siivetön peli, Lentävä Kalakukko!
Evväitäkkii syötii, rakkaas se iti - rakkaas se iti.
Ilot sekä murheet matkassa piti, Lentävä Kalakukko!" (Reino Helismaa)

"Vaunussa nyökkää päitä
niitä ja näitä
irralla juuristaan,
kaikesta irrallaan.
Päitten lomissa peli:
haitari kurnahteli." (Aaro Hellaakoski)

Minä matkustin taas junalla, mutta ei ollut lupsakkaa. Ei soinut haitari, ei lyöty korttia, ei ryypätty viinaa. En ainakaan nähnyt, en ´rakkaattakaan´. Eväitä joku söi, minullakin oli sämpylä ja vesipullo. Oli kyllä "ukkoa, akkaa, nyyttiä vakkaa" mutta juttu ei ihmeemmin luistanut eikä nauru raikunut. Kovin oli vaiteliasta porukkaa. Melkein kaikilla oli tietokone tai tabletti näppäiltävänä. Niin minullakin.

Mutta matka ei sujunut kovin mukavasti. Pakkanen aiheutti harmeja. Helismaan ja Hellaakosken sijaan todellisuus oli lähempänä Hande `Tuomari´ Nurmion runon tunnelmia:

"Kylmän kyydin tilasitte
kolkkoon kyytiin kiipesitte
kylmään kyytiin, niinpä niin
tää on pikajuna helvettiin"

Minun junani ei ollut pikajuna helvettiin eikä Lentävä Kalakukko Kuopioon vaan Pendolino Vaasaan. Aikataulut eivät pitäneet, pääosa vessoista ei toiminut, oikeanpuoleiset ulko-ovet eivät toimineet, ravintolavaunun hellat eivät toimineet. Ja tarkenemisessa oli omituinen kaksijakoisuus: ikkunapaikalla poski, kaula ja käsivarsi palelivat ikkunan kylmästä ja kylki ja reisi melkein kärventyivät lämmityspuhaltimen kuumuudesta. Ne eivät kompensoineet toisiaan.

Minä yleensä pidän junalla matkustamisesta, mutta nyt en menisi kehumaan. Pendolinossa on kyllä mukavat penkit ja riittävästi jalkatilaa. Vaasassakaan ei ollut mukavaa. Pakkasta oli yli 20 astetta. Ulkona silmät alkavat vuotaa, niin käy aina. Hotellihuoneessa lämpötilaa en saanut kohdalleen, vaikka kuinka patterin nuppia kääntelin. Liian kuumaa tai liian kylmää. Eikä Vaasassa tapaamalleni iäkkäälle pariskunnallekaan kuulu hyvää.

Kun en koko matkaa jaksanut tablettia näpelöidä, aloin kokeilla, miten Lumialla onnistuu kuvaaminen junan ikkunasta. Tässä näyte. Vauhti on varmaan lähellä kahtasataa. Aiheena Pohjanmaan lakeus. Vähän näkyy ikkunan heijastuksia. Kuu on aito.

Kotiin oli hyvä palata, myöhässäkin. Hellaakosken runossa perille pääsemien kuvataan näin osuvasti:

Matka kun loppuu, näitä
ei ole päitä
koskaan ollutkaan
irti, ei juurillaan, ovet on kiinni lyöty,
haitari halvalla myöty."




maanantai 18. tammikuuta 2016

Sänkyongelmia



Huomaan tulevani yhä laiskemmaksi. En oikein viitsisi enää sänkyäni pedata.

Laiskuus on yksi kuolemansynneistä. Jo lapsena sitä oppi kammoksumaan tai ainakin piilottelemaan. Siitä varoittelivat kaikki oikein ajattelijat, kuten koulu, kirkko ja maalaisliitto.

Vanhemmiten viisastuu: mitä väliä. Eihän kukaan näe. Jos joku tulee kylään, voin pistää makuuhuoneen oven kiinni.

Sitä paitsi petaaminen altistaa alaselkävaurioille. Minulla on monta kertaa vuosien varrella selkä nitkahtanut kipeäksi siinä asennossa, jonka petaaminen vaatii. Etukumarassa kurotteleminen sängyn takalaidalle, jotta saisi lakanan reunan tungetuksi patjan alle. Se on paha asento. Sen seurauksena olen sitten kulkenut monta päivää kumarassa kuin kulmaviivoitin enkä pääse istumasta oikaisemaan selkää ilman käsivoimien työntöä.

Jotain outoa on patjan laadussakin. Töölöntorin sängyssä minulla on paksu ja kallis patja. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla minulla vuosikymmeniä vanha viisisenttinen vaahtokumipatja ja laverisänky. Jälkimmäisessä selkä pysyy kunnossa, edellisessä niksahtelee tuon tuosta. Herää ilkeitä mietteitä kalliiden design-patjojen kelvollisuudesta. Huijaustako?

Kuvassa petaamaton sänkyni kesäkodin vanhan hirsitalon pikkukammarista. Ohut patja ja laverisänky. "Sinne vie mun kaihoni pohjaton."

Kieltämättä kuvaa katsellessa herää epäilyjä hieman levottomasta nukkumisesta, mutta ei se mitään, kun selkä pysyi hyvässä kunnossa.




perjantai 15. tammikuuta 2016

Harkitsematon lausunto



Muistan nolostuneeni, kun ukot remahtivat nauramaan. En voinut käsittää, mikä sanoissani oli niin huvittavaa. Jotain aikuisten asioita kai.

Oli serkkutytön häät kesällä 1956. Aamulla oli vihkiminen kirkossa, nyt oltiin juhlapidoissa morsiamen kotitalossa pienessä maalaispitäjässä länteen Jyväskylästä. Maalaistalo, tuvassa pitkä pitopöytä, väkeä paljon, tuttuja ja tuntemattomia, pihassa tanssittiin, haitari soi. Kuuma kesäpäivä. Minä olin viisivuotias.



Seisoskelin isän kanssa miesporukassa pihalla. Taisi pullokin kiertää ringissä. Joku ukoista katsoi minua ja kysyi, jokos tämä nuoriherra on katsonut itselleen sopivan morsiamen. Että päästään häitä juhlimaan taas muutaman vuoden kuluttua.

Minä vastasin kaikella tyttöjä inhoavalla päättäväisyydelläni: "Minä en mene koskaan naimisiin."

Ei se naurunremakkaa vielä siitä tullut. Pieni epävarmuuden häivähdys iski kuitenkin mieleeni. Jospa naimisiinmeno kuuluukin jokaisen kansalaisen velvollisuuksiin?

Niinpä jatkoin:  " -  -  jos ei ole pakko."

Siitä se alkoi. Ukkoja nauratti, isääkin huvitti. Minä nolostuin niin että muistan vieläkin. Ei viisivuotias vielä ymmärtänyt, mikä siinä oli niin huvittavaa. Ilmaisulla oli sivumerkityksensä. Tuntevatkohan nykynuoretkaan enää tätä?

-   -   - 

Tämä on varhaisin muistikuvani hääjuhlista. Ei kovin mukava muisto.

Nolo tapaus nousi mieleen, kun posti toi kutsun häihin siihen samaan taloon ensi kesänä. Se vuoden 1956 pari elää siellä vielä, nyt juhlitaan tyttärentyttären häitä..

Pitääpä yrittää olla tarkka lausunnoissaan, ettei historia toistu.

(Kuva ei ole NIISTÄ häistä vaan myöhemmistä, kuten autojen tuntijat varmasti huomaavat)


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Millainen olet?



"Näytä minulle kirjahyllysi, niin kerron, millainen olet".  Näin on tapana sanoa, vähän kliseisesti, mutta kyllä siinä vähän perää taitaa olla. Ainakin minä olen kylään mennessäni aika utelias katselemaan kirjahyllyjä. Jotain päätelmiäkin saatan tehdä, mutta niitä en tietenkään ääneen kerro, pois sellainen minusta.

Minulla kävi remonttimies säätämässä taloyhtiön lämpöpattereita. Hän oli kiireetön ja kova juttelemaan, jäi kahvillekin. Hän ihmetteli  asuntoni kirjahyllyjeni määrää, katseli muutamaa hyllyä tarkemmin ja sanoi: "Aika outoja kirjoja sulla."

Mietteliääksi tuollainen lausunto pisti. ´Outoja´? Onko se synonyymi sanalle ´omituinen´? Vai ´tuntematon´? Sitten hän huomasi dvd-hyllyni: "Tässähän on kovaa kamaa."

Jälkeenpäin kävin katsomassa, mitä kirjoja hänen katsomallaan hyllyllä oli. Siinä oli aakkoskohta G ja H: Gogol, Gorki, Gripenberg, Grass,  Greene, Haanpää, Haavikko, Hamsun, Hellaakoski, Hemingway jne. Elokuvahyllyllä hänen nenän eteensä taisi osua pelkkää Hitchcockia.   - Outoa, kovaa kamaa.

Kerro minulle, mitkä ovat lempielokuvasi? Tämä on mielestäni yhtä relevantti kysymys kuin kirjoja koskevakin. Filmihullu-lehti keräsi muutama vuosi sitten listan tunnettujen henkilöiden mielielokuvista. Listasta tuli pitkä, kymmenkunta sivua.

Liitän tähän otteen siltä listalta. En tiedä, kenen keräämä tämä valikoima on. Minun se ei ole.

Tekisinkö päätelmiä?

Oikein fiksuilta ihmisiltä tuntuvat Pentti Arajärvi, Jörn Donner, Tarja Halonen, Kalle Holmberg, Päivi Istala, Timo Koivusalo, Pentti Linkola, Paavo Lipponen, Ralf Långbacka, Aleksi Mäkelä, Anssi Mänttäri, Maarit Niiniluoto, Lassi Nummi, Raija Oranen, Hannu Raittila, Panu Rajala, Esa Saarinen, Hannu Salama, Matti Siitonen, Sinikka Sokka, Martti Suosalo,  Ilkka Taipale, Pekka Tarkka, Esko-Juhani Tennilä, Erkki Tuomioja, Lauri Törhönen ja Jukka Virtanen.

Vähän omituisen käsityksen elokuvamaustaan antavat Paavo Arhinmäki, Peter von Bagh, Harry Harkimo, Aku Hirviniemi, Lasse Lehtinen, Mari Perankoski, Eppu Salminen, Krisse Salminen, Heikki Silvennoinen, Anni Sinnemäki,  Ruben Stiller, Kaari Utrio ja Heikki Ylikangas.

Sitten on muutama valinta, joita en tunne. Ei kuitenkaan monta. Loput ovat neutraaleja.

Tällaiset listat ovat tietenkin hetken mielijohteita. Kuinka moni valitsisi saman muutamaa vuotta myöhemmin?

Näin päättelin tänään. Ensi vuonna varmaankin toisin. Omaa yhtä suosikkiani en pysty valitsemaan. Joku noista yllä olevan "fiksuilta ihmisiltä" tuntuvien joukosta. Tai muutama ulkopuoleltakin: Bergman, Truffaut, Allen, Hitchcock.





maanantai 11. tammikuuta 2016

Äijä pukeutuu lämpimästi



Tämä kirjoitus sai virikkeen sunnuntain (10. tammikuuta 2016) Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Siinä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoitti lasten pukeutumisesta lämpimästi, ei äijien.

Se äijä olen minä itse. Pukeutumisessani on viime päivinä ollut ongelmia. En osannut varautua, että Helsingissä pakkanen voi laskea kahdenkymmenen asteen huonommalle puolelle.

Edessä oli lähtö pienen porukan mukana saunaretkelle Raaseporin suunnalle. Siellä on entisen työnantajani omistama rantahuvila.

Kun kaivoin riittävän kauan vaatekaappeja, löytyi pipo ja villalapaset. Reikä peukalonhangassa oli esteettinen haitta, ei merkittävä lämmön kannalta. Villasukat olin jo aiemmin ottanut kotikäyttöön. Löytyi ikivanha pitkähihainen mainospaita, kovin kireäksi käynyt. Pitkälahkeisia alushousuja ei löytynyt vaikka kuinka etsin. Pelastukseksi löysin vanhat fleecehousut, jotka olivat sen verran kireät, että mahtuivat farkkujen alle.

Retki oli pelastettu. Talvikengät ja hupullinen toppatakki löytyivät helposti. Samoin kaulaliina.

Hesarin jutussa toimittaja pohtii keinoja, joilla vanhemmat voivat perustella lapselle tai nuorelle, miksi on pakko pukeutua kunnolla pakkasella. Lääketieteelliset syyt pelottelevat aivojen jäätymisellä, virallistyyppiset syyt uhkailevat heitteille jätetyn lapsen huostaanotolla, sosiaaliset syyt tarkoittavat naapurien mietteitä kun näkevät, kulttuuriset syyt vaativat pukeutumaan maassa maan tavalla, suvunperintösyyt  pistävät muistamaan, miten ukille kävi sodassa, uskonnolliset syyt julistavat, että turhamaisuus on syntiä.

Kaikki nuo pätevät pieneltä osalta minuun. Olen kyllä aika kuumaverinen, en ole palelevaa sorttia. Hansikkaita en ole tottunut käyttämään ollenkaan, sillä sormia ei palele. Pipo pistää tukan rumasti littuun. Ja mikä tärkeintä, en lähde pitkäksi ajaksi ulos pakkasella. Eikä pahoja pakkasia juuri ole osunut kohdalle moneen vuoteen.

Nyt osui, mutta lähtemään pääsin ja tunsin olevani hyvin varustautunut. Perillä odotti lämmin huvila, eikä tarkoitus ollut ulkoilla. Syötiin, juotiin ja saunottiin. Ulkoilu jäi jäähdyttelyyn laituriterassilla löylytauoilla. Lamput vain valaisivat hyytävän kylmää yötä ja merenrantaa.

Paitsi että mukaan oli taas kerran sattunut häirikkö. 

Blogini pitkäaikaiset lukijat taitavat jo aavistaa. Häirikön nimi on neiti B., entinen sihteerini.

Neiti B. osoitti sormellaan laiturin päästä noin 40 metrin päässä olevaa isoa sileää kiveä ja sanoi:  "Mennäänpäs tuosta mokoman veden yli niin että heilahtaa." Sitten hän laskeutui tikkaita pitkin veteen ja lähti uimaan kohti kiveä. Kohta hän nousi kivelle ja vilkutteli sieltä, että tulkaapas nyt perässä.

Kukaan ei tullut perässä. Kohta sihteeri lähti paluumatkalle. Laiturilla hän ilmaisi pettymyksensä meihin muihin.

Miten joku voi olla niin ylivoimainen joka asiassa. Minä kokeilin, miltä vesi tuntuu. Polveen asti upotin toisen jalan. Sekunti riitti. Onneksi saunan lämmössä jalka vielä tointui kävelykelpoiseksi.

Ilman vaurioita selviydyin seuraavana päivänä kotiin. Karaistuneena kiersin täysissä talvivarusteissa Lux Helsinki -valokierroksen. Nyt saisi kyllä näiden koettelemusten jälkeen talvi jo vähitellen kääntyä kevääksi.





lauantai 9. tammikuuta 2016

Svajpa, klittra, dumpstra...



Joulun alla esittelin tällä palstalla vuoden 2015 uudissanoja. Kielitoimisto kerää vuoden mittaan vakiintuneita uusia sanoja ja julkaisee listan Kielikello-lehdessä. Listaan pääsee tutustumaan tästä.

Kaksikielisessä maassa se toinenkin kieli uudistuu ja uudissanalistaa kerätään myös siellä. Ruotsi on minulle monestakin syystä hyvin tärkeä kieli ja pyrin pitämään kielitaitoni ajan tasalla. Siksi olen lukenut tämänkin listan tarkasti. Julkaisija on Svenska Språkrådet.

Kun näitä kahta listaa vertailee, huomaa niiden painottuvan jossain määrin eri aiheisiin. Mobiilin tietotekniikan osuus on ruotsinkielisessä huomattavan suuri. Sellaiset sanat kuin svajpa, svischa, rattsurfa, klickokrati ja groupie taitavat vielä odottaa suomenkielistä vastinetta. Myös ögonkramp kuuluu tähän aihekokonaisuuteen, jossa haetaan sanaa aikaisemmin tuntemattomalle ilmiölle.

Erityisen mielenkiintoinen on sana klittra. Se ei kuvaa aikaisemmin tuntematonta ilmiötä vaan tarjoaa uudenlaista tyyliä tutulle mutta häveliäisyyden leimaamalle asialle. Tämä on tuttua myös suomen kielessä. Seksuaalisanasto koostuu joko alatyylisistä hävyttömyyksistä, lapsenkielisestä lepertelystä tai anatomisesta lääketieteen makuisesta ammattiterminologiasta. Olisi oikein tarpeellista saada suomeenkin asiallinen, tyylillisesti neutraali , ehkä hieman leikkimielinenkin sanasto tähän aihepiiriin. Tämä uudissana maistuu juuri sellaiselta.

Ajankohtaisten ilmiöiden alalta listalla on useita sanoja. Tasa-arvon johtavassa maassa näyttää olevan tilaa jopa irvailulle: mansplaining. Tunnen piikin osuvan itseenikin. Maahanmuuttoilmiöt saavat Ruotsissakin aikaan uutta sanastoa. Aivan erityisen tarpeellinen suomen kieleenkin olisi oma sana sille poliittis-aatteelliselle ilmiölle, joka on ruotsiksi nyt faktaresistens.

Ihan joka kohdassa ei oma kielitaitoni (tai pikemminkin paikallisen nykykulttuurin tuntemukseni) riitä näkemään uuden sanan taustalla olevaa ilmiötä. Sellainen on haffa.

Tässä sanalista selityksineen. Ruotsia osaamattomat joutuvat nyt käyttämään sanakirjoja selityksien ymmärtämiseen.




torstai 7. tammikuuta 2016

Aamujen ankeus



Kun aamulla herätessä postiluukusta ei olekaan tipahtanut eteisen matolle sanomalehteä, tulee pettynyt olo. Näin käy siitäkin huolimatta, että on osannut varautua. Tuntuu kuin aamu olisi pilalla.

Huomenna on taas sellainen paha aamu (kirjoitan tätä loppiaispäivän iltana - tai yönä - miten sen nyt kukin hahmottaa). Huomasin asian siitä, kun tämän aamun sanomalehdessä oli kahden päivän televisio-ohjelmat. Osaan siis varautua aamun pettymykseen, mutta ei se aamulla kuitenkaan hyvältä tunnu.

Niin addiktoitunut olen sanomalehden lukemiseen aamuteen kanssa.

Takavuosina yritin varautua ongelmaan ostamalla edellisenä iltana kaksi iltapäivälehteä korvaamaan tilatut Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladetin. Se tuntui kuitenkin heppoiselta korvikkeelta. Lopetin sen enkä ole iltapäivälehtiin sen koommin koskenut.

Kokeilin myös Hesarin korvikkeeksi tarjoamaa nettilehteä, mutta aika heppoinen on sekin. Tosin täytyy kyllä suoraan sanoa, että huonoon suuntaan on menossa Hesarin paperiversiokin. On siellä paljon kunnollista aineistoakin, mutta yhä enemmän myös joutavanpäiväistä. Jollain kummallisella voimalla Hbl on säilyttänyt tasonsa ja on menossa Hesarin ohi erityisesti kulttuuritoimituksensa ja kolumniensa voimalla.

Suon toki mielelläni lehtien toimittajille kristillisen perinteen mukaiset vapaapäivänsä, vaikka visusti tiedän, että harva siinä kristillisyyttä huomaa. Taitavat sitä paitsi olla viimeiset kerrat, kun tällaisia vapaapäiviä kenellekään sallitaan. Muutamat puolueet näyttävät myyvän jopa kristilliset juhlansa, jos sillä keinolla saadaan lisää rahaa massiin. Loppiaisen ja helatorstain jälkeen vuoroon tulevat joulu ja pääsiäinen. Kyllä kai nekin voidaan siirtää viikonloppuun? Vaatii kyllä pientä tiivistystä: kiirasperjantai, pitkälauantai, heräsi toisena päivänä kuolleista....

Olen ratkaissut lehdettömien aamujeni häiriön luovalla tavalla. Toin kesäasuntoni aitan ullakolta isot niput vanhoja aikakauslehtiä Helsinkiin. En osta enää iltapäivälehtiä vaan luen aamun teepöydässä vanhaa journalismia. Nyt vuorossa ovat olleet Suomen Kuvalehdet vuodelta 1978.

Laaja kirjoitus siitä, asettuuko Kekkonen presidenttiehdokkaaksi vielä 1984. Syvälle käyvä Mika Waltarin 70-vuotishaastattelu. Kuvareportaasi uudesta juoksijatähdestä, Martti Vainiosta. Nuoren ulkoministeri Paavo Väyrysen syvähaastattelu. Teräväkynäisen toimittajan ilkeily erään puolueen puheenjohtajan kiimasta päästä hallitukseen, "Pentinkulman patriarkan" Väinö Linnan haastattelu.

Iso nippu vuotta 1978 vielä jäljellä. Runebergin päivä ja laskiainen eivät muistaakseni ole sanomalehdettömiä, joten pääsiäisenä jatkuu. Ja vuosi 1939 on vielä kokonaan aloittamatta.


Laatukirjoituksia, täytyy myöntää. Tällaista tasoa ei löydy enää mistään uudesta.



keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Positiivinen asenne




Minua on usein moitittu hapannaamaksi. Ilme kuulemma on niin vihainen, että ihmiset pelkäävät, varsinkin lapset. En hymyile, en naura, korkeintaan virnistelen pilkallisesti heitellessäni ilkeyksiä.

On aika tehdä parannus. Uusi vuosi tuokoon positiivisen elämänasenteen!

Olen jo kuusi päivää ajatellut pelkkää hyvää kolmesta hallituspuolueestamme ja varsinkin niiden puheenjohtajista. Lupsakkaa väkeä! 
Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen television kaupallisten kanavien ohjelmatarjontaan. Parhaat ohjelmat ovat Nakudeitit ja Aatami etsii Eevaa. Kyllä niitä kelpaa katsella!
Olen jo kuusi päivää ollut aivan innoissani kaupungin uudesta arkkitehtuurista, varsinkin Töölönlahden alueella. Hieno homma!
Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen Helsingin Sanomien kulttuurisivuihin. Varsinkin siihen sunnuntainumeron viisisivuiseen bikinivartalo-juttuun. Minä aion kokeilla samaa. Pian alkaa taas beach-aika. Hesarin ohjeilla pääsen timmiin kuntoon.

Tarkkaavainen lukija varmasti huomaa edellisen kappaleen huutomerkit. Niihinhän olen aikaisemmin suhtautunut nurjamielisesti. Tästä eteenpäin lupaan sirotella niitä tekstiini useammin. Vielä kun löytäisin, mistä niitä hymiöitä ja irviöitä saa siroteltavaksi.

Hymyn ja naurun kanssa on vaikeampaa.

Annoin kerran vuosia sitten vinkin sihteerilleni neiti B:lle, että minut saa iloiseksi kutittamalla jalkapohjista tai kainaloista. Hän kokeilikin sitä ja se tepsi. Sihteerin huomattavan pitkät kynnet kyllä hillitsivät iloa, kun hän iski sormensa kylkiluihin. Nauru oli hieman teeskentelevää.

Kirjallisuudessa olen aikeissa ottaa lukulistalleni Paulo Coelhon, Jari Sarasvuon ja Norman Vincent Pealen teoksia. Valitut Palat kuuluu myös listalle.

Yhdessä kohdassa pääsin jo pitkälle uudessa myönteisyysprojektissani. Sain vihjeen, että tänään on syytä katsoa televisiosta jääkiekkoa. Heti innostuin. Aiemmin en ole juurikaan hyvää sanaa urheilusta sanonut.

Siellä pelasivat Suomi ja Venäjä. Kiekkoa lyötiin ränniin. Käynnistettiin vastahyökkäyksiä. Vietiin kiekkoa omalta alueelta pois. Veskari oli hyvin hereillä. Päätöserässä kiekkoja meni reppuun, kun ylivoima ei tepsinyt ja tuli takaiskuja. Pula-aho lunasti lupaukset. Tasoitus niitattiin valotaululle pienestä kulmasta.

Hauskaa oli katsoa, jännitystä riitti. Presidenttikin oli paikalla. Jenni-rouvan koltusta ei kukaan sanonut mitään. Torille en kuitenkaan lähtenyt ottelun päätyttyä, sillä ulkona on pirun kylmä. Niin pitkälle ei uusi positiivinen asenteeni ole vielä yltänyt. (Tori tarkoittaa tässä Kauppatoria, ei Töölöntoria).

Loppukevennys.

Vaikka nyt on kylmää, lupaan, että kohta lämpenee. Vappuun ei ole enää neljääkään kuukautta eikä juhannukseen kuin vähän yli viisi. Lähellä ovat. Silloin pääsemme taas nauttimaan kuvassa näkyvästä säätilasta. Malttakaamme vielä hetki ja elämä muuttuu ihanaksi.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...