Luksuselämää

Minä olen elitisti. Vietän luksuselämää. Nyt siihen kuitenkin tulee loppu.

Suomalainen puoluejohtaja on julistanut, että kulttuuri on luksuspalvelua, johon ei ole varaa. Valtion on ruvettava säästämään.

Tuhoisa elämänmuotoni on paljastunut. Olen ikäni ollut luksuksen suurkuluttaja eli tuhlaamisen ääriesimerkki. Mutta nyt valtion talous on pelastettava! Turha elitismi on lopetettava, minun on siirryttävä kunnon kansalaisten joukkoon.

Tällaisesta lupauksesta äänestäjät ilman muuta palkitsevat puoluejohtajan. Hänestä tulee seuraava pääministeri ja hänen puolueestaan voimakas vallankäyttäjä. Suomella on mahtava tulevaisuus edessään, kun taiteilijat ja muut kulttuuri-ihmiset, nuo omituiset komeljanttarit, jotka eivät ole suostuneet menemään kunnollisiin töihin, pistetään nyt järjestykseen.

Oi nouse, Suomi, nosta korkealle

Pääs seppelöimä suurten muistojen

Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle

Sa että karkoitit luksuksen

          (V. A. Koskenniemi, muistinvaraisesti)

Niinä menneinä huonoina aikoina, jolloin Suomi vielä tuhlasi taiteeseen ja kulttuuriin, meno olikin melkomoista. Suosittelen kaikkia blogin lukijoita kauhistellen tutustumaan aihetta perinpohjaisesti esittelevään dokumenttisarjaan nimeltä Sininen laulu – itsenäisen Suomen taiteiden tarina, toim. Peter von Bagh 2007). 

Tämä 12-osainen televisiosarja on juuri alkanut tulla Ylen Areenaan yksi osa kerrallaan. Se on poikkeuksellisen paljastava kokonaisuus kaikista taiteenlajeista suloisena sekamelskana. Siitä on myös paksu kirja, joka löytynee kirjastoista. Kun tämän kaiken on nähnyt / lukenut, voi rauhassa vetäytyä pois tällaisesta hapatuksesta ja ruveta odottamaan uutta uljasta aikaa, jossa säästetään pois muitakin vouhotuksia, kuten luonnonsuojelu, kansainvälisyys, humanistinen tutkimus ja yleisradiotoiminta.

Tai vaihtoehtoisesti jäät suremaan, niin kuin minä.

Sä tähdistä kirkkain, nyt loisteesi luo

sinne Suomeeni kaukaisehen!

Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,

sa siunaa se maa luksuksen.

 

Mitä kuuluu?

"Mitä kuuluu?"  

Taas kerran sain tuon kysymyksen pahaa aavistamatta vastatakseni. Se on inhottava kysymys, varsinkin jos sen esittää kutsuilla drinkkilasi kädessä nuori nainen. Sellaiselle Vietnam, Easy Rider, Arosusi tai Beatles eivät merkitse mitään, näin ainakin luulen. Mitä sellaiseen keskustelun avaukseen vastaisi? Tietäähän ne vanhojen kuulumiset.

Kysyjän tavoitteena on tietysti käynnistää amerikkalaistyyppinen kevyt small talk eli joutavanpäiväinen jaarittelu. Suomalaismentaliteetilla varustettu ei kuitenkaan aina hallitse tuollaista kommunikointia, johon luontevin vastaus olisi "mitäs tässä, ihan mukavaa kuuluu. Entäs ite?".

Käsiteltäväksi voisi ottaa säätilan. Urheilu voisi olla toinen kelvollinen aihe. Politiikkaa on syytä välttää, Trumpia lukuun ottamatta. Julkkisjuorut kelpaavat myös, samoin TV-ohjelmat, kuten Putous, Haluatko miljonääriksi ja Voice of Finland. Niistä käytävään keskusteluun voi käyttää sellaista Valitut Palat -tyyppistä kotipsykologiaa.

Ei missään nimessä saa kääntää puhetta taiteeseen, ei varsinkaan Kaurismäkeen, ellei ole vuorenvarma, että keskustelukumppani on tajunnut tapahtumien puutteen ja puhumisen niukkuuden kansallisen merkityksen. Tämä rajoitus koskee vain suomalaisia keskustelukumppaneita, ulkomaanpellet kyllä tajuavat tämmöiset (siteeraan tässä Peter von Baghin usein käyttämää termiä).

Mutta ei. Kevytrupattelun sijaan moni sortuu hämmennyksissään aloittamaan hitaan tsehovilaistyyppisen sielullisen syväluotauksen kuulumisistaan, varsinkin jos onnistunut vapautumaan miellyttämisvietin vaikutuksesta. Niin minäkin.

Kuvassa Platon ja Aristoteles. Hekään eivät olleet varsinaisia small talkin mestareita. Muistiin kirjoitetut keskustelut ovat omalaatuista vänkäämistä monimutkaisista asioista vailla minkäänlaista kepeyttä. 

Mukaan autiolle saarelle

Sodankylän elokuvafestivaaleilla Peter von Baghilla oli tapana kysyä kaikilta vierailta heti aluksi, minkä elokuvan tämä haluaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Kun häneltä itseltään kerran kysyttiin sama kysymys, vastaus kuului: John Fordin Vaitelias mies (The Quiet man - 1952).

Vaitelias mies tuli äsken televisiosta Yle-Teeman viikon klassikkona. Pitihän se taas katsoa.

Petterin valintaa pidettiin hieman yllättävänä. Miksi hän ei valinnut kirjallisen tuotantonsa keskeisintä elokuvaa, Hitchcocin Vertigoa? Tai Chaplinia, Renoiria, Felliniä, Bergmania, Godardia tai muita, joista hän niin suuresti lumoutui laajassa tuotannossaan?

Onhan Vaitelias mies ihan mahtava elokuva. Se on komediallisesti virittynyt rakkauselokuva, joka sijoittuu vanhan Irlannin maaseudulle. Päähenkilöt John Wayne ja Maureen O´Hara rakastuvat mutta kohtaavat monenlaisia esteitä. Varsin originelli irlantilaiskylän väki noudattaa ikivanhoja paikallisperinteitä. Kirkossa käydään mutta ei olla erityisen hurskaita, sillä krouvissa ryypätään portteria, välillä tapellaan, välillä petkutetaan, välillä riiataan. Lopussa pääpari saa toisensa ja kaikki nämä kultaiset ihmiset oletettavasti elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Mutta en minä tätä elokuvaa autiolle saarelle ainoaksi viihdykkeeksi valitsisi. Parempiakin tietäisin.

Tällaiset valinnat ja suosikkilistat ovat totta kai eläviä ja muuttuvia tekohetken tunnelmia. Seuraavana päivänä valinnat voisivat olla toiset, vuoden kuluttua kokonaan erilaiset.

Peter von Baghiin liitetään määritelmä "elämää suuremmat". Hän piti sen nimistä esitelmäsarjaa radiossa, ja niiden pohjalta julkaistiin kaksi paksua kirjaa. Kirjoihin hän valitsi yhteensä sata mieleistään "elämää suurempaa" elokuvaa, jotka hän kuvailee laajasti. Ehkä voisi käyttää termiä "tulkitsee", vaikka kyseessä ei ole ollenkaan tieteellisyyteen pyrkivä esitys.

Olen pitänyt tapana lukea von Baghia etukäteen aina kun listalla oleva elokuva on tulossa katsottavakseni joko televisiossa tai Elokuva-arkistossa. Kirjoitukset avaavat silmiä yksityiskohdille ja tarkentavat havainnointia. Hyödyllistä kokemuksen avaamiseksi.

Liitän Baghin listan tähän, sillä se ei varmaankaan ole kaikille tuttu. Se on aika hyvä lista (ihan kaikkia listalla mainittuja en tunne). Valinnat ovat perusteltavissa. Joitakin elokuvia minä lisäisin listalle oman mieltymykseni mukaan. Bergmanin Seitsemäs sinetti tai Kesä Monican kanssa, Zinnemannin Sheriffi, Tavianin Isäni, herrani, Fellinin Amarcord, Allenin Annie Hall jne.  Hitchcocilta pistäisin Takaikkunan etusijalle ennen Psykoa, ja jotain muuta pientä. Muutaman osaisin myös poistaa listalta, varsinkin Altmanin. Mutta nämä ovat makuasioita. Ehkä lukijoillakin olisi omia lisäys- ja poistoideoita?

Elämänpelkuri?

Ruotsalainen Nobel-kirjailija Harry Martinson kirjoitti joskus, että elokuvateatteri on "elämänpelkureitten temppeli".

Jos Martinsonin ajatus pitää reaalimaailmassa paikkansa, minä olen ollut mitä suurimmassa määrin elämänpelkuri. Tosin vuosikymmenien varrella elokuvankatseluni pääpaino on siirtynyt teattereista kotikatsomoon, omaan työhuoneeseeni, jossa minulla on suuri kokoelma DVD-elokuvia ja niiden katseluun tarvittavat välineet. Sellaisia ei Martinsonin aikaan ollut, joten on mahdotonta tietää, koskisiko hänen näkemyksensä myös niitä.

Pidän Martinsonia viisaana kirjailijana. Hän on tunnettu erityisesti Aniara-runoista ja romaaneista Nokkoset kukkivat, Hyvästi meri, Tie maailmalle ja Kulkijan pilvilinnat. Olen aika epäilevä, että niin viisas kirjailija olisi tarkoittanut elämänpelkuri-ajatustaan aivan konkreettisesti.

Olen taas vuoden vaihtumisen kunniaksi päättänyt lisätä elokuvateatterikäyntejäni. Jotain päätöksiä uuden vuoden kunniaksi on tehtävä, ja minä tulin pitäneeksi tipattoman tammikuun jo marraskuussa. Tosin se jäi viisi minuuttia vajaaksi kuukaudeksi, sillä lopetin sen marraskuun viimeisenä päivänä klo 23.55. Minun on aina ollut vaikea olla pedantti.

Päätökseni keskeisin foorumi on Elokuva-arkisto. Siellä esitetään laatufilmejä eikä siellä myydä popcornia. Eerikinkadulle minulla on myös erinomainen kulkuyhteys. Tuttu paikka jo vuosikymmeniä.

Ohimennen täytyy noteerata, että Elokuva-arkiston virallinen nimi ei enää ole Elokuva-arkisto. Jossain hallintobyrokratian uumenissa sen viralliseksi nimeksi on määrätty "Kansallinen audiovisuaalinen instituutti" eli KAVI. Tällaiset uudistukset on kuitenkin syytä jättää omaan arvoonsa. Niin teki myös Peter von Bagh, Elokuva-arkiston pitkäaikainen sielu ja voima. Pilkatkaamme byrokratiaa. Peter von Baghille se oli "valon ja varjon pyhättö, jossa nykyisyys ja menneisyys luovat mystisen ja totaalisen symbioosin".

Olen ehtinyt käydä arkistossa kolme kertaa. Erityisen hyvää teki sielulle katsoa valkokankaalta Ernest Hemingwayn ja Howard Hawksin Kirjava satama (To Have and Have Not 1944), pääosissa yksi elokuvahistorian suurimmista pareista: Humphrey Bogart & Lauren Bacall.

Nyt alkaa Marcel Carné -sarja. Huomenna menen katsomaan Täydellisen rikoksen. Torstaina olisi Sumujen laituri, mutta siihen en ehdi, sillä silloin olen menossa tärkeään tapaamiseen, joka ei ole elämänpelkureille. Viikonloppuna sitten taas jatkan.

Tässä vielä klikattavaksi nettiosoite, josta kiinnostuneet voivat tutkia, mitä aarteita Orionissa on kevään mittaan tarjolla:    Elokuva-arkisto

Filmihullun muisto

Pidän itseäni aika monipuolisesti elokuvahistoriaan perehtyneenä. Itseoppinut harrastelija kuitenkin olen, sillä minulla ei ole mitään muodollista koulutusta alalla. Paitsi että minulla on ollut yksi opastaja, jonka esitelmien ja kirjojen johdattamana olen vuosikymmeniä alaan perehtynyt. Hän on nyt poissa: Peter von Bagh.

Ensikosketus oli joskus 70-luvun alussa Elokuva-arkistossa. Kävin siellä usein, ja ohjelma koostui elokuvan tärkeistä klassikoista. Siihen aikaan oli myös elokuvakerhoja, jotka keskittyivät klassikoihin. Jopa teinien elokuvakerho veti Bio Rexin täyteen. Ensimmäistä kuulemaani Petterin elokuvaesittelyä en muista, mutta niitä kertyi suuri määrä. Sitten niitä alkoi tulla radiosta ja televisiosta. Petteri valitsi ohjelmistoa monille eri foorumeille.

Filmihullu-lehden  tilasin joskus 70-luvun puolivälissä, ja siitä asti olen ollut kestotilaaja. Petteri on ollut päätoimittaja koko ikisen ajan. Noin 35 vuoden lehdet ovat minulla tallessa kellarikomerossa isoissa nipuissa. Välillä olen miettinyt, mitä minä niille tekisin. Ei niitä pois voi heittää, mutta niitä on liikaa minun säilytettäväkseni.

Sodankylän festivaaleilla olen muutaman kerran poikennut, ja olisin mielelläni poikennut useamminkin, mutta kun se on niin kilskatin kaukana. Sen sijaan olen tarkasti tukenut festivaaliraportit.

Petterillä oli hämmentävä kyky olla innostunut aiheistaan. Se teki esitykset nautittaviksi. Samanlaiseen haltioitumiseen ei moni kykene. Minun kokemuspiirissäni muistuvat mieleen Erik Tawaststjernan Sibelius-esitelmät Yliopiston juhlasalissa  ja Rotislav Holthoerin Tutankhamon-esitelmät Egyptologisessa seurassa. Professoreita, joissa oli hehkua.

Petteri yhdisti sujuvasti kaikki taidelajit ja aikakaudet samaan pakettiin. Olin paikalla monessa nostalgiatilaisuudessa, joissa Petteri oli järjestäjänä ja juontajana. "Jäähyväiset 1970-luvulle" toi yhteen aikakauden musiikki-ilmiöt kaikilta laidoilta, rokista pelimanneihin, Suomi-iskelmistä  taistelulauluihin, Juicesta Veikko Laviin. Tilaisuudet ja myöhemmät televisiodokumentit onnistuivat nostamaan arvoon myös korkeakulttuurin jalkoihin jääneet lajit rillumareistä turhapuroon.

Ja sitten nämä kirjat. Kirjahyllyssäni on paksuja kirjoja, ja osa on lainassakin. Olen aika usein pitänyt tapana lukea ennen klassikkoelokuvan katsomista, mitä Peter von Bagh siitä kirjoittaa. Se on hyödyllinen tapa, sillä kirjassa Petteri saattaa hehkuttaa jotakin yksittäistä, nopeasti ohi vilahtavaa kohtausta, näyttelijän ilmettä, nerokasta kuvakompositiota, osuvaa repliikkiä tai muuta yksityiskohtaa. Katsoja osaa tarkkailla sellaisia  aivan toisella tavalla, kun tietää mitä odottaa. Tai sitten kirja kertoo antoisia taustatietoja tai anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisestä.

Hufvudstadsbladetin elokuvakriitikon muistosanoja lainaten: ""Himlen kan vänta (en film av Ernst Lubitsch) men Sit tibi terra levis.

http://www.filmihullu.fi/

"Kaikilla ihmisillä on syynsä"

Kaikkeen pitää varautua. Jopa sellaiseen mahdollisuuteen, että kesällä tuleekin sateinen ilta ja yö enkä voikaan käyskennellä yöjalassa pitkin ketoja ja niittyjä ja rantateitä enkä istuskella laiturilla.

Tällaista varsin epätodennäköistä vastoinkäymistä varten minulla pitää olla suunnitelma B, joka astuu voimaan, jos kesäkodissani ei ole edes vieraita viihdyttämässä. Jos on vieraita, silloin ei ole ongelmaa sateesta. Silloin saunotaan, uidaan ja istutaan iltaa grillikatoksessa. Yksin ollessa sellainen ei ole pitkän päälle mukavaa.

Suunnitelma B on perinteisesti elokuva. Nyt pitää vaan valita isosta kokoelmastani mukaan sopiva valikoima dvd-elokuvia. Valinta ei ole helppo. Mieli tekisi valita satoja elokuvia, mutta karsinta on tiukka. Otan mukaan korkeintaan 15 levyä. Niistäkin osa jää luultavasti katsomatta, jos ei ole sateisia iltoja.

Haluan aina jonkinlaisia teemakokonaisuuksia. Selailen elokuvahyllyjäni. En keksi. Istun lukemaan uutta Filmihullu-lehteä.

Siinä se on. Sitaatti Peter von Baghin pääkirjoituksessa: "Kaikilla ihmisillä on syynsä".

Minäpä otan mukaan nipun Jean Renoirin elokuvia! Niitä en ole aikoihin tullut katsoneeksi. Sitaatti on Renoirin elokuvasta "Pelin säännöt". von Bagh kirjoittaa, että Renoir oli "- - aidosti dionyysinen filosofi" ja että tuo siteerattu lause on "- - syvällisin ja tosin koskaan valkokankaalla kuultu lause". Täsmälleen niin.

Valitsin mukaan Pelin sääntöjen lisäksi Renoirin elokuvat Suuri illusioni, Elena ja miehet, Aamiainen ruohikolla ja Onnen hetkiä.

Siinä kesän elokuvateemani numero 1. Minulla on syyni Renoir-ihailuun, mutta se on liian pitkä tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

-  - 

Teemaksi numero 2 olin aikeissa valita Felliniä, mutta tulin katumapäälle. Fellinin karnevalistiset spektaakkelit - sellaiset kuin Amarcord, Rooma, Giulietta ja viettelykset, Ihana elämä ja muut - taitavat olla vähän yhteen sopimattomia pirkanmaalaisen maalaismaiseman ja kesäyön tunnelman kanssa.

Päädyin Ingmar Bergmaniin. Häneen päädyn aina, koko ajan uudestaan ja uudestaan. Hänen elokuvansa ovat minulle ehtymätön aarreaitta. Minulla on aivan erityinen syyni Bergman-ihailuun, mutta se on vielä pidempi tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

Ylen uutisissa kerrottiin eilen, että Tukholmassa on museo, jossa on näyttely ruotsalaisesta "synnistä", tästä myytistä, jonka mukaan Ruotsi oli vapaan seksin, paljaan pinnan ja villien vaaleiden naisten tyyssija. Ohjelman mukaan Bergmanin 50-luvun elokuvilla oli osuutta myytin syntymiseen.

Nyky-näkökulmasta tuo tuntuu liioittelulta. Varsin kesyjä ovat Bergmanin elokuvat olleet tästä näkökulmasta. 50-luvulla taisi olla toisin. Täytyy käydä näyttelyssä, kun menen käymään Tukholmassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Minut houkuteltiin sinne Rolling Stonesien konserttiin.

Bergmanin suuresta tuotannosta valitsin niitä, joita en ole aivan äskettäin katsonut. Valituksi tulivat Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Kesäyön hymyilyä, Mansikkapaikka ja Puhumattakaan naisista.

Tuossa on vasta kymmenen. Haluan 15. Valinta jatkuu.

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

Elokuvia kaikille

Dessutom oli noin 15-vuotias syttyessään elokuvien lumoon. Samoihin aikoihin innostus syttyi myös kirjallisuuteen ja rock-musiikkiin. Filmi- ja kirjallisuushullu hän on vieläkin, rock on hiipunut ja musiikkikiinnostus siirtynyt kohti klassista.

Elokuvainnostuksen alku oli 60-luvun loppupuolen elokuvakerhossa, joka kokosi Jyväskylän teini-ikäisiä ja opiskelijoita salit täyteen. Toiminta oli vilkasta ja tarjonta korkeatasoista - näin jälkeenpäin tarjontaa voisi luonnehtia jopa huipputasoiseksi, sillä melkoinen määrä elokuvataiteen klassikoiksi osoittautuneita teoksia tuli nähdyksi.

Sama jatkui, kun Dessutom muutti Helsinkiin opiskelemaan. Löytyi Elokuva-arkisto, joka toimi Savoy-teatterissa ja myöhemmin Korkeavuorenkadulla, siinä missä nykyisin on Kom-teatteri. Oli kaupallistakin tarjontaa. Bio-Biossa, siinä missä nykyisin on ravintola Virgin Oil, esitettiin lauantaisin iltapäivällä toivesarjana merkkielokuvia. Sali oli aina täynnä.

Tällä(kin) alalla on tapahtunut kulttuurin murros huonompaan, suorastaan romahdus. Enää ei ole elokuvakerhoja, ei suosikkisarjoja. Klassikkoelokuvia ei enää näe valkokankaalla. Ylen Teema-kanava on hyvä korvike, mutta katselua televisiosta ei voi verrata siihen yhteisölliseen kokemukseen, kun ihmiset kokoontuvat pimeään saliin valkokankaan eteen. Elokuvakerhoissa kokoonnuttiin vielä elokuvan loputtua keskustelemaan koetusta ja jatkettiin usein pienemmissä porukoissa, monesti ihan kahden kesken…

Nykyisin elokuvateatterit ovat enemmänkin nuorison pop corn -paikkoja, joissa taustalla esitetään jotain kaupallista bulkkituotetta.

Dessutom luki äskettäin Virke-lehdestä Peter von Baghin haastattelun, jossa aiheena oli nuorison elokuvallinen yleissivistys. Se näyttää huonolta. Kouluissa elokuvakasvatus ei elä, eikä tarjontaa ole missään.
Elokuvahistorian professori von Baghia pyydettiin haastattelussa laatimaan viisikohtainen lista elokuvista, jotka hän näyttäisi 15-vuotiaille nuorille. Tässä tulos:

1. Risto Jarva: Jäniksen vuosi (”ekologisen näkökulman takia - liikuttava ja kaunis elokuva Suomen luonnosta, kuvaus luonnon ja teknistyvän yhteiskunnan taistelusta, kertomus yksilön vapaudesta”).
2. Carol Reed: Kolmas mies (”herättää mielikuvan siitä, miten sota pirstoo ihmiset”).
3. Jacques Demy: Cherbourgin sateenvarjot (”laulu rakastamisen vaikeudesta. Taivaassa päätetty liitto menee pieleen elämän olosuhteiden takia. Kiinnostava myös siksi, että se on kokonaan laulettu musikaali”).
4. Federico Fellini: La strada (”valtavaa, myytin tasolle ulottuvaa runollisuutta ja voimaa, kaunis satu kolmesta kiertävästä esiintyjästä”)
5. Stanley Kubrick: Tohtori Outolempi (”terävyytensä säilyttänyt, hauska elokuva vakavasta aiheesta, atomipommin uhasta”).

Dessutom pitää Petterin listaa onnistuneena. Siinä on elokuvahistoriallisen näkökulman lisäksi pedagoginen näkökulma, joka ottaa huomioon yleisön kehitystason, kaksi sukupuolta, kotitaustoista johtuvat monimutkaiset soveliaisuusnäkökohdat ym.)

Dessutom jäi miettimään, miten hän jatkaisi listaa. Tässä miettimisen tulos ilman perusteluja.

1. Charles Chaplin: Diktaattori
2. Alfred Hitchcock: Takaikkuna
3. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen
4. Arthur Penn: Armottomat
5. Jean Renoir: Suuri illusio
6. Jaques Tati: Enoni on toista maata
7. Franqois Truffaut: 400 kepposta
8. Billy Wilder: Piukat paikat
9. Fred Zinnemann: Sheriffi
10. Milos Forman: Yksi lensi yli käenpesän

Taide ja viihde - osa 2

(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.

Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Niskanen, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.

Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.
Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.
Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.