Ei tainnut uskoa II

[jatkoa]

Lääkäri tuijotti silmiin eikä sanonut mitään. Ilmeestä aavistin, että päässä pyöri epäileviä mietteitä: - Pitäisikö tuota uskoa?

Ensin hän oli kaivanut laatikosta laskimen ja näpytellyt siihen pituuden ja painon. Nenä nyrpistyi – ei ollut hyvä painoindeksi.

-Nyt olisi kyllä syytä vähentää niitä kaloripitoisia ruokia ja juomia. Aluksi vaikkapa joka toinen pizza pois.

Minä sanoin, että se on vaikeaa. Lääkäri vakuutti, että kyllä siihen äkkiä tottuu kun alkuun pääsee. Minä epäröin edelleen ja kerroin, että tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan, ja siitä on jo kymmenkunta vuotta. Sitä edellisestä on varmaan jo kolmekymmentä vuotta. Jos tästä nyt harvennan, niin seuraavan pizzan saan syödä yli satavuotiaana. Ei taida paljon painoon ehtiä vaikuttaa semmoinen.

Lääkäri yritti vielä. - Makkaroita? Perunalastuja? Chipsejä? Limsaa? Viinereitä? Jäätelöä? Mitä kaikkea keksikään luetella…

Ei. Ei. Ei. Yhden käristetyn makkaran juhannusyönä, mutta sekin loppui, kun korona alkoi eikä kaveri enää uskaltanut tulla. Minkäänlaisia raksuja tai limsoja en ole suuhuni pistänyt lapsuuden jälkeen. Ei minkäänlaisia välipaloja koskaan. Ei makeita leivonnaisia. Ei rasvaisia juustoja tai leikkeleitä. Ei makeutettuja mehuja tai jogurtteja. Nokare jäätelöä kyllä joskus kahvin kanssa, muulloin hedelmä. Melkein olen kasvissyöjä paitsi joskus kalaa tai kanaa. Annoskokokin on aina kohtuullinen.

Tässä kohdassa tuli tuo epäluuloinen tuijotus. - Viisastelee siinä pizzoillansa. Pitäisikö muka uskoa? Jostakinhan se painoindeksi on tullut..

Ei tainnut uskoa. - Liikuntaa sitten lisää. Kävelyä joka päivä.

Mutta hankalaa on sekin, kun koronavuosien aikaan pääsi rutiini heikentymään ja kehittyi tuo kävelyä haittaava lonkkaluksaatio.

[jatkuu]

[[ eipäs jatkukaan - tulin katumapäälle ]]

 

Ei tainnut uskoa I

Suunnitelma oli kyllä hyvä. Mutta se epäonnistui.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina menin nukkumaan tunnin tavallista aikaisemmin, siis klo 3, sunnuntaina klo 2, maanantaina klo 1 ja tiistaina jo klo 24 eli keskiyöllä.

Näin radikaalia muutosta vuorokausirytmiini en ole tehnyt mies- eli henkilömuistiin. Neljä tuntia aikaisemmin nukkumaan on paljon. Etukäteisviisas ajatukseni oli, että yhden tunnin vuorokaudessa hitaasti hivuttamalla muutos ei tunnu niin pahalta kuin neljä tuntia kertarysäyksellä.

Jo syyskuussa olin saanut viestin, että lääkärin vastaanotto on keskiviikkona 11. joulukuuta klo 8.30. Tuommoinen kellonaika on minulle yö.

Ei lääkärin katsastukseen voi mennä parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen. Kuusi tuntia olisi ehkä riittävä. Siksi oli pakko reivata vuorokausirytmi uuteen asentoon. (vanhoina hyvinä aikoina vastaanottoajoistakin oli mahdollista neuvotella terveyskeskuksen asiakaspalvelussa – enää ei).

Menin siis kyllä ihan suunnitelman mukaan joka yö tunnin aikaisemmin nukkumaan. Siinä oli vaan sellainen ongelma, että en nukahtanut.

                                                           (Axel Gallén 1889)

Kello neljään se nukahtaminen viipyi jokaisena yönä. Tunnin, kaksi tuntia, kolme tuntia, neljä tuntia pyörin sängyssä ilman unta. Mukavampi olisi ollut touhuta ne tunnit tietokoneen kanssa tavalliseen tapaan. Kello neljästä alkaen nukkumien sujui kyllä aina oikein hyvin.

Niinpä olin keskiviikkoaamuna klo 8.30 lääkärin katsastuksessa silmät sikkurassa kahden tunnin yöunen jälkeen.

Lääkäri taisi huomata väsymyksen ja kysyi elämäntavoistani. Selitin, että vakiintunut nukkumaanmenoaikani on klo 4. Lääkäri moitti minua epäsäännöllisistä elämäntavoista. Yritin selittää, että elämäntapani eivät ole ollenkaan epäsäännölliset. Ne ovat erittäin säännölliset, paitsi tällaisina poikkeuspäivinä kuin nyt.

Jäi sellainen käsitys, ettei lääkäri selityksiäni uskonut..

[jatkuu]

 

Hienotunteisesti

 

                                                             Liisa Hietanen 2011

Alaovella naapurin insinööri tuli vastaan. Vilkuilin pakoreittiä, mutta ei auttanut. Pakko siihen oli pysähtyä.

Tarmo Y oli tavallistakin äreämmällä päällä. Valitus alkoi heti. Yrittävät pirulaiset kieltää häntä syömästä mieliruokiaan. Siihen hän ei suostu. Ei!

Yritin leppyytellä, että eiväthän uudet ruokasuositukset kiellä, suosittelevat vaan. Mutta Tarmolle ´suositus´ ja ´kielto´ tuntuivat olevan synonyymejä.

Taitaa olla merkitystä silläkin, kuka kieltää tai suosittelee. Kun muutama vuosi sitten nuori tyttölääkäri kielsi Tarmolta viinan, hän ei ottanut tosissaan. Eihän olut ole viinaa, hän tuumasi. Vasta kun vanhempi mieslääkäri oli tullut määräämään kaikki alkoholipitoiset juomat lopullisesti pois, hän uskoi. Nyt hän oli nähnyt televisiossa täti-ihmisen kieltämässä makkarat ja leikkeleet. Yhden ilmansuunnan poliittista terminologiaa sisältyi Tarmon kommenttiin: ituhippi, viherpiipertäjä, ilmastohumppa.

Ei Tarmon kanssa kannata käydä väittelemään –  ei asia sen valmiimmaksi tule. Aineksia minulla kyllä olisi ollut. Uusi ravintosuositus on monilta osin kuin minun tekemäni. Minun ei kovin paljon tarvitsisi muuttaa pitkäaikaisia ruokatottumuksiani. Muutamassa kohdassa kyllä pitäisi. Mutta en muuta, kun itsepäinen olen minäkin.

Totuin kasvisruokaan jo opiskeluvuosinani, kun asuin kollektiivissa, joka noudatti kokkiopiskelijan johdolla kasvisdieettiä. Punaista lihaa en syö melkein ollenkaan. Makkara on myös boikotissa, mutta siihen on kolme poikkeusta. 1. Tikun nokassa käristetty grillimakkara juhannusyönä kaverin kanssa mökillä. 2. Joskus harvoin Tampereella käydessä mustamakkara Tammelantorilla. 3. Sairaalassa puolitoista vuotta sitten, kun niitä vähän väliä eteen kannettiin.

Kala on mieliruokaani. Norjan lohi on kuitenkin aikoja sitten jäänyt. Tilalla kotimainen kirjolohi sekä järvikalat. Vihannekset, juurekset, hedelmät ja marjat kuuluvat jokapäiväiseen käyttöön. Näiltä osin  suositusmäärät varmasti täyttyvät.

Korjattavia kohtia olisi kolme, mutta enpä taida korjata. 1. Kanaa on tarjolla lounaaksi usein suosimissani etnisissä ravintoloissa. 2. Alkoholia kuluu kaveritapaamisissa ja yömyssynä. 3. Palkokasvit ja pienet kalat (muikku, silakka) ovat kihdin vuoksi pois käytöstä. Niiden ravintosisältö pitää korvata muilla aineilla.

Olen pikkuisen ihmetellen lukenut Xwitterissä ja muualla, miksi aikuiset ihmiset parkuvat niin paljon, kun heille kerrotaan, millainen olisi tieteellisen tutkimuksen pohjalta hyvä ruokavalio terveydelle ja ympäristölle? Siis kerrotaan tarkkaan tutkittua tietoa heidän hyödykseen. Ei se mikään poliittisesti motivoitu mielipide ole. Kukaanhan ei pakota syömään mitään. – Se on sitten kokonaan eri asia, että köyhillä ei ole varaa syödä terveellisesti. Nykyhallituksen poliittinen linja ei edistä ravintosuositusten toteutumista.

Tarmokin julisti, että hän aikoo nyt lisätä lihan ja makkaran syöntiä, niin että ituhippejä varmasti vituttaa. Meinasin yllyttää, että pyöritä ihmeessä pihvisi ja makkarasi suolatiinussa, jotta vielä enemmän vituttaisi, mutta maltoin kuitenkin hienotunteisesti pitää suuni kiinni.

 

                                                                                        Honoré Daumier

Mikään ei muutu

Valmistauduin huolellisesti. Pidin tipattoman lokakuun. En syönyt punaista lihaa enkä eläinrasvoja (niitä nyt en syö muulloinkaan – poikkeuksena kala).

On tulossa perinteeksi muodostunut lääkärin määräämä vuosikatsastus. Sen ensimmäinen osa oli laboratorion verikoe. Maisasta olin katsonut, mitä tutkitaan. Ne olivat samat kuin ennenkin (Pt-GFRe, P-Kol-LDL, P-ALAT, P-Krea, P-Na ja P-K).

Tämä on salakieltä. En ryhdy tässä opastamaan osaamattomia, sillä uteliaat saavat koodit helposti selville vaikkapa Googlen avulla. Niin minäkin tein ensimmäisellä kerralla.

Niinpä minä perjantaina aamuyöstä kolmen tunnin yöunen jälkeen könysin läpi tuulen ja tuiskun terveyskeskukseen piikitettäväksi. Siunasin mielessäni, että onneksi tällaisia klo 9.00 alkavia aamuyön pakkolähtöjä ei tarvitse usein sietää.  (Kuva: Martin Lewis 1934)

Minulle kellonaika 9.00 on aamuyötä. Vuorokausirytmini on hieman epätyypillinen. Nukkumaanmenoaikani on klo 4. Sen muuttaminen olisi iso operaatio, johon ei hevin kannata ryhtyä.

Joku lääkäri taannoin moitti minua epäsäännöllisestä vuorokausirytmistä. Uskalsin väittää, että harvalla kansalaisella on niin säännöllinen vuorokausirytmi kuin minulla. Jostain syystä jäi aavistus, ettei lääkäri silti ollut ihan tyytyväinen, vaikka vakuutin nukkuvani täysin säännölliset seitsemän tunnin yöunet ja lisäksi tunnin iltapäivätorkut.

Onko sillä väliä, milloin nukkuu, kunhan nukkuu riittävästi?

Maisa lähetti verikokeen tulokset heti samana iltapäivänä. Tässä asiassa julkinen terveydenhoito toimii vielä nopeasti ja jämptisti – ei ole hallitus vielä huomannut poistaa rahoitusta. Mittaustuloksista näkee myös, ovatko tulokset kunnossa vai ylittyvätkö / alittuvatko normaalin raja-arvot.

Tulokset olivat neljässä kohdassa ”normaalit”. Kolesteroli kunnossa (1,6) , maksa kunnossa (26). Kohdassa P-Krea yläraja ylittyi kahdella (100 / 102) ja kohdassa P-Na myös kahdella ( 145 / 147).

Vertasin tuloksia viimevuotiseen. Hitto vie, mikään ei ollut muuttunut. Samat normaalit, samat ylitykset. Heräsi epäluulo, tutkivatko ollenkaan vai pitivät viimevuotiset tulokset voimassa.

Vai olenko minä  näissä sisuskaluston toiminnoissakin yhtä säännöllisen vakiintunut kuin nukkumisrytmissä? Mikään ei muutu.

Nyt jään odottamaan lääkärin kommenttia Maisassa. Viime vuonna tulos ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Saas nähdä, kuinka nyt.

Ei tainnut uskoa vakuuttelujani

Tuli vastaanotolla sellainen ohje, että pitäisi vähän vähentää pizzoja, limsoja, makkaroita ja makeita välipaloja.

Vastasin, että se on kyllä hirmuisen  vaikeaa.

-  Varmasti aluksi on, mutta äkkiä siihen tottuu, jatkoi ohjeen antaja. - Vaikeudet ovat voitettavissa, kun tahtotila on kohdallaan.

Kuuntelin ohjeita asiaan kuuluvalla hartaudella. Taisin kuitenkin vaikuttaa nenäkkäältä, kun yritin selittää, mikä siinä on niin hirmuisen vaikeaa. Tällaiset vanhat kärttyisät setämiehet kuin minä eivät aina onnistu positiivisen mielialansa ilmaisussa.

Tällä vuosituhannella olen syönyt täsmälleen yhden pizzan. Jos tästä vähennän, seuraava tulee ajankohtaiseksi joskus 2030-luvun loppupuolella. Minkäänmerkkistä limsaa en ole juonut sitten teinivuosien. Ainoan makkaran vuodessa olen tikun nokassa kärventänyt kaverin kanssa maalla juhannusyönä. Koronavuosina tämäkin perinne katkesi.

Yhden pienen makean olen päivittäin nauttinut iltapäiväkahvin kanssa. Kesäisin se on mansikoita vaniljakastikkeessa, muulloin pari kaurakeksiä tai vegaanijäätelöä. Minkäänlaisia makeita tai muitakaan välipaloja en syö tai juo koskaan. Poikkeuksena joulu, jolloin tulee nautittua muutama konvehti. Tosin niistä tulee naamaan teininäppylöitä, joten maltti on helppo säilyttää.

Ruokailussa olen kalaa lukuun ottamatta ollut kasvissyöjä vuosikymmeniä. Kaikki mahdollinen on vähärasvaista, levitteet, juustot, salaattikastikkeet ja muut. Siiderikin kuivaa.

Tahtotila on siis ollut kohdallaan jo monta vuosikymmentä. Tahtotilan vaikutus ei kuitenkaan ole ollut kehuttava.

Jotenkin jäi sellainen sanaton vaikutelma, että selittelyäni ei ihan uskottu.

 

En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)

”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.

 

 

Vakaa aikomus

Katujen liukkaus näyttää kaikonneen. Ei siis ole enää uskottavia perusteita vältellä lähtemistä kävelylle. Nyt se on viitsimisestä kiinni.

Viitsiminen ei ole viime aikoina ollut toimintani päällimmäisiä painopisteitä - enkä tarkoita nyt pelkkiä kävelyitä. Olen ottanut ns. rennosti koko pandemian ajan. Otin kyllä rennosti jo ennen pandemiaakin, joten en uskonut, että siinä olisi ollut parantamisen varaa, mutta oli siinä.

Takavuosina olin kyllä yltiöpäisen innokas kaupunkikävelijä. Siitä on todisteita täällä blogissakin. Epäilijät vilkaiskoot tuossa vieressä oikeassa laidassa olevan listan "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" kohtaa "Kävelykierros Helsingissä (115)". Siellä on kuvaraportteja kierroksistani, joilla löysin yhtä ja toista kiinnostavaa.

Nyt keväällä en uutta kävelykierrosten sarjaa suunnittele, sillä kohta on edessä muutto maalle kesäksi. Ehkä syksyllä sitten.

Kunto on päässyt heikentymään. Kuten aiemmin kirjoitin, yritin kuntopyöräilyä, mutta se on niin umpitylsää touhua, että se jäi vähiin. Tilalle otin keskiyön aerobicin, kuten täällä  laajemmin selostin. Se on siedettävän mukavaa. Kun olen tästä harrastuksesta muutamalle kaverille maininnut, olen kohdannut epäluuloja ja pilailuja. Ei selvästikään ole miehille mainetta parantavaa touhua.

En minä aerobiciä muiden nähden taitaisi kehdatakaan. Yksin sitä kuuluu tehdä kuvaruudun naisryhmältä  mallia ottaen, varsinkin kun pitää vaikeimmissa askelrytmeissä ja lantionvispaamisissa lintsata. Kuntosalin ryhmä tuntuisi mahdottomalta.

Katselin syksyllä kentän laidalla, kun maahanmuuttajan näköiset miehet pelasivat jalkapalloa. Se näytti mukavalta puuhalta - jos osaisi käsitellä palloa ja jaksaisi juosta tuntikausia. Tuli hetkellinen harmin häivähdys siitä, miksi en lapsena / nuorena osallistunut peleihin. Koskaan en ole tehnyt maalia minkäänlaisessa pelissä. (Maalittoman elämän itsetuntoa parantavasta vaikutuksesta kirjoitin myös aiemmin tutkielman, löytyy  täältä .

Monien mielestä ryhmässä liikkuminen ja urheileminen on iloa tuottavaa ja motivaatiota lisäävää. Voi olla. Kuvassa (netistä löytynyt, ei tekijätietoja) Sääksmäen notkupojat -niminen urheiluseura näyttää mallia. Yritin katsoa, onko siinä ketään blogista tuttua, mutta ei näyttäisi.

Kesällä minulla on vakaa aikomus parantaa kuntoa kesäkodin puutarha- ja liiteritöissä sekä perinteisillä yökävelyillä.

(Taitaa muuten blogin laskuri saavuttaa tämän kirjoituksen myötä aika ison tasaluvun. Kiitän lukijoita mielenkiinnosta!)

 

Loputon

Toivotan kaikille lukijoille oikein hyvää piin päivää 14.3.

Kuinka aiotte viettää tätä universaalia juhlapäivää, joka samalla sattuu olemaan Albert Einsteinin syntymäpäivä? Toivottavasti juhlasta tulee hauska. Tällainen umpihumanisti kuin minä on vähän ymmällään juhlamenojen muodosta. Nostetaanko maljoja? Lauletaanko lauluja? Lippua ei tietääkseni nosteta salkoon.

Blogia lukevat matemaatikot ja muut luonnontieteilijät ehkä haluavat opastaa meitä asiaan perehtymättömiä juhlamenojen järjestelyistä?

Minä opin koulussa piin arvon kahden desimaalin tarkkuudella. Se riitti meille lukion lyhyen (hyvin lyhyen!) matematiikan opiskelijoille. Olen tullut ymmärtämään, että jotkut ovat opetelleet sen ulkoa sadan (tuhannen?) desimaalin tarkkuudella. Siitä on tullut jonkinlainen muistiennätysten sankarilaji.

Vanhoissa kreikkalaisissa kirjaimissa omikron ja pii ovat peräkkäin. Korona-pandemian nykyisin kukoistava versio on nimeltään omikron. Uusia versioita on väistämättä tulossa, näin on kerrottu. Siksi on kai loogista olettaa, että seuraava versio on nimeltään pii.

Toivottavasti keksivät jonkin muun nimen. Pii tässä yhteydessä kuulostaisi pahaenteiseltä, sillä se piin desimaalien sarja ei lopu koskaan. Ehdotus: voisiko se olla nimeltään myy, joka myös löytyy samalta listalta? Se veisi ajatukset paljon mukavampaan suuntaan, sinne Muumilaakson väkeen.

 

 

 

Ilkeys on ilomme

Tapasin loppukesällä sattumalta loviisalaisessa marketissa tuttavan menneiltä ajoilta. En olisi tuntenut mutta hän tunsi. Ensin ajattelin taas kerran, miten on mahdollista, että kaikki muut vanhenevat mutta minä en.

Työn kautta aikoinaan hieman tutuksi tullut, ei sen enempää. Nuorempana jonkin sortin taidemaalari, sen muistin. Ensin kysäisin kepeän jutustelun sävyssä, että sinultako kasvomaskit loppuneet, haluatko, minulla on ylimääräisiä.

Ei tullut kepeää jutustelua, tuli saarna.

                                              (Kuva: Marc Chagall)

Henkimaailmaa, propagandaa, eliitin keksimää huijausta, enkeleitä. Ei ole mitään koronaa, ei tarvita maskeja, ei rokotuksia. Pitkän monologin sain kuulla siinä marketin kalatiskin ääressä. Jotain pientä yritin vängätä vastaan, mutta tajusin heti, että se on hyödytöntä. Varma tieto oli hänellä hallinnassa

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu, miten rokotekriittinen olisi viisasta kohdata. Riidan aikaansaaminen ei ole hyödyllistä, pitäisi löytää sävy, joka vaikuttaa muutoksen suuntaan. Pilkkaaminen ja tyhmäksi leimaaminen ei johda parempaan.

Mistä ihmisen "tiedon" varmuus tulee?

Auktoriteeteilta varmaankin. Onhan minulla itsellänikin varma "tieto", että rokotukset kannattaa ottaa, vaikka oikeasti en ymmärrä virusopista mitään. Olen vain katsonut, että tiede on tässä ainoa auktoriteetti antamaan oikeat tiedot, ei mikään uskonto, aate tai guru.

Tiedostan kyllä, että tavallinen ihminen on heikoilla erilaisten aatteiden ja vaikuttajien ristipaineessa. Ei minulla itsellänikään ollut mutkaton tie nuorena niiden seassa.

Ikä antaa armollisuutta, näin väitetään. Pitäisikö uskoa. Nuorena rupesin helpommin vänkäämään näkemyksistä - olin kai aika hyvä siinä. Nyt marketissa en ruvennut, vaikka luulen, että olisin edelleen aika hyvä. Mihinkäpä se poleeminen ilkeys miehestä katoaisi, jos tarvetta tulee. Ilkeys on ilomme, ainakin joskus. Myönnän.

Mutta kyllä kovin pelottava aatesotku ympärillämme velloo ja kasvaa ja hakee valtaan pääsyä - ihan eräiden suurvaltajohtajienkin ohjaamana. Kaltaiseni pessimisti aavistelee, että tässä käy vielä huonosti - enkä tällä tarkoita nyt pelkkää pandemian torjuntaa. Niin kuin vanha kunnon Bertolt Brecht sanoi: "Hyvä propagandisti tekee kaatopaikastakin retkeilykohteen."

 

 

Eipä aikaakaan niin...

Melkein kaksi vuotta kulkutauti kukoisti tiedotusvälineissä mutta yhtään tartuntaa ei osunut tuttavapiiriini. Melkein ehdin luulla, että jossain kauempana se kiertää mutta minun kaverini osaavat olla tarkkoja.

Ja kuinkas sitten kävikään! Nyt yhtäkkiä joulun jälkeen kolme fb-kaveriani on ilmoittanut saaneensa positiivisen testituloksen.

Kaikki tällaisia minun ikäisiäni, kaksi naista, yksi mies. Eivät taatusti mitään yökerhoissa bailaajia tai muita riskinottajia. Kaikki vähintään kaksi kertaa rokotettuja. Kaikki ikänsä puolesta riskiryhmäläisiä, yksi suorastaan vaarallisesti riskiryhmäläinen äskettäin päättyneiden leukemiahoitojensa heikentämänä.

Miten tässä nyt yhtäkkiä näin kävi? Vielä marraskuussa näytti siltä, että valoisa tulevaisuus ja pitkästä piinasta vapautuminen ovat tuossa tuokiossa täällä. Nyt läheltä ja kaukaa kuuluu huonompia uutisia kuin koskaan.

On herännyt mietteitä, voiko tämä sittenkin osua myös minuun.

Olen ollut koko ajan vakuuttunut, että ei voi. Olen ollut yltiövarovainen.

Nelinkertaisena riskiryhmäläisenä (ikä, paino, verenpaine, uniapnea) olen pitänyt tiukkaa linjaa kulkemisissani. En ole käynyt muualla kuin ruoka- ja juomakaupoissa ja kävelyllä lähipuistoissa. Ruoka-ainekset tulivat pääosin netistä tilattuina kotiovelle kerran viikossa.

Ehdin kyllä hyvältä näyttäneen syksyn aikana lieventää tiukkaa linjaani. Kun tartuntaluvut olivat lupaavasti hiipumassa. Ajoin bussilla esikaupungin isoon markettiin, ajelin raitiovaunulla keskikaupungilla, kävin yhden kirjan julkistamistilaisuudessa, pistäydyin kerran kapakassa, kävin sukulaisen siunaus- ja muistotilaisuudessa Keravalla, kävin kahdessa taidenäyttelyssä ja kirkkokonsertissa.

Ne olivat riskin paikkoja, mutta selvisin.

Nyt toistaiseksi en käy missään muualla kuin puistossa kävelyllä.

On kerrottu, että jokainen tulee kohtaamaan viruksen ennemmin tai myöhemmin. Sitä tässä on mietitty, että onko kolmasti rokotetulla nyt maksimaalinen suoja eikä se tästä paremmaksi enää tule. Vai voiko suoja tulla vielä tätäkin paremmaksi. Keksitäänkö ehkä lääke, joka parantaa sairastuneen eikä edes riskiryhmäläisen tarvitse olla huolestunut, että rokotuksista huolimatta voi käydä huonosti?

Minua tällainen rajoitusten alainen elämä ei isommin haittaa. En pääse tylsistymään - virikkeitä ja mielekästä puuhaa riittää kyllä. Mutta tiedän ja ymmärrän, että monille tämä on ahdistava taakka.

Ja sitten on suorastaan järkyttäviin mittoihin yltynyt hulluus, jota olen netistä hieman syrjästä seurannut. Viimeksi olen tyrmistyneenä seurannut, millaiseen tolkuttomaan kiihkoon rokotteen vastustajat ovat itsensä ajaneet. Siellä laaditaan kanteluita ja ilmiantoja ihmisoikeusviranomaisille kansanmurhan valmistellusta. Murhasyytteeseen ovat joutumassa mm. kaikki kansanedustajat, jotka ovat äänestäneet hoitohenkilökunnan rokotuspakon puolesta.

Nimilistoja kerätään syytteen nostamiseksi, ja ne listat ovat jo pitkiä ja kasvavat koko ajan. Operaatioilla näyttää olevan kytkentöjä tiettyihin poliittisiin ja aatteellisiin suuntauksiin niin Suomessa  kuin Yhdysvalloissakin. Tällainen vimmautuminen näyttää olevan hyvää kasvualustaa ihmisille, jotka rajoitusten ja vaikeuksiensa keskellä ovat ahdistuneessa tilassa osuneet likaisen nettimaailman pyydyksiin.

Ei tällaista ole Suomessa ennen ollut. Suomen kansassa on perinteisesti ollut vallalla jonkinasteinen järkevyys. On se tietysti nytkin  valtaosassa, mutta kyllä tässä hulluudessa korjaamista riittää pitkäksi aikaa.

(Runo: P. Mustapää, Koiruoho, ruusunkukka -1947, Kuva: Baba Corneliu: The Fear -2012)

 

 

Vastahakoinen

 

Soitin puhelun. Olin varautunut pitkään ja inspiroivaan keskusteluun niin kuin aina ennen. Sellaiseen herkkurupatteluväittelyyn, jota jälkeenpäin pitkään mielihyvällä tutkistelee sydämessänsä niin kuin muinainen Maria kedolla kulkeneiden paimenten puheita.

Oikeasti oli tarkoitus tavata nokikkain näinä päivinä viinilasin inspiroimana, sekin niin kuin aina ennen. Tunnetusta syystä tämä jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Puhelun piti olla kohtuullinen korvike vaaralliseksi käyneelle riskiryhmäläisten kontaktille.

Jo kesällä kiinnitin huomiota, että keskustelu ei ollut oikein entisessä lennossaan. Nyt ei senkään vertaa. Tuntui kuin yrittäisi seurustella vastahakoisen teinin kanssa, jolta puuttuu halu sanoa mitään. Ei se ylimielisyyttä ollut, ei vaan löytynyt mitään säihkyvää sanottavaa. Sellaista vaan yleistä mitäs-sulle-kuuluu-no-ei-tässä-mitään-ihmeempää -lörpöttelyä.

                                                (Kuva: John Dycstra)
Puhelu jäi lyhyeksi. Toivoteltiin toisillemme kaikenlaista ja sovittiin, että pidetään yhteyttä.

Tutkisteltavaa sydämeen silti jäi.

Mitä ihmiselle on tapahtumassa?

Hieman originelli yksineläjä, viisas ja lukenut tohtorismies. Taiteiden tuntija, vakaumuksellinen humanisti. Ei vielä ikäloppukaan, ei päihdeongelmainen - vaikka välillä saattaa mennä vähän hupsutteluksikin, mielialavaihtelut kyllä suuria mutta kärttyiset jaksot lyhytkestoisia. Kovin lähelle ei kukaan pääse. Joskus joku nainen on päässyt, mutta ei niistä kovin pitkäkestoisia ole tullut.

Ja nyt jotenkin outo lama päällä. Aika on tietysti huono ja kontaktit kiellossa. Mutta tämä on aina ollut yksinviihtyjä tutkimustensa ja taiteensa kanssa. Aina hänet on kuitenkin saatu hätyyteltyä liikkeelle kaveritapaamisiin.

Puhelusta jäi paha olo. Miten tähän pitäisi suhtautua? Jotain pitäisi saada liikahtamaan.

 

Vähän onnellinen

 

Hetken kestävä onnen häivähdys, kun astuin ulos rokotusasemalta laastarilappu käsivarressani. Hyvin outo tuntemus.

Suomen kielessä "vähän onnelliseksi" kutsutaan hölmöjä, vähä-älyisiä, yksinkertaisia, tärähtäneitä, hidasälyisiä. "Onk se vähän onnellinen?" tiesi kysyä jo Nykysuomen sanakirjan slangisanasto.

Ranskalainen kirjailijamestari Gustave Flaubert ennakoi tämän mestarillisesti miettiessään, miten onnellisuus syntyy. Onnellisuuden edellytykset ovat hänen mukaansa terveys, itsekkyys ja typeryys. Niistä tärkein on typeryys, sillä sen puuttuessa muistakaan ei ole apua.

Näinhän se tietysti on.

Jostakin, en muista mistä, olen merkinnyt muistivihkoon tämän: "Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin." Tämä kyllä toteutui siellä rokotusaseman ulko-ovella.

Onnellisuusoppaat kuulemma käyvät hyvin kaupaksi. Minulta tämä genre puuttuu. En oikein usko, että onnellisuus löytyy, kun yrittää vain olla myönteinen ja kuuntelee konsulttia. Suomen kansa on runossa onnen kätkemiseen opetettu. Amerikassa on toisin. Siellä kuuluu hokea I´m fine, vaikkei olisikaan.

Imre Kertész, unkarilainen nobelkirjailija, on tässä sukukansallisesti suuntautunut:  "Onnen vaatimus ja luovuus eivät sovi yhteen. [ -  - ] Onnellisena eletty elämä on yksinkertaista elämää ja sen vuoksi mykkää. Toisin kuin laululinnut, ihminen puhuu ennen kaikkea huolistaan. Ajattelu on ihmisen voihketta."

Bussimatkalla rokotuspaikalta kotiin, kolmannen rokotusannoksen aiheuttamassa hybriksessä, en malttanut olla nousematta bussista kauppakeskuksen kohdalla. Hirmuinen pakkanenkaan (-14°) ei haitannut. Ajattelin, että tapahtumaa täytyy juhlistaa. Menin ostoskeskuksen juomakauppaan ja ostin viiniä. En poikennut krouviin, vaikka siellä oli alkamassa Happy hour.

Kotitorin kulmalla keksin vielä, että tunnetun laulun mukaan onnellisuudessa pitää olla mukana myös surun kuiskaus. Niinpä ostin kioskista ison suklaalevyn. Suklaasta minulle nousee aina näppylöita naamaan.

(Kuva: Tuija Vuolle ja Mauno Blomqvist elokuvassa Eros ja Psykhe, ohj. Timo Linnasalo 1998, kirj. Eeva-Liisa Manner 1959) 

 

 

Toisin kuin minä

                                                           

HS julkaisi äskettäin (su 28.11.21) kaksi röntgenkuvaa vierekkäin. Otsikko kertoi, että tältä näyttävät koronan ruhjomat keuhkot.

Katselin keuhkojen kuvia tarkasti. Toisessa kuvassa mustan ja harmaan alueen värikontrasti oli vähän voimakkaampi, toisessa haaleampi. Minun silmäni eivät kuitenkaan mistään osanneet päätellä, kumpi kuvista esitti sairaita keuhkoja, kumpi terveitä.

Piti lukea teksti, ja vähitellen asia selvisi. Selväksi kävi myös, että sairaiden keuhkojen vauriot ovat poikkeuksellisen vakavan näköiset. Vaurioista näkyi, millaista taistelua sairaaloiden teho-osastot joutuvat nykyisin käymään.

Mutta minä en vieläkään nähnyt muuta kuin vähän tummemmat ja vähän vaaleammat keuhkokuvat. Luulen, että suuri enemmistö lehden lukijoista on yhtä lukutaidottomia kuin minä. Lehtijutun tavoite oli varmaan säikäyttää lukijoita ottamaan rokotteita ja suojautumaan kaikin keinoin. Luulen, että hyvä tarkoitus ei kuitenkaan onnistunut siitä yksinkertaisesta syystä, että ei tuollaiseen pysty muu kuin asiantuntija.

Minun kohdallani ei osaamattomuudesta tällä kerralla koitunut vahinkoa, sillä asenne on kunnossa ilman säikähtämisiäkin. Luotan asiantuntijoihin. Kaksi rokotusta on saatu ja ensi viikolla on aika varattuna kolmanteen. Tässä välissä on jo saatu myös kausi-influenssarokote.

Joskus on kyllä koitunut vahinkoakin.

Puolenkymmentä vuotta sitten terveyskeskuksen vastaanoton päätteeksi lääkäri käski mennä laboratorion kautta. Piikki käsivarteen pistettiin ja verta imettiin. Muutaman päivän päästä lääkäriltä tuli tekstiviesti, että kalium on 3,0.

Aha, hyvä tietää tämä, ajattelin. Mietin kai hetken, onko 3,0 hyvä vai huono, mutta siihen se jäi. Vuoden verran meni, kunnes kävi ilmi, että se oli huono.

Siitä koitui kaikenlaista harmia. Tutkittiin, otettiin kokeita, mitattiin ja lääkittiin. Olisi kuulemma ollut helppo selvittää, että 3,0 ei ole viitearvojen mukainen. Netistä olisi löytynyt.

Mutta kun minä olen neuroottisen arka kaikenlaisten sairausasioiden suhteen. Lapsena ja vielä nuorenakin luin lehtien lääkäripalstoja ja heti huomasin itsessäni jokaisen käsittelyssä olleen sairauden kaikki oireet. 

Käännekohta tuli silloin, kun luin jostain Eeva-lehden lääkäripalstalta kääntyneestä kohdusta. Heti tunsin itsessäni siinäkin kerrotut oireet. Siihen loppui lukeminen.

Siitä asti olen tuntenut itseni terveeksi.

On kyllä tullut viime aikoina mieleen hieman epäsovinnainen ajatus. Voisikohan olla niin, että ainakin osa näistä rokotekriitikoista ja muista salaliittoteoreetikoista on kulkenut tuota samaa reittiä kuin minä naistenlehtien palstoilta saatujen pelkojen ohjaamana? Ja siihen juuttuen, kaiken tiedon torjuen. Jopa asiantuntijoiden korona-tiedon torjuen, toisin kuin minä. 

    (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)

 

 

Synkkää aikaa

 

Yksinäisyys taitaa olla pahinta.

Pandemian vaikutus alkaa näkyä nuoremmissakin. Lähipiirissäni on näkyvissä huolestuttava tapaus.

Vielä kuukausi sitten oli vahvoja viestejä siihen suuntaan, että kohta elämä normalisoituu. Ja sitten tulikin pettymys. Paha pettymys.

Kohta kaksi vuotta jatkunut sisällä pysyminen ja loputon kirjoittaminen ja lukeminen käy ymmärrettävästi psyyken päälle. Tiedostan, että pitäisi auttaa, mutta olen ymmälläni, miten sen voisi tehdä. Puhelinkontakti ei poista yksinäisyyttä, kun sekin alkaa jo aiheuttaa torjuntaa.

Totisesti me elämme synkkää aikaa (Bertolt Brecht).

(Kuva: Irina Bondareva -1920) 

 

 

Hörhön seurassa

Keskustelin hörhön kanssa. Minulla tällaisiakin tuttuja on, työvuosina kertyneitä.

Aiheena oli tietysti korona ja rokotukset. Tapaaminen tuli melko sattumalta, enkä ollut siihen varautunut. Olisi pitänyt ymmärtää välttää tuota aihepiiriä, sillä tiesin kyllä, mitä miehiä hän on. "Hörhö" on kaunisteleva kiertoilmaisu, pahempiakin sanoja tietäisin.

"Keskustelu" on myös kaunisteleva kiertoilmaisu. Inttämiseksi se meni heti. Koronapassista se alkoi, hän kauhisteli moisen natsimeiningin alkamista. Hän näytti paperille printtaamansa sodanaikaisen Gesundheitspaß -kuvan. Sen hän aikoo näyttää, jos häneltä jossain koronapassia kysytään. Hänestä se aikakausi on nyt päästetty alkaman Suomessakin. Rokotusta hän ei aio ottaa.

HS kirjoitti sunnuntaina rokotevastaisuudesta. Esimerkkipaikkana oli Kauhajoki. Minulla on siellä serkkuja. En ole muutamaan vuoteen pitänyt heihin yhteyttä, mutta kun viimeksi kävin, tapasin serkkujen lapsia. Sain vaikutelman, että nämä nuoret miehet eivät mistään mitään tienneet tai ymmärtäneet, paitsi painista. Lehtijutun jälkeen heräsi epäily, että sisältyyköhän alhaisiin rokotusprosentteihin minunkin sukulaisiani.

Keskustelusta ei tullut mitään. Osaan kyllä olla verbaalisesti sarkastisen ilkeä, jos haluan. Nyt halusin. Haluaisin todella vahvasti, että yhteiskunta pääsisi palaamaan normaaliin, ja kattava rokotus on siihen ainoa tie. Kun yhteiskunta tarjoaa kaikille ilmaisen rokotuksen, on käsittämätöntä, että jotkut eivät siihen suostu ja antavat piinan jatkua.

Nyt rokotuksen vastustajat jo häiriköivät ja maalittavat maaseudulla ravintoloita, jotka ovat ottaneet passin käyttöön. Miten tämä maa on yhtäkkiä tällaiseen tilaan mennyt? En ymmärrä. Kukaan ei ketään ymmärrä.  Minkäs mahdottomalle voit.

      (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)