Juuri sopivasti

Erehdyin.

Siinä ei tietenkään ole mitään epätavallista. Erehtyminen on normijuttu. Ei se yleensä edes harmita niin kuin nyt.

Pistin talvitakin ja -kengät kellarikomeroon. Niin kuuluu tehdä, kun kesäaika alkaa. Se on vähän kuin alkumerkki muutokselle: lyhythihainen paita, sortsit, sandaalit…

Ei se niin mennytkään. Olin lähdössä äänestämään jalka kipeänä. Lääkäri löysi viime viikolla polvesta nivelrikon ja imi vettä polvesta ja tunki tilalle kortisonia. Jalka on sen verran turvoksissa, että kenkä ei mahdu. Olin ajatellut kävellä äänestyspaikalle crocseisssa. Ne ovat väljät.

Tuoretta runoilijaa siteeratakseni: ”Vittusaatanaperkele.”  Ja toista - vanhempaa -  runoilijaa heti perään:  ”Lunta tulvillaan, oli raikas talvisää.” Kuvassa todisteena näkymä Kolmen sepän patsaasta Stockmannin tavaratalon edestä tänä aamuna.

No, crocseissa menin kun en muuta voinut. Vähän liukkaat ne olivat. Kotona piti vaihtaa kuivat sukat. Äänestys tuli kuitenkin hoidetuksi.

Juuri sopivasti eilen olin lukenut tilanteeseen sopivan runon. (Aaro Hellaakoski 1952).

Hellaakoski on nyt luettavana laajemminkin. Alkuvirikkeenä on uusi Pekka Tarkan elämäkerta Nuori Aaro. Tarkka se jaksaa vaikka alkaa jo olla ikämies.

Erityisen hauskaa on aina tällaisissa uutuuksissa lukea uusia ja vanhoja rinnakkain, tässä tapauksessa vanhaa Unto Kupiaisen kirjaa Aaro Hellaakoski – Ihminen ja runoilija (1952). Tulee jännittävästi erilaisia näkökulmia samoihin tapahtumiin. Ja tietysti rinnalla pitää lukea käsiteltävänä olevat runot ja muut aineistot.

 

Ei herkkua

Ei ole helle herkkua, vaikka muuta väitetään. Tätäkö odotimme koko pitkän talven? Nytkö muka olemme onnellisia, kun mittarissa on 32°?

Minulle tämä on yhtä tuskaa. Makaan päivät reporankana varjossa ja propelli puhaltaa vieressä tuulta päälleni. Kylmässä suihkussa tai uimassa pitää käydä vähän väliä. Ruoka ei maita, töitä ei jaksa tehdä. Rikkaruohot kasvimaalla viettävät juhlaa.

Kyllä niin on, että onni on marraskuun hämäränhyssy,  tihkusade ja vilpoinen ilmanala! Tämä on vankkumaton kantani tähän ikuiseen kiistakysymykseen. Vastakkaista näkemystä voisi ehkä perustella sillä, että marraskuussa ei ole kukkia, nyt on. Eivätkä yölinnut karju puissa eivätkä lepakot suhaa  taivaalla niin kuin nyt.

Huomenna on juhannusaatto. Vuosikymmenien perinne rikkoutuu, en nimittäin käristä juhannusmakkaraa. Tämä johtuu perinteisen juhannusvieraan vaihtumisesta. Vuoden ainoan makkaran nauttiminen siirtyy elokuulle. Huomisen vieraan kanssa pysytään tiukasti terveellisistä pöydän antimissa. Viinikin on luomua.

Kauniin kesärunon ja kukkakuvan myötä toivotan lukijoille riemullista mittumaaria. Yritetään selvitä helteestä vähin vaurioin!

Lipsuvaa

Tulla tupsahti talvi Helsinkiin. Se tuli pahaa aavistamatta, pyytämättä ja yllätyksenä vähän niin kuin entiselle flikalle faksi. Yllättävään tapaukseen piti jotenkin reagoida, sillä lumitalvia ei joka talvi Helsinkiin  tule.

Menin siis kellarikomeroon, otin esiin hiihtovarusteet ja lähdin ladulle.

Joku maalainen voi tietysti epäillä, että Helsingissä on vain katuja, ei latuja. Kyllä on latujakin, voin vakuuttaa. Minullakaan ei ole ladun alkuun pitkä matka. Ensin pitää kävellä sukset kainalossa Töölön kisahallin kohdalta Mannerheimintien yli ja vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Latu alkaa sen vieressä sijaitsevalta ratsastusstadionilta ja jatkuu Keskuspuistoa pitkin ties mihin kaukaisuuteen, varmaan Lappiin saakka. Sitä latua lähdin kiitämään.

Hiihto sujui muuten mukavasti, mutta sukset lipsuivat. Voiteita ongelman poistamiseksi minulla ei ollut. Mutta ei pienistä pidä masentua. Hiihdon historiassa on ennenkin lipsunut ja silti voitettu palkintoja. Mietokin melkein voitti vaikka lipsui pahasti.  Minä en edes ole kilpailemassa, huvikseni vain hiihtelen.

Mieleen nousi kirjallisia hiihtoaiheita. Eino Leino kirjoitti monia hiihtorunoja ("Hyvä on hiihtäjän hiihdellä / kun hanki on hohtava alla - - " ja "Minä hiihtelen hankia hiljakseen / ja aurinko maillehen haipuu - - "). Hellaakosken aforismi ("Tietä pitkin tien on vanki, vapaa on vain umpihanki") houkutteli hetken minua pois koneladulta metsän puolelle, mutta ei sittenkään. Ehkä joskus toiste kokeilen sellaista vapautta.

Jatkoin Ruskeasuon maneesin ohi kohti Pasilan viljelypalstoja. Siinä on onneksi pitkään tasamaata, joten lipsuminen haittasi vähemmän kuin alun nousussa. Alamäki oli odotettavissa vasta Eläinten hautausmaan jälkeen. Sitten tultiinkin jo Maunulan majalla. Siinä oli odotettavissa juottopiste.

Urheilun kanssa pitää olla maltillinen. Ei saa päästää lihaksia hapoille. Ylikuntoon ajautuminen olisi hyvin haitallinen tila. Siksi valitsin paluumatkaa varten Liikennelaitoksen bussin nro 43, joka kulkee Maunulan majan läheltä Hotelli Haagan pysäkiltä.

Täytyy myöntää, että hiihtovarusteeni kaipaisivat uudistumista. Vanhoilla vehkeillä siinä mentiin. Pipo oli kyllä moderni, siinä on nuorekkaan firman logo.

Iltauutisten säätiedotus lupaa, että talvi mennä tupsahtaa pois Helsingistä keskiviikkona. Tämänvuotinen talvi oli siis siinä. Uusien varusteiden hankkiminen on myöhäistä, sillä toista kertaa en enää ehdi hiihtämään. Ehkä joskus tulee vielä uusi talvi Helsinkiin.

Sitä se ikä teettää

Olen miettinyt, miten selittäisin itselleni oudon muutoksen itsessäni. Menisikö selitys ehkä sillä samalla asenteella, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani?

Ei ihan tunnu menevän. Tarvitaan jotain muutakin selitystä.

Kyseessä ovat lukemismieltymykset ennen ja nyt.

Kaksikymppisenä suuria kirjailijasuosikkejani olivat mm. Hermann Hesse, Romain Rolland ja Hannu Salama. Puhumattakaan Henry Milleristä. Nyt ei oikein mitenkään viitsisi ruveta uudestaan lukemaan niitä.

Kaksikymppisenä luin mutta en erityisemmin innostunut esim. Kalevalasta, Dostojevskistä ja Stefan Zweigista. Puhumattakaan Aaro Hellaakoskesta. Nyt haluan alituisesti palata näihin.

Miten tässä näin on päässyt käymään?

Läpi lumen ja jään

Junassa matkustaminen on kirvoittanut runoilijoita ja kirjailijoita ja elokuvan tekijöitä monenlaisiin kuvauksiin. Usein tunnelma junassa on kuvattu lupsakkaaksi. Tiedättehän: 

"Juttu siinä luisti, naurukin eli - naurukin eli.
Kiskoloella lenti siivetön peli, Lentävä Kalakukko!
Evväitäkkii syötii, rakkaas se iti - rakkaas se iti.
Ilot sekä murheet matkassa piti, Lentävä Kalakukko!" (Reino Helismaa)

"Vaunussa nyökkää päitä

niitä ja näitä

irralla juuristaan,

kaikesta irrallaan.

Päitten lomissa peli:

haitari kurnahteli." (Aaro Hellaakoski)

Minä matkustin taas junalla, mutta ei ollut lupsakkaa. Ei soinut haitari, ei lyöty korttia, ei ryypätty viinaa. En ainakaan nähnyt, en ´rakkaattakaan´. Eväitä joku söi, minullakin oli sämpylä ja vesipullo. Oli kyllä "ukkoa, akkaa, nyyttiä vakkaa" mutta juttu ei ihmeemmin luistanut eikä nauru raikunut. Kovin oli vaiteliasta porukkaa. Melkein kaikilla oli tietokone tai tabletti näppäiltävänä. Niin minullakin.

Mutta matka ei sujunut kovin mukavasti. Pakkanen aiheutti harmeja. Helismaan ja Hellaakosken sijaan todellisuus oli lähempänä Hande `Tuomari´ Nurmion runon tunnelmia:

"Kylmän kyydin tilasitte

kolkkoon kyytiin kiipesitte

kylmään kyytiin, niinpä niin

tää on pikajuna helvettiin"

Minun junani ei ollut pikajuna helvettiin eikä Lentävä Kalakukko Kuopioon vaan Pendolino Vaasaan. Aikataulut eivät pitäneet, pääosa vessoista ei toiminut, oikeanpuoleiset ulko-ovet eivät toimineet, ravintolavaunun hellat eivät toimineet. Ja tarkenemisessa oli omituinen kaksijakoisuus: ikkunapaikalla poski, kaula ja käsivarsi palelivat ikkunan kylmästä ja kylki ja reisi melkein kärventyivät lämmityspuhaltimen kuumuudesta. Ne eivät kompensoineet toisiaan.

Minä yleensä pidän junalla matkustamisesta, mutta nyt en menisi kehumaan. Pendolinossa on kyllä mukavat penkit ja riittävästi jalkatilaa. Vaasassakaan ei ollut mukavaa. Pakkasta oli yli 20 astetta. Ulkona silmät alkavat vuotaa, niin käy aina. Hotellihuoneessa lämpötilaa en saanut kohdalleen, vaikka kuinka patterin nuppia kääntelin. Liian kuumaa tai liian kylmää. Eikä Vaasassa tapaamalleni iäkkäälle pariskunnallekaan kuulu hyvää.

Kun en koko matkaa jaksanut tablettia näpelöidä, aloin kokeilla, miten Lumialla onnistuu kuvaaminen junan ikkunasta. Tässä näyte. Vauhti on varmaan lähellä kahtasataa. Aiheena Pohjanmaan lakeus. Vähän näkyy ikkunan heijastuksia. Kuu on aito.

Kotiin oli hyvä palata, myöhässäkin. Hellaakosken runossa perille pääsemien kuvataan näin osuvasti:

Matka kun loppuu, näitä

ei ole päitä

koskaan ollutkaan

irti, ei juurillaan, ovet on kiinni lyöty,

haitari halvalla myöty."

Helmi Helsingin 3

Kahdella edellisellä Helmi Helsingin -kävelykierroksellani olen vaeltanut kauas  kotinurkiltani - aina Katajanokalle ja Ullanlinnaan saakka. Nyt pysyn kotinurkillani Töölössä. Puistot eivät tällä kerralla ole samalla tavalla keskeisiä kuin edellisissä. Kirjallisuuden historia sen sijaan pysyy nytkin aiheeni ytimessä.

Kierroksellani on kuusi töölöläistä kirjallisuuskohdetta. Kierroksen voi aloittaa Kansallismuseon nurkalta - sen löytävät kaikki. Väitetään, että kaikki suomalaiset ovat käyneet Kansallismuseossa, jos eivät muulloin niin ainakin kouluaikojensa luokkaretkellä.

Kirjallisuutemme rankimman avioliittohelvetin tapahtumasija sijaitsee Kansallismuseon takana osoitteessa  Cygnauksenkatu 8 (kuva 1). Kirjan nimi on Huojuva talo. Maria Jotunin romaaniteksti valmistui jo 1935 mutta se julkaistiin postuumina vasta 1963, 20 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Varsin selvää on, että teos on Jotunin ja kirjallisuusprofessori Viljo Tarkiaisen avioliiton kuvaus. Monet muistavat teoksen televisiosarjasta, jonka ohjasi Eija-Elina Bergholm.

Seuraavaan kohteeseen on matkaa parisataa metriä. Osoitteessa Museokatu 34 asui runoilija Aaro Hellaakoski. Biologian lehtori kulki asunnostaan katua pitkin jalkaisin työpaikalleen Tyttönormaalilyseoon. Saattoi olla, että hän vakioreitillään ahtaalla Museokadulla mietti vapauden olemusta ja keksi kuuluisan runonsa "Tietä käyden tien on vanki / vapaa on vain umpihanki". Biologilla oli kaipaus luontoon, "Hauen laulun" anarkistiseen vapauteen. Hauen laulu onkin saanut hienon muistomerkin lähellä sijaitsevan uuden Musiikkitalon pihaan. Kirjoitin siitä tarkemmin täällä  .

Samalla Museokadulla vähän edempänä sijaitsee Suomen kirjallisuuden suuren boheemin ja dandyn Olavi Paavolaisen pitkäaikainen koti. Osoite on Museokatu 40 B 40, Runeberginkadun kulmassa. Paavolainen oli Tulenkantajien itseoikeutettu johtohahmo. Täällä järjestettiin loistavia juhlia, joissa pukeuduttiin eksoottisiin itämaisiin asuihin, suitsukkeet toivat tunnelmaa ja ihanat naiset, monenlaiset juovuttavat juomat ja oopium antoivat vauhtia. Tästä ovesta sinne mentiin (kuva 2).

Museokadulta ei ole matka eikä mikään koukata ravintoa Eliteen, joka on yksi vanhoista taiteilijakapakoista. Sen pihassa on Mika Waltarin muistomerkki. Siitäkin olen aikaisemmin kirjoittanut, teksti löytyy täältä . Waltari kuului Paavolaisen Tulenkantajat-ryhmään, joten vierailut puolin ja toisin ovat olleet vilkkaita. Waltarin pitkäaikainen koti sijaitsee sekin aivan lähellä, osoitteessa Tunturikatu 13.

Seuraavaan kohteeseen on kilometsin verran matkaa. Jos kävely väsyttää, melkein ovelta ovelle pääsee myös raitiovaunulla. Osoite on Fredrikinkatu 75. Juovuttavia juomia sielläkin käytettiin - jopa huomattavan runsaasti -  mutta eksoottista itämaista tunnelmaa ei ollut vaan jäyhää pohjoishämäläistä jurotusta. Frans Emil Sillanpää asui tässä sillä hetkellä, kun sai puhelimitse tiedon, joka muutti hänen elämänsä suunnan. Puhelinsoitto tuli Tukholmasta syksyllä 1939. Hänet oli valittu Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Aiheeseen liittyvä vanha kirjoitukseni löytyy täältä .

Seuraava käyntikohde on aivan vieressä, Freesenkatu 4 (kuva . Se on menneiden vuosikymmenten merkillisin seurapiiripaikka. Minna Craucher -niminen naishenkilö onnistui valloittamaan aikansa taiteilijapiirit pitämällä tässä osoitteessa "kirjallista salonkia", jossa oli aina runsaat kestitykset taiteilijoille. Siellä kävivät kaikki merkkihenkilöt, Paavolaisesta ja Waltarista alkaen. Meno oli vähintään yhtä eksoottista kuin Paavolaisella. Emännällä oli rikollisia taipumuksia ja prostituutio oli osa hänen vaikutusvaltaansa. Waltari kirjoitti "Suuri illuusioni" -kirjassaan myrkyllisen kuvauksen tämän salongin ihmisistä. Päähenkilö oli siinä nimeltään madame Spindel. Craucher onnistui myöhemmin saamaan vaikutusvaltaansa äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen johtajat. Siinä kävi huonosti. Madame murhattiin. Tästä ovesta siihen salonkiin kuljettiin (kuva 3).

Kierroksen lopuksi palataan lähtöpisteeseen ja siirrytään nykyaikaan. Kansallismuseon takana, osoitteessa Nervanderinkatu 11, sijaitsee Helsingin ylivoimaisesti kiinnostavin antikvaarinen kirjakauppa, Arkadia international bookshop. Olen siitäkin kirjoittanut aikaisemmin, mutta se on muuttanut osoitetta. Sitä pitävät englantilaissyntyinen Ian Bourgeot ja hänen koiransa Lola. Paikka on kirjakaupan lisäksi paljon muutakin: tapaamispaikka jossa on tarjolla teetä ja istuskelua, taidepaikka, jossa on kaiken aikaa konsertteja ja muita esityksiä, keskustelufoorumi, jossa on tarjolla vaikka mitä. Katsokaa täältä  , mitä kaikkea siellä on tapahtunut ja ketkä kaikki ovat siellä käyneet esiintymässä.

Menneen talven lumet

Jo ennen joulua kävin siirtämässä kellarikomerossa sukset peräseinältä lähelle ovea. Samoin sauvat. Monot löytyivät vaatekomeron takaosan lattialta muiden jalkineiden takaa. Pipo löytyi muiden villavaatteiden seasta, samoin kaulaliina. Kaikki oli valmista, ei muuta kuin ryntään ladulle  Latu löytyisi Keskuspuistosta, kunhan kävelisin sukset kainalossa Töölöntorilta alas Stadionin reunalle ja siitä vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan laidalle. Siitä ratsastuskentän kohdalta alkaa latu, jota pitkin voisin hiihtää kuinka kauas tahansa (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla", ei vapaalla tyylillä!).

Romanttinen haave. Ei toteutunut.

Kuvassa näkyvät menneen talven lumet (siinä kuvan keskipaikkeilla). Kuvan päivämäärä on 27. helmikuuta 2014. Minulla on siis kohtalaisen pätevä perustelu sille, miksi en tänä talvena lähtenyt hiihtämään. Viime talvena oli jokin muu perustelu, en enää muista, mikä.

Kun reaalimaailma pettää, jäljelle jää fantasiamaailma. Sellainen löytyi - kuten monessa muussakin asiassa - runoilija Aaro Hellaakoskelta. Siteeraan tähän toteutumatta jääneen haavekuvan.

SUKSILAULU (kokoelmasta Jääpeili - 1928)

Suksien sihinä hangen

rytmissä riemukkaassa

puoliksi ilmassa

puoliksi maassa

käärmeenä lentäin

lintuna matain

tuolle puolen

tuttujen ratain

hankien veistos

marmorimattona mailla

valon ja varjon

herkkyys vertoja vailla.

suksi sen tuntee:

hangen pintojen sulon

hangen neitseys tuntee

suksimiehen tulon:

liukuva käsi

iholla valkealla

ystäväsi

hengityksen alla.

-   -   -

Millaisen elämyksen olenkaan menettänyt. Ilmastonmuutos vaikuttaa jo tähänkin? Kävin siirtämässä sukset pois kellarikomeron ovenpielestä ja monot pois vaatekomeron etuosasta. Pipo saa pysyä siinä missä tähänkin asti.

Vanhan kaverin muistoksi

 

Kaverini kuoli. Huikailematta voi sanoa, että viina vei. Riemua riitti loppuun asti. 

Muistovärssyksi Aaro Hellaakosken Viinamäen virsi (1916)  

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.  

Pieni mettiäinen maassa

maaten kellittää,

humalassa autuaassa,

hiljaa pöräjää.  

Sinne käykää kärsiväiset

viinamäkehen

jossa pienet mettiäiset

potkii pöristen.  

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

 (Kuvassa Hellaakosken hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemessä)