Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amsterdam. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Amsterdam. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Ei hyvä

Kaiket päivät - tai pikemminkin kaiket yöt, kun minusta on kysymys - menevät erilaisten kuvaruutujen ääressä. Tämä on ollut kasvava trendi koko koronavuoden ajan. Myönnän, ei hyvä trendi!

Tästä melkeinpä addiktioksi muuttuneesta puuhasta olisi vähitellen rimpuiltava irti, ettei kesä menisi samaan putkeen. Hetkittäin nousee mieleen ihmettely, miten oli mahdollista pärjätä kokonaan ilman kuvaruutuja silloin kun olin nuori. Ensimmäinen televisio kotiini hankittiin, kun olin 11. Ennen sitä ei ollut minkäänlaista kuvaruutua. En silti muistele lapsuuttani ankeana aikana. Outoa nykynäkökulmasta.

Kun aamulla herään - tai puoliltapäivin, kuten jotkut aamuvarhaistani kutsuvat - ensimmäiseksi katson, onko tullut tekstiviestejä ja sähköposteja. Sitten kahvin kera alan lukea sanomalehtiä, nekin nykyisin tabletilta, vaikka HS ja Hbl tulevat myös paperipostina. Siitä sitten sopivassa järjestyksessä Facebook, blogit, Twitter ja muut sanomalehdet. Jossain välissä lounas aiheuttaa katkon. Sitten sama kierros uudestaan. Sitten joku klassikkoelokuva dvd:ltä tai Areenasta, vaihtoehtona sarjafilmejä.

Kaikkeen väsyy, iltapäivätorkut kuuluvat kuvioon. Kahvi-välipalan jälkeen illan hämärtyessä vuorossa on tunnin kävelykierros tai puolen tunnin kuntopyörä. Sen päälle kirjan lukemista, ihan paperilta pääosin. Näistä kahdesta olen sentään kohtalaisen tiukasti onnistunut pitämään kiinni, suurta tahdonvoimaa osoittaen.

Iltauutisista en luovu. Sen jälkeen elokuvia, sarjoja ja somea vaihtelevassa järjestyksessä. Erilaisia striimauksia sekä näyttely- ja museokäyntejä olen onnistunut seuraamaan pitkin maailmaa.

Kovin kummissani ja harmissani olen siitä, että kaikesta näppäimistön ääressä viettämästäni ajasta huolimatta oma tekstin tuottamiseni on jäänyt vähäiseksi. Blogitekstejä on syntynyt harvakseltaan. Faceen en ole lähettänyt juuri mitään koko talvena. Ehkä kesällä taas vilkastuu, kuten ennenkin. Twitteriin en ole koskaan lähettänyt mitään, lukenut vain - ja siitä voisin ensimmäisenä luopua kokonaan.

Nykynuoriso näyttää olevan koko ajan somettamassa. Nyt tietysti voisin ajatella, että minun runsas kuvaruutuelämäni on merkki nuorekkaasta mielenlaadusta. Mutta ei se taida ihan niin mennä.

 


Jostain somesta eteeni putkahti oheinen kuva. Siinä some-nuorisoa on minulle hyvin tutussa paikassa. Tuolla kuvassa näkyvällä penkillä olen itse istunut hyvin pitkään keväällä 1985. Silloin ei ollut kännyköitä. Siksi katsoin  edessä olevaa taulua. Istuin siinä pitkään, pari tuntia varmaan. Siksi en ehtinyt eteenpäin enkä ehtinyt nähdä muita tauluja, sillä museo meni kiinni.

Museo on Amsterdamin Rijksmuseum ja taulu Rembrandtin Yövartio (1642).

Se oli jotenkin niin tyrmäävän vaikuttava maalaus, että en sen lumosta päässyt eteenpäin. Olin etukäteen lukenut siitä paljon. Amsterdam tuli minulle nuorena hyvin tutuksi kaupungiksi, ja olen kyllä myöhemmin päässyt kiertämään Rijksmuseumin muutkin salit. Se on valtava museo, kuten samalla reissulla ottamastani kuvasta näkyy.

Noilla kuvan koululaisilla ei taida jäädä kovinkaan syvää muistijälkeä tästä maailmanluokan taideteoksesta - toisin kuin minulla. Luojan kiitos ettei siihen aikaan ollut mitään kiinnostavia kuvaruutuja estämässä eläytymistä.

 


tiistai 25. toukokuuta 2010

Jet lag

Dessutom on palannut matkoiltaan Töölöntorin laidalle.

Ensin olin monta hellepäivää Längelmäveden rannalla. Siellä kirjoitin päivät ja saunoin illat. Kirjoitustyö paahteessa (auringon, ei saunan) oli tuskaista, sillä Dessutom ei ole erityisempi auringonpalvoja. Sortsit kuitenkin löytyivät lipaston laatikosta. Kesäkodin hellepäivän sijaintini on lepotuolissa suuren Terijoensalavan varjossa. Nyt kuitenkin puusta puuttuivat lehdet, joten varjoa piti hakea vanhan hirsituvan seinustalta. Siinä naputtelin läppäriin parisenkymmentä sivua tekstiä, jota työselosteessa kutsutaan nimellä Muistio (promemoria). Sen loppusijoituspaikaksi tuli klassinen Mercantil-mappi Vuoronvarausliiton arkistossa.

Pysyvämpi muisto työstä jää Nordea-pankin minulle lähettämään tiliotteeseen. Se ei ole vielä tullut, mutta kun se tulee, sen sijoituspaikaksi tulee mappi, jonka kannessa on oravan kuva ja teksti ”Kansallispankki”. Mappi sijaitsee alahyllyllä Töölöntorin huoneiston kirjastossa Runeberginkadun puoleisella seinällä.

Varotoimista huolimatta paistetta pääsi osumaan valkeaan nahkaani sen verran, että Dessu olisi ihon punotuksen osalta voinut tuntea rantaleijonan itsetuntoista ylemmyyttä, elleivät eräät vartalon muut - pysyvämmät - ominaispiirteet vaikuttaisi päinvastaiseen suuntaan.

¤ 

Sitten matkustin virkamatkalle Amsterdamiin. En ole koskaan suostunut pitämään lentomatkustamisesta. Ei se pelkoa ole vaan yleistä vastenmielisyyttä. Lentäminen on matkustamiselle samaa kuin hampurilaisen syöminen kulinarismille.

Olen nuorempana matkustanut paljon. Mieleen jäävimpiä ovat olleet liftausmatkat. Sillä keinoin matkustimme ystävän kanssa kerran 40 vuotta sitten Amsterdamiinkin. Siitä ei matkustamisen nautinto voi paremmaksi tulla. Amsterdamiin pääsy oli viimeiseen asti epävarmaa, yhtä hyvin olisimme voineet päätyä vaikkapa Berliiniin. Kyllä sekin olisi kelvannut.

Juolahti ohimennen mieleen, että olisinkohan vieläkin voinut mennä Tukholman eteläpuolella E4-moottoritien kiihdytyskaistan laitaan tutulle paikalle peukalo pystyssä. Olisiko näyttänyt omituiselta, jos Suomen edustaja olisi saapunut eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokouksen arvovaltaiseen edustajajoukkoon rinkka selässä? Ongelman olisi tuottanut ainakin puvun kuljetus repussa. Liftauskulttuuri on myös muuttunut vuosien varrella. Ei liftareita enää useinkaan näe. Kuuttakymppiä lähestyvä äijä taitaisi jäädä siihen Tukholman moottoritien kiihdytyskaistan laidalle.

Juna on myös Dessun kokemuksessa miellyttävä matkustustapa. Aikoinaan olin muutamana kesänä interrailaamassa. Nuorena sellainen maittoi, enää ei, sillä matkoilla joutui usein yöksi nukkumaan aseman odotushalleissa. Sen sijaan laatumatkustaminen junassa olisi edelleen mukavaa. Muistoissa ovat päällimmäisinä monet yöjunat Moskovaan. Makuuvaunut, teetarjoilut, hilpeät venäläiset seurueet, kohtuulliset yömyssyt… 

Mieliharmi nousee siitä, etten päässyt henkilökohtaisesti kokemaan ”Idän pikajunaa” Pariisista Istanbuliin. Agatha Christie kuvasi sitä unohtumattomasti. Myös Mika Waltari kirjoitti houkuttelevia tekstejä junamatkastaan Istanbuliin.

Tyylikkäin matkustustapa olisi kuitenkin hevosten vetämät vaunut. Tällä en tarkoita sellaisia kyytejä, joita Villin lännen elokuvat esittävät. Niissä intiaanit aina hyökkäävät ilkein aikein matkaajien kimppuun. Ei sellainen meininki sovi Euroopassa. Tarkoitan sellaista matkantekoa, jota Eduard Mörike kuvaa kirjassa ”Mozartin matka Pragiin” (Mozart auf der Reise nach Prag - 1856). Sellainen hyvän matkan pitäisi olla.

Kirjassa Mozart on vuonna 1787 vaimonsa kanssa lähtenyt Wienistä Pragiin johtamaan Don Juanin ensiesityksen. Matkaa tehdään vaunuissa, joita vetää kolme postihevosta.

Elämän huolien ja vaivojen vastapainoksi matkalla pysähdytään viettämään hilpeitä juhlia. Eräänkin kreivin hovissa siro ja koristeellinen hilpeys on päällimmäisenä Mozartin käytöksessä. Hän suutelee daameja kädelle, esittää leikillisiä sutkautuksia ja imartelee laulajatarta, joka esittää hänen säveltämänsä teoksen. Arkipäivää ja huolia ei näy, kaikki on ihanteellista, lähes hurmioitunutta. 
¤ 
Mozartin tavalla matkaa pitäisi nykyisinkin tehdä. Sillä tavalla näkee, kokee ja muistaa matkustaneensa. Lentosuhaaminen ei tuota elämyksiä, tulee vain tympääntyminen.

Väsymys on vaivannut Dessua jo kaksi päivää matkan jälkeen. Sen nimi on kai jet lag?

tiistai 11. toukokuuta 2010

Harmeja ja kieroutumia

Dessutom tunnustaa kuuluvansa siihen vanhakantaiseen joukkoon, joka ei isommin innostu ryhmätöistä. Sellainen asenne ei ole kunniaksi nykyaikaisessa nuorekkaan dynaamiseksi julistautuneessa työyhteisössä, joka arvostaa yli kaiken vuorovaikutustaitoja.

Dessutomin mielestä dynaamisuuttakin arvokkaampaa on saada työt valmiiksi. Ryhmätyöllä se ei onnistu, ei ainakaan laajahko paperityö, kuten muistio. Kokemukseni mukaan ensin pitää olla yksi, joka kirjoittaa kaikessa rauhassa muistion valmiiksi. Muut sitten lukevat kriittisin silmin ja korjaavat ja täydentävät. Niin tulee valmista. 

Jos sen sijaan porukalla ruvetaan kirjoittamaan, juututaan yleensä jo ensimmäisen virkkeen muotoiluun. Sitten eksytään asiasta, keskustellaan ehkä hyvinkin syvällisiä, mutta muistio ei siinä etene ensimmäistä virkettä pidemmälle. Seuraavassa kokouksessa sitten huomataan, että se ensimmäinen virke kaipaa muutoksia. 
¤ 
Työpaikkani keskeisiin menetelmiin kuuluu pitää kokouksia. Kokouksissa tehdään päätöksiä, ja siinä syntyy paljon tekstiä ja paljon papereita. Tulee pöytäkirjoja, lausuntoja, muistioita, suunnitelmia, kannanottoja, taustaselvityksiä. Mapit täyttyvät.

Joudun usein olemaan kokousten puheenjohtaja. Puheenjohtajan tavoitteena on tietysti päästä järkeviin päätöksiin kohtuullisessa ajassa. Onnistuminen riippuu siitä, kuinka hyvin taustatyöt on tehty. Usein tuntuu, että kokousväen perimmäinen tarkoitus on seurustelu ja tunteiden tuulettelu. Kokouksista tulee näin terapiaistuntoja.

Viime syksynä tein kyynisen kokeilun. Laadimme kokousta edeltävänä iltana sihteerin kanssa tärkeän kokouksen esityslistan, ja sitten laadin koiruuttani myös saman kokouksen pöytäkirjan. Siis ihan täydellisen pöytäkirjan, jossa olivat tehdyt päätökset, aloitteet, jopa kaksi äänestystulosta ja maininta yhteen päätökseen ilmoitetusta eriävästä mielipiteestä. Minä sanelin, mitä pöytäkirjaan kirjoitetaan, sihteeri tuli juoneen mukaan ja kirjoitti.

Pöytäkirja oli siis valmis ennen kuin kokous oli pidetty. Sellaista puheenjohtaja ei tietenkään voinut mainita kokousväelle.

Kokous kesti kolmisen tuntia ja keskustelu oli vilkasta, yhdessä kohdassa jopa kiihtynyttä. Pöytäkirjaamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa yhdessäkään kohdassa. Valmis mikä valmis, ei siihen kokousta olisi tarvittu.

Tuli kyllä mieleen syvällisiä mietteitä kaiken työn ja tohinan mielekkyydestä. Ehkä kokoustohinan syvällisin anti on terapia.

¤

 Useimmat ihmiset kai piirtelevät papereihinsa ajatuksissaan kaikenlaista, kun istuvat kokouksissa, puhelimessa, luennoilla tms. Jostain muistan lukeneeni, että tällaisista töherryksistä paljastuu psykiatrien mielestä piirtäjän persoonallisuus. Freudilainen sielutiede pääsee niissä ihmisen luonteenpiirteiden salaisimpiin sopukoihin, erityisesti seksuaalisiin kieroutumiin. Kaikenpuolisen avoimuuden puolestapuhujana Dessutom liittää tähän joitakin suttutöherryksiään viime aikojen kokouksista. Jos lukijoiden joukossa on psykiatreja tai muita asiaa ymmärtäviä, pyytäisin kommentteja (paitsi siinä tapauksessa, että näistä näkyy sellaisia kammottavia asioita, jotka saattaisivat säikyttää herkkämielistä lukijaa  tai aiheuttaa Dessulle itselleen järkytyksen).

¤

Työtä vieroksuvana luonteena Dessu on kehittänyt itselleen taidon vältellä rasittavia työtehtäviä. Joskus kuitenkin viisaskin käy vipuhun, ja niin on käynyt Dessulle nyt. Kävin itse virittämääni ansaan. Kirjoituksen alussa julistamani ryhmätyötä vastustava oppi koitui vahingokseni, sillä joudun nyt laatimaan laajan muistion ihan yksin. Siitä en selviä piirustelemalla kiemuroita freudilaisten psykiatrien tarpeisiin.

Työ tulee vaatimaan näppäimistön ja kymmenen sormeani usean päivän ajaksi (näppäilen kylläkin vain viisisormisysteemillä, mutta niitä vapaana olevia sormia on vaikea vapauttaa muihin, mukavampiin tehtäviin, kuten blogin kirjoittamiseen). Vetäydyn lähipäivinä läppäri ja aineistotekstit mukanani kesäkotiini Hiljaistenmiestenlaakson suunnalle Längelmäveden rannoille. Säätiedotus lupailee lämmintä, joten uskon voivani työskennellä pihanurmikolla.

Heti Längelmäveden perään on tulossa työmatka Amsterdamiin eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokoukseen. Yritän järjestää pidennetyn työmatkan, jotta ehdin kokousasioiden lisäksi kierrellä katselemassa Amsterdamin kulttuurikohteita. Niitähän siellä riittää. Kaupunki on minulle vanhastaan tuttu.

Näin ollen Dessun blogi on kohta jäämässä tauolle. Palaan kyllä, mutta siihen menee jonkin verran aikaa.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Kevätyön hymyilyä

Dessutom sai perjantaina iltapäivällä impulssin. Sellaista ei näin vakaalle miehelle usein satu.

Olin käymässä Myyrmäessä Vantaalla, kun impulssi äkkiarvaamatta iski. Tästähän ei ole Pirkanmaalle matka eikä mikään. Vain 150 km ja olen illaksi Längelmäveden rannoilla. Minähän voisin poiketa viikonlopuksi kesäasunnolleni, onhan kevät.

Ei kun menoksi. Bensaa tankkiin Hyvinkään ABC:ltä ja ruokailu ja eväsostokset Pälkäneen Aapiskukossa. Tuossa tuokiossa olen perillä. Tie mökin pihaan on lumeton mutta kurainen ja hieman upottava. Renkaat sutivat ja viskaavat rapaa auton kylkiin. Saan kuitenkin käännetyksi auton keulan tulosuuntaan, vaikka upottavat raiteet kuraiseen käännöspaikkaan jäävätkin. 

Astun ulos autosta. Tästä alkaa kesä. 

Kesä ei kuitenkaan ole saapunut joka kohtaan, ei oikein kevätkään. Portaiden edessä on iso ja liukas kasa katolta pudonnutta lunta, tai pikemminkin jäätä. Se on pohjoisen puolella ja joka suunnasta varjossa. Kestää vielä viikon jos ei kaksikin, ennen kuin se on sulanut. Joudun joka kerta sisään mennessäni lähes nelinkontin kiipeämään liukkaan kasan yli ennen kuin pääsen portaille. Ja sama temppu toiseen suuntaan ulos tullessani.

Mökin avain löytyy piilopaikastaan. Vanha lukko avautuu kankeasti. Talo on talvet kylmillään, mutta pienimmän kamarin saa melko nopeasti lämpimäksi. Sähköpatterin hehku lämmittää huoneen nopeasti. Sisällä on siivotonta aina talven jäljiltä. Hiiret ovat jättäneet jälkensä, vaikka talo onkin tyhjennetty kaikesta syötävästä syksyllä, mutta sata vuotta vanhan rakennuksen huoneet eivät ole lattian rajoilta niin tiiviit, etteikö pienillä kotieläimillä olisi vapaa pääsy sisälle juoksentelemaan. Lakaisen lattian.

Isompien huoneiden lämmitys ei vielä ole järkevää. Tuvassa on hella ja iso leivinuuni, mutta en nyt tarvitse tupaa. Saunan sen sijaan pistän lämpiämään.

Koivuklapit ovat valmiina saunan nurkassa. Tuohi on valmiiksi revitty laatikkoon. Tulitikut on suojattu kosteudelta tiiviiseen kääreeseen. Kaikki tällainen on vakiintunutta tapaa: saunapuut pitää ehdottomasti kantaa liiteristä saunaan jo pois lähtiessä odottamaan matkasta väsynyttä kulkijaa. Olisi ikävä joutua ensimmäiseksi hoitamaan perusaskareita. Vihtaa ei valitettavasti ole saatavissa.

Vesi kuitenkin pitää kantaa ämpärillä järvestä, se ei ole valmiina. Laituri on mennyt vinoon. Pitää korjata kesällä. Saunan nurkalla kasvavasta koivusta on linnunpönttö pudonnut. Kummallista. Siivosin linnunpöntöt syksyllä ja kiinnitin ne mielestäni hyvin. 

Omenapuista, marjapensaista ja koristepuista ei vielä näe, ovatko ne säilyneet vahingoilta. Kaikki on kyllä suojattu talveksi. Omenapuut jopa kaksoissuojattu: niissä on varren ympärille kääritty kierreliuska ja vähän etäämmälle metrin korkuinen kanaverkko. Silti vahinkoja on sattunut, sillä juurien suojaaminen ei onnistu. Myyrät kai ovat pahimmat tuholaiset, mutta jäniksiä ja hirviä siellä näkee myös.

Olen jo automatkalla soittanut naapurin isännälle, hyvälle saunakaverilleni, olevani tulossa. Hän on kuitenkin kuntoutuslomalla kylpylässä, joten joudun viettämään saunailtani yksinäisyydessä.

Istun löylyssä, käyn jäähdyttelemässä, palaan löylyyn. Tätä pari tuntia. Uimassakin käyn, tosin vain polviin asti. Eväs on vähän turhan maskuliinisen kliseistä: grillimakkaraa ja Savossa valmistettua keskiolutta. Muistin kyllä, että Eeva-lääkäri määräsi viime viikolla omenaa. Niitä en kuitenkaan tullut ostaneeksi.

¤ 

Yksinäinen pitkä saunominen ja kuistilla jäähdyttely hiljaisessa hämäläisessä kevätyössä on ihmiselämän suuria nautintoja. Se on täyttä terapiaa kaupunkielämän kiireen jälkeen. Nautinto täydellistyy, kun saavuttaa sentimentaalisen tunnelman. Siinä tulee niitä paljon puhuttuja sinisiä ajatuksia. Vanheneva ja ränsistymään päässyt mies elää sellaisen kokemuksen voimalla laatuaikaa taas aika hetken. 

 ¤

Aamiaiseksi olen ostanut leipää ja Koskenlaskijaa. Muuta ruokaa ei ole, joten joudun lähtemään lounaalle Orivedelle. Siellä hotelli on entisellään. Käyn myös viereisessä marketissa. Illaksi saunaevästä, makkaraa ja Savossa valmistettua olutta.

Sää ei ole kovin suotuisa. Seisoskelen saappaat jalassa mökin pihassa, katselen, kävelen, tarkastelen, tuumailen, mietiskelen, suunnittelen. En ryhdy mihinkään, paitsi että kannan varastona toimivasta entisestä navetasta puutarhapöydän ja kuusi tuolia paikalleen, siihen missä ne ovat aina sijainneet kaiket kesät. Haravoin pari kottikärryllistä koivunlehtiä ja kippaan ne kasvimaalle. Ne ovat hyvää katetta yrttien juurella.

Sunnuntaina lähden kotimatkalle. Käärin patjan ja makuupussin hiiriltä suojaan, irrotan sähkölämmityksen, tyhjennän veden saunan kiukaasta, kannan klapeja saunan nurkkaan ja revin tuohta laatikkoon, suojaan tulitikut, lukitsen ovet ja piilotan avaimet. Voi kestää vielä muutaman viikon ennen kuin palaan pysyvämmin. Ensin pitäisi käydä työmatkalla Amsterdamissa. Mutta kesäksi muutan taas Längelmäveden rannalle niin kuin kymmeniä vuosia ennenkin.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Rahaa kuin rosvopäälliköllä

Dessutomilla on yhteys Islantiin. Olen käynytkin siellä muutaman kerran, viimeksi 2008. Hieno maa, viehättävät ihmiset.

Kontaktini syntyi jo kesällä 1970, jolloin tapasin interrail-reissulla Amsterdamissa kauniin islantilaistytön, jolla oli vaikea nimi. Se oli kukkapaitaista hippiaikaa. Uutta kulttuuria luovan aikakauden raikkaimpana ajatuksena syntyi idea lähteä yhdessä San Fransiscoon kukka hiuksissa ja valloittaa maailma love & peace -opin voimalla.

Tuuma ei harmiksemme toteutunut, sillä sattui tulemaan talvi, joka kuihdutti kukat ja pakotti pukemaan hörhelöpuvun päälle talvitakin.

Kontakti on kuitenkin säilynyt ja viestejä kulkee harvakseltaan. Viime käynnillä hämmästytti muutos, joka näkyi kaikkialla Reykjavíkissa. Siellä haisi iso raha.

Enää ei haise. Tunnelma on toinen, siitä kertoi tuore sähköpostiviesti ja siitä kertovat sanomalehdet. Siellä ollaan katastrofitunnelmissa, ja huomenna äänestetään maan kohtalosta.

Sähköpostiviesti luonnehti tunnelmaa. Kansa on raivoissaan. Joukko poliitikkoja ja finanssiviikinkejä joutaisi hirtettäväksi lähimmällä torilla. Pukumiehet pelasivat kansakunnan tuhon partaalle ja uutta kulttuuria luovan aikakauden raikkaimpana ajatuksena syntyi idea valloittaa maailma bank & money -opin voimalla.

Ei Islanti ole tällaisessa suhmuroinnissa ainoa paikka. Erityisesti Yhdysvallat on kunnostautunut. Ja on Suomessakin liuta finanssineroja ja pörssipelureita, jotka parhaansa yrittävät.

¤

”Talouskriisi on pahin turvallisuusuhka”, sanoo Dennis Blair, joka on virka-asemaltaan Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusjohtaja.

Tätä lausuntoa Dessutom hämmästelee. Yhdysvalloista ei ole yleensä kuulunut viisaita lausuntoja, mutta nyt kuuluu. Taitaa olla Obamalla vaikutusta asiaan.

Todellakin, talouskriisi tuhoaa kansojen hyvinvoinnin ja ihmisten elämän, niin Islannissa kuin kaikkialla muuallakin. Sitä vastaan pitäisi nousta vastarintaan. Mitä tekevät amerikkalaiset sotilaat Irakissa ja Afganistanissa? Heidänhän pitäisi olla pitämässä järjestystä New Yorkin Wall Steetilla. Siellä taatusti jotkut jo suunnittelevat uutta tuhoa.

Entä Suomen armeija? Vieläkö siellä harjoitellaan poteroiden kaivamista Karjalan korpiin? Nyt äkkiä siirto Aleksanterinkadulle ja ympäristöön suurten pankkien ja pörssitalon käytäville. Sieltä seuraavakin tuho lähtee liikkeelle.

Samoin suurten firmojen pääkonttoreihin. Niissä takuulla joku nytkin suunnittelee ulkoistavansa tuotannon ja palvelut halvempiin maihin, jotta voitaisiin irtisanoa kallista työvoimaa.

Ja hallituspalatsiin Senaatintorin laidalle. Siellä taatusti jotkut valmistelevat puolueelleen vaalivoittoa laskemalla veroja rikkailta, jotta voitaisiin tehostaa toimintaa ja vähentää kuluja kouluissa, sairaaloissa ja vanhainkodeissa.

Mutta pahaa pelkään: armeijat eivät taida tunnistaa vihollista, sillä ne pukeutuvat kalliisiin pukuihin ja käyskentelevät salongeissa. Islannissa ei edes ole armeijaa.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kuin Jules ja Jim

Lehdessä kerrottiin, että Vantaalla nuoret miehet olivat tapelleet naisesta kuin kollikissat maaliskuisessa yössä.

Kilpakosintaa esiintyi itse kullakin nuoruudessaan. Se on nuorten miesten laji, kun testosteroni jyllää, rahaa ei ole mutta koko ajan panettaa. Siinä ei kaverille soisi siivuakaan siitä, mikä itselle olisi ehkä saatavilla. Tuntemattomalle vielä vähemmän.

Mutta tappelu?

Eikö parempaa keinoa löydy? Siinä täytyy nuorella uroksella olla sielussaan jättiläiskokoinen alemmuuskompleksi. Pelko siitä, että jää ilman iloa, pysyvästi, lopullisesti.

Naiset tunnetusti valitsevat kumppaaninsa tarkoin, ainakin useimmat. Fyysinen voimakkuus on vain yksi ominaisuuksista. Vain pieni osa naisista asettaa sen ainoaksi valintakriteeriksi, toisin kuin metsolintujen soidinmenoissa.

Voiko joku nainen olla otettu siitä, että hän on tappelun voittosaalis?

Ei kai? Naisethan ovat kehittyneempiä ja kypsempiä olentoja kuin miehet. Aivan erityisesti tämä pätee nuoruusvuosina, mutta myös iän karttuessa. Tämän Dessutomkin myöntää avoimesti ja vailla vilppiä, sillä hänellä on elämänkokemusta. Ja tämä pätee myös häneen itseensä, vaikka hän onkin omasta mielestään sellainen (harvinainen?) mies, joka on kasvanut aikuiseksi ja jättänyt murrosiän kauas taakseen.

Mieleen nousee alan suurin mestariteos elokuvan maailmasta, Françoise Truffaut´n Jules ja Jim. Siinä kaksi nuorta miestä kosiskelee samaa naista, jota esittää unohtumattomasti Jeanne Moreau. Ja molemmat saavat suosiota, fiksuja kun ovat.

Niin sen pitäisi mennä. Vähän siihen tapaan se meni nuorena Dessutomilla itselläänkin.

Hippikesänä 1970 hän lähti interrailille Eurooppaan ja tapasi junassa Ihanan Neidin Kotkasta. Muutama viikko reissattiin yhdessä. Erityisesti muistiin jäi telttailuviikko Dam-aukiolla Amsterdamissa.

Syksyllä kotona molempia odotti lukion viimeinen vuosi ja ylioppilaskokeet. Ihanalla Neidillä oli vakikumppani Kotkassa, niitä kuuluisia Kotkan poikii. Seuraavana syksynä Ihana neiti ja Dessu muuttivat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa. Tutuksi tuli myös Kotkan poika.

Monen monta kertaa kaikki kolme tapasivat. Istuttiin viini-iltoja, saunottiin, käytiin leffoissa, luettiin, opiskeltiin. Ihanan neidin suosio vaihteli, Dessu kyllä tunsi olevansa useammin etusijalla, oli pari vuotta kihloissakin Neidin kanssa.

Lopputulos oli, että kumpikaan ei saanut Ihanaa Neitiä omakseen. Hän katosi muutaman vuoden jälkeen  ruotsalaisen taiteilijan perään, eikä hänestä ole sen jälkeen kuultu.

Mutta Dessun ja Kotkan pojan kaveruus on säilynyt. On yhteisiä muistoja.