Näytetään tekstit, joissa on tunniste Niskanen Mikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Niskanen Mikko. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. tammikuuta 2013

Suloinen nuoruus



 

Mikä siinä on, että jatkuvasti törmäilen kuherteleviin pareihin! Juuri syksyllä kirjoitinkin sellaisesta kohtaamisesta kotiovellani, ja nyt tuli taas samanlainen.   

Olin menossa lounaalle ravintola Virgin Oiliin. Siinä eteisaulassa, joka ennen hyvinä aikoina oli sisäänkäynti elokuvateatteri Bio Bioon, on erkkeri. Eikös siinä erkkerissä ollut nuori pariskunta suutelemassa. Poika oli sellainen tavallinen huppariheppu mutta tyttö sen näköinen, että kateeksi kävi.   

Eipä siinä mitään, kuljin muina miehinä ohi enkä yrittänyt tunkeutua väliin. Enkä edes vilkaissut - muistaakseni. Onnea heille hiljaisesti toivotin. Liitän tähän runon, jonka tekijä oli nuoruuden hurmion loistava kuvaaja Mika Waltari. Hän ja Tulenkantajat-ryhmä esiityivät pahennusta herättäen siinä viereisessä talossa, Vanhalla ylioppilastalolla.   

Kuvaksi liitän näkymän elokuvasta, jonka muistelen nähneeni juuri siinä teatterissa, Bio-Biossa. Se on Mikko Niskasen ohjaus Johannes Linnankosken nuoruuden hurmiota kuvaavasta romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta.   

Onhan näitä ollut aina. Itse kullakin.  

*   *   *    

Ensimmäinen suudelma  

Painoit pääsi alas.
Punastuin kokonaan
ja pakenin, 
putosin portaista
enkä löytänyt lakkiani.  

Mutta nyt olen kuin voiton sankari,
suonissani soutaa suloinen hurma,
kaikki peipposet laulavat
ja minusta tuntuu kuin huoleti 
        murentaisin sormissani
kotiporttisi kivisen veräjänpylvään.  

(Mika Waltari 1925)

 

tiistai 13. marraskuuta 2012

Elämää suuremmat



 

Katselin Teemalta Fritz Langin vanhaa tyylikästä rikoselokuvaa Nainen ikkunassa (Woman in the Window - 1944) ja mietin samalla aiemmin päivällä ilmestynyttä YLEn kriitikkoäänestystä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Koska en itsekään ole aivan osaton kotimaisesta elokuvatarjonnasta, mietin, millainen olisi minun suosikkilistani.  

Kriitikkoäänestyksen kymmenen kärjessä oli tämän näköinen:  

1. Komisario Palmun erehdys - Matti Kassila 1960
2. Kauas pilvet karkaavat - Aki Kaurismäki 1996 
3. Valkoinen Peura - Erik Blomberg 1952 
4. Tuntematon sotilas - Edvin Laine 1955 
5. Kahdeksan surmanluotia - Mikko Niskanen 1972 
6. Mies vailla menneisyyttä - Aki Kaurismäki 2002
7. Paha maa  - Aku Louhimies 2005 
8. Jäniksen vuosi - Risto Jarva 1977 
9. Sensuela - Teuvo Tulio 1973 
10. Calamari union - Aki Kaurismäki 1985 
10. Maa on syntinen laulu - Rauni Mollberg 1973
10. Tuntematon sotilas - Rauni Mollberg 1985   

Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta kiistelen silti. Minun listani olisi pääpiirteittäin samansuuntainen kuin kriitikoiden, mutta muutama olennainen ero löytyisi. Koska listalla on tasapistein enemmän kuin kymmenen, käytän samaa väljennystä itsekin.  

Erot olisivat seuraavat.  

1. Ykköseksi Komisario Palmun rinnalle, ehkä hieman ohikin, nostaisin Kahdeksan surmanluotia. Se on minun ikiaikainen suosikkini. On todellisen mestarin työtä onnistua tekemään niin pahasta aiheesta niin lämmin ja herkkä teos. Mikko Niskasta nostaisin muutenkin listalle, ainakin Pojat, ehkä myös Käpy selän alla.  

2. Kaurismäet ovat kohdallaan muilta osin, mutta Calamarin tilalle nostaisin Tulitikkutehtaan tytön. Tiukkaa tekee, en taitaisi saada mahtumaan mukaan toista Kaurismäkeä - kärkkymissijoilla olisivat Arvottomat ja / tai Valehtelija.  

3. Molemmat Tuntemattomat sijoittuvat minun listallani alemmaksi. Minun silmissäni ne ovat huippuhyvän kirjan hieman vinoon eksyneitä kuvituksia. Kriitikot äänestivät myös nimikkeellä Yliarvostetuin elokuva, ja sen voitti Laineen Tuntematon. Ymmärrän valinnan. Asenteeseen saattaa kyllä vaikuttaa se, että sitä elokuvaa esitetään liikaa, siihen tulee kyllästyminen, kun sen näkee joka itsenäisyyspäivä. Siitä on tullut samanlainen itsestäänselvyys kuin joulurauhan julistamisesta jouluaattona.   

4. Valkoinen peura on jäänyt minulle yhdentekeväksi. Se ei mahtuisi minun listalleni.   

5. Pahan maan sijoittumista näin korkealle en ymmärrä. Minun silmissäni se on varsin keskinkertainen teos.  

6. Jäniksen vuoden sijoittumisen listalle saatan nippa nappa hyväksyä. Risto Jarvalta saattaisin kyllä valita myös Työmiehen päiväkirjan tai Kun taivas putoaa -elokuvan.  

7. Teuvo Tulion Sensuela on kriitikkojen listan yllätys. En olisi uskonut, että sille löytyy kannattajia, sillä se on varsin outo ja omituinen tapaus suomalaisessa elokuvahistoriassa. Pidän sen valintaa sympaattisena yllätyksenä. Mutta onko se paras Tulion tekemistä filmeistä - siitä voi olla eriäviä mielipiteitä. Entä Hornankoski tai Intohimon vallassa?  

8. Kriitikoiden listalta puuttuu muutama tärkeä.

Jotenkin tuntuu vajaalta, että siellä ei ole yhtään Hella Wuolijoen suurista draamoista. Ehkä Juurakon Hulda, Tyttö kuunsillalta tai joku Niskavuori-sarjasta, vaikkapa Heta.  

9. Uusia elokuvia listalla on kovin vähän, ja niistäkään minulle ei kelpaa Paha maa. Minulle viime vuosien huipputeos on ollut Saara Cantellin  Kohtaamisia. Sen nostaisin listalle.  

10. En tiedä, onko kriitikkoja kielletty valitsemasta listalle televisiotuotantoja. Ei kai, sillä ainakin Kahdeksan surmanluotia tehtiin alun perin televisiolle. Siksi olisi loogista tarjota mitakin. Yksi olisi Jukka Sipilän ohjaama Aliisa. Toinen olisi Åke Lindmanin ohjaukset Elämänmeno ja Myrskyluodon Maija.  

11. Ja sitten tämä ykköseksi valittu Matti Kassila. Komisario Palmu ansaitsee paikkansa, mutta olisi niitä muitakin. Pidän tavattomasti hänen tuotannostaan, muistakin kuin Palmuista. Listalle olisi kärkkymässä sellaisia aikansa mestariteoksia kuin Elokuu, Sininen viikko, Radio tekee murron ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.  


12. Lopuksi: Huomaattehan, kaikki te jotka kanssani katsoitte Teeman maanantaista Fritz Lang -elokuvaa, millaisen kumarruksen Matti Kassila suuntaa 16 vuotta myöhemmin juuri tähän Nainen ikkunassa -elokuvaan. Kassilan Tulipunainen kyyhkynen käyttää täsmälleen samaa juonikuviota. Rikoskuvion ja henkilöiden todellinen tila selviää molemmissa katsojalle vasta elokuvan viimeisen minuutin aikana.  

Kuvissa on voittajan, komisario Frans Palmun, muistokyltti ja portti  soitteessa Rauhankatu 11, Kruununhaka, Helsinki. Elokuvassa vilahtaa kohtaus, jossa Palmu pistäytyy kotonaan, ja kohtaus on kuvattu tämän osoitteen portaikossa. Dekkariseuran sponsoroima kyltti on sijoitettu harmillisen korkealle seinään, joten ohikulkija ei sitä helposti huomaa ja valokuvan ottaminen kurkotetuin käsin on hankalaa. Ei kovin hyvin onnistunut..
 
 
 
 

 

 

maanantai 24. tammikuuta 2011

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Ethän minua unhoita...

Dessu poikkesi ohi ajaessaan vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Saman tädin juttuja olen tallentanut tänne luettavaksi ennenkin (viimeksi 13. lokakuuta, sitä ennen 19. maaliskuuta). Muorilla on pää paremmassa kunnossa kuin jalat. Jalkoja kuitenkin kuntoutetaan, niinpä hän lupaili vielä ennen kesää lähteä naapurihuoneessa asuvan 99-vuotiaan herran kanssa tanssilavalle jenkkaa hyppimään - molemmilla kun on syntymäpäivä samoihin aikoihin.
Muori on ylpeä hyvästä muististaan. Taas kerran hän halusi, että kuulustelen häneltä kertotaulun. Kyllä se sujui. Sitten hän lukea lopotti ulkomuistista Nälkämaan laulun, Herran siunauksen ja Do-re-min.

Hyvä suoritus, ajattelin, mutta aina vaan paremmaksi muori innostui pistämään. Nuo äskeiset Dessu itsekin olisi osannut. Nälkämaan laulu on jopa melko tuoreesti tullut kerratuksi Mikko Niskasen Surmanluodeissa.

Alkoi mennä vaikeaksi. Tuli Keski-Suomen kotiseutulaulu. Siinä oli vielä minulle tuttua kaikua, kun Jyväskylässä olen minäkin kasvanut. Mutta Pohjanmaan joet: Siika-, Kyrö-, Pyhä-, Kala- ja ties mitkä. Tämä lista ei ole hallinnassani, ei ole koskaan ollutkaan.

Muori alkoi vasta päästä vauhtiin. Tuli Ruben Simeon Leevi Juuda… Jostakin hataran muistini syvistä kellareista pulpahteli yllättävä tuttuuden tunne. Tämän rimpsun minäkin joskus opetellut mutta autuaasti unohtanut. Jotain veljeksiä Raamatusta, jonkun poikia. Vielä tuli Room-Ko-Ga-Ef-Fili… Tämän olen tainnut joskus yrittää opetella, en osaisi toistaa, en ainakaan oikeassa järjestyksessä.

En pärjännyt muorille, pakko tunnustaa.

Muori on koko aikuisikäni puhutellut minua ”maisteriksi” ja vähätellyt itseään: hän on vain kiertokoulun ja rippikoulun käynyt eikä osaa mitään eikä tiedä mistään mitään eikä ymmärrä mitään. Kieliäkään ei sano osaavansa muuta kuin venäjän harasoon ja ruotsin kanttuvein. Hyvin sanoo niillä pärjänneensä.

Sen hän kuitenkin vakuuttaa jääneen päähän, minkä kiertokoulussa oppi. Yksi uudempikin laulu onnistuu ulkomuistista, Satumaa-tango.

Hän on moneen kertaan vuosien varrella kunnioittavaan sävyyn ihmetellyt, mitä kaikkea minun on pitänyt opetella ulkoa päästäkseni maisteriksi. Ja tohtorin tutkinto, siinä ulkoa muistettavien asioiden määrä nousee jo käsittämättömiin mittoihin.

Lähtiessäni hän kovasti pyyteli käymään toistekin, kun en ole naismuistiin poikennut. Taisi edellinen käynti olla silloin kun hän täytti 80, vai oliko se 85, monta vuotta siitä on. Olisi niin mukava taas kokeilla maisterin kanssa näitä muistijuttuja.