Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vala Katri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vala Katri. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. tammikuuta 2022

Mitä tästä voi päätellä?

Kirjahyllysi kertoo, millainen ihminen olet. Sen sisällöstä voi päätellä paljon luonteestasi ja persoonastasi.

Varmaankin pitää paikkansa. Vaatii kyllä katsojalta aikamoista kirjallisuuden tuntemusta, mutta onhan niitä sellaisia joukossamme. Blogin lukija voi kokeilla kykyään tuossa yläpuolella näkyvästä kuvasta. Tosin siinä näkyy vain yksi hylly - minulla on kyllä enemmänkin hyllyjä.

Opiskeluvuosilta muistan, että muuan ansioitunut kirjallisuustieteilijä jatkoi ajatusta: Kerro minulle mielirunoilijasi, niin minä kerron, millainen olet luonteeltasi.

Ja siitä ajatus jatkui vielä edemmäs: Kerro minulle, ketkä ovat sellaisia runoilijoita, joiden tuotantoa tunnet laajalti mutta et vaan saa niistä otetta. Tästä minä voin aivan erityisen paljon päätellä luonteestasi.

Tämä tuli mieleen, kun luin päivän lehdestä, että Katri Valasta on ilmestynyt uusi elämäkerta. Muutamassa blogissakin kirja on jo ehditty esitellä.


Katri Vala on minulle juuri sellainen rajatapaus, josta en oikein tahdo saada innostuvaa otetta. Tunnen tämän nuorena kuolleen runoilijan tuotannon hyvin, sillä ei se kovin laaja ole. Syytä en ymmärrä, sillä pitämisen edellytykset ovat kohdallaan. Mutta en vaan ole syttynyt. Tiedostan, että vika on lukijassa, ei tuotteessa.

Onko muita?

On, kaikki rajatapauksia pitämisen ja ymmälleen jäämisen epäselvällä rajalinjalla. V. A. Koskenniemi, Paavo Haavikko, Lassi Nummi, Gunnar Björling, Ezra Pound, Heinrich Heine, ranskalainen symbolismi muutamin poikkeuksin.

Näin aluksi - muitakin voisi muistua mieleen. Sopii tehdä päätelmiä luonteesta ja persoonallisuudesta.


 

 

maanantai 8. marraskuuta 2021

Vihdoinkin marraskuu

Pitkä kävely öisessä Helsingissä. Märät kadut kiiltävät yön valoja. Sade tauonnut, jäljellä pehmeä sumuinen kosteus, joka kostuttaa poskia ja hiuksia. Lämpötila +10, ei palele, tuntuu hyvälle viipyillä rannalla ja katsella pimeälle merelle. Ei kiirettä sisälle.

Muistuu mieleen kesän hirmuhelle, joka jatkui viikkokausia. Ei jaksanut muuta kuin siirtää lepotuoli pihan varjoisimpaan kohtaan ja odottaa, että helpottaisi. Ei helpottanut, ei yölläkään. Siinä nousi mieleen toive, että tulisipa marraskuu.

Toive toteutui. Nyt tästä on osattava nauttia. Se on helppoa - marraskuu resonoi mielialan ja temperamentin kanssa paremmin kuin mikään muu kuukausi.

Kunpa tämä kestäisi kauan! Pelkona on, että tämä loppuu lyhyeen ja tulee vaivalloinen liukkaus.

Eikä tästä ole kuin kuutisen kuukautta, kun uuden hirmuhelteen uhka alkaa kasvaa. Onhan siinä tietysti odottamisen arvoiset puolensa: kukat, ötökät, lintujen vimmainen laulu. Mutta kaiken yllä vaanii tuskastuttava kuumuus. Minulle +30 on mahdoton nautittavaksi.

Ötökät ja linnut ovat kadonneet. Kukkien muisto on tallella kaupungin pimeässä yössäkin.

(Runo:  Katri Vala: Kukkiva maa (osa) / Kaukainen puutarha -1924  //  Maalaus: tekijä ei tiedossa  // Valokuva: Dessu  //  Kirja:  WSOY)




 

 

maanantai 15. tammikuuta 2018

Tuntemattomia tutkimassa

Lopultakin olen päässyt itse henkilökohtaisesti kokemaan Helsingin uuden ihmevempulan. Tähän asti olen vain joutunut kuuntelemaan muiden rehvakkaita kertomuksia siitä tai lukemaan lehdestä toimittajien hämmentyneitä kuvauksia uutuudesta.

Aika lailla jännitti. Miten olisi viisasta valmistautua? Pitäisikö varautua ongelmiin? Olisiko syytä pukeutua juhlavasti, pukuun, kravattiin, damaskeihin, silinterihattuun. Onhan kyseessä juhlava ensikosketus.

Olin siis menossa ajamaan länsimetrolla.

Olin menossa Tapiolaan entisen kollegani syntymäpäiville. Siksi ostin asematunnelin kaupasta mukaan kukkapuketin.

Matkaan lähdin kuitenkin hyvissä ajoin sillä tarkoituksella, että ehdin ajaa uuden metrolinjan pääteasemalle asti, ihan vaan testaustarkoituksessa. Pääteasema on nimeltään Matinkylä.

Matka sujui rattoisasti. Ongelmia ei ilmennyt. Matinkylässä menin ulos pihaan katsomaan, millaista Matinkylässä on. En muista koskaan ennen käyneeni Matinkylässä. Ihan tavalliselta kaupunkimaisemalta näytti. Ehkä joskus palaan Matinkylään, kunhan selvitän, onko siellä kiinnostavia kulttuurikohteita tai nähtävyyksiä.

Sitten palasin metrotunneliin, ja kohta juna lähtikin kiitämään takaisin kohti Helsinkiä.  Ajoin kolme pysäkinväliä, ja niin saavuttiin Tapiolaan. Siellä olen käynyt ennenkin.

Syntymäpäiväsankarille viemäni kukkakimppu oli ruusuja. Siihen liittyi valintaongelma, sillä muistin, että jokaiselle kuukaudelle on protokollan mukaan oma nimikkokukkansa. Siitä olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin. Olin ennen lähtöä etsinyt vanhan kirjoitukseni ja katsonut listasta, mikä kukka on tammikuussa syntyneille oikea valinta.

Se on "Lumipisara".

Nyt on myönnettävä, että kasvitieteellinen osaamiseni on monin osin puutteellinen. En tiennyt, minkä näköinen kukka on lumipisara. Piti katsoa Wikipediasta ja puutarhasivuilta. Siitä tuli vain entistä hämmentyneempi olo. Oli kevätlumipisaraa ja kesälumipisaraa  ja ties mitä. En päässyt käsitykseen, mikä lajeista sopisi keskitalvisen tammikuun syntymäpäiväkukaksi.

Tuskin asematunnelin kukkakaupassa edes olisi sopivaa lumipisaraa myytävänä. Niinpä päädyin ruusuihin, vaikka se on ohjeen mukaan vain kesäkuun kukka, ei muiden kuukausien.

Jos blogin lukija ei muista tai tunne luetteloa eri kuukausien nimikkokukista, sen voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ .

Aikomukseni oli laittaa tämän kirjoituksen kuvaksi lumipisara, tuo tammikuun kukka, mutta koska lajia oli niin monenlaisia, en osannut valita. Siksi kuvaksi tulee Katri Valan samanniminen runo (julkaistu kokoelmassa "Sininen ovi" - 1926), vaikka se ei taida ihan tähän kukkavalintaan liittyäkään. Mutta tämä on sentään kirjallisuutta - ei kasvioppia - painottava blogi.


(Katri Vala / Lumipisara / Sininen ovi - 1926)



tiistai 2. helmikuuta 2010

Tuoksu haju lemu löyhkä

Dessutomilla on aika huono nenä. Silmälasit sen avulla pysyvät paikoillaan, muuta hyötyä siitä ei taida olla.
Vainukoiraksi Dessutomista ei olisi, sillä hän ei haista edes jalkahien hajua (näin on kerrottu).

Heikon hajuaistin syyksi väitetään tupakointia, mutta toisaalta hajuaistin luvataan palaavan, kun tupakointi loppuu. Dessutom lopetti jo yhdeksän vuotta sitten, mutta erityisempää muutosta en ole havainnut. Makuaistin herkkyys on ehkä jonkin verran parantunut. Näiden kahden sanotaan kuitenkin olevan yhteydessä.

Heikko aisti ei häiritse kun ei tiedä mitä menettää. Ei se arkipäivässä miltään menetykseltä tunnu. Kesäisessä luonnossa se kuitenkin aiheuttaa mietteitä, kun kirjallisuus niin paljon ylistää tuoksujen hurmaa. Näyttää selvältä, että hyväksi runoilijaksi ei voi tulla, jos ei omista herkkää hajuaistia.

Eino Leino kirjoitti tunnetuimman runonsa, romanttisen kesäyön kuvauksen nimeltä ”Nocturne” kesällä 1903. Se oli Leinon elämän ehkä seesteisintä aikaa. Hän vietti kesän Kangasniemellä Savossa ystävänsä Otto Mannisen kodissa.

”- - tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen.”
Dessutom on yrittänyt kulkea leinolaisissa kesäyön aistimaisemissa, tosin ei Savossa vaan kesäkodissaan Hämeessä. Vanamo tuoksunee samalla tavalla molemmissa. Vanamoita on helppo löytää Hämeestäkin, mutta tuoksu… Se on jäänyt havaitsematta. Ei olisi Yölaulu Dessutomilta syntynyt.



Katri Vala muistuu mieleen toisena hajuaistivoimaisena runoilijana. ”Kaukainen puutarha” -runoteos syntyi 1924. Siitä sitaatti:

Kukkiva maa

Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuottavaa
pakanallista maan ihon tuoksua!
Suitsukkeen hajun tunnistan. Nuorena tuli tutuksi myös marihuanan hento tuoksu, joka leijui rock-konserttien yllä. Se oli hippiaikaa. Mutta kukat ovat vaikeampia, muutkin kuin vanamo. Kesäisistä luonnonhavainnoista kirkkaimmat taitavat olla suopursu ja syreeni. Ja yrteistä basilika ja valkosipuli, molemmat murskattuna.

Muut tuoksuhavainnot taitavat olla ihmisen toiminnan tuloksia.

Kesäasunnon vanha luhtiaitta tuli tervatuksi pari vuotta sitten. Kuumana kesäpäivänä sen hurmaavan tervantuoksun havaitsee huonollakin nenällä. Samaa sukua on paikkakunnan rautatieasemalla helteisenä kesäpäivänä leijuva tervan ja junan ja savun ja ratapöllien vuosikymmenten mittaan pinttynut tuoksu, joka on tuttu jo lapsuudesta Jyväskylän asemalta.

Hyvistä tunnistamistani hajuista voisi mainita joulupiparin, saunavihdan ja mäntysuovan. Erityisen epämiellyttävä on tutussa vanhainkodissa leijuva löyhkä. Olisi syytä perustaa vanhustenhuoltoon jonkinlainen löyhkäasiamiehen virka.

Kummallinen jakomielisyys liittyy bensiiniin. Bensa-asemien haju tuntuu epämiellyttävältä, toisaalta omilta tupakointivuosilta tutuksi tullut bensasytkärin tuoksu oli miellyttävä. En osaa selittää.

Naisten parfyymit eivät tee minuun vaikutusta, sillä en niitä juuri huomaa (ellei sitten alitajunnassa?). Omaa Bvlgar-partavettä siedän mutta en sen enempää.
Helsingin viehättävin tuoksupaikka löytyy Alppilasta Aleksis Kiven kadun ja Sturenkadun risteyksen paikkeilta (tuulen suunnasta riippuen). Siellä tuoksuu vanha kahvipaahtimo.