perjantai 29. lokakuuta 2010

Kun Kusti polkee

Ensin Suomen Posti muutti nimensä ”virtaviivaisemmaksi”. Uuden nimen onnistuminen on kuitenkin kyseenalaista. Sehän ei edes rimmaa vanhaan lauluun. Kokeilkaa itse:

Kun Kusti polkee / niin Itella kulkee…
Nyt sitten virtaviivainen Itella menettää monopolinsa - kilpailun nimissä tietenkin. Tulee kilpailevia firmoja tekemään samaa kirjeiden ja pakettien jakelua. Kohta on varmaan Dessunkin ovella jonossa kirjeiden ja pakettien tuojia.

Dessu vähän epäilee. Riittääkö jaettavaa monelle firmalle? Kirjeiden määrä on vähentynyt, sillä harva enää kirjoittelee kirjeitä. Laskuja ja mainospostia kyllä riittää.

Dessu ei muista, milloin olisi viimeksi saanut oikean kirjeen. Kortteja tulee silloin tällöin kaukomatkoilla olevilta kavereilta. Ja tietenkin läjä joulukortteja, ei juuri muuta. Sama pätee Dessun itsensä lähettämiin. Viimeksi pistin oikean käsin kirjoitetun kirjekuoren postiin - anteeksi Itellaan - joskus keväällä. Se sisälsi surunvalitteluadressin.

Ei sellaisesta monelle firmalle jaettavaa riitä.

Toista on mainosposti ja laskut. Nekin ovat kuitenkin siirtymässä sähköiseen muotoon. Sen sijaan postimyynti taitaa olla lisääntymässä. Mutta ainakaan Elloksen paketteja ei kanneta kotiin, Dessun itsensä pitää hoitaa niiden jakelu Linnankoskenkadun postista kotiin Töölöntorin nurkalle. Tosin ei niitäkään ole vaivaksi asti ollut. Oli yksi ainoa ja siitäkin pari vuotta. Paketissa oli pyjama. Huono ja ruma, paljon rumempi kuin kuvassa, joka oli Itellan kotiin kantamassa paksussa kuvastossa. Mutta siitä en syytä Itellaa.

¤ ¤ ¤

Dessu ei oikein käsitä loputtoman säästämisen tarvetta - siihenhän kilpailuttamisella pyritään. Miksi ennen oli tässäkin asiassa varaa pitää yllä hyvää palvelua? Postikonttoreita oli joka kylässä ja niissä henkilökuntaa. Nyt useimmat postikonttorit sijaitsevat jossain Valintatalon eteisaulan nurkassa, maaseudulla enimmäkseen naapuripitäjän Valintatalon. 

Längelmäveden kesäkodin posti tuotiin ennen kotipihan tienristeykseen. Hakumatka oli sata metriä. Nyt Fiat Puntolla ajava mies ei tule lähellekään kotiristeystä vaan laatikko piti siirtää yli kilometrin päähän. Tie on hyvässä kunnossa, siitä se ei ole kiinni. Puntomiehellä on kiire.

Dessun lapsuudenkodissa Jyväskylässä Posti-Bertta kulki polkupyörällä. Siinä oli vankka etuteline laukulle. Bertalla oli aikaa pysähtyä juttelemaan laatikoilla odottavien kanssa. Usein hän tuli sisään kahville. Bertan mukaan saattoi laittaa myös lähtevät kirjeet, hän hommasi niihin postimerkit, tarvittaessa kirjekuoretkin. Aina ei tarvittu edes postimerkkiä, jos vastaanottaja asui saman piirin alueella. Muitakin asioita Bertta hoiteli, kävi esim. pyynnöstä hoitamassa apteekkiasiat.

Joulun alla joku kyläläisistä kiersi talosta taloon keräämässä Bertalle lahjarahaa. Yhteistyö pelasi molempiin suuntiin.

torstai 28. lokakuuta 2010

Dessua messuttaa

Dessu on aika ronkeli luonteeltaan, kuten vakituiset lukijat ovat joutuneet huomaamaan. Hänelle ei meinaa kelvata mikään. Aina natkuttamassa.

Piirre on epäilyttävä amerikkalaistyyppistä mutkattomuutta arvostavassa nyky-yhteiskunnassa. Dessunkin pitäisi kai ruveta positiiviseksi. Sitä oppisi lukemalla gurujen kirjoittamia oppaita, jotka ovat täynnä myönteistä elämänasennetta tyrkyttäviä mietelauseita ja muuta valoisaa menoa.

Ei se ole pelkkää amerikkalaisuutta. Suomessa sitä väitetään esiintyvän erityisesti suomenruotsalaisilla, joihin Dessunkin verenperintö osaksi suuntautuu. Tutkimusten mukaan valoisa asenne ja sosiaalisuus auttaa pysymään terveempänä ja elämään pidempään. Mikäpä ettei. Kun tanssaamme käsi kädessä juhannussalon ympäri ja laulamme yhteen ääneen, siinä vanhakin jo nuortuu. 

Mutta kyllä muutkin osaavat (tai osasivat?) ihan luonnostaan. Ainakin vanhat stadilaiset, niin kuin Stadin Arska Turtiainen kertoo:


- - Ne meni johonkin strantsuun tai bärtsille
ja pisti semmosen palaan mitä ne sano kokoksi
siihen oli traisattu kaikkia vanhoja botuja
ja krääsäveduja ja muita helvetin risuja
joku skulas haitaria tai jotain ja ne joras
ne piti toisiaan kännästä ja meni piirii - -
kässääks noin vaan tasajalkaa ympäri
ja ne sjungas kaikennäkösiä lauluja 
"Oi jos oisit armahain" ja muuta semmosta
mun mutsi osas niitä kun se oli snadi
mut ny se on unohtanu ne se sano
Ja sitte oli skutsissa joku fogeli
se sano kukkuu kukkuu koko yön
se kukku niin pirusti ett ne luuli et silta repee reva - - 
¤ ¤ ¤ 
Mitä Dessu nyt ronkeloi? Kaikkihan on hyvin, flunssa melkein ohi ja kirjamessut alkamassa. 

Sitäpä Dessu, että menisinkö messuille ollenkaan. Vapaalippu kyllä on, useitakin, mutta vanhasta kokemuksesta epäilyttää. Umpikaupallinen tilaisuus, valtava tungos ja hälinä, tunnelma kuin tivolissa, klovnitkin paikalla. Huono kuuluvuus. Tuttuja siellä kyllä tapaa, mutta niitä tapaa ilman messujakin. 

Miksi menisin messuille, kun Helsingissä on Akateeminen kirjakauppa ja monta kunnon divaria? Niissä minä käyn usein ja viihdyn mainiosti. Akateemisen kahvila on loistopaikka, siellä voi istua hiljaisesti tutkiskelemassa kirjoja tai tavata tuttuja.

En malta olla mainostamatta yhtä mielipaikkaani, joka sijaitsee melkein naapurikorttelissani Töölössä. Se on kansainvälinen divari & kulttuurikamari Arkadia. Harvinainen Helmi Helsingissä, Pohjoisella Hesperiankadulla. Ikkuna kadulle on suuri, ja omistaja Ian Bourgeot nostaa kätensä tervehdykseen ohikulkijalle. Kauppa on erikoistunut kirjallisuuteen, musiikkiin, arkkitehtuuriin, historiaan, elokuvaan, kuvataiteeseen ja muotoiluun. Kaiken aikaa on myös teematilaisuuksia ja taide-esityksiä. Paikka syntyi vasta pari vuotta sitten, mutta siitä on tullut melkoinen kulttuurikeskus. Suosittelen jokaiselle Töölössä kävijälle.

Tässä nettiosoiteet, joista saa käsityksen paikan luonteesta:

www.arkadiabookshop.fi 
www.arkadiabookshop.fi/blog/
¤ ¤ ¤ 
Kyllä Dessu luultavasti leppyy ja menee sinne kirjamessuille, kuten aina ennenkin, mutta positiivisuusoppaita en kyllä osta.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Ongelma vai ei?

Dessu luki lehdestä uutisen, että Italiaan tulee nyt kuri ja järjestys. Jo on aikakin.

Uutisen mukaan toimeen ryhdytään ensin kaupungissa nimeltä Castellammare

di Stabia, ja sieltä sen on tarkoitus valtakunnan kaikkiin osiin. Tositoimiin ryhtyy aluksi konservatiivinen kaupunginjohtaja Luigi Bobbio. Dessutom toivottaa hänelle onnea ja menestystä.

Nyt nimittäin kielletään ”erittäin lyhyiden vaatteiden” käyttö julkisilla paikoilla. Kiellon rikkomisesta mätkäistään 500 euron sakko. Oikein!  Tonnikaan ei olisi liikaa.

Sakonuhka koskee tulkintojen mukaan erityisesti minihameita, napapaitoja, korkokenkiä ja paljastavia farkkuja ja muita ”provokatiivisia” vaatekappaleita. 

Virallisen päätöksen lisäksi kaupunginjohtaja on päättänyt kieltää jumalanpilkan ja jalkapallon, jälkimmäisen tosin vain yleisissä puistoissa.

¤ ¤ ¤ 

Dessu kävi Roomassa pari viikkoa sitten ja havaitsi henkilökohtaisesti ongelman. Kaupungin kulttuuriaarteet tahtoivat jäädä vähälle huomiolle, kun katse eksyi harharetkille. Erityisesti haitta korostui Espanjalaisilla portailla, mutta Piazza Navona oli myös paha. Puhumattakaan Vatikaanista - edes paavia ei olisi huomannut jos olisi vastaan tullut.

Dessu on tullut ymmärtämään, että Italiassa kaikki, pääministeriä myöten, ovat joutuneet vaikeuksiin niukkojen vaatekappaleiden vuoksi. Lehdissä on kerrottu ikävistä pääministeriä kohdanneista mielenhäiriöistä.

Jalkapallo-ongelman Dessu olettaa korostuneen erityisesti Milanon seudulla. Eiköhän elämä yleensä ja pääministeri erityisesti rauhoitu, kun pannaan kielto päälle, mahdollisimman laajasti.

¤ ¤ ¤ 

Entä Suomi? Pitäisikö täällä seurata vanhan kulttuurimaan esimerkkiä?

Dessu kulki Aleksanterinkatua ja sattui poikkeamaan sisään siitä ovesta, josta ennen mentiin Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin suureen saliin. Siellä ei enää ole pankkitoimintaa vaan vaatekauppa. Siellä myytiin napapaitoja. Asiakkaat olivat ilmeisesti niitä kuuluisia pissiksiä. Niin katoaa maallisen mammonan kunnia (vaikka ei Dessu sitä pankkimeininkiäkään erityisemmin kunnioittanut.

Kyllä ne lyhyet vaatteet tännekin ovat tulleet, tulivat jo 60-luvulla, Dessu muistaa kyllä lukioaikansa kaunottaret minihameissaan. Miten voisinkaan unohtaa. Mutta ei niitä täällä tarvitse kieltää, sillä pääministerikin on vaihtunut. Ei ongelmaa.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Ketkuta ja jyrää

Viime viikolla flunssan kynsissä kituessaan Dessutom pyrki terapoimaan synkeää sieluaan taantumalla lapsen tasolle. Siis ihan vapaaehtoisesti, vailla häpeän tai nolouden tuntemuksia.

Regressioaikeeni ei tarkoittanut, että olisin ryhtynyt leikkimään autoilla tai pelkäämään pimeää tai ampumaan ritsalla, eikä sitä, että olisin hakenut pihalta tyttöjä, joiden kanssa alkaisin leikkiä lääkärileikkejä. Eikä edes sitä, että olisin ostanut kinuskia tai nallekarkkeja ja ahminut niitä suun täydeltä.

Mutta sitä se tarkoitti, että kaivoin kirjahyllyjeni perukoilta lapsuuteni aikaisia kirjoja, joita on tallella.

Ei niiden kanssa suuria elämyksiä syntynyt. Aikamatka eteni kohti murrosiän tavaroita, ja silloin eteeni ilmestyivät äänilevyt. Niitä on paljon tallella. On myös toimiva levysoitin.

Sieltä löytyi tehokasta sielun terapiaa. 

Tämän keinon olen kokeillut ja hyväksi havainnut ennenkin, entisten flunssien, kremppojen ja muiden matalapaineiden lieventäjänä. 

Olo parani heti, kun sain soimaan suurimpia aarteitani 60-luvun loppupuolelta. Tällä kerralla vuoroon tulivat:

Beatles, Abbey Road
Procol Harum, Procol´s Ninth
Jethro Tull, Aqualung
Cream, Disraeli Gears
Wigwam, Hard N´Horny 
Blood, Sweat and Tears (1968)
Moody Blues, Nights in White Satin
Nämä kaikki ovat minulla LP-levyjä, vanhaa vinyyliä, oikeita kunnon esineitä, isokokoisia. Niissä on kunnon pahvikotelo, kansikuva ja takakannen tekstit.

Tuntuu, että nykyaika menettää jotain merkittävää, kun LP-levyjä ei ole. CD-levyissä on kansikuva mutta ei samaa käsituntumaa kuin isossa pahvikotelossa. MP3-soittimessa ei ole mitään jäljellä (on Dessulla sellainenkin, ja Dessu arvostaa sen kätevyyttä!)

Dessu on Beatles-sukupolvea, herääminen uuteen aikaan tapahtui 1964 13-vuotiaana. Radion Kaleidoskooppi, Kahdeksan kärjessä ja Veijalaisen Pop-radio aiheuttivat massiivisen reaktion, jonka jälkiseuraukset jatkuvat vieläkin.

Vanhempien sukupolvi tyrmistyi ja reagoi enimmäkseen kielteisesti, ainakin siihen asti kun tuli Yesterday. Siinä kohdassa moni äiti heltyi.

Vielä vanhempi sukupolvi ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kysymys, kun 50-luvulla tulla tupsahti rock. Siitä oheinen teksti, jonka Dessu löysi Seura-lehdestä selatessaan kesäkotinsa ullakon loputtomia aarteita. Tuli häpeän ja nolouden tuntemuksia, toisin kuin omasta synkeän flunssasielun terapoinnista.

Nämä Creamit ja muut nostivat esiin hyvinkin nautinnollisia muistikuvia nuoren miehen näppyläisimmiltä mutta muutoin viriileimmiltä vuosilta. Sellaisissa tunnelmissa flunssakin äkkiä tokenee.

(Klikkaamalla kuva suuremmaksi!)

maanantai 25. lokakuuta 2010

Pömpelit

Dessu katseli tarkasti Ylen Teema-kanavalta sunnuntai-iltana Taloraati-ohjelmaa. Se on jatko-osa oivalliselle Runoraati-ohjelmasarjalle. Taloraadissa kolme taiteilijaa kierteli Shanghain Expo-maailmannäyttelyssä muutamien maiden näyttelypaviljongeissa niitä arvioiden ja pisteitä antaen.

Dessun kiinnostus pohjautuu siihen, että hän oli kesällä aikeissa lähteä itse tutustumaan näyttelyyn. Muutamien yhteensattumien vuoksi aie kuitenkin jäi toteutumatta. Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut näyttelystä kaiken materiaalin, mitä olen käsiini saanut.

Ohjelmassa paikalla olivat toimittaja Minna Joenniemen kanssa koreografi Tero Saarinen, kuvataiteilija Jaana Partanen ja arkkitehti Tuomas Toivonen. Ison-Britannian paviljonki sai raadilta voittopisteet, Espanja jäi viimeiseksi. Suomen osastolle ei menty.

Yle yritti kyllä parhaan taitonsa mukaan kuvata paviljonkeja, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Arkkitehtuuri ei taipunut televisiokuvaan, katsojalle ei välittynyt kokonaisuus. Ulkokuva vielä onnistui mutta sisätilojen hahmottaminen oli mahdotonta.

Runoraati toimii televisiossa paremmin kuin Taloraati. Runojen esittely ja pisteytys on ollut onnistunut keino popularisoida suuren yleisön vieroksumaa taiteen lajia.

Expon rakennuksista sai omituisen käsityksen. Sisältö oli monessa tapauksessa täyttä performanssia. Joku raatilainen ilmaisi tunnelmansa osuvasti: ”On tehty pömpeli isolla rahalla.”

Pariisin maailmannäyttelyssä oli aikanaan liikkuvat jalkakäytävät, mutta myös pysyväksi osoittautuneita taideteoksia. Shanghaista en tiedä. Oli valtavia screenejä, valtavaa kuvavyörytystä, valtavaa äänimassaa. Jääköhän siitä mitään?

 Dessun mieleen nousee lastenkirja Babar Selestenkylän juhlissa (Laurent de Brunhoff 1954). Dessu-pappa luki aikoinaan tätä kirjaa (ja koko Babar-sarjaa) tyttärelleen, kun tämä oli pieni. Siitä tuli molemmille mieluinen kirja, johon palattiin usein. Siinäkin oli ihmeellisiä paviljonkeja, joihin pikku Babar-norsu ystävineen kävi tutustumassa. Niissäkin oli ihmeellistä nähtävää. Muistoissa eläväksi jälkivaikutelmaksi nousee, että lastenkirjailija tekstissään ja piirroksissaan onnistui tavoittamaan näyttelypaviljonkien ihmeellisen tunnelman paremmin. Niissä oli enemmän konkretiaa, vähemmän showmeininkiä. Mutta ei ole Ylen vika, että mahdottomasta ei saa syntymään kelvollista kuvaa. 

perjantai 22. lokakuuta 2010

Rakkauden oppi?

Dessu on kasvavan ärtymyksen vallassa seurannut mellakkaa, joka on syntynyt ev.lut. kirkon liepeille. 25000 ihmistä on jo eronnut kirkosta reilussa viikossa ja lisää tulee.

Samalla Dessu onnittelee itseään, että ymmärsi erota kirkosta jo 36 vuotta sitten, ettei nyt tarvinnut.

 Dessun ero ei tapahtunut pikaistuksessa eikä silloin ollut Internetin tarjoamaa oikotietä. Dessu joutui menemään kirkkoherran puheille ja selittämään päätöksensä perustelut. Se keskustelu kesti parisen tuntia ja oli kaikin puolin antoisa. Vaikutelmaksi jäi, että kirkkoherrakin oli ymmärtäväinen. Hän jopa kiitti lopuksi hyvästä keskustelusta. Erosimme yhteisymmärryksessä.

Dessun kritiikki ei kohdistu uskontoon vaan kirkkoon, joka on kadottanut lähtökohtaiset ihanteensa, eettisen johtajuutensa. Kirkon pitäisi mielestäni olla yhteiskunnassa tinkimätön arvojohtaja. Näin Dessu on ymmärtänyt Jeesuksen antaman mallin. Nykykirkko on hukannut alkuperäisen ihanteensa.

Kirkkolaitoksen pitäisi Dessun katsannon mukaan olla eturintamassa puolustamassa heikoimpia ja halveksittuja, niitä ”syntisiä”. Dessu on lukenut Raamattunsa (samoin Koraanin) siten, että siinä etsitään oikeudenmukaisuutta ja hyväksyntää ja tukea niille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin yhteiskunnan vahvimpien silmissä. Dessu löytää Raamatusta sanoman, joka torjuu diskriminoinnin millä tahansa perusteella. Dessu luulee löytäneensä suuresta kirjasta rakkauden ja suvaitsevuuden radikaalia oppia, hyvin radikaalia, joka vaatii tasa-arvoa riippumatta sukupuolesta, yhteiskunnallisesta asemasta, etnisestä taustasta ja muista luokituksista.

Missä kaikki tämä idealismi on? Dessu näkee kirkossa monin paikoin täsmälleen päinvastaista. Kirkko on historiallisesti liittoutunut kaikkein pöyhkeimpien kanssa ja ollut tuomitsemassa yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoittelijoita. Vähemmistöt, erityisesti seksuaaliset, ovat joutuneet halveksinnan kohteiksi tasa-arvon pyrkimyksissään. Itsensä eettiseksi esikuvaksi asettanut instituutio ei ole tehtävässään uskottava. Siltä puuttuu arvojohtamisen ambitio.

Ajankohtainen homokiista on vain yksi yksityiskohta pitkässä sarjassa. Yhden puoluejohtajan ja muutaman muun ikävät puheet sattuivat osumaan suuren kansanjoukon omaantuntoon ja aiheuttivat massiivisen protestin. Mutta Dessu uskoo, että taas kerran julki lausuttu seksismi ja homofobia ja diskriminointi ”Jumalan nimissä” oli vain se viimeinen pisara, joka sai täynnä olevan maljan vuotamaan yli. Taustalla on paljon muutakin tyytymättömyyttä ja pettymystä.

¤ ¤ ¤ 

On kyllä myönnettävä, että kirkko on edennyt myös hyvään suuntaan, hitaasti. Eräät viimeaikaiset päätökset ja henkilövalinnat lupaavat parempaa tulevaisuutta. Kirkko ei kuitenkaan ole lähelläkään oikeudenmukaisuuden eturintamaa. Kaukana edellä kulkevat muut, esim. taide, tiede, osa poliittisista puolueista, osa mediasta.

Dessu ei usko jäljellä olevana elinaikanaan näkevänsä kirkkoa siinä kunnossa, että haluaisi liittyä siihen takaisin. Mutta aivan vilpittömästi hän toivoisi niin tapahtuvan.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Oireita ja lievitystä

Dessu kituu edelleen flunssan kourissa. Paljon on tullut ohjetta ja neuvoa, miten olo helpottuisi. Kiitän niistä.

Dessu on vähän ristiriitaisissa tunnelmissa hoitojen kanssa. Toisaalta hän pitää tehokkaimpana menetelmänä keittää vettä, sekoittaa siihen hömpsyn verran rommia ja lieventää makua hunajalla. Musta viinimarja on myös oivallista kuumaan veteen sekoitettuna, Ei kuitenkaan siihen samaan veteen, johon rommi on sekoitettu. Viinimarjaa Dessu kasvattaa kesäkodissaan Längelmäveden rannalla, ja sitä on pakastimessa. Ei kuitenkaan mehuna vaan kokonaisina marjoina, joten sitä on paha ruveta sekoittamaan.

Dessu tunnustaa olevansa pikkuisen höpsö luontaistuotteiden kanssa. Marjat ja yrtit ovat kyllä hyviä moneen tarkoitukseen, mutta Dessulla on kertynyt kaappiin lisäksi monenlaista tippaa, salvaa ja helmeä maailman kaikkiin vaivoihin.

Nyt tietysti jokainen skeptinen lukija hörähtää halveksivasti. Dessu on siis huuhaa-miehiä! 

 En tunnusta. Tunnustan vain olevani ymmälläni. Mikään tippa, salva tai pilleri ei ole koskaan auttanut minulla mihinkään vaivaan. Akupunktio kyllä paransi kerran lukkoon menneen selän.

Mutta Dessulla on kaksikin kaveria, jotka vannovat vaihtoehtohoitojen nimeen. Ja korostan, kaksi fiksua kaveria, mielestäni. Toinen on peräti diplomi-insinööri, ja niidenhän nyt ei luulisi haksahtavan mihinkään höpsötykseen. Ovat kertoneet Dessulle omakohtaisista hyvistä kokemuksista.

Olen siis ymmälläni. Päätin tiukasti, että en ole hurmahenkien huijattavissa. 

Päivän nukuin valkosipulia pyjaman rintataskussa. Nyt yön tullessa olen virkistynyt. Kirjoitan pätkän blogia. Sivelen tuoksuvaa salvaa ylähuuleen nenän alle ja otan hömpsyn sitä kuumaan veteen ja hunajaan sekoitettua rommia. Etsin hyllystäni tunnelmaan sopivan DVD-elokuvan. Sellainen löytyy. Se on Ingmar Bergmanin Nattvardsgästerna (”Talven valoa” - 1963). Siinäkin ollaan vilustuneita.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Voi Dessu parkaa

Dessun kurkkuun iski pöpö tai mikä lie röllipeikko. Nokka vuotaa, kurkku muuttui santapaperiksi, kuume nousi, viluttaa ja aivastuttaa. Ei edes Echinaforce auttanut.

Voi Dessu parkaa!

Dessu soitti sihteerilleen ja pyysi peruuttamaan alkavan viikon työt ja siirtämään sovitut tapaamiset muiden harmeiksi. Sihteeri terävänä tyttönä keksi heti kysyä, onko Dessu taas rymistellyt ulkona yöllä vähissä vaatteissa. Kehtasikin kenkkuilla.

Sihteerin viittaus kohdistuu edellisen flunssan syntyyn. Silloin oli maaliskuu ja paljon lunta ja Vuoronvarausviraston seminaari Raaseporissa. Dessu intoutui porukan mukana kekkuloimaan saunan jäähdyttelytauolla lumihangessa enkelinkuvia tekemässä. (ks. blogit 16.3. 2010 ”Tärkeintä on touhu” ja 12.3. 2010 ”Helsinginkadulta Raaseporiin”). Tuli kuumetauti ja sihteeri muisti, kun oli mukana.

 Nyt en ole kekkuloinut. Torstai-iltana olin kyllä kaverin mökillä Espoossa saunomassa ja uimassakin, tosin uskalsin uida vain polvien alapuolella sijaitsevilta osin, sillä vesi ei ollut enää lämmintä. Ei kai flunssa voi sellaisesta uimisesta tulla?

Huomenna maanantaina, jos suinkin jaksan, käyn Töölöntorin Alkossa ostamassa perinteisen flunssalääkkeen, pullon rommia. Vaikka se on pahan makuista, se on tepsivää sekoitettuna kuumaan veteen. Kokemusta on.

Jos sattuisi käymään niin onnellisesti, että tästä taudista joskus vielä tokenen, lupaan palata sekä töihin että blogeihin.

(Kuvassa Nuhanenä, valmistaja Espan enkelit OY)

torstai 14. lokakuuta 2010

Pitkää ikää!

Helsingin kaupunginkirjasto täyttää 150 vuotta.

Rikhardinkadun kirjasto on tietysti viihtyvyydeltä omaa luokkaansa, mutta se ei osu Dessun päivittäisille kulkureiteille, joten sen käyttö ei ole kovin runsasta. Sen sijaan Kymppikirjasto vanhassa Pääpostitalossa Rautatieaseman vieressä osuu. En nyt aivan päivittäin poikkea mutta usein kuitenkin. Sen sijainti on täydellinen. Kuljen sen sivuitse kaksi kertaa joka arkipäivä, kun kävelen työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin.

Kymppi on musiikkikirjasto. Voin liioittelematta sanoa, että musiikkikirjaston sijainti kulkureitilläni on avannut minulle aivan uudella tavalla musiikin maailman.

Musiikki on ollut taiteiden joukossa heikko kohtani, kuten olen aiemminkin monta kertaa tällä foorumilla kertonut. Tarkoitan nimenomaan taidemusiikkia. Rokki kyllä on tuttua, olen Beatles-sukupolvea, samoin iskelmäviihde, sitä kun kuulee koko ajan radiosta.

Musiikkimetodini on hieman omaperäinen. Selailen kotonani satunnaisesti musiikin tietosanakirjaa, ja kun silmiin osuu jotain kiinnostavalta tuntuvaa, käyn Kympissä etsimässä sen kuunneltavaksi. Yleensä löytyy. Kympissä on vanhanaikaisia pehmeitä ja mukavia laiskanlinnoja, joihin voi asettua työstä väsyneenä nauttimaan taiteesta.

Muistan ensimmäisen. Luin Juhani Peltosen Elmo-kirjaa. Siinä päähenkilö voittaa kultamitaleja olympialaisissa lajissa kuin lajissa. Andien talvikisoissa hän voittaa jääkiekon loppuottelussa Kanadan. Perinteistä tapaa noudattaen olympiavoittajalle aiotaan soittaa Maamme-laulu, mutta Elmo ei haluakaan kuunnella sitä, ”koska sen on säveltänyt ties kuka hampurilainen musikantti”. Hän tahtoo soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun.
Kisojen jury joutuu pitämään pikakokouksen ja suostumaan Elmon ainutlaatuiseen vaatimukseen. Niinpä ”Suomen kansallislaulun asemesta kaikui Andien talvikisojen jäästadionilla tuo Järnefeltin alati niin järkyttävällä lailla tunnelmoiva kehtolaulu radion välityksellä - - kotimaahankin, missä se kuunneltiin seisaaltaan hieman ristiriitaisin tuntein”.

Mutta Dessu suuressa sivistymättömyydessään ei muistanut Järnefeltin Kehtolaulua. Uteliaisuus virisi, joten etsin sen kirjastosta, kuuntelin ja nyt tiedän.

Siitä syntyi etenemismetodi, joka on jatkunut vuosikausia. Sattuma ohjatkoon, mitä kohdalle sattuu. Aivan äskettäin luin Matti Yrjänä Joensuun uuden Harjunpään. Siinä kaunis nainen seksin jälkeisessä raukeudessa pisti soimaan Pähkinänsärkijän levyn loppupuolelta: Pas de deux, Kukkien valssi… ”Oli hyvin tyytyväinen oloonsa.” 

Dessu etsi levyn, kuunteli ja yritti ymmärtää. Ja ymmärsi.

¤ ¤ ¤ 

 Kotikirjastoni on kuitenkin Töölö. Töölön kirjastoon Topeliuksenkadulla kuljen kotoani viidessä minuutissa. Sieltä lainaan kirjat, siellä käyn lukemassa lehtiä. Kotini kirjahyllyt ovat kerta kaikkiaan täynnä, vaikka yritän vähän väliä raivata niihin tilaa. Kirjoja on kellarikomerossa ja ullakkohäkissä. Kirjoja olen kuskannut suurin määrin kesäkotiini Längelmäveden rannalle, ja sielläkin alkavat hyllytilat loppua. Missään ei ole laajentumistilaa. Olenkin antanut itselleni ehdottoman ohjeen karsia kirjaostoksia ja pidättäytyä vain kaikkein välttämättömimpään. Niinpä olen yhtä enemmän siirtynyt Töölön kirjaston lainaaja-asiakkaaksi.

Dessu onnittelee Helsingin kaupunginkirjastoa, läheistä ja hyvässä kunnossa säilynyttä ystäväänsä, 150-vuotismerkkipäivän johdosta. Tapaamme usein ja viihdymme hyvin yhdessä. Toivotan pitkää ikää. Ainoa uhka tulee politiikan huipulta. Siellä on puolue, joka haluaisi alentaa veroja karsimalla kulttuuripalveluja. Mutta kyllä me sen uhan selätämme.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Sattuipa kerran... osa 2

Dessu poikkesi äskettäin Kustaankartanon vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Täti on suhteellisen hyvässä kunnossa. Muisti ulottuu kauas menneisyyteen. Uudet asiat unohtuvat, mutta väliäkö niistä. Täti on kova puhumaan, kunhan kuuntelijoita on paikalla, eikä aina tarvita kuuntelijaakaan. Tarinat ovat muistiin merkitsemisen arvoisia ajankuvia menneiltä vuosikymmeniltä.

Edellisen kerran kirjoitin tädin kertoman tarinan tälle palstalle 19. maaliskuuta 2010. Nyt tulee uusi. Tässäkin nuoret ovat luvattomissa puuhissa ja poliisi tulee paikalle. Sopii siis jatkoksi eiliseen blogiini.

Nauhoitin tädin puheen ja muokkasin sitä tiivistäen mutta kaiken olennaisen säilyttäen. Tapahtuma ajoittuu vuoteen 1945. Tätini, tarinan päähenkilö, on silloin ollut 17 - 18-vuotias.

Taustaksi: Sotavuosina oli ollut yleinen tanssikielto. Sodan päätyttyä sitä alettiin vähitellen purkaa. Tanssilupa oli ainoastaan ohjelmallisten iltamien lopussa yhden tunnin ajan.

¤ ¤ ¤ 

”Ei sellainen lupa meille nuorille riittänyt. Me halusimme tanssia, tanssia vuosien rästit pois. Tuttavapiiriimme kuului varsinainen aarre, Kaukasen Lasse, hanurinsoittaja, joka oli aina valmis musisoimaan, missä ja milloin vain. Eräänä elokuun iltana oli kylän raitille kokoontunut iso joukko nuoria. Siinä jutellessa joku keksi ehdottaa "tanssikalliolle" menoa. 


Kaikkihan sitä kannattivat. Tarvittiin enää vain Lasse hanureineen ja sitten mentiin. Vaikka kallio oli vain kolmen kilometrin päässä, minä en tämmöisen huvipaikan olemassaolosta tiennyt mitään. Innostuneena olin menijöiden etunenässä. 


Paikka oli sellainen siloinen kallio, hieman vino, lähellä järven rantaa. Metsää ja matalaa puskaa kasvoi ympärillä. Siihen aikaan ei sillä suunnalla ollut vielä taloja, ja luulimme, että hauskanpitomme ei häiritse sivullisia.


Emme siis aikailleet, kun pääsimme kalliolle. Se oli suoraa toimintaa alusta alkaen. Lasse veteli hanuristaan valssia, jenkkaa polkkaa ja me pyörähtelimme niin sydämen halusta. Sitten vaihtui tanssikappale: "Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat viedään Tuonne, tuonne Kyöpelinvuoren taa, ettei meitä, ettei meitä, vanhat pojat saa …" Sitä tanssittiin yleensä tyttöpareissa. Keskittyneenä raatikon rytmeihin tanssin työkaverini Tyynen kanssa keskellä kalliota. 


Mutta eikös mitä. Myöhemmin sain tietää, että eräs tarkkakorvainen uskovainen oli kuullut kesäillassa hanurin sävelet ja noussut pyöränsä selkään ja lähtenyt tekemään ilmoitusta nimismiehelle tästä jumalattomasta menosta. Nimismies ylimpänä lainvalvojana lähetti paikalle kolme riuskaa poliisia. Oli sanonut, että siitä tanssimisesta on nyt tultava loppu. Kalliolla oli siis käyty samoissa puuhissa aikaisemminkin.


"Tanssi seis!" 


Komento kajahti hämärässä kesäillassa. Kolme virkapukuista poliisimiestä oli ilmestynyt kuin taikurin hihasta tanssikallion reunustalle. Ilonpitomme loppui siihen paikkaan. Lassen hanurista kuului vain vaimea luraus, jonkinlainen loppuhenkonen. Sitten ei mitään. Emme hoksanneet edes pusikkoon piiloutumista. Kaikki kävi niin nopeasti. Seisoimme paikoillamme täysin lamaantuneina. Polvet tutisivat. 


Pakoyritykset kiellettiin jyrkästi ja kaksi poliiseista palautti muutamia uhkarohkeita yrittäjiä. Kolmas veti lehtiönsä esiin ja ryhtyi kirjaamaan lainrikkojien nimiä ja osoitteita. Lainrikkojien nimilista aloitettiin minusta. Ei luvannut hyvää. Kotimatkalla ei naurattanut. Minua pelotti ja itketti. Miten kerron asian äidille? Mitä sanotaan työpaikalla? Jos tulee haaste käräjille, on pyydettävä työstä vapaata ja äidin tultava oikeuden istuntoon koska olen alaikäinen. 


Kesä vaihtui syksyksi. Mitään kuulusteluja tai haasteita ei kuulunut. Tanssijupakka tuntui jääneen kesän muistojen joukkoon. Ei aivan. 


Olin siihen aikaan kunnan leivissä, työpaikkani oli kunnantoimisto. Kesän ja syksyn aikana olin hakenut uutta työpaikkaa. Palkkaa piti saada enemmän, sillä aikuiseksi varttuvan nuoren tytön rahantarve kasvoi. Suunnittelin kaupunkiin muuttamista, enkä ollenkaan ajatellut, että kaupunkielämä se vasta kalliiksi tulisi. 


Sain viimein kiikariin uuden työpaikan lähikaupungista, Jyväskylästä. Palkka olisi ollut huomattavasti parempi mutta asuntopula nousi muuton esteeksi. Vanhempi työtoverini Tyyne oli suunnitelmista tietoinen. Koska olin toimiston nuorin työntekijä, lankesivat asiatytön tehtävät minulle. 


Kunnallislautakunnan esimies oli kiireinen isäntämies kaukaa syrjäkylältä, joka muutaman kerran kuukaudessa kävi kunnantoimistossa allekirjoittamassa papereita ja neuvottelemassa kunnankirjurin kanssa sekä johtamassa lautakunnan kokouksia. Usein tämä esimies käski minua käymään asioillaan, laskuja maksamassa, mitä milloinkin. Kerran hän käski minut nimismiehen kansliaan hoitamaan jonkin asian. 


Olin jo lähdössä, kun Tyyne ehdotti että hän menisi, koska halusi oikaista selkäänsä ja hengittää raitista ilmaa. Kävihän se päinsä. Tuokion kuluttua Tyyne palasi ja hieman arvoituksellisen näköisenä kehotti minua töistä päästyäni menemään suoraan nimismiehen puheille. 


Miksi? Pahat aavistukset alkoivat kiertää päässä. Nimismies varmasti vaatii selvityksen niistä kesällisistä tansseista. 


Koska käsky oli käynyt, oli toteltava. Koputin peloissani nimismiehen oveen ja kutsun saatuani astuin huoneeseen. Tervehdin, sanoin nimeni ja jäin odottamaan ovensuuhun. Mutta se ei ollutkaan kuulustelu. Nimismies sanoi kuulleensa, että olin vaihtamassa työpaikkaa ja tiedusteli, kiinnostaisiko työskentely hänen kansliassaan. 


 Hämmästyin. En ollut osannut tulkita Tyynen arvoituksellista ilmettä. Tämä oli taas yksi niitä hänen jekkujaan. Totta kai nimismiehen tarjous kiinnosti. Kaupunkiin muutto jäisi haaveeksi, ainakin toistaiseksi. Siirtyisin nyt vain kunnalta valtiolle. Palkassa ei valitettavasti ollut paljon eroa, mutta päätös syntyi heti. Aloittaisin työt uudessa työpaikassa jo joulukuussa. 


Myöhemmin Tyyne kertoi, että nimismies oli ollut puheliaalla päällä ja alkanut kysellä häneltä työntekijää kansliaansa. Koska Tyyne tiesi muuttosuunnitelmistani, niin olipa vain sen kummemmin miettimättä tehnyt oman ehdotuksensa. Ja sitten pikku narraus minulle. 


¤ ¤ ¤ 


Valtion leipä on pitkä ja kapea, sanotaan. Olihan se - kumpaakin. Nimismiehen kansliassa aikaa vierähti yli neljä vuosikymmentä, aina eläkkeelle siirtymiseeni saakka. 


Luvattomat tanssit otin puheeksi vasta juhlassa, joka vietettiin, kun siirryin eläkkeelle. Yksi niistä poliisimiehistä, jotka meidän tanssimme niin äkisti lopettivat, istui paikalla. Hän muisti tapauksen hyvin. Tanssien osanottajaluettelo oli joutunut mappi Ö:hön. Kun poliisi oli esittänyt raporttinsa nimismiehelle, tämä oli pitkää nimilistaa silmäiltyään arvellut lainrikkojien ottavan opikseen kun näkivät virkavallan jämerän toiminnan. Oli vielä lisännyt, että tanssinkipeille taisi olla rangaistusta jo siinä, kun karkelot lopetettiin heti alkuillasta.  Vanha vallesmanni oli oikeassa."
Kuvassa täti (oik.) ja Tyyne suunnilleen niihin aikoihin.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Kultainen nuoruus

Dessu luki Ilta-Sanomista skandaaliuutisen. Oikeuskanslerimme oli hurjassa nuoruudessaan joutunut kerran Tampereella juoppoputkaan. Junassa oli tullut kallistelluksi kuppia.

Tapaus tarjoaa pakinoitsijoille ja pilkkakirveille herkullisen aiheen. Jossakin joku jo irvisteli, että taitaa tapaus mennä kokemattomuuden piikkiin, sillä osaava alan mies humaltuisi pohjoisen junassa vasta Oulun ja Kemin välillä. Dessun silmissä uutinen luo vähän hissukan oloiseen kansleriin uutta särmää.

Juristikoulutuksen saaneen miehen ammattipätevyys sen sijaan joutuu epäilyksen alaiseksi. Yleinen käsityshän on, että juristi puhuu niin itsensä kuin asiakkaansa kuiville vaikka minkälaisesta pinteestä, oli kunto mikä hyvänsä. Dessulla on tästä henkilökohtaista kokemusta.

¤ ¤ ¤ 

Liisankadulla, samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike, asui ammoisella 1970-luvulla alivuokralaiskämpässä oikeustieteellisessä opiskeleva Neiti. Dessu vähän yritteli lähempää tuttavuutta.

Eräänä loppukesän iltana Dessu ja Neiti istuskelivat ravintola Bulevardian yläparvella. Kun valomerkki tuli, Neiti muisti, että kämpillä taisi olla avaamaton pullo Egri Bikaveria. Lähdettiin kävellen rantakatuja pitkin kohti Liisankatua. Matka oli pitkä, mutta mikäs kiire, yö oli lämmin.

Kaivopuiston laiturille istuttiin huilaamaan. Keksittiin, että kuutamouinti olisi nyt poikaa. Mikäpä siinä, vaatteet pois ja mereen. Uinnin jälkeen kuivateltiin ihoa siinä laiturilla vaaka-asennossa ja tilanne muuttui ns. intiimiksi, totta kai. Sellaisessa mielentilassa käy niin, että tietoisuus suuntautuu yhteen ainoaan lähellä sijaitsevaan kohtaan eivätkä aistit pysty havaitsemaan ympäristön tapahtumia.

Kunnes tuli herätys:


- Jaahas. Hajaannutaanpas!
Kaksi isoa ja rumaa poliisisetää seisoi siinä vieressä ja heidän mustamaijansa seisoi kadun laidassa. Suusta kuului tämä mellakkapoliisin klassinen repliikki. Intohimon merkit lakastuivat sillä sekunnilla. Pääsisikö pakoon? Ehkä uimalla Suomenlinnan suuntaan?

Komennettiin pukeutumaan ja sitten sisälle maijaan. Mainittiin sanoja kuten siveettömyys, säädyttömyys, sukupuolikuri, julkinen paikka, sakkorangaistus, kuulustelu, putka. Taisi tulla mainituksi esiaviollisuuskin.

Mutta onneksi paikalla oli juristi, tosin vasta opiskelija mutta ilmeisen osaava. Neiti selvitti konstaapeleille, miksi tuon ja tämän mainitun rikkomusnimikkeen tunnusmerkit täyty. Lisäksi Neiti alkoi suoltaa sekaan tarinaa, kuinka kaksi rakastavaista tässä viettää viimeistä iltaa yhdessä ennen pitkää pakollista eroa, joka johtuu siitä ja tästä velvollisuudesta, kuinka ymmärtämättömät perheet ja sukulaiset vainosivat rakastavaisia, kuinka sijaa läheisyydelle ei kodin kielteisyyden vuoksi löytynyt, varattomille nuorille. Ilmiselvä muunnelma Veronan kuuluisasta rakkausdraamasta. - Ymmärtäväthän herrat konstaapelit, ovathan herrat kai olleet nuoria ja rakastuneita itsekin?

 Mikään tässä tarinassa ei ollut totta, mutta vähitellen konstaapelit pehmenivät, ymmärsivät, suorastaan liikuttuivat melodramaattisesta tarinasta. Ei tullut Dessulle ja Neidille sakkoa, ei putkaa. Jos tarinaa olisi vielä pidemmälle jatkettu, olisimme varmaankin päätyneet kuutamouinnille kaikki neljä yhdessä, niin liikuttunut oli tunnelma.

Konstaapelit lähtivät autollaan, Dessu ja Neiti jatkoivat aamun jo sarastaessa matkaa kävellen käsi kädessä rantakatuja pitkin sinne Liisankadulle, jossa odotti pullo Egri bikaveria.

Hyvät juristit eivät joudu putkaan.

maanantai 11. lokakuuta 2010

ununu-talo

Edellisessa blogissani tuli mainituksi ununu-talo. Myös kommentissa sana mainittiin.

"Maalaistollo" ihmetteli, mikä se sellainen on. Muutama vastaus tuli. Jatkan siitä.

 Ununu-talon löydät kun lähdet Töölöntorilta Topeliuksenkatua kohti pohjoista. Se on siinä heti alussa oikealla puolella Töölön kirkkoa vastapäätä, katunumero on 3.

Omituinen nimi tulee ikkunoiden alapuolella olevasta "tekstistä". Toisin kuin väitetään, en usko, että siinä "lukee" talon nimi. Pikemminkin kyse on koristeista, ornamenteista, jotka muistuttavat kirjainmerkkejä u ja n.

Dessu juoksi iltahamärissä ottamaan kuvan talosta.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Maku ratkaisee

Hufvudstadsbladet kirjoitti tänään Mat & vin -palstallaan aiheesta, joka miellyttää Dessua. Toimittaja oli käynyt tutustumassa ruokapiirin toimintaan Herttoniemessä.

Käsite ”ruokapiiri” tarkoittaa joukkoa ihmisiä, joka ostaa ruoanlaiton raaka-aineensa yhteistilauksena joltakin lähiseudun viljelijältä. Sen tilaamisessa ja jakelussa tarvitaan talkoomeininkiä, ja sitä tuntuu nykyaikanakin löytyvän. Suosituimpia tuotteita ovat juurekset, marjat ja viljatuotteet sekä monenlaiset lihavalmisteet. Useat tuottajat välittävät myös ulkomaisia luomutuotteita, yleisimmin hedelmiä.

Luomuruokaa käyttävät ruokapiirit ovat reaktio suurten kauppaketjujen teollisia valmisteita vastaan. Dessun mielestä syytä onkin protestoida. Dessu on syvästi ärtynyt kauppaketjujen myymälöiden tasoon. Töölöntorin liepeillä ei ole jäljellä ainoatakaan tasokasta ruokamyymälää sen jälkeen kun Nybergin Herkku lopetti. Aikoinaan täällä oli kauppahallikin, Tunturikadulla, siinä mihin sitten tuli Q-teatteri. Mutta se on mennyttä aikaa. Nykyisistä Alepoista ja K-marketeista ei saa edes kunnollista leipää. Kaikki on jättiläisleipomoiden mautonta bulkkitavaraa muovipussissa.

Pienessä putiikissa olisi miellyttävämpi asioida. Tässäkin - kuten nykyisin kaikessa - on bisnesajattelu ajanut laaduntavoittelun ohi. Manner-Euroopan suurissa kaupungeissa näkee vielä jostakin kumman syystä pikkuputiikkeja. Ruokakulttuuri kukoistaa vielä.

Dessua ihmetyttää, miksi helsinkiläiset ruokakaupat häviävät laadussa maaseudun pikkupaikkakuntien marketeillekin. Leipä-, liha- ja kalatiskejä ei täällä ole kuin Kauppahalleissa. Tavallisissa myymälöissä kaikki on pakattu muoviin. Kesäasuntoni lähiseudun myymälät ovat laadukkaampia, niissä bulkkituotteiden rinnalla on usein pientuottajien laatutavaraa. Jokapäiväinen rievämme - olisipa sitä Helsingissäkin.

Pitäisi ajaa esikaupunkien markettiin, niissä saattaa olla tuorettakin tavaraa. Dessu innostuu silloin tällöin nousemaan viereisen ununu-talon edustan pysäkiltä bussiin ja ajamaan Kannelmäen markettiin. Bussi 41 vie melkeinpä ovelta ovelle. Siellä on jopa tuoretta kalaa. Mutta markettiin tai muuhun ostoshelvettiin meno tökkii sielua, ihan periaatteen vuoksi. On siinä ekologinenkin näkökulma. Tomaatteja Espanjasta, lampaanlihaa Uudesta Seelannista.. Olen näissä asioissa vastarintamiehiä. Siksi tavallisimmin ostan Alepasta paketin Reissumies-ruisleipää enkä juuri muuta. Sillä pärjää.

Dessu voi vain harmitella, ettei hän itse varmaankaan koskaan voi osallistua minkäänlaiseen ruokapiiriin, ellei sitten eläkkeellä. Dessu menisi mielellään mukaan, mutta esteenä on se, että hän syö ruokansa jokseenkin säännöllisesti työpaikan ruokalassa ja liikkeellä ollessaan ravintoloissa.

Jos olosuhteet olisivat toisenlaiset, Dessu voisi olla kasvissyöjä. Opiskeluvuosina kollektiivissa asuessaan hän aika pitkälle olikin. Sen kokemuksen perusteella tiedän, miltä tomaatin pitäisi oikeasti maistua, kun se kasvatetaan luonnonmukaisesti. Mutta marketeista ei sellaista saa. Längelmävedellä kesäisin kasvatan mausteyrttejä kotitarpeiksi ja ystäville tuliaisiksi. Enkä tumpelo ole kokkinakaan. 

Onkohan tämäkin sitä kuuluisaa muistin likiarvoisuutta, kun tuntuu että ennen oli laadun tajua ruoassakin? Kokonaan eri asia tietysti on, kuka pystyi sitä laatua itselleen ja perheelleen ostamaan.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Filmihullun valitus

Dessu luki lehdestä ikävän uutisen: elokuvateatteri Bristol suljetaan.

Miksi aina käy näin? Dessu ei ymmärrä bisnesmeiningistä mitään, mutta silti ihmetyttää. Maalla on vielä pieniäkin elokuvateattereita toiminnassa mutta Helsingissä kaatuvat kaikki muut paitsi monisaliset mammutit. Luulisi Bristolin kokoisen jättiläisen keräävän sen verran katsojia, että toiminta kannattaisi. Vaan eikö voittoa tule tarpeeksi?

Bristol on iso teatteri Aikatalossa Ateneumin takana, mutta saleja on vain yksi. Sijainti on erinomainen, se on suurten ihmisvirtojen vieressä aivan rautatieaseman lähellä. Se on suurten ensi-iltojen teatteri. Dessu on nähnyt siellä monta hienoa uutuutta.

Helsingissä ei kohta ole jäljellä muita kuin isoja multiplex-teattereita. Se on murskatappio elokuvakulttuurille. Vielä 90-luvun alussa korttelikinoja oli jäljellä. Dessu, joka on aina ollut filmihullu, nautti suuresti tilanteesta ja poikkesi elokuvissa harva se päivä, sillä ensi-iltojen lisäksi kaupungista löytyi aina klassikoita.

 Viimeistään nykyisellä vuosikymmenellä elokuvakulttuuri on kääntynyt pelkäksi bisnekseksi, josta kulttuuri on kadonnut. Tennispalatsi, joka miljööltään olisi oivallinen kulttuuritila, on enemmänkin popcorn-myymälä. Klassikoita sieltä on turha etsiä.

Dessun kotikulmilla Töölöntorin lähellä oli vielä 80-luvun lopulla useita miellyttäviä pikkuteattereita. Sitten ne kaikki katosivat muuhun käyttöön.

 Kolmessa minuutissa kodistani pääsin Adloniin. Se oli aivan Töölöntorin kulmalla Runeberginkadulla. Nyt se on naisten jumppasali. Kaikki kunnia naisten jumpalle, mutta ihmettelen, miten se voi kannattaa mutta elokuva ei.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen Olympiastadionin suuntaan pääsin Coronaan Mannerheimintielle. Nyt se on Jehovan todistajien valtakunnansali. Se ei liene kaupallista toimintaa. Ihmettelen, tuottavatko lahjoitukset enemmän kuin pääsyliput. Vuokrakulut taloyhtiölle lienevät molemmilla samat.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan pääsin Ritziin Hesperiankadulle. Siitä oli vain muutama askel kulman ympäri ravintola Eliteen, kantakapakkaani. Siellä monet kerrat istuttiin ja keskusteltiin elokuvan jälkeen. Nyt se on biljardisali. Kaikki kunnia biljardille, mutta ihmettelen, tuottaako pelaaminen enemmän voittoa kuin elokuvan pääsyliput.

 Ja paras kaikista: kahdeksassa minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan ja sitten Museokadun kulmasta oikealle pääsin Cinemaan. Se oli varsinainen helmi - Mårten Kihlmanin intohimoisesti hoitama pieni teatteri. Museokatu 44:n sisäpihalla sijainneessa salissa oli vain muutamia kymmeniä istumapaikkoja ja epämukavat penkit mutta aina laatuohjelma. Dessu vei sinne vaihtuvia tyttöystäviään saamaan elokuvasivistystä illan aluksi, ennen Eliteen poikkeamista. Erityisesti Marx-veljesten sarjat jäivät muistiin. Mikä se nyt on? En tiedä. Enkä jonkinlainen varasto. Porttikäytävä on suljettu kalterilla. Kuva on otettu kalteriportin raosta, lähemmäs ovea ei päässyt. Tätä en ihmettele yhtä paljon kuin edellisiä. Uutta Kihlmania ei noin vain löydy. Niin pienen paikan pyörittäminen vaatisi todellista filmihullun intohimoa, eikä sellaista enää löydy.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Maailman keskipisteessä

Dessu kävi työmatkalla Roomassa. Edellisestä käynnistä ehti kulua 18 vuotta. Nuorempana siellä tuli käydyksi monta kertaa, joten ei kaupunki aivan vieras ole.

Pitkästä poissaolosta huolimatta kaupungissa ei ollut havaittavissa merkittäviä uudistuksia. Paikat olivat pysyneet entisellään. Rakennuskanta on vanhahtavaa. Ilmeisesti siellä ei ole kaupunkisuunnitteluvirastoa Helsingin malliin, joten uusille parkkihalleille tai wow-arkkitehtuurin tyylisille hotellihankkeille ei ole järjestynyt sijaa. En tiedä, eikö edes mafia toimi paikallisena grynderinä tai eikö maasta löydy liikemiehiä, jotka suunnittelisivat marketteja, bensa-asemia, ideaparkeja tai pilvenpiirtäjiä. Vai onko Rooman kaupunginhallitus muuten vaan penseä innovaatioille? Vatikaanista nyt puhumattakaan.

¤ ¤ ¤ 

Neljässä päivässä ei paljon ehdi, kun työtapaamiset veivät suurimman osan ajasta. Jotain sentään.

Pietarinkirkon torni. Sinne on joka kerta pakotettava itsensä kiipeämään, ilman sitä Roomassa käynti ei tunnu todelliselta. Pitkät ahtaat kierreportaat, kuluneet askelmat. Hengästyneenä tulee miettineeksi, onko porraskäytävä kaventunut vai Dessu turvonnut. Ei se näin ahtaalta ennen tuntunut.

Vatikaanin museoiden lyhyet turistireitit. Enempää en ehtinyt. Sinne pitäisi jäädä kuukaudeksi, vuodeksi tai oikeastaan loppuelämäksi. Ei pitäisi mennä tällaiselle pikajuoksulle, siitä jää vain paha mieli.

Borghesen galleria. Dessun suosikkimuseo Roomassa. Ei pelkkää madonnankuvaa. 

Fontana di Trevi. Sen äärellä malja Ihanalle Elämälle, villille nuoruudelle, naisille ja Anita Ekbergille. Ja vielä toinenkin malja.

Pantheon. Suvaitsevuuden varhainen mestariteos. Jopa Dessun kaltainen puolipakana tuntee aitoa tarvetta hiljentyä isojen asioiden miettimiseen.

 Colosseum. Muurit ovat sortuneet, keisarit kadonneet katsomoista mutta leijonat ovat ikuisia (katso tarkasti kuvassa näkyvää portaikkoa - siellä se menee!) Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi.

Piazza Navona. Illanistujaiset kollegojen ja ystävien kanssa upealla paikalla aukion laidan ravintolassa.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...