Itsekuri koetuksella

En ottanut laskiaispullaa, vaikka niitä oli tarjottimella työpaikan ruokalassa. Join kahvin ilman känttyä, mustana, ilman sokeria.

En ole viime vuosina koskenut myöskään täytekakkuihin, torttuihin, munkkipossuihin, viinereihin, tippaleipiin, kekseihin enkä minkään sortin karamelleihin.

Varmaankin ihmettelette, miksi tällainen itsekuri. Varmaankin arvaatte. Aivan oikein, juuri se.

Mutta nyt yhtäkkiä alkoi mennä huonosti. Itsekuri petti.

Huushollini on umpisekaisin. Käynnissä on keittiöremontti. Kaapit, tiskipöydät, lattiat, sähköjohdot ja kaikki pannaan uusiksi. Keittiön tavarat ovat muuttolaatikoissa muissa huoneissa. Hädin tuskin itse sekaan mahdun. Iskupora soi, kun seinälaattoja irrotetaan.

Yritän pysyä päiväsaikaan poissa pärinästä. Kuinka ollakaan, päädyin pakoreissullani istumaan kahvila Ekbergiin Bulevardilla. Siellä lankesin viettelykseen.

Runebergintorttu.

Se on ikiaikainen heikkouteni. Herkullinen se oli taas. Kun illalla kotiin palatessani kiersin kaupan kautta, lankesin uudestaan. Ostin kotikärsimyksiä lievittämään lisää runebergintorttuja.  Oli pahvipakkaus, oli muovipakkaus. Molemmissa kasi torttua. En osannut päättää, kummat ovat parempia. Ostin molemmat. Hyviä olivat. Lohduttavat hyvin sekasorron keskellä eläjää.

Mutta ei siinä kaikki kärsimys. Iski kunnon räkätauti. Lisäoireena silmätulehdus. Piti mennä lääkäriin. Ilmeinen poskiontelon tulehdus. Määrättiin antibioottikuuri. Kaiken harmin päälle tuntuu vielä siltä kuin viisaudenhammas olisi tunkemassa esiin.

Perinteinen flunssanhoito-ohjelmani on ollut kuuma rommitoti hunajalla yhdistettynä nostalgisen rockmusiikin kuunteluun. Aina se on tepsinyt, mutta nyt se ei käy. Rommi pois ja viinimarjamehu tilalle, hunaja sopii. Ei minulla ole viinimarjamehua, joten vesilinjalla mennään. Rockia ei kielletty.

Itsekuri on pitänyt. Huusholli on edelleen kaaoksessa. Ei ole herkkua tällainen. 

Vettä alkaa jo tursuta korvista ulos. Voikohan sitä saada liikaa? Tietolähteenäni on vanhan kansakoulun opetustaulu, joka antaa viitteitä veden kohtuullisen käytön määrästä.

Kun ymmärrys ei riitä

 

1.  

Kuvassa on kuuluisa ovenkahva. Suomalaista design-taidetta parhaimmillaan. Maailmankuulun mestarin suunnittelema. Helsingin kuuluisimpia rakennuksia, johon ulkomailta tulevat arkkitehdit ja turistit käyvät tutustumassa. 

 

Tiedättekö, mihin pääsee, kun tarttuu kahvaan, avaa oven ja astuu sisään?  

Vastaus: siitä pääsee amerikkalaiseen ketjukahvilaan, jossa juodaan kahvia pahvimukista. Kahvila sijaitsee Pohjois-Esplanadilla. Oven päällä lukee "Akateeminen kirjakauppa". Rakennuksen ja kahvan suunnittelija on Alvar Aalto.  

Piti oikein mennä katsomaan, kun tästä uudesta kahvilasta on niin kohistu. Sinne kuulemma jonotetaan. Se osoittautui todeksi. Jonoa oli kadulle asti. Enimmäkseen teini-ikäisiä. Hetken aioin mennä jonoon kokeillakseni, mikä siellä on niin ihmeellistä, mutta en kuitenkaan viitsinyt.  Sihteerini neiti B. varmaankin vie minut joskus sinne - hän pitää kaikesta tuollaisesta.

 

Onko tämä nyt laatukirjakaupan maineelle soveliasta myynninedistämistä? Ja vieläpä siinä näyteikkunarivissä, jossa ennen oli kirjoja. Ennen siinä tilassa oli myynnissä kulttuuri- ja tiedelehtiä.

Olisin tietysti voinut ottaa kuvan jonosta ja koko talosta, mutta päädyin ovenkahvaan. Sitten kävelin kahville Ekbergille Bulevardilla. Siellä ei juoda pahvimukeista.  

2.  

Pysähdyin kahdessakin paikassa katselemaan joulukuusikauppaa. En ostaakseni vaan katsoakseni, kun siitä on niin kohistu. On kuulemma myynnissä Tanskasta tuotuja kuusia. Se osoittautui todeksi. Jonoa oli vaikka hinnat pyörivät kuudessakympissä.  

Ymmärrykseni ei riitä, miksi kuusia pitää tuoda ulkomailta. Luulisi niitä Suomestakin löytyvän. Vai eikö se ole kannattavaa? Onko tässä jokin kauppapoliittinen kiemura, jota minä en tyhmyyttäni ymmärrä. Toisen samanlaisen kummallisuuden näin kesällä, kun eräällä bensa-asemalla oli myynnissä koivuklapeja muovisäkeissä. Hyviä, kauniita, pilkottuja klapeja. Ainoa häiriötekijä oli, että ne olivat norjalaista alkuperää. En ostanut, minulla riittää mökillä itse pilkottuja saunapuita.

3.  

Blogger on ruvennut reistailemaan. Se hälyttelee outoa erroria.  

Tämän asian tuon esiin siitä syystä, että joihinkin entisiin reistailuihin olen saanut viisaan avun lukijoilta. Ehkä niin käy nytkin. Itse olen aika avuton tällaisissa.  

Kun avaan Bloggerin, ilmestyy näkyviin pahaenteinen hälytys, joka näkyy kuvassa. Kun klikkaan ok, kaikki toimii niin kuin ennenkin. Kun avaan minkä tahansa Bloggerin osa-alueen, vaikkapa kommenttilistan, sama hälytys toistuu.  

Kiitollisena otan vastaan, jos joku fiksu lukija osaa neuvoa, mistä on kysymys ja mitä pitäisi tehdä.

 

 

 

Pullaruuhka

 

 

Hädin tuskin ehdin varistella runebergintortun muruset pois pois takinrintamukselta kun partaan jo pursusi kermavaahtoa laskiaispullasta. Ei voi muuta kuin protestoida: miksi tällaiset juhlat pitää järjestää aivan peräkkäin? Eiko viisaampi olisi toinen talvella, toinen kesällä?  

Työnantaja ilahdutti meitä työn raskaan raatajia tarjoamalla laskiaispullat ja kahvit lounaan jälkiruoaksi. Sitä varten minä työpaikalle menin, ei minulla siellä tänään muuta tekemistä ollut. Olisin voinut työskennellä kotona.  

Pulla oli pettymys. Se oli kuivakka. Pullat oli selvästi hankittu jostain marketista, jossa niitä myydään pakattuna muovikantisiin askeihin. Kermavaahto ja mantelimassa on sellaisissa kangistunut. Pölysokeri oli raapiintunut pullan hatusta askin pohjalle.  

Lounaan jälkeen vinkkasin vaivihkaa sihteerilleni, että mitä jos pistäytyisimme neuvottelukokoukseen Fazerille. Niin tehtiin, mutta siellä oli jonoa. Jatkettiin matkaa Bulevardin Ekbergille. Siellä pidimme neuvottelukokouksen ja samalla nautimme ensiluokkaisen laskiaispullan. Sihteeri - joka yleensä on kranttu - halusi toisen samanlaisen. Se hänelle suotiin. Minä maltillisena pidattäydyin.  

Vielä ihanamman laskiaispullan olen saanut muutama vuosi sitten Tukholmassa. Siellä jossakin Södermalmilla oli kuppila nimeltä Chic. Ruotsissa elää perinne. Pistän tähän linkin sivustolle, jota pitää "Semmelmannen  ". Hän on kiertänyt kaikki Tukholman kuppilat ja arvostellut niiden tarjoamat pullat ja muut sämpylät. Hyödyllistä tietoa kaikille Tukholmaan joskus matkaaville.

 

Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.

 

Entinen heila

Dessu seisoi tänään Vanhan kirkon puiston ja WSOY:n kulmassa Bulevardilla odottamassa liikennevalojen vaihtumista, kun hän melkein säikähti. Tuntematon nainen tarttui hihaan ja puhkesi puhumaan: ”Onko se - - onko se todellakin Roope?”

Oli se todellakin Roope, mutta kysyjää en tuntenut. Suunnilleen ikäiseni, tyylikkäästi pukeutunut. Tuollaisessa tilanteessa mies tuntee itsensä epäkohteliaaksi, kun ei tunne toista, joka selvästikin pitäisi tuntea, koska hän tuntee minut nimeltä. Siinä yrittää pikavauhtia skannata aivosolunsa läpi: ammatin kautta tuttu? naapuri? kapakkatuttu? opiskelukaveri? koulukaveri?

Ei hajuakaan, aivan vieras. Kohteliaisuuskoodiin kuitenkin kuuluu, ettei tunnusta unohduksen syvyyttä vaan yrittää jotenkin kiemurrella ja saada johtolangan päästä kiinni. Kasvoissa oli ehkä jotakin tuttua mutta ei riittävästi. Hämmennykseni näytti huvittavan häntä.

”Et taida muistaa? Viiden pisteen vihje: muistatko kesän kerran kauan sitten, olikohan 1977?”

Tilanne oli vähän kuin elokuvassa Tyttö kuunsillalta (Matti Kassila - Hella Wuolijoki). Alkoi hieman polttaa, mutta ei riittävästi. Miten saada nostetuksi mieleen juuri se kesä kaikkien muiden entisten kesien joukosta?

”Kolmen pisteen vihje: kasvatustieteen appro.”

Just joo. Sellaisenkin olen joskus suorittanut. Se oli kesäyliopistossa, paikka oli Kauppakorkeakoulu. Nyt alkoi raksuttaa. Voiko tämä olla SE tyttö?

Kyllä se oli SE tyttö.

Onko kiire, ehditkö kahville? Ei Dessulla koskaan ole niin kiire, etteikö kahville ehtisi. Siinä on Ekberg melkein vieressä. Sinne. Muistan, että Ekbergillä käytiin silloin kesällä 77 monta kertaa, melkein joka päivä, kun Neidillä oli rahaa tarjota, minulla ei ollut. Iltaisin käytiin usein kaljalla ravintola Bulevardiassa, siinä lähellä sekin, vanhaa oopperaa vastapäätä.

Neiti opiskeli oikeustieteellisessä, minä historiallis-kielitieteellisessä kirjallisuustiedettä. Kasvatustiede oli molemmille sivuaine. Siellä kauppakorkeakoulun luennoilla sytyimme suhteeseen ja rilluttelimme kesän. Se oli villi kesä. Syksyn tullen suhde pikkuhiljaa hiipui, kun approbatur tuli valmiiksi. Sen koommin emme ole tavanneet.

Entinen ponnaripäinen farkkutyttö oli nyt tyylikäs lady. Menestynyt liikejuristi oli menestyvän liikejuristin näköinen, kalliin oloiset vaatteet, silmälasit ja korut ja kampaukset. Minua hän arvioi, että olenpa onnistunut säilyttämään vanhan tyylini. Ei hän sitä ääneen sanonut mutta tarkoitti selvästi nukkavierua pikkuboheemia olemustani.

Menneisyydestä ei siinä kahvikupin ääressä puhuttu sanaakaan. Pysyttiin nykyhetkessä. Mitä teet, mitä kuuluu? Puheet kesästä 77 olisivat tuntuneet kiusallisilta. Erosimme kohteliaasti kätellen: ”Hyvää jatkoa, ehkä joskus taas tavataan.”

En kehdannut kertoa, että ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun kirjoitin hänestä ja kesällä 77 sattuneesta tapauksesta blogiini. Sen mainitseminen olisi ollut aivan liian intiimiä, vaikka kirjoitinkin sen nimettömästi. Ei tyylikkäälle juristille voi muistuttaa mieleen, että ponnaripäinen Neiti kerran kauan sitten pelasti itsensä ja minut hyvin kiusallisesta tilanteesta. Se liian intiimi teksti löytyy täältä.

Kahvilassa istuttihin...

Dessutom poikkeaa aika usein Ekbergin kahvilassa Bulevardilla. Se on hyvä paikka sopia työtapaamisia. Vuoronvarausliiton toimitilat Kruununhaassa eivät ole suotuisat tapaamisiin, sillä niitä vaivaa virastoille tyypillinen kolkkous. Määrärahoja vanhojen, sinänsä kauniiden huoneiden tyylikkääseen sisustamiseen on anottu turhaan.

Bulevardin Café Ekberg on osa perinteistä Helsinkiä samalla tavalla kuin Eiffel-torni on osa Pariisia. Siellä Bulevardilla se on ollut aina, sisustus on ollut sama aina ja ystävälliset tarjoilijat ovat olleet samat niin kauan kuin mustan. Sellaista voi sanoa perinteelliseksi.

Sisään näkee kadulta, ja yleensä se on aina täynnä, mutta vapaan pöydän löytää, kun sisään menee. Jos on yksin, voi vaikkapa lukea sanomalehtiä. Jos on seuraa, se on Helsingin paras salonki viihtyä, sillä siellä säilyy yksityisyys, mutta tilanteen mukaan siellä saa helposti kontaktin myös naapuripöytään.

Ekbergillä on maine, että se on eteläisen Helsingin suomenruotsalaisten tätien kantapaikka. Maine on oikea. Myös riikinruotsalaista puheen intonaatiota kuulee usein. Läppäriä ei oikein kehtaa kaivaa laukustaan - se olisi tyylirikko.

Leivonnaisia Dessutomin pitää kolesterolisyistä välttää, mutta kahvi tuoretta ja hyvää eikä edes mahdottoman hintavaa. Onneksi kahvi ei ole ylellinen harvinaisuus, kuten vielä 1600-luvun Keski-Euroopassa, jolloin kahvi oli kallista mutta kahvilat silloinkin suosittuja kohtaamispaikkoja. Silloin niissä sai jopa poltella piippua tai tupakkaa. Sen vuoksi niistä tuli joillekin melkein kuin osa kotia. Jos ei viihtynyt kotona, kahvilassa tapasi tuttuja, niissä politikoitiin ja kuultiin juoruja.

Niinkin viisas kuin Montesquieu näki kahvinjuonnissa ivattavaa:

”Kahvia käytetään hyvin paljon Pariisissa; täällä on lukuisia taloja, missä sitä tarjoillaan. Muutamissa tällaisissa taloissa kerrotaan uutisia, toisissa pelataan shakkia. Onpa muuan talo, missä kahvi valmistetaan sillä tavalla, että se lisää niiden älyä, jotka sitä juovat: ainakin luulee jokainen niistä, jotka siitä talosta lähtevät, olevansa neljä kertaa älykkäämpiä kuin siihen tullessaan.”

 Muitakin eksoottisen kahvin hyviä ominaisuuksia mainostettiin: se poistaa aivoista höyryjä, jotka ovat aiheutuneet viinistä ja viinoista. Sen uskottiin lisäävän ruokahalua. Sen väitettiin parantavan päänsärkyä. ”Kahvi on juopon aivojentasaaja, hullun huvitus.”

Joku tuntemattomaksi jäänyt kahvikriittinen sen sijaan pauhasi: ”Kahvia käytetään vain, koska sitä kasvatetaan Aasiassa ja Arabiassa. Jos se kasvatettaisiin kotikulmilla, siitä ei maksettaisi penniäkään.”
¤
Dessutomista tuli kahvin suuri ystävä vasta kymmenisen vuotta sitten, heti sen jälkeen kun hän lopetti tupakanpolton. Jotain nautintoa sentään pitää arkipäivässä olla! Muuten olisi olo juntturaista kaiken aikaa.

Huom. Oheinen kuva ei ole Ekbergiltä eikä siinä esiintyvä mieshenkilö ole Dessutom!