Savua ilman tulta

Puhuttiin tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa istuttiin.

Outoa siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.

Savuttomatkin siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko, jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.

Tupakkakellarissa minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean. Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.

Kävi taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.

Minä olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita. Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin, että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Varttuneessa iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja konjakin seuraksi.

Sitten oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös erityisen juhlallisia savukkeita.

Minä erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.

Tupakkakellarin nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat kahjot.

Jotain outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi. Paremmaksi.

Me varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita, jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen merkki.

Ja naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.

Tiukka linja

Syksyllä lääkäri kysyi, millä konstilla olen onnistunut vähentämään painoa. Hän selvästi epäili, että olen käyttänyt jotain ihmedieettiä, jolloin muutos ei jää pysyväksi. Karppausta tai jotain sellaista.

Olen kerran kokeillut karppausta. Söin vain lihaa, kalaa, kanaa ja kasviksia. Se oli suunnilleen 15 vuotta sitten ja kesti reilun viikon. Siinä ajassa paino ei ehtinyt pudota yhtään mutta totaalisen ummetuksen se aiheutti. Se riitti. Muita dieettejä en ole kokeillut.

Alkoholi lihottaa. Siitä voisi logiikan sääntöjen mukaan päätellä, että alkoholin puute laihduttaa. Mutta ei sekään minuun tepsinyt. Noin 10 vuotta sitten olin reilun vuoden ajan totaalisessa alkoholilakossa, mutta ei se painoon vaikuttanut yhtään mitään. Sitten palasin entiseen, jossa kalja ja siideri kelpaavat, mutta ei sekään vaikuttanut painoon yhtään mitään. Olen vähän ymmälläni.

Olen aina ollut kallellani kasvisruokaan. Se sai alkunsa opiskeluvuosina, kun asuin kollektiivissa, jossa kasvissyönti oli arvossaan. Ei niin että se olisi ollut tiukka ideologia vaan suuntaa antava pyrkimys. Porukassa oli kokkiopiskelija, joka johti touhua. Oli osaamista ja ruoat olivat monipuolisia ja maukkaita.

Nykyisin syön kalaa ja kanaa mutta harvoin lihaa. Yhden grillimakkarankin syön kesässä, yleensä juhannuksena. Makeiset, limsat, pizzat ja muut pikaruoat eivät kelpaa ollenkaan. Silti on ylipainoa niin että lääkäri aina huomauttelee.

Mistä siis on kysymys, että nyt lääkäri kysyy, miten olen painoa vähentänyt? Liikuntakaan ei ole selitys. Olen aina kävellyt kaupungilla, työmatkat ja muut. Muutama vuosi sitten sain impulssin lisätä liikuntaa, mutta se ei jäänyt pitkäkestoiseksi.

Vastaus on juusto.

Lopetin pistämästä juustoa leivän päälle. Tilalle olen pistänyt kurkkua, tomaattia tai kalkkunaa. Muuta selitystä en painon vähentymiselle keksi. Olen ollut juuston suuri ystävä. Viipaleet taisivat olla aika paksuja. Nyt olen pärjännyt ilman kohta kaksi vuotta. Vaikutukset huomaa jo lääkärikin.

Takavuosina minulla oli Eeva-niminen työterveyslääkäri (Tästä olen kirjoittanut ennenkin monta kertaa, ks. aihelistan otsikko Eeva-lääkäri). Hän määräsi nimensä perinteiden mukaisesti minulle omenan syötäväksi joka päivä. Yritin mutta aika äkkiä se unohtui.

Eeva-lääkäri oli tarkka mittausten ja punnitusten kanssa. Kerran hän kysyi, kumpi olisi minulle mieluisampi vaihtoehto, vähentää painoa vai kasvaa lisää pituutta. Molemmat vaihtoehdot kelpaisivat, kunhan taulukon mukaiseen pituuden ja painon indeksiharmoniaan pääsen.

Kuvan taulukosta se indeksi on nähtävissä. Vielä on matkaa. Tiukka linja jatkuu ja juusto pysyy poissa.

Laiskuus

Sanomalehti osaa sitten välillä olla ärsyttävä. Tänään se julkaisi ihan kuin kiusallaan kuntoilujuttuja. Juuri kun minä koen sisäisiä kouristuksia kuntoilun puutteesta.

On kamala pakkanen, toistakymmentä astetta. Ei sellaiseen voi ulos lähteä. Pysyn sisällä. Onneksi minulla on ne Vanhan ylioppilastalon joulumyyjäisistä ostetut villasukat. Muistan lämmöllä villasukkakauppiasta, jonka koju sijaitsi juuri siinä Musiikkisalissa, jonka ylioppilaskunta on nyt päättänyt kaupallisista syistä poistaa musiikkiryhmien käytöstä. Mutta en usko, että siellä tulevaisuudessa myydään villasukkiakaan. Se on liian pientä bisnestä rahanhimoisille.

Nyt moni karaistunut maaseutulainen lukee blogiani huvittuneena. Toistakymmentä astetta eikä voi mennä ulos. Näin se vaan on. Silmistä vuotaa vettä ja yskittää. Ei se näin ollut lapsena. Hiihtoreissuilla Jyväskylän Laajavuoressa ja Tuomiojärvellä oli varmaan kaksikymmentä ellei kolmekymmentäkin astetta, eikä haitannut yhtään.

"Lenkkeilijän vai laiskimuksen geenit?", otsikoi Lehti ja pisti kuvaksi lenkkitossut. Tekstissä selostettiin tutkimuksia, joiden mukaan on geeneistä kiinni, kuka jaksaa lenkkeillä ja käydä kuntosalilla ja kuka ei. Oli rottakokeitakin tehty. Kuvassa Oblomov, geeniveljeni laiskuudessa. 

Minun kuntoiluni on siinä, että kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin. Paitsi pakkasella. En kävele hikivauhtia. Poikkean melkein aina jossakin: Suomalaisessa tai Akateemisessa kirjakaupassa, Kymppikirjastossa, kahvilassa...

Aivan kuin ärsyttääkseen Lehti julkaisi myös jutun "Mies talviunilla".  Siinä kerrottiin miehestä, jolla on talvisin nukkumisongelma. Minulla ei ole yhtä pahaa ongelmaa, mutta talvi ei minuakaan piristä. Paljon parempi oli syksy, juuri sellainen harmaa, kostea, hämärä ja leuto kuin tuo juuri päättynyt.

Kaiken huipuksi Lehti julkaisi kunto-ohjelman sohvaperunoille. Siinä ensimmäisenä kohtana kehotettiin menemään ulos ja tekemään joitakin helppoja puhdetöitä, kuten pihatöitä tai lumen kolaamista.

Just joo. Menisinkös kolaamaan Töölöntoria? Ensinnäkään inulla ei ole kolaa eikä torilla lunta kuin pari senttiä.

Lehden jutut eivät ehkä ärsyttäisi niin, jos ne eivät olisi sattuneet aika herkkään hetkeen. Minä nimittäin varasin juuri äskettäin ajan lääkärin vuositarkastukseen. Edellisestä vuositarkastuksesta on kolme vuotta. On tainnut tulla hieman viivytellyksi.

Enää tarkastajana ei ole edes vanha tuttu Eeva-lääkäri, josta olen aikaisemmin moneen kertaan kirjoittanut (ks tästä vierestä tunniste "Eeva-lääkäri"). Hän on vaihtanut työpaikkaa. Ensin pitää käydä laboratoriossa. Sen vuoksi minä aloitan heti ruokavalion, ettei taas tule kolesteroliongelmia. Juusto pois, makkara pois, jäätelö pois yms. Jos pidän tiukkaa itsekuria, eiköhän kolesteroli kolmessa viikossa tokene kelvolliseksi? Nuo alussa mainitsemani kouristukset kuntoilun aloittamisesta jäävät kyllä toteutumatta niin kauan kun pakkaskausi jatkuu.  

Kuvassa lenkkitossuni todisteeksi, että kyllä aikeita kyllä on.

Houkutus ja torjunta

 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.

 

 

 

 

Nuori ja notkea

 

Kävin jokin aika sitten työterveyslääkärillä. Jännitin turhaan. Eeva-lääkäri, jonka piinallisiin kysymyksiin  elämäntavoistani olin taas varautunut, olikin jatkokoulutuksessa. Sijainen oli nuori nainen ja paljon lempeämpi. Ei kysellyt kiusallisia. Sellaisista pidän.   

Hän oli sitä mieltä, että niskani ja selkäni ovat fysioterapian tarpeessa. Tänään sitten olin ensimmäistä kertaa kidutettavana. Minusta tehdään uudestaan nuori ja notkea. Työnantajan maksettavaksi menee kolme ensimmäistä käyntiä. Sen jälkeen maksan itse, mutta Kela korvaa jonkin osan.  

Oli testaamista: taivuttelua, venyttelyä, punnerrusta, kyykkyä, puntteja. Myöhemmin tulee myös akupunktiota. Vaikeinta oli pärjätä tempuissa ison pallon päällä selällään. Vatsalihaspunnerrukset sujuivat paremmin.  

Hiki siinä touhussa tuli. Nyt ovat reisilihakset kipeät. Kävely on vaikeaa. Niin pitää ollakin, vakuutti terapeutti. Menee kuulemma ohi. "Kärsimyksen kautta voittoon", lohduttaa Raamattu.  Jatkuu viikon kuluttua.  

Kuvaa katsomalla saa aavistuksen siitä kaikesta piinasta, mihin jouduin.

(Kuva: Amanda Vähämäki)
 

Voi luottaa

         

"Älä ikinä luota kasvissyöjiin." Näin kuului repliikki äsken televisiossa päättyneessä elokuvassa Notting Hill (ohj. Roger Michell 1999).  

Elokuva on yksi onnistuneimmista uusista romanttisista komedioista - siis ihan kelvollinen kriittisenkin katsojan hengenravinnoksi. Repliikki vaan tuli vähän huonoon aikaan, sillä olen aikeissa pitää kasvisruokadieetin.  

En ole aatteellinen vegetaristi - ei dieetti siitä johdu. Minulla sattuu olemaan hyviä kokemuksia. Opiskeluvuosina asuin muutaman vuoden kommuunissa, jossa yksi asukkaista oli kokkiopiskelija. Hän oli erikoistunut kasvisruokiin ja hän johti porukkamme ruokataloutta. Siinä opin arvostamaan kasvisruokia. Enkä tarkoita mitään itulautasia vaan kunnolla valmistettuja, monipuolisia aterioita.  

Palasin juuri Saksan-matkalta. Reissussa rähjääntyy, varsinkin Saksan-reissulla, kuten kaikki siellä käyneet tietävät. Ainakin minulle käy Saksassa aina niin, että tuttavia tavatessa ja hotellielämää viettäessä ruokailu ei mene aivan Pekka Puskan lautasmallisuositusten mukaan. Makkaraa ja kyljystä riitti ja olut vaahtosi.  

Nyt on aika korjata kolesterolitaso, siksi dieetti. Varmemmaksi vakuudeksi edessäni on tammikuussa käynti työterveysasemalla. En välittäisi enää koskaan kuulla Eeva-lääkärin hymähdystä  selityksilleni, miksi edellisellä käynnillä asetetut tavoitteet eivät ole toteutuneet.  

Aikanaan 1980-luvulla poikkesin silloin tällöin Korkeavuorenkadulla sijaitsevaan Kasvisravintolaan. Se oli silloin kaupungin ainoa. Nyt sellaisia on useita, myös vegaaneille. Monissa etnisissä ravintoloissa listalla on myös kasvisvaihtoehtoja. Näihin paikkoihin aion nyt käydä tutustumassa.  

Pari kolme viikkoa, joulun aluspäiviin asti, aion sulkea suuni kaikilta makkaroilta, kyljyksiltä ja pihveiltä ja niiden muunnelmilta. Eikä projekti ole mitenkään vastenmielinen. Tähän päätökseen voi luottaa, Notting Hillin repliikki on pelkkää pahaa puhetta ja panettelua.   

Kuvassa Erik Enrothin maalaus Lihaa (1953)  

  

 

Pöljä mies II

Ensikäynti kesäkodissa talven jälkeen toi tietoisuuteen asian, jonka mieluummin olisin unohtanut.

Lapiolla yritin vähän muokata yrttitarhaani ja haravalla huiskia kekoon viime kesän koivunlehtiä. Nyt ovat hartiat ja käsivarret arat, ettei meinaa takkia saada päälleen puetuksi. Kirveellä yritin vähän pilkkoa koivuklapuja ja kerätä niitä pinoon. Nyt ristiselkä kipuilee, ettei meinaa sängystä ylös päästä. Vähän yritin kyykistellä repiäkseni irti viime kesän kuivuneita korsia. Nyt ovat reidet kankeat, ettei meinaa kävelemään päästä.

Olen siis rapakunnossa.

Tämän tiedon havainnollinen kokeminen tuottaa päässä vielä enemmän kipua kuin lihaksissa. Missä se sanottiinkaan, että tieto tuskaa lisää?

Uutta tämä ei ole - sama toistuu joka kevät. Ihmetellä täytyy, miksi minä pöljä päästän itseni rappeutumaan joka ikinen talvi. Syksyllä oli aikomus pitää huolta kunnosta. Ostin suksetkin ja aloin hiihtää Keskuspuistossa. Aika vähiin jäi - ei tullut 100 km täyteen.

Työmatkojen kävely on ainoa melko säännöllinen liikuntani. Töölöntorilta Kruununhakaan on matkaa yli kaksi kilometriä. Tänä talvena tuli kuitenkin aika paljon poikkeustilanteita, jolloin kävely ei käynyt. Välillä kadut olivat lumesta tukossa, välillä hengenvaarallisen liukkaat. Sitten nyrjähti nilkka, sitten tuli flunssakuume, sitten pitkittynyt yskä (vaivaa vieläkin).

Kaupungissa asumisen harmillinen puoli kunnon ylläpitämisen kannalta on se, että luontevaa hyötyliikuntaa on vaikea keksiä. Voin toki välttää hissiä ja nousta portaita pitkin, mutta en oikein voi ottaa lumilapiota ja mennä lumitöihin Töölöntorille. En oikein voi ryhtyä talon korjaus- tai kunnostustöihin, sillä huoltoyhtiö tekee ne. En oikein voi ryhtyä mihinkään arkityöhön, liikuntaa saadakseni pitää aina lähteä johonkin kauas, ja siinä itsekuri helposti pettää. 

* * * 
Kaiken harmin lisäksi lähestyy se tuomion päivä, jolloin minun on taas määrä mennä Eeva-lääkärin puolivuotistarkastukseen. Minulla on tarkat ohjeet ja tavoitteet, joiden mukaan olisi pitänyt elää. Viikon tai pari viime käynnin jälkeen niitä onnistuin kohtuullisesti noudattamaankin. 

Vaaka minulla on kylpyhuoneessa, mutta kertaakaan en ole sille astunut. Miksipä astuisin, sillä housunkauluksen kireys kertoo kaiken tarvittavan. Jos painossa on tapahtunut muutoksia, niin ei ainakaan tavoitteeksi asetettuun suuntaan. Vaaka vain lisäisi tiedon tuottamaa tuskaa, ei sitä pidä tahallaan kasvattaa.

Eeva-tohtori määräsi omenoita välipalaksi. Alussa se sujui hyvin, sitten huonommin, nyt taas hyvin. Omenoita on iso kassillinen odottamassa. Syön niitä nyt joka päivä. Ehkä ne ehtivät tepsiä ennen tarkastusta.

Eeva-lääkärin vastaanotolle menoa olen ennenkin pelännyt, ja syystä. Siitä muistikuvia täällä .
(Kuvassa omenapuu kukkii Längelmäveden kesäkodissani alkukesällä 2010).

Tabut

Muutama päivä sitten satuin huomaamaan A-studiossa käynnissä olevaan väittelyyn D-vitamiineista. Studiossa oli kaksi setälääkäriä ja kaksi tätilääkäriä, ja he olivat erimielisiä siitä, kuinka paljon vitamiinia ihmisen tulisi syödä. 

Tätilääkärit olivat tiukempia. Heidän mielestään sopiva annos olisi 7,5 mikrogrammaa tai jotain niillä paikkeilla. Setälääkärit pistivät paremmaksi ja luku oli ronskisti jopa 100. Molemmilla oli tukenaan vakuuttavia tutkimustuloksia.

Kumpaanko luottaisin?

Nyt pitää ensimmäiseksi sanoa, että minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tällaisia kysymyksiä. Aloin kammota lääketiedettä jo vuosikymmeniä sitten, kun tulin silmäilleeksi aikakauslehtien Lääkäripalstoja. Kun luin kuvauksia tautien oireista, havaitsin itsessäni kaikkien tautien oireet aivokasvaimesta struumaan ja kuristustaudista kihtiin. Siinä vaiheessa sain palstoista tarpeekseni, kun havaitsin itsessäni kohdunkallistuman oireita. Päätin kerta kaikkiaan lopettaa lukemisen. Päätökseni on pitänyt. 

Kun tieto puuttuu, pitää väittelijöiden luotettavuutta arvioida muilla perusteilla. Käytettävissä oli vain yksi: uskottavuus esiintyjänä.

Setälääkärit olivat selkeitä, lyhyesti kantansa ilmaisevia, jämptin oloisia. Tätilääkäreillä oli enemmän lörpöttelyn makua, puheenvuoron ydin kätkeytyi sanojen sekaan. Setien ilme- ja elekielessä oli kuitenkin lievää ylimielisyyttä, jonka vuoksi tädit jäivät alakynteen mutta saivat sympatiapisteitä. Setien isolla mitalla roiskaistu pillerimäärä herätti epäilyn, että ovatkohan nämä taas jotain lääketehtaan maksettuja markkinamiehiä, joiden tehtävä on saada pillerikauppa vetämään. Tädit vaikuttivat rehellisemmiltä.

En ollut ennen A-studiota havainnut, että vitamiineihinkin liittyy tällaisia ongelmia. Oma käyttöni on ollut lähempänä tätilääkäreiden suositusta, sillä en ole tietääkseni koskaan aikuisiässäni syönyt minkäänlaisia vitamiinipillereitä. Enkä juuri muitakaan pillereitä. Kun flunssa iskee, otan Buranaa, jos oikein paha flunssa iskee, otan lisäksi kuuman rommitotin.

Lääkäri-Eeva on kyllä määrännyt verenpainelääkkeen. Sähköposti tuputtaa sinisiä pillereitä, ja Eevakin niiden tarpeesta kyseli. Katsotaan nyt.

Lapsena tuli tutuksi hyvä lääke, joskin pahanmakuinen, mutta pahaa oikean lääkkeen tulee ollakin. Hota-pulveri paransi ja sopi villeille pojille, sillä paperipussin kyljessä oli intiaanipäällikön kuva. Mutta Hotaa ei ole enää.

Loistava sihteerini Vuoronvarausvirastossa, neiti B, väittää olevansa huolissaan kunnostani. Viimeksi hän yllytti minut maistamaan purkistaan ternimaitotabletin. Hän väitti sen auttavan moneen vaivaan, esim. röpöttävään vatsaan. Otin yhden - se ei ollut pahanmakuinen. Vaikutuksesta en nyt osaa sanoa. Ehkä pitäisi ottaa enemmän. Takavuosina hän tyrkytti minulle kapseleita nimeltä Pre Glandin. Niitä söin monta pakettia. Viimeksi neiti B. toi minulle pullon apteekkisampoota, kun väitti havainneensa hilsettä olkapäilläni. Hän myös toruu minua kynsien pureskelusta (siis omien kynsieni, en hänen!. Hän on uhannut hankkia jotain pahanmakuista ainetta kynsiini, ellen lopeta.

Neiti B:n mielestä olen väsyneen oloinen. Minä vastaan, että kyseessä on vain tällaisille varttuneessa iässä oleville herroille tyypillinen vaiva nimeltä silmäluomilupsaatio, eikä se ole vakavaa. Paranee pienillä torkuilla. Sitä tarkoitusta varten virastomme kirjaston takana olevassa varastossa on vanha sohva. On myös torkkupeitto (sen olen hankkinut omilla varoillani - en veronmaksajien, kuten eräät).

Vaarallinen paikka

Edellisellä kerralla kirjoitin korruptiokeikasta ravintola Manalassa. Kirjoituksen lopussa lupasin palata aiheeseen ja kirjoittaa Jaskan grillistä, joka sijaitsee Manalan ulko-oven edessä.

Hieman kaduttaa, että lupasin, mutta täytyy pitää lupaus. Katumus perustuu siihen, että olen pitkään vältellyt asioimista mainitussa grillissä. Välttely taas perustuu henkilääkärini Eevan tiukkaan suositukseen - määräykseen? - että minun pitää syödä omenoita ja pysyä etäällä nakkikioskeista (eli snägäreistä, kuten minua urbaanimpi väki niitä kutsuu). 

Eeva-tohtorin määräyksen takana ei suinkaan ollut huoli siitä, että joutuisin nakkikioskin jonossa tappeluun, mikä sinänsä on alituisesti vaaniva vaara Jaskan grillinkin öisessä jonossa kuten Suomen kaikkien nakkikioskien jonoissa. Nakkikioskitappeluthan ovat, kuten tiedetään, pysyvä osa elävää suomalaista kansanperinnettä. 

Eeva-tohtori oli huolissaan kolesterolistani.

Niinpä en ole pysähtynyt Jaskan grillille pitkään aikaan, vaikka siitä ohi usein kävelenkin, sillä se sattuu sijaitsemaan kotimatkani varrella keskustasta Töölöntorille. En ole tarkistanut asiaa, mutta olen aika varma, ettei siellä myydä omenoita.

Sen sijaan siellä myydään suuria ja rasvaisia annoksia, ja kauppa käy hyvin öiseen aikaan. Asiakkaita tulee paljon siitä kulman takana sijaitsevasta talosta, jossa on 14 pylvästä ja leveät portaat. 

Grillin omistajan kaupallisesta hoksaavuudesta todistaa, että asiakaskunta on hyvä myyntivaltti. Niinpä ruokalistan annosten nimet ovat osa suomalaista poliittista historiaa. Viereinen kuva ei ole kovin terävä, mutta klikkaamalla sen saa suuremmaksi ja ehkä lukukelpoiseksi. Tutunnimisiä annoksia löytyy.

Muutama vuosi sitten satuin lukemaan New York Timesin matkailutoimittajan Helsingin-reissulta kirjoittaman jutun. Hänkin oli päätynyt yöllä Jaskan grillille. Tallensin kirjoituksen mutta en tullut merkinneeksi muistiin päivämäärää enkä ehdi nyt etsiä. Liitän jutun tähän:

Helsinki´s Grub Club


Each night in Helsinki, Finland, a random assortment of people, from celebrities to the living dead, line up in front of a tiny metal hutch tucked behind the Finnish parliament building. Inside the kiosk sits an old woman sporting granny glasses and a Soviet-era dye job that tints her hair an iridescent tangerine. Two outsize condiment dispensers hang, udderlike, from the ceiling; meat patties in puck form are lined up in front of a grill. The Finns have a word for their proudest national characteristic: sisu, or, roughly, “guts.” It takes sisu — a lot of sisu — to eat at Ykkos Jaskan Grilli.


I first learned about Jaskan Grilli at a bar called Tori, in the Punavuori district, Helsinki's pleasantly chill answer to Manhattan's West Village. Lotta, a stylish young Finn, explained the basics: The Grilli has been around for about 25 years, it opens at 7:30 p.m. and closes at 4:30 in the morning, and it's where everyone goes when the bars close. It's known for sandwiches crammed with ambiguous meat stuffs and covered in outlandish quantities of raw garlic. “If you were to hang out at Jaskan Grilli for two weeks, you would meet the who's who of Finland,” she said. “And the who's not.”


Lotta's boyfriend and his mates, a boisterous group ranging in age from 22 to 50, tried to convey to me the peculiar genius of Jaskan's. Apparently there are two traditions. You buy a half liter of milk to wash down your sandwich. And you fight. Fight? “Yes, normally, there is always a fight,” said one of the friends, a television cameraman in his 40s. “A good fight. Then you hug a little bit, and go have some sausage and milk.”


“It's drunk food,” said a banker. “Gourmet crap, I call it,” chimed in another. They all started talking at once. On many nights, some farmer will drive from more than 100 miles away just to get his fix. On weekends, the queue can extend more than 300 feet. One time the filmmaker Renny Harlin supposedly offered to buy everyone a sandwich if he could jump the line. “Everyone is in the same mood,” a Swedish businessman said. “A lot of after-parties start there. Place to pick up girls, also.”


At 2 a.m., we headed over. Lotta began to translate the menu. The first item is “hot dog.” After that, things get esoteric. There is the famous Jaskan Special (meat pie, beefsteak, ham patty, sausage), and the infamous Kannibal (big meat pie, beefsteak, fried egg, two ham patties, ham, sausage and all 14 condiments), from which I'm told no one has ever returned alive. The other items are named after celebrity regulars: the Tarja Halonen, for the Finnish president; the Kansalainen, after Tapani Kansa, a Finnish crooner; and my favorite, the Salarakas, or “Secret Lover,” in honor of the salacious tabloid speculations surrounding a prominent Finnish businessman.


The ancient server, Aliisa, chatted with us. Old Jaska, who started the Grilli, sold it 16 years ago. (Where is he now? “He likes to go on vacations in Thailand.”) Aliisa has seen year after year of Finns sidle up to her window. “They come to tell me they're pregnant, to show me their baby. Now their children come.”


At that moment, a middle-aged man in a two-tone windbreaker wandered up. He wouldn't have been especially notable but for his young companion, who held up an umbrella for him, sheltering him from the rain. “He is the Dr. Phil of Finland,” Lotta whispered. “He had a TV show for a few years, but they canceled it, because no one in Finland has any problems.” I asked him about his Grilli habit. “I come once a week,” he said. “What they do here is garlic. Fresh garlic. You eat it and can never speak to another person thereafter.” He quickly became grand. “Before McDonald's came to our country, it used to be there was a grilli on every corner. Every country has its own fast food that was destroyed by American cultural imperialism!” He laughed, then bade us good night.


My experience in the notorious queue had been so civilized. But I'd been warned that times had changed. Fights at Jaskan Grilli were rare now, the milk on offer lactose-free. I shouldn't have worried, though. Two hulking Mafioso types exited a taxi and lurched toward us. I turned and thanked Aliisa and started to walk away. “Thank you very much,” one of the men mimicked, in an admirable approximation of my mid-Atlantic wheedle. I wanted to turn and give him a special greeting from Brooklyn, but I kept walking. My sisu failed me, I suppose.

Eeva ja omena, osa 3

Dessu on nyt käynyt siellä lääkärillä. Ei ollut mukavaa.

Kummallisesti siinä lääkärin katsastuskonttorissa menettää viimeisetkin rippeet arvovallastaan. Dessutom on tottunut työssään, että hänellä on auktoriteettia, häntä kuunnellaan, häneltä kysytään neuvoa, hän neuvoo, päättää, käskee, joskus jopa moittii. Mutta Eeva-lääkärin edessä alushoususillaan hän tuntee itsensä täydeksi reppanaksi, joka ei mihinkään kykene eikä osaa tehdä mitään oikein. Täysi tohelo. Tauluista Dessu on nähnyt samanlaisia tunnelmia viimeisellä tuomiolla rimpuilevilla syntisillä. Olisikohan missään muualla?

Silti Eeva-tohtori on ihan ystävällinen ja asiallinen ihminen.

Olin salaa mielessäni toivonut, että Eeva-tohtori riemastuisi tiedosta, että olen huhtikuun jälkeen laihtunut yhden kokonaisen kilon, ehkä aavistuksen verran ylikin. Että Eeva onnittelisi hyvin hoidetusta laihdutusprojektista ja sanoisi, että nytpä kaikki on kunnossa. Mutta ei onnitellut, ei sanonut. Sanoi vaan: ”Jaaa-ha.” Ja katsoi jotenkin vinosti ja raapi pitkään niskaansa. Ja alkoi kysellä aika intiimejä. Teki mieli pikkuisen valehdella, ja valehtelinkin, yhdessä kohdassa.

Mikään ei tunnu lääkäreille riittävän. Ainoa kehu tuli siitä, että tupakka on pysynyt poissa suusta jo kymmenen vuotta.

¤ ¤ ¤ 

Nyt sitten jatketaan laihduttamista, lenkkeillään, syödään omenia (jos haluan mieluummin appelsiineja, mandariineja, päärynöitä, niin hyvin sopii), jätetään sokeri vähemmälle, jäätelö kokonaan pois, olut vähemmälle, lisätään kasviksia, kalaa. Tavoitteeksi asetettiin, että keväällä seuraavassa katsastuksessa paino on alentunut viisi kiloa nykyisestä. Verenpainelääkkeen syöntiä jatketaan mutta kolesterolia vielä tarkkaillaan.

Eeva käskee, Dessu tottelee - ainakin yrittää totella. Ajatus tulevaisuudesta Sumo-painijana ei ole kiehtova. Lehdistä luen hyviä niksejä, jotka ”takuulla tehoavat”. Pitäisiköhän perehtyä tarkemmin? Kuvassa on perinnetietoa, se on 60 vuoden takaa. Vaikuttaa lupaavalta. Täytyy käydä apteekissa kysymässä.

Kalsareita ostamassa

Dessu kävi vaateostoksilla. Paikaksi valikoitui Stockmann, kuten niin usein ennenkin. On vähän hämärä juttu, miksi aina juuri Stockmann, eivät tavarat siellä poikkea muiden tavaratalojen tarjonnasta kuin korkeintaan hinnaltaan, ja siinäkin huonompaan suuntaan.

Selitykseksi ei kelpaa, että Stockmann sijaitsee sopivasti työmatkani varrella. Niin sijaitsee Sokoskin, ja moni muu. Sokokselle minulla on jäsenkorttikin, joka tuottaisi bonuksia.

Tavaratalot ovat Dessun mielestä epämiellyttäviä paikkoja, kaikki, nimestä riippumatta. Eivät kuitenkaan niin epämiellyttäviä kuin suuret ostoshelvetit laitakaupungilla, sellaiset kuin Itäkeskus, Prisma, Sello tai Iso Omena. Kaiken kamaluuden huipentuma on Ideapark peltoaukean keskellä kolmostien laidalla lähellä Tamperetta. Sellaisiin Dessu pitää kuljettaa kahleissa kuin Isontalon Antti Vaasan linnaan. Vähemmällä en mene.

Kun Stockmannille menee kellon alta Aleksanterinkadun pääovesta, joutuu ensimmäiseksi kosmetiikkaosastolle. Myyjät ovat kyllä kauniita mutta tuotteiden hajumyrsky ei miellytä. Siitä pitää päästä äkkiä pois. Dessu ei edennyt suorinta tietä miesten vaateosastolle vaan teki koukkauksen alakerran kautta. Siellä on elektroniikkaosasto. Dessu kävi ostamassa tietokoneeseensa uuden ulkoisen kovalevyn. Siihen on tarkoitus tallentaa kaikki tuhannet vanhat valokuvat, joita olen vuosien varrella skannannut perintönä saamistani suvun albumeista ja omista nuoruuteni seikkailuista.

 Sitten vaateosastolle. Ensisijainen tarpeeni liittyi uhkaavasti lähestyvään käyntiin lääkärin vastaanotolla (ks. blogit 11. marraskuuta ja 13. huhtikuuta tänä vuonna). Eeva-lääkärin katsastuskonttorissa joudun todennäköisesti taas riisuutumaan, joten kalsareiden, paitojen ja sukkien on syytä olla ehjät ja siistit. Verenpaineen mittauksessa on hyvä olla paita, jossa ei ole valtavasti nappeja avattavana. Tarvitsen siis T-paidan puseron alle.

Stockmann on sen verran laatukauppa, että siellä ei ole tyrkyllä kelvottomia tuotteita. Halpahalleissa tuputetaan T-paitoja, joihin on painettu härskejä vitsejä. Sellaisia en osta. Kalsareihini en huoli kuvia Muumipapasta, Harald Hirmuisesta tai Wagnerista, vaikka sarjakuvien ystävä olenkin. Ostin Björn Borgit, vaikka tennistä en osaa pelata.

 Löysin tarvitsemani, joten siltä osin olen valmis tohtori Eevan katsastukseen. Lisäksi kiertelin katselemassa talvitakkeja, mutta mieleistä ei löytynyt. Lopuksi menin kadun alittavaa tunnelia pitkin Akateemiseen kirjakauppaan. Siellä istuin pitkään kahvilassa.

Jostain olen lukenut, että Stockmann järjestää hissitytöt takaisin, tosin vain lyhyeksi ajaksi. Ehkä vain yhdeksi päiväksi? Jonkinlainen jippo? Nyt ei kuitenkaan näkynyt.

Dessu muistaa hämärästi vuosikymmeniä sitten nähneensä Stockmannin hisseissä kuskityttöjä. Olikohan niitä vielä vuonna 1970, jolloin muutin Helsinkiin, en ole varma.

Ylemmässä kuvassa on kadonnutta viehättävää historiaa ja alemmassa sama paikka nyt, vähemmän viehättävässä tilassa.

Eeva ja omena, osa 2

Eilisessä postauksessa Dessu kertoi kokemuksiaan auton katsastuksesta. Ensi viikolla Dessu menee taas katsastukseen, ja se onkin vaikeampi selvittää kunnialla. Nyt katsastetaan Dessu itse.

Menen puolivuotistarkastukseen tohtori Eevalle. Viimeksi kävin huhtikuussa  ja kirjoitin kauhukokemuksesta blogin.

Eeva-tohtori piti silloin vakavan puhuttelun. Aiheina olivat mm. paino, verenpaine, kolesteroli, ravinto, rasva, kasvikset, alkoholi ja liikunta.

Tohtorin määräys oli, että ”kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena”. (Tässä siteerasin itseäni puolen vuoden takaa.) 

¤ ¤ ¤
Miten on Dessu noudattanut tohtorin puhuttelua?

Kaljalla käyntejä en ole tainnut merkittävästi vähentää. Iltakävelyt ovat sen sijaan lisääntyneet. Kävely on muutenkin runsaanpuoleista, sillä kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan päivittäin molempiin suuntiin, ellei aivan kauheasti sada. Tosin pysähdyn usein paluumatkalla Kymppikirjastoon tai Akateemiseen. Pysähdyksiin liittyy yleensä kahvilassa poikkeaminen, mutta pullasta olen luopunut. Päivittäistä liikuntaa olen siis jatkanut ja tehostanutkin. Kesällä Längelmävedellä oli kyllä huono aika. Kun lämpötila huiteli kolmessakymmenessä viikkokaudet, liikunta ei juolahtanut mieleen. Silloin istuin lepotuolissa terijoensalavan alla ja luin.

Yhdessä asiassa olen noudattanut Eeva-tohtorin ohjetta kirjaimellisesti. Iltapäiväkahvitauolla Vuorovarausliiton henkilökunnan kuppilassa olen nauttinut jokaisena päivänä kahvin ja omenan, en munkkipossua. Kahvila-ruokasalin viehättävä Aino-rouva on ihan minua varten ruvennut pitämään tarjolla omenia. Siitä hänelle kiitos. 

Kesällä ostin omenat paikallisesta myymälästä ja loppukesästä nappasin ne kesäkotini ikivanhoista puista. Ne eivät kuitenkaan ole kovin hyvänmakuisia. Hyvää mehua niistä kyllä saa.

Eevat ovat historian alkuhämärästä asti ohjanneet miehiä nauttimaan omenia. Nykyisin ne ovat hyvin suositeltavia, historian ensimmäisen Eevan aikoihin ne olivat kiellettyjä aineita.

Ovatko omenat tepsineet? En tiedä, sillä en ole huhtikuun jälkeen käynyt vaa´alla, vaikka sellainen makuuhuoneen nurkassa onkin. Vaaka on yksi iljettävimmistä keksinnöistä, minkä insinöörit ovat koskaan tehneet. Nyt lähipäivinä sitä on kuitenkin pakko käyttää, jotta osaan Eevalle sanoa lukeman. Toivottavasti lukema on kohtuullisempi kuin huhtikuussa. Silloisen lukeman mukaan minun pitäisi pituus- / painotaulukon mukaan kasvaa ainakin 10 cm, jotta lukemat olisivat rinnakkain laitettuina ihanteelliset.

Eeva ja omena:  tarina jatkuu  täällä .

Kirjaruuhka

Empimisestään huolimatta Dessu meni kirjamessuille. Meni peräti kahteen kertaan, lauantaina ja sunnuntaina. Pitihän kutsuvierasliput käyttää, vaikka ei erityisemmin viihtyisikään. Lauantaina olin monta tuntia, sunnuntaina vain pistäydyin.

Dessu ymmärtää, että messut ovat tärkeä tilaisuus sellaisille kirjaihmisille, jotka asuvat etäällä suurista kirjakaupoista, pienkustantajista ja divareista. Sen sijaan niiden anti ei osu parhaimmalla tavalla Dessun kaltaisille helsinkiläisille, jolla kaikki nämä ovat kävelyetäisyydellä.

Dessu ei ole tungoksen ystävä - kukapa olisi. Kirjamessut ovat malliesimerkki tungoksesta. Ensimmäinen ärsyttävän pitkä jono oli jo vaatenaulakolle. Dessu ei ole myöskään kyynärpäätaktiikan ystävä. Moni näyttää olevan. Vaikka messuväki on ystävällistä ja sivistynyttä, vaadittaisiin jokin erityinen pujottelustrategia, jotta pääsisi haluamansa myyntipöydän ääreen. Yritys kurkistella muiden olkapäiden yli tuntuu kiusalliselta ja ajaa kurkistelijan etsimään toista myyntipöytää, jossa sielläkin jää helposti kurkistelemaan olkapäiden yli, ellei osaa pujottelustrategiaa. Dessu ei osaa.

Dessu on viettänyt melkoisen osan vapaa-ajastaan erilaisissa kirjakaupoissa ja divareissa sekä Suomessa että ulkomailla. Yksi elämän perusnautintoja on tutkia divarin hyllyjä järjestelmällisesti, yksi kerrallaan, järjestyksessä, hitaasti, kirjoja käteen ottaen, selaillen kaikessa rauhassa, välillä ehkä kauppiaan kanssa jutellen. Siihen menee helposti tuntikausia. Erityisesti entisessä Ervastin divarissa Kallion kaupunginosassa.

Messuilla sellainen ei käy. Divarit ovat kaikki yhdessä röykkiössä ja joka paikka täynnä ihmisiä. Tutkipa siinä hyllyä järjestelmällisesti ja selaile kirjoja, kun vaikeuksia on jo päästä hyllyn viereen. Yritin kyllä mutta en häävisti onnistunut. Paremmin onnistui katsella pienkustantajien uutuuksia. Niihin ei ollut erityisempää tungosta, mikä johtuu ymmärrettävästi erikoistumisesta jollekin tietylle alalle. Myös ruotsinkielisen kirjallisuuden osastoille mahtui helpommin.

Suurten kirjakauppojen ja mediayhtiöiden osastoille en edes yrittänyt mennä. Niiden myymälöihin pääsen kyllä milloin tahansa työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan.

Kirjojen ostamisessa Dessulla on pitkään ollut jarrut päällä. Syynä on Dessun huushollin tila. Kaikki hyllyt ovat tupaten täynnä. Uusille kirjahyllyille ei ole enempää sijaa. Jos uusia kirjoja hankkii, vanhaa pitää saada alta pois. Edellisestä tyhjennyksestä on jo vuoden verran aikaa.

Dessu kierteli messukojuja sen minkä ehti ja jos lähelle pääsi, otti ainakin esitteet. Ilmaisia aikakauslehtiä kertyi aika läjä. Monissa kojuissa oli tarjolla karamelli. Niitä Dessu keräsi - mutta vain taskuun. Eeva-lääkärin keväällä esittämät ukaasit pysyivät mielessä, sillä seuraava vastaanottoaika on lähellä. Karamellit tarjotaan vieraille.

Tuttuja kirjamessuilla aina tapaa. Messuista on tullut osaltaan näyttäytymispaikka. Ruoka- ja viinimessuille, jotka pidettiin viereisessä hallissa, Dessu ei mennyt lainkaan. Kirjoissa oli tarpeeksi katselemista - liikaakin.

Ostiko Dessu sitten mitään? Osti kyllä: yhden kirjan ja vaatetavaraa.

Se kirja oli vanha ja paksu, ” Levande svensk dikt från fem sekel” (1947). Hyväkuntoinen klassikko, jota olen etsinyt.

Ne vaatetavarat löytyivät Dekkariseuran kojusta. T-paita jossa komisario Palmun kuva. Iso nippu tyynyliinoja, joissa jokaisessa on nukkumiseen & rikoskirjallisuuteen liittyvä sitaatti: ”Syvä uni” / ”Big sleep” / ”God natt min älskade” / ”Yö vieraassa talossa” / ”Nukkuva kaunotar” / ”Nukkuva tiikeri”. Nämä tulevat pääosin joululahjoiksi ystäville.

Lahjaksi ja myös omaan käyttöön ostin muutaman patakintaan, joissa on komisario Palmu -logo. Luvassa hyvää ruokaa, kun on kunnon välineet.

Ennen joulua lähden kyllä vielä muutamalle ruuhkattomalle kirjakauppa- ja divarikierrokselle.

Ketsuppikepponen

Dessulla oli hiljattain ilo osallistua työkavereiden kanssa juhlaan, jossa yhdistyivät laidunkauden päättäjäiset ja tilaisuuden viehättävän emännän läksiäiset Vuoronvarausvirastosta. Hän siirtyi syyskuun alusta merkittävään yliopistovirkaan.

Juhla vietettiin pienellä porukalla emäntämme kesäpaikassa Etelä-Savossa. Oli vielä helle, mutta jo pimeä yö. Oli suunnilleen täysikuun aika. Tilaisuuden huipentuma oli kylpeminen ikivanhassa savusaunassa ja sen jälkeinen kuutamouinti.

Saunan jälkeinen tarjoilu tapahtui tunnelmallisessa huvimajassa myrskylyhtyjen loisteessa. Tarjoilu oli tyylikkäästi salaattipitoinen, olihan joukko naisvaltainen, kuten virastommekin. Mutta meille kahdelle mukana olevalle äijälle oli huomaavaisesti varattu äijäruokaa, sitä suomalaisperinteellistä. Sitä nimitettiin Rosvo-Roopen dieetiksi (”…söivät mitä saivat ja joivat tuutingin…”) 

Dessu otti Rosvo-Roopen ruokaa vain vähän ja paljon salaattia, aivan niin kuin Eeva-lääkäri on ohjeistanut. Ja santsauskierroksellakin aivan vähän, pikkiriikkisen verran. Mutta silloin Dessulle tapahtui pieni vahinko. Hänhän on tunnettu rähmäkäpälä, kuten joissakin viime talven blogikirjoituksissani olen tunnustanut.

 Äijäruokaa sisältävälle lautaselle oli tietenkin syytä lisätä mausteita, mm. ketsuppia. Dessu otti ketsuppipullon, avasi korkin, käänsi alassuin, ravisteli ja pusersi. Ei tullut mitään.

Dessu ravisti kovemmin ja pusersi. Ei tullut vieläkään mitään. Jotenkin tukossa?

Dessu ravisteli oikein voimalla ja pusersi. Nyt tuli. Äänikin tuli, se tuttu ketsuppipullon ääni, aika kiusallinen.

Tähtäin oli ravistelussa mennyt sentin pari harhaan. Pullo pruikkasi suoraan syliin, vaaleille kesähousuille. Sekös nauratti seuralaisia. 

Emäntämme kiirehti ottamaan rullasta talouspaperia pyyhkiäkseen tahran. Viime hetkellä hän kuitenkin jarrutti, kun tajusi, missä kohdassa tahra oli. - Autanko…?

Seurueesta joku yllytti: ”Joo joo, käy kiinni, kyllä Dessu tykkää.”

Kevätyön hymyilyä

Dessutom sai perjantaina iltapäivällä impulssin. Sellaista ei näin vakaalle miehelle usein satu.

Olin käymässä Myyrmäessä Vantaalla, kun impulssi äkkiarvaamatta iski. Tästähän ei ole Pirkanmaalle matka eikä mikään. Vain 150 km ja olen illaksi Längelmäveden rannoilla. Minähän voisin poiketa viikonlopuksi kesäasunnolleni, onhan kevät.

Ei kun menoksi. Bensaa tankkiin Hyvinkään ABC:ltä ja ruokailu ja eväsostokset Pälkäneen Aapiskukossa. Tuossa tuokiossa olen perillä. Tie mökin pihaan on lumeton mutta kurainen ja hieman upottava. Renkaat sutivat ja viskaavat rapaa auton kylkiin. Saan kuitenkin käännetyksi auton keulan tulosuuntaan, vaikka upottavat raiteet kuraiseen käännöspaikkaan jäävätkin. 

Astun ulos autosta. Tästä alkaa kesä. 

Kesä ei kuitenkaan ole saapunut joka kohtaan, ei oikein kevätkään. Portaiden edessä on iso ja liukas kasa katolta pudonnutta lunta, tai pikemminkin jäätä. Se on pohjoisen puolella ja joka suunnasta varjossa. Kestää vielä viikon jos ei kaksikin, ennen kuin se on sulanut. Joudun joka kerta sisään mennessäni lähes nelinkontin kiipeämään liukkaan kasan yli ennen kuin pääsen portaille. Ja sama temppu toiseen suuntaan ulos tullessani.

Mökin avain löytyy piilopaikastaan. Vanha lukko avautuu kankeasti. Talo on talvet kylmillään, mutta pienimmän kamarin saa melko nopeasti lämpimäksi. Sähköpatterin hehku lämmittää huoneen nopeasti. Sisällä on siivotonta aina talven jäljiltä. Hiiret ovat jättäneet jälkensä, vaikka talo onkin tyhjennetty kaikesta syötävästä syksyllä, mutta sata vuotta vanhan rakennuksen huoneet eivät ole lattian rajoilta niin tiiviit, etteikö pienillä kotieläimillä olisi vapaa pääsy sisälle juoksentelemaan. Lakaisen lattian.

Isompien huoneiden lämmitys ei vielä ole järkevää. Tuvassa on hella ja iso leivinuuni, mutta en nyt tarvitse tupaa. Saunan sen sijaan pistän lämpiämään.

Koivuklapit ovat valmiina saunan nurkassa. Tuohi on valmiiksi revitty laatikkoon. Tulitikut on suojattu kosteudelta tiiviiseen kääreeseen. Kaikki tällainen on vakiintunutta tapaa: saunapuut pitää ehdottomasti kantaa liiteristä saunaan jo pois lähtiessä odottamaan matkasta väsynyttä kulkijaa. Olisi ikävä joutua ensimmäiseksi hoitamaan perusaskareita. Vihtaa ei valitettavasti ole saatavissa.

Vesi kuitenkin pitää kantaa ämpärillä järvestä, se ei ole valmiina. Laituri on mennyt vinoon. Pitää korjata kesällä. Saunan nurkalla kasvavasta koivusta on linnunpönttö pudonnut. Kummallista. Siivosin linnunpöntöt syksyllä ja kiinnitin ne mielestäni hyvin. 

Omenapuista, marjapensaista ja koristepuista ei vielä näe, ovatko ne säilyneet vahingoilta. Kaikki on kyllä suojattu talveksi. Omenapuut jopa kaksoissuojattu: niissä on varren ympärille kääritty kierreliuska ja vähän etäämmälle metrin korkuinen kanaverkko. Silti vahinkoja on sattunut, sillä juurien suojaaminen ei onnistu. Myyrät kai ovat pahimmat tuholaiset, mutta jäniksiä ja hirviä siellä näkee myös.

Olen jo automatkalla soittanut naapurin isännälle, hyvälle saunakaverilleni, olevani tulossa. Hän on kuitenkin kuntoutuslomalla kylpylässä, joten joudun viettämään saunailtani yksinäisyydessä.

Istun löylyssä, käyn jäähdyttelemässä, palaan löylyyn. Tätä pari tuntia. Uimassakin käyn, tosin vain polviin asti. Eväs on vähän turhan maskuliinisen kliseistä: grillimakkaraa ja Savossa valmistettua keskiolutta. Muistin kyllä, että Eeva-lääkäri määräsi viime viikolla omenaa. Niitä en kuitenkaan tullut ostaneeksi.

¤ 

Yksinäinen pitkä saunominen ja kuistilla jäähdyttely hiljaisessa hämäläisessä kevätyössä on ihmiselämän suuria nautintoja. Se on täyttä terapiaa kaupunkielämän kiireen jälkeen. Nautinto täydellistyy, kun saavuttaa sentimentaalisen tunnelman. Siinä tulee niitä paljon puhuttuja sinisiä ajatuksia. Vanheneva ja ränsistymään päässyt mies elää sellaisen kokemuksen voimalla laatuaikaa taas aika hetken. 

 ¤

Aamiaiseksi olen ostanut leipää ja Koskenlaskijaa. Muuta ruokaa ei ole, joten joudun lähtemään lounaalle Orivedelle. Siellä hotelli on entisellään. Käyn myös viereisessä marketissa. Illaksi saunaevästä, makkaraa ja Savossa valmistettua olutta.

Sää ei ole kovin suotuisa. Seisoskelen saappaat jalassa mökin pihassa, katselen, kävelen, tarkastelen, tuumailen, mietiskelen, suunnittelen. En ryhdy mihinkään, paitsi että kannan varastona toimivasta entisestä navetasta puutarhapöydän ja kuusi tuolia paikalleen, siihen missä ne ovat aina sijainneet kaiket kesät. Haravoin pari kottikärryllistä koivunlehtiä ja kippaan ne kasvimaalle. Ne ovat hyvää katetta yrttien juurella.

Sunnuntaina lähden kotimatkalle. Käärin patjan ja makuupussin hiiriltä suojaan, irrotan sähkölämmityksen, tyhjennän veden saunan kiukaasta, kannan klapeja saunan nurkkaan ja revin tuohta laatikkoon, suojaan tulitikut, lukitsen ovet ja piilotan avaimet. Voi kestää vielä muutaman viikon ennen kuin palaan pysyvämmin. Ensin pitäisi käydä työmatkalla Amsterdamissa. Mutta kesäksi muutan taas Längelmäveden rannalle niin kuin kymmeniä vuosia ennenkin.

Eeva ja omena

Dessutom kävi vuosikatsastuksessa. Kohteena ei ollut auto - se katsastettiin ja hyväksyttiin liikennekelpoiseksi jo syksyllä. Katsastuksen kohteena oli Dessutom itse henkilökohtaisesti omassa persoonassaan. Tarkastuksen toimitti tuttu työpaikkalääkäri nimeltä Eeva.

Dessutom ei lainkaan pidä tällaisista tilaisuuksista. Vuosi vuodelta jännitän Eevalle menoa enemmän. Mieluummin menisin vaikkapa Eliteen kaljalle. 

Ensin piti vastata kysymyksiin.

Liikunta?
- Kävelenhän minä kaupungilla, paitsi en tänä talvena kun oli niin paljon lunta ja liukasta ja pakkasta. Kerran kävin hiihtämässäkin Maunulan majalle asti. (Sitä en muistanut mainita, että paluumatkan tein bussilla, ks. blogi 16.2.2010 ”Loistava come back”).

Alkoholi?
- Ei väkeviä mutta joskus, silloin tällöin, harvoin, poikkean kaljalla Elitessä tai Kosmoksessa tai Sikalassa tai Messeniuksessa tai Salvessa tai Vanhan kellarissa tai Risu-Hokissa tai kaverilla. (Näitä kapakoita en tietenkään luetellut.)

Tupakka?
- Lopetin yli kymmenen vuotta sitten, en ole langennut. (Hyvä, hyvä!)

Ruoka?
- Syön säännöllisesti, myös kasviksia, pidän niistä, olen ollut aikoinaan melkein kasvissyöjäkin. Sipulit suorastaan intohimo.

Hedelmät ja marjat?
- No ei hirveän paljon. Lasketaanko salaatin seassa olevat oliivit? Puolukkahilloa mustanmakkaran päällä, kun kävin Tampereella. Ja samoin työpaikkaruokalassa aina kun on pinaattilettuja. Ai niin, ja viime kesänä mansikoita ja herneitä torilta.

Erektio?
- No, tuota, välillä ehkä, tavallaan, ei ehkä toisinaan aina kovin … 

Tiputtaako pissa, onko hyvä kaari?
- Ei oikein selvää havaintoa, kun olen totutellut jo muutaman vuoden tyttöjen asentoon…

¤ 

Pituus?
- 179.

Menepä sitten tuohon vaa´alle.
Tätä olin pelännyt ja toivonut, että lääkäri unohtaisi. Ei unohtanut.

Taulukosta katsottiin ihannepaino ja -pituus.
Minun pitäisi kasvaa 10 cm.
Menee vaikeaksi tässä iässä.

Sitten paita pois. Mitattiin verenpaine. Ei hyvä.
Kylmä luuri rinnan päälle ja kuunneltiin. Sama selkäpuolelle. Luultavasti jotain kuului.
Kyljelleen makaamaan tutkimuspöydälle ja housut alas. Tohtorille kertakäyttöhanska käteen ja inhottavalta tuntuva eturauhasen kopelointi.

Sai pukeutua. Sitten viimeviikkoiset laboratoriotulokset tietokoneelta. Kolesteroli kuusi pilkku jotain. Sydänfilmi jokseenkin o.k. Maksa o.k.

¤
Lopuksi vakava puhuttelu. Painosta. Verenpaineesta. Kolesterolista. Ravinnosta. Rasvasta. Kasviksista. Alkoholista. Liikunnasta.

 Määräys oli, että kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena.

¤

Niinpä. Muistui mieleen eräs entinen Eeva, joka hänkin tarjosi omenan. Silloin se luokiteltiin kielletyksi aineeksi.

Niin muuttuu maailma ja niin muuttuvat Eevat. Entiseen Eevaan verrattuna tämä nyky-Eeva oli pukeutunutkin asiallisesti, valkoiseen takkiin. Luotettavan tuntuinen. Kotimatkalla kävin Siwassa ja ostin pussillisen omenoita.

Eeva ja omena, tarina jatkuu  täällä.