Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tukholma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tukholma. Näytä kaikki tekstit

maanantai 13. maaliskuuta 2023

Paikallaan pysymisestä

On tämäkin omituista. Kohta siirrytään kesäaikaan, ja minä onneton en ole koko talvena poistunut Helsingistä. Tällaista se on, kun on koko nuoruutensa ja virkavuotensa reissannut. Kun sitten eläkkeellä vapautuu velvollisuuksista, ei huvita lähteä mihinkään.

Tukholmaan on ollut tarkoitus lähteä. Edellisestä käynnistä taitaa olla jo viitisen vuotta. Nuoruuteni kotikaupunki vetää vieläkin puoleensa tällaista nostalgikkoa. Kutsuja on kyllä tullut. Tuttavia on siellä tallella. Laivalla matkustaminen on kyllä vähän epämukavaa, enkä lentokoneeseen halua enää koskaan astaua.

Toinen vakaa aikomus on ollut lähteä Tampereelle. Sinne sentään pääsee monella eri kulkuneuvolla, kun Toyota Yarikseni viettää tavalliseen tapaansa talviunta vakuutuksesta ja akusta irtautuneena.


Tampereellakaan en ole vuosikausiin käynyt – en sen koommin kun luovuin Längelmäveden kesäkodistani. Junalla olen muutaman kerran läpi ajanut matkalla Vaasaan. Lehdistä olen saanut käsityksen, että Tampereella on ollut jonkinlaisia rakennusprojekteja, kuten raitiovaunuja ja aseman seudun rakennuksia. Toivottavasti eivät ole pilanneet vanhaa romanttista tunnelmaa!

Tampereelle olisi oikein ollut oikeaa asiaakin - teatterikäyntejä. Tampereen Teatterissa olisi Anastasia-musikaali ja Työväen teatterissa Jeanne d’Arcin housut. Molemmissa on tuttuja tekijöitä. Facebookissa ovat minulle henkilökohtaisia kutsuja esittäneet. Pääsylippuja järjestyisi kyllä.

Eipä vaan ole tullut lähdetyksi. Aina on ollut muka kiireellisempiä puuhia, kuten lehden lukemista ja kaupassa käyntejä. Mitenkähän tämän uskottavasti selitän innokkaille nuorille teatterin tekijöille, kun seuraavan kerran tavataan.

Kovin kaukana ei enää ole aika, jolloin lupaan poistua Helsingistä. Siinä meneekin sitten vähintään kolme kuukautta yhteen putkeen, niin kuin aina jo kymmeniä vuosia. Längelmäveden kesäkoti on enää muisto vain, ja nyt Kymenlaakson kesäkotikin jää pois. Tulevan kesän suunta on Päijät-Häme, sinne Savon puolelle Päijännetä.

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Uskaltaisinko vielä?


Mies on viisaimmillaan kaksikymppisenä, jotkut - kuten minä - vähän allekin. Välillä iskee ajatus, että siihen ikään olisi hyvä palata. Joskus taas tuntuu, että ei.

Viisaimmat kirjat sen ikäisille kirjoitti Hermann Hesse. Varsinkin Arosusi (Der Steppenwolf - 1927) kulki jokaisen hippihenkisen maihinnousurepussa. Harry Haller oli mallia antava roolihahmo, jonka elämäntyyliä sopi tavoitella. Hän oli outo tyyppi, yhteiskunnan sivullinen, joka useimmiten sulkeutuu omiin maailmoihinsa syvämietteisten kirjojen ja klassisten mestarisäveltäjien pariin. Tytöille malliksi sopi ihana Hermine, joka löytää synkkämielisen Harryn ja vie hänet iloisen yöelämän, tanssin ja seurustelun maailmaan, josta Harry on jo kauan aikaa sitten vieraantunut.

Hesse ja hippifilosofia oli outo yhdistelmä. Tämä nobelkirjailija (1946) ei itse ollut vähimmässäkään määrin nuorten ihailijoidensa kaltainen, päin vastoin. Mutta jokin siinä osui ajan hermoon. Jopa rock-musiikki löysi tämän kulttuurin: yhtye nimeltä Steppenwolf teki suureksi klassikoksi nousseen kappaleen Born to Be Wild.

Nuorisokulttuuri vei minutkin mukanaan - siinä oli valtavaa idealismia ja optimismia. Amerikassa lähti kansalaisoikeusliike vauhtiin, oli Woodstock ja Vietnam-mielenosoitukset. Ilmapiiri ulottui Suomeenkin. Ensimmäinen Ruisrock (1970) oli vahva viesti. Minä muutin Tukholmaan, asuin kommuunissa ja opettelin kasvissyöjäksi. Samanhenkistä porukkaa oli joka puolella, varsinkin yliopistossa.

Norjalainen hippityttö Karen toi Hessen tietoisuuteeni. Lainasimme kirjoja (norjaksi) Tukholman kaupunginkirjastosta ja menimme lukemaan niitä kirjaston takana sijaitsevalle kukkulalle, jonka nimi on Observatoriolunden.

Siellä yhdessä Hesseä tutkiessa opin kesän mittaan aika paljon norjan kieltä. Tuli todistetuksi motivaation merkitys oppimisessa. Jopa niin paksu ja filosofinen kirja kuin Lasihelmipeli (Das Glasperlenspiel - 1943) tuli tutuksi.

Nyt kun en enää ole yhtä viisas, tulee välillä ajatus, kohenisiko viisaus, jos taas lukisin Hesseä. Aika monta kirjaa on hyllyssäni. Olen kaikki nämä vuodet miettinyt, uskaltaisinko vielä / taas tarttua niihin. Jotenkin epäilyttää, että hienot muistot menisivät pilalle. Mitä jos Hesse ei enää hurmaisikaan?

Vähintäänkin pitäisi mennä taas Observatoriolundeniin ja lukea ne norjaksi.

(Kuvassa oikeassa laidassa pyöreätorninen Tukholman kaupunginkirjasto Sveavägenin varrella ja vieressä puistoalue Observatoriolunden)


 

keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Viisas rangaistus


Vanhoja lehtiä selaillessa osui taas kerran eteen huomattavan kiinnostava kirjallisuuteen liittyvä uutinen. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo (1802 - 1885) antoi sen myötä uudenlaisen näkökulman meille nykyajan lukijoille.

En ole Hugon teoksia vuosikymmeniin lukenut. Opiskeluaikana tuli kyllä tutuksi. Heti piti katsoa, että onhan Kurjat hyllyssäni. On kyllä, mutta en muistanutkaan, että ruotsiksi (nimellä Samhällets olycksbarn - pehmeäkantinen kolmiosainen painos vuodelta 1911). Olen ostanut sen tukholmalaisesta divarista opiskellessani kirjallisuutta Tukholman yliopistossa 1970-luvun alussa.

Kyllä tämä nyt pitää lukea uudestaan lehtiuutisen näkökulmaa samalla tarkkaillen. Olen tästä kohtalaisen hiljattain nähnyt hieman tyhjänpäiväisen sarjafilmin, ja tietysti muistissa on hieno elokuva, pääosassa Jean Gabin, on tuttu. Vahva muistijälki on siis tallella, mutta kirja on kuitenkin se pääasia.

Entä se uusi näkökulma...

Voisiko tätä ideaa käyttää laajemminkin? Muita kirjoja (elokuvia?) samaan käyttöön? Kotimaisia? Millaisiin rikoksiin? Tätäpä nyt jään miettimään.


 

 

tiistai 10. marraskuuta 2020

Ässät ja ärrät

Mikään ei ole vaikeampaa kuin kirjoista luopuminen.

Tämän vanhan totuuden kohtasin taas kerran, kun aloin tutkia, löytäisinkö hyllyistäni tilaa parillekymmenelle uudelle kirjalle, jotka ovat pitkään sijainneet työhuoneeni pöydällä ja lattialla. Hyllytilaa ei ole ainoallekaan. Jotain pitäisi ensin heittää pois.

Päättäväisellä katseella hain hyllyistä sen näköistä kohtaa, jonka kimppuun armoa antamatta hyökkäisin. Kaunokirjallisuus sai tällä kerralla vapautuksen, sillä sitä olen viimeksi harventanut. Syyniin joutui nyt hylly, jonka laidassa lukee Kielitiede. Se on saanut kauan pysyä koskemattomana.

Ja mikäpä kirja osui ensimmäisenä käteeni!

Fonetiikan oppikirja melkein puolen vuosisadan takaa. Muistot alkoivat vyöryä. Tämän oppikirjan ja siihen liittyneen harjoituskurssin suoritin 1972 Tukholman yliopistossa, ja se oli yksi elämäni hankalimmista kursseista.


Teoriapuoli kyllä sujui mutta käytännön harjoitukset eivät. Kielistudiossa yritettiin oppia itse tuottamaan mallin mukaan monenlaisia vieraita äänteitä. Erityisen hankalia olivat ruotsalaiset murreäänteet sj ja r. Aivan toivottomaksi meni tuottaa omassa kurkussaan äänne "sydsvensk skorrande r.

Ranskalainen r sujui paremmin. Riikinruotsalaisille kurssikavereille muistan opettaneeni tauolla aitosuomalaisen Ruotsissakin kuuluisan r-pitoisen kirosanan oikeaa ääntämistä. Jostain sitten tuli idea kokeilla, miltä maistuisi yhdistää hienostunut ranskalainen r tähän alkuvoimaiseen suomalaiseen kirosanaan.

Kaikkihan toki tietävät Edit Piaf -tyylisen "Pigalle-r-konsonantin", sen, joka alkaa hiljaisena hyrinänä jossain syvällä sappikivien seudulla ja vauhtiin päästyään nousee ylös kurkkuun ja saavuttaa kaihoisan huipennuksen lauetessaan, l´amourrrrr. Mutta kuinka moni on kokeillut tätä samaa suomalaisessa sanassa perrrkele? Minäpä olen, ja oikein riikinruotsalaisia opiskelijoita harjoitusaineistona käyttäen.

En tietenkään voi heittää pois kirjaa, johon liittyy näin värikkäitä muistoja. Jatkan kirjojen harvennusta joskus toiste. Ensin kuitenkin luen tämän kirjan läpi kerratakseni vanhoja taitoja. Kuvassa teoriaa juuri ässään ja ärrään liittyvistä kohdista.


 

 

maanantai 11. toukokuuta 2020

Vanha mestari

Korona-karanteeni taitaa monelle olla kova paikka. Minulle ei erityisempi. Olen oikein hyvin kotona viihtyvää sorttia. Mihinkään en muutenkaan matkustaisi. Luettavaa ja katsottavaa riittää. Ruoka tuodaan kotiovelle, juoma samoin. Mitäpä siis valittaisin!

Sitä paitsi en ole karanteenihommissa mikään aloittelija. Olen suorastaan entinen karanteenimestari.

Siitä kokemuksestani nyt vähän kehuskelen. 1970-luvun alussa asuin Tukholmassa, opiskelin mm. draamaa ja olin mukana monenlaisessa siihen liittyvässä toiminnassa. Paikallisessa Kellariteatterissa teimme harjoitustyönä August Strindbergin Uninäytelmän. (linkki)  Siinä esitin Karanteenimestarin roolin.



Turbaani päässä, haaremihousuissa, naama mustaksi värjättynä tämä hahmo hallitsee näytelmän keskipaikkeilla hurjaa kohtausta, jossa päähenkilöt joutuvat ahdinkoon ja sen myötä karanteeniin ja lopulta kidutuspenkkiin. Siis miehet joutuivat, kauniin naisen varasin muihin tarkoituksiin. Minulle siis hyvin sopiva ja luonteenomainen rooli.

Esityksiä oli parikymmentä kevättalvella 1971. Menestys oli suuri ja innostus vielä suurempi.

Että nyt tiedätte tämänkin. Monenlaisessa on oltu mukana. Esimakua tälle nykyiselle.

Näytteenä roolihahmoni dialogia ja siihen tehtyjä harjoitusmerkintöjä.




tiistai 21. huhtikuuta 2020

Eivät sammaloidu


Katselin One World - Together at Home -virtuaalikonserttia, jonka suuri määrä maailmantähtiä Lady Gagan johdolla toteutti maailman viruskatastrofin auttamiseksi. Minut veti katsojaksi tieto, että esiintyjien joukossa on muutama vanha mestari, mm. Paul McCartney ja Rolling Stones.

Näiden rokkivaarien esiintymisistä on tullut tavaksi käyttää kulunutta fraasia, että vielä jaksavat sedät heilua. Mutta nyt eivät paljon heiluneet.  Rollareista Mick sentään vähän heilui, mutta Keith istui. Charlie rummutti tyhjää ilmaa. Eivät olleet edes samassa tilassa vaan kukin ties missä oman kameransa edessä. Mutta esitys oli hyvä, tuttu kappale You can´t always get what you want.

Viime kesänä Rollarit ja heidän ensimmäinen Suomessa käyntinsä tuli puheeksi erään mökkivieraan kanssa. Tällä vasta eläköityneellä arvovaltaisella naishenkilöllä Rolling Stonesiin liittyi nuoruusvuosien katkerin pettymys, sellainen joka jäytää sielua läpi vuosikymmenten.

Näin se meni. Rolling Stones oli uransa huikeassa nousukiidossa 1965, ja he olivat tulossa Suomeen, Yyteriin, juhannusaattona. Sinne piti päästä!

Mutta pääsemättä jäi. Nuori jyväskyläläisneiti oli suunnitellut liftaavansa Poriin. Mutta idea tyssäsi vanhempien vastustukseen. Mikään ei auttanut. Riita ja tappelu siitä tuli. Vanhemmat eivät päästäneet, vaikka nuorella neidillä oli ikää jo 15 vuotta.

Sen sijaan ajettiin mökille koko perhe juhannusta viettämään. Käristettiin makkaraa, poltettiin rannassa kokko. Arvatkaa miltä tuntui istua nuotiolla Leppälahdessa, kun tiesi, että samaan aikaan Yyterissä esiintyy ihana Mick.

Eivätkä riidat siihen loppuneet. Kohta alkoivat uudet tuulet puhaltaa pukeutumismuodissa. Nuori neiti hommasi minihameen.

Mutta ei kelvannut sekään kalkkiksille. Hieno hame sai jyrkän tuomion. Sellaisia eivät käytä muut kuin Herransa hyljänneet naiset. Meidän tytär ei käytä. - Asia oli kerralla loppuun käsitelty.


Minäkin muistan tuon juhannuksen, mutta en ollut lähdössä Yyteriin. Minä olin enemmän Beatles-miehiä. Mutta kyllä Stonesitkin iso juttu olivat. Katsokaa vaikka Suosikki-lehden myyntitilastoa juuri tuolta juhannuskuukaudelta. Siellä se on kolmantena. Ja katsokaa saman lehden lakanan kokoista julistetta samoilta ajoilta. Minulla on näitä 60-luvun Suosikkeja lakanoineen tallella kesäasunnon aitanvintillä iso pino. Valokuvasin julisteet talteen, jos vaikka sattuisi hiiri ne siellä rikki nakertamaan.


Ajatella, että siitä juhannuksesta tulee 55 vuotta. Aika paljon, täytyy myöntää. Mutta yhä Mickillä & kumppaneilla svengaa. Kyllä tämä porukka vielä maailmankiertueelle lähtee, näin uskon ja toivon. Helsingissäkin uusittu Olympiastadion taas täyteen!

Pääsin minäkin sitten muutama vuosi myöhemmin Stonesien konserttiin Råsundan jalkapallostadionilla Tukholmassa. Siellä minihameiset tytöt kirkuivat niin ettei soittoa juuri kuullut.



torstai 1. marraskuuta 2018

Herkkua monenlaista


Olen luullut, että nykyisin kaikki opiskelevat peruskoulussa kotitaloutta ja oppivat laittamaan ruokaa. Siis myös pojat. Minun kouluaikanani se oli vähän huonoa.

Olen ilmeisesti erehtynyt. Nuori sukulaispoika valmistui keväällä ylioppilaaksi ja pääsi Helsinkiin opiskelemaan. Vanhemmat vuokrasivat hänelle yksiön, ja nuori mies muutti pois kotoa.

Jotain meni kuitenkin vinoon. Tämä paljastui, kun hän kävi ensimmäisen kerran kotonaan. Nuorimies oli lihonut parissa kuukaudessa silmiinpistävän paljon.

Syitä selviteltiin, ja kävi ilmi, että ruokailutottumukset olivat omituiset. Lounas kyllä meni normien mukaan oppilaitoksen ruokalassa, mutta kotiateriat koostuivat leivästä, leikkeleistä, tilauspitsasta ja erilaisista chipseistä ja naksuista ja mitä niitä on. Jälkiruokana jäätelö ja juomana luultavasti olut. Ilmeisesti asunnon moderni sähköhella oli jäänyt kokonaan käyttämättä, vaikka tarpeelliset astiat oli hankittu. - Ei osannut käyttää. kuului selitys.

Tätä minulle päiviteltiin, kun olin puhelimitse yhteydessä pojan vanhempiin. Aihe sai minut muistelemaan omaa aloitustani. Se tapahtui 1970 Tukholmassa opiskelijakampuksen pienessä yksiössä.

Ei sekään hääviä ollut, mutta opin kyllä käyttämään hellaa. Minulla oli keittokirja. Ruokalistani oli aika yksipuolinen eikä kovin terveellinen, mutta sellaisesta ei siihen aikaan taidettu pitää niin tarkkaa lukua. Kirja on tallella vieläkin, tosin ei käytössä. 

Tässähän ne tärkeimmät ja parhaimmat - poikamiehen meininkiä.

(Ruokareseptejä kirjasta Mieleni minun tekevi)


Aika pian tilanne parani, kun kuvioon astui muuan nuori naispuolinen henkilö, joka otti ruokahuollon ohjat käsiinsä. Kotiruokailun taso parani merkittävästi.

Myöhemmin muutin Helsinkiin ja asuin kymmenhenkisessä opiskelijakollektiivissa, johon kuului kokkiopiskelija. Hänen johdollaan ruokatalous oli melkein laaturavintolan tasoa, vahvasti kasvispainotteinen. Siinä sivussa minäkin opin paljon. Taidot ovat tallella, vain laiskuus tahtoo nykyisin olla esteenä taitojen toteutumiselle.


tiistai 19. joulukuuta 2017

Elämyksiä ja suunnitelmia


Suostuin lopultakin menemään jäähalliin. Minkään urheilutilaisuuden kutsuun en ole koskaan sortunut, mutta nyt en voinut kieltäytyä. Houkutuksen nimi oli Ultra Bra.

Yhtye tuli minulle aikanaan tutuksi levyiltä, jotka soivat auton soittimessa matkalla maalle. Kiinnitin huomiota erityisesti omaleimaiseen lyriikkaan. Oikein miellyttävää kuunneltavaa, täytyi myöntää. Silloin viisikymppisenä ei enää osannut monestakaan nuorisobändistä innostua. Tutustumista edisti myös se, että yksi bändin jäsenistä oli tuttavaperheen lapsi

Nyt lopultakin menin konserttiin. Seurassani oli kaksi musiikkialan ammattilaista. Edellisenä iltana kaivoin hyllystä sinne hautautuneet kolme cd-levyä ja kuuntelin ne läpi ja seurasin sanoja koteloissa mukana olleista vihoista. Näin minulla oli mahdollisimman tuore taustakokemus uuden elämyksen pohjaksi.

Vältän johdonmukaisesti arvostelemasta julkisesti musiikkiesityksiä, sillä minulla ei ole osaamista sen vertaa, että voisin sanoa muuta kuin että diggasin / en digannut. Seurassani olleet ammattilaiset sen sijaan sanoivat paljonkin, kun istuimme iltaa konsertin jälkeen. Molemmat olivat poikkeuksellisen innoissaan. Oli paras areenakonsertti ikinä, ja päälle tuli ihastelevia analyyseja ja perusteluja siitä ja tästä hienosta havainnosta.

Oikein sympaattinen konsertti olikin. Pidättyvyyteni johtuu kokemuksen puutteesta. Areenakonsertteja minulla ei ole takana kuin Hector. Stadionilla olen kuunnellut Rolling Stonesia ja Mestareita lavalla. Ulkoilmassa olen ollut kahdessa ensimmäisessä Ruisrockissa 1970 ja 71.

Konserttitaloissa pidettyjä rock-konsertteja sen sijaan on vaikka kuinka paljon, Jimi Hendrixistä Creamiin ja Procol Harumista Black Sabbathiin. Kaikkien aikojen parhaaksi nimeän bändin nimeltä  The_Band  Tukholman vanhassa konserttitalossa 1971. Sen voittanutta ei ole enkä usko että tuleekaan. Sieltä ostin myös levyaarteet nimeltä Music from the Big Pink ja Stage Fright.

=  =  =  = 

Blogin pito on pitkin syksyä kangerrellut. On tullut tunne, että Töölöntorin blogin Parasta ennen -päivämäärä on ohitettu. Kahdeksan vuotta tätä on jatkunut ja kohta tulisi tuhat kirjoitusta täyteen. Lukijatkin ovat selvästi huomanneet väsähtämisen, ainakin kommentit ovat takavuosista vähentyneet.

On aika vetäytyä perinteelliselle tauolle. Syön lautasellisen riisipuuroa rusinakiisselin kera. Jälkiruoaksi kahvia ja omatekoisia hiekkahentusia. Sitten nousen uuninpankolle, vedän karvat korville ja annan unen tulla niin kauan kuin nukuttaa. Heräilen sitten kun kevät pikkuisen pilkistää.

Suunnittelen, että kevätkaudella Töölöntorin blogi ilmestyy nykyistä huomattavasti harvemmin. Tilalle olen miettimässä muuta kirjoituspuuhaa. Toisenlaista blogia, jolla olisi uusi nimi ja alusta. Kaikin puolin nykyisestä poikkeava. Katsotaan nyt, kuinka käy.

Toivotan lukijoille hyvää joulua ja uutta vuotta. Siltä varalta, että talviuneni jatkuu pitkään, toivotan saman tien myös hyvää loppiaista ja laskiaista.





torstai 30. marraskuuta 2017

Sääntöjen orja

Nuorena oli kunnia-asia tehdä kaikenlaista kiellettyä. Erityisen kunniakasta oli rikkoa kaikkia Kielletty-kyltillä varustettuja määräyksiä.
Niinpä voin tunnustaa rikkoneeni vaikkapa seuraavia kieltoja

1. Olen tupakoinut juuri siinä paikassa, jossa on Tupakointi kielletty -kyltti.
2. Olen parkkeerannut polkupyörän juuri siihen kohtaan, jossa on Polkupyörien parkkeeraaminen kielletty.
3. Olen mennyt kapakkaan alaikäisenä
4. Olen käynyt K-16 ja K-18 elokuvissa alaikäisenä.
5. Olen ajanut ilman matkalippua julkisella liikennevälineellä, erityisen usein Tukholman tunnelbanassa.
Ja paljon muuta. Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa, niin kuin Irvin lauloi. Radikaali mielentila kukoisti.

Väitetään, että vanhemmiten ihminen viisastuu. Voi olisiko komeampi termi konsevatiivistuminen? Tai maltillistuminen? Sopeutuminen? Ne ovat kyllä aika ikäviä termejä. En osaa pitää sellaista myönteisenä kehityksenä.

Mikään noista yllä luetelluista kielloista ei enää koske minua. Kaikki on sallittua (tai no, olisihan julkisissa liikennevälineissä vieläkin mahdollisuus lintsata maksusta, mutta sitä en tee. Kuukausilipulla saa ajaa rajattomasti).

Olisi kuitenkin vaikka kuinka paljon uusia kieltokylttejä odottamassa, että rikkoisin niiden määräyksiä. Sellaisia, joissa ei ole ikärajaa. Liitteenä on kuvia muutamasta sellaisesta, joihin olen viime aikoina törmännyt.

Kai se on konservatiivistumista / maltillistumista / sopeutumista, että olen kiltisti noudattanut näitä kieltoja. Ikä on tehnyt tepposet.



  
 
 

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Ruotsalaista kalakukkoa

- Osaatko laittaa ruokaa nimeltä kalakukko?

Näin kysyi ruotsalainen ystäväni Sandra, joka oli tullut Tukholmasta käymään Töölöntorilla. Hän tiesi kyllä, että en ihan avuton keittiöpuuhissa ole.

Nyt kuitenkin täytyi myöntää, että kalakukon laittamiseen keittiötaitoni eivät riitä. Ihmettelin, mistä hän, aito riikinruotsalainen, oli saanut tiedon tästä savolaisesta erikoisuudesta.

Hän kertoi nähneensä elokuvan, jossa laulettiin kalakukon valmistamisesta, ja siitä oli kiinnostus herännyt, että sitäpä pitäisi päästä maistamaan. Laulusta hän oli tullut käsitykseen, että kalakukko on aivan nopea ja yksinkertainen valmistaa.

En tuntenut sellaista elokuvaa tai laulua. Sandra vähän yritti hyräillä, mutta suomenkieliset sanat eivät sujuneet. Sävelkään ei tuntunut tutulta.

Pitihän Sandralle kalakukkoa hankkia maistettavaksi. Onneksi Stockmannin herkkuosastolta löytyi. Vaikutelmaksi jäi, että ei Sandra hirveästi innostunut tästä ruokalajista. Se varmaankin tuli selväksi, että ei se aivan yksinkertainen valmistettava ole.

Myöhemmin kyseinen elokuva ja laulu ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi. Se on Tage Danielssonin ja Hans Alfredsonin huikean kekseliäs farssi nimeltä Picassos äventyr (1978).

Elokuva kertoo surrealismia lähestyvin kabareen keinoin Pablo Picasson kasvusta ja kohelluksesta mm. Pariisin taiteilijapiireissä. Väkeä on vaikka minkä verran, suuri määrä maailman merkittävimpiä taiteilijoita ja poliitikkoja (Hemingwaysta Toulouse-Lautreciin ja Churchillistä Hitleriin tulee vastaan karikatyyrisin hahmoin. Kaikkia kieliä puhutaan, välillä ties mitä siansaksaa. Eikä suomen kielikään jää huomiotta. Sitä puhuu ja varsinkin laulaa hienojen taiteilijaseurapiirien tähti nimeltä Sirkka. Tähän hempukkaan polvihousuinen Picasso ihastuu silmittömästi. Ja juuri tämä Sirkka laulaa juhlissa kalakukkolaulun silkalla suomen kielellä. Tosin ääntämisestä herää vahva epäily, että näyttelijä (Lena Olin) ei taida suomea osata yhtään enempää kuin tämän laulun sanat.


 Kansat ja kulttuurit joutuvat elokuvassa satiirin kohteiksi. Suomi on umpiharmaa ja puhumaton maa. Sirkan kotona istuvat Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson pirtin pöydän ääressä eivätkä puhu mitään. Kuva on harmaa mutta muuttuu värilliseksi kun sirkka astuu huoneeseen laulamaan. Kun hän lähtee, kuva muuttuu taas mustavalkoiseksi. Lasse ja Bisse saavat sentään itsetuntoa kohoamaan sanomalla suomalaisittain maagiset sanat: "Paavo Nurmi". Eikä sitten muuta.



x   x   x

Tämä kalakukkotapaus vuosikymmenten takaa nousi mieleen, kun luin lehdestä, että Hans Alfredson on muutama päivä sitten kuollut 86-vuotiaana. Olen nuorena Tukholmassa asuessani nähnyt monta hänen ja Tage Danielssonin (yhteisnimellä Hasseåtage) tuottamia revyy-teatteriesityksiä. Sekin aikakausi on nyt lopullisesti poissa. Samoin Sandra.

Muistoja vain jää.

Tästä  linkistä voit katsoa tuon herkullisen hehkeän kalakukkolaulun. Laitan tähän vielä sanatkin, jos joku haluaa kokeilla reseptiä.

Näin laitat kalakukkoa
nyt otat vettä ja suolaa
sen jälkeen voita, jauhoja.
Sen jälkeen vaivataan,
sen jälkeen vaivataan.
Nyt raakaa kalaa, silavaa
jo pannaan taikinalle, rakas!








lauantai 29. huhtikuuta 2017

Lähdössä lipettiin

Taas piti valehdella. Sehän minulta sujuu.

Jos omatuntoni olisi vähemmän notkea, olisin joutunut pahaan paikkaan. Ihan itsesuojeluvaiston ohjaamana päädyin tähän tuomittavaan tekoon. Hengenhädässä, voisi väittää.

Paha paikka tunnetaan laajalti nimellä Linnanmäki. Sinne olisin joutunut seurueen mukana, ellen olisi keksinyt uskottavaa pakollista estettä. Seurueen mukana olisin väistämättä ollut velvoitettu menemään härveleihin ja kieputtimiin. Pelottava ajatus. Rajansa kaikella!

Tiedän mistä puhun. Viimeksi olen ollut härveli-kieputtimessa kesällä 1968 Tukholman Gröna Lundin vuoristoradassa. Silloinkin meinasin valehdella, mutta oli niin viehkeä seuralainen käsikynkässä, etten mitenkään voinut.

Kamalaa se oli, melkein oksensin. Toivuin vasta Lemmentunnelin joutsenen kyydissä. Se lipui hämärässä hitaasti ja tasaisesti. Linnanmäellä ei tietääkseni ole lemmentunnelia.

Kauhukokemuksen sijaan lähdin ajamaan autolla. Hiukan pelottavaa sekin on, mutta menettelee.

Sain tänään Yarikseni käyttöön. Marraskuusta asti se on taas seisonut kaverin suuren tallin nurkassa vakuutuksesta ja akusta irrotettuna. Nyt se tuotiin minulle huollettuna ja kiillotettuna. Laskukuitista näen, että siihen on laitettu kaikenlaista kivaa, öljynsuodatin, raitisilmasuodatin, jarruneste, jarrukengät, jarrupalat, jarrukenkien asennussarja, etuvakaajatanko, moniurahihna ja monennimisiä öljyjä. Tällaisten kanssa tunnen aina kiitollisuutta, että on kaveri, joka osaa.

Ajaminen puolen vuoden tauon jälkeen tuntuu hieman epävarmalta, mutta äkkiä siihen aina tottuu. Kävin testaamassa kaikkia noita uusia jarrujuttuja kolmostietä Nurmijärvellä saakka.

Nyt on auto, sää vielä puuttuu. Kunhan se saapuu, on taas aika lähteä maalle. Siellä ei ole kieputtimia, ellei sitten joudu Tampereelle. Toukokuussa muutto on aina tapahtunut, niin varmaan nytkin. Längelmävesi odottaa, jäät ovat varmaankin jo lähteneet. Ennen sitä käyn kuitenkin vielä junamatkalla Pohjanmaalla.

Kuvassa on se tie, jota pitkin ajan Helsingistä Pirkanmaalle, Längelmäelle. Hämeenlinnan moottoritie. Kuva on otettu Pirkkolan urheilupuiston ja Haagan välissä moottoritien yli kulkevalta kevyen liikenteen sillalta pohjoiseen päin. Edessä näkyvät Kehä ykkösen silta ja sille johtavat opasteet. Tämä on tietääkseni Suomen vilkkaimmin liikennöity risteys. Arvaan, että tuttu kohta monelle blogin lukijallekin.



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hienostelua?

Kävin taas oopperassa. Tästä alkaa tulla tapa, kun alituisesti oopperassa ramppaan. Viimeksi oli Lentävä hollantilainen, nyt Kesäyön unelma.

Sibelius-Akatemian oppilasesitys Musiikkitalossa oli yllättävä. Viihdyttävä, täytyy myöntää, mutta kovin erilainen kuin odotin. Toisaalta minun odotukseni ovat perusteettomia, sillä en tunne oopperoita. Odotukseni perustui siihen, että tunnen Shakespearen näytelmän ja ajattelin, että esitys menee sen mukaisesti. Ei aivan mennyt.

Kesäyön unelma on Benjamin Brittenin säveltämä. Libreton on tehnyt Peter Pears. Ohjaaja oli Victoria Newlyn. Esiintyjät olivat minulle tuntemattomia. En yritä ollenkaan arvioida esityksen tasoa, sillä siihen minulla ei ole osaamista.

Kokemus oli kuitenkin positiivinen. Esitys oli hauska, nokkela, kekseliäs. Tapahtumat sijoittuivat jonkinlaisille musiikkifestivaaleille, ja siellä sattui ja tapahtui. Kaikki perinteiset intohimot, mustasukkaisuudet ja petokset käytiin läpi kulisseina toimivien bajamaja-rivien seassa. Kekseliäiden yksityiskohtien vyörytys oli valtava.

Olisiko esityksen tuntenut Shakespeareksi, jos ei olisi tiennyt? Paljon puuttui, koko kehyskertomuskin. En tiedä, oliko se ohjauksen valinta vai kuuluiko se jo librettoon ja sävellykseen.

Oopperan (ja baletin) arvostus taidelajina on ongelmallinen. Niitä pidetään eliitin hienosteluna. Näin varsinkin eräässä poliittisesti motivoituneessa piirissä. Tämä esitys ei ollut hienostelua.

Muistan yhden varhaisista balettikäynneistäni. Se oli Joutsenlampi ja tapahtui muinaisessa Leningradissa joskus 1980-luvun alussa.. Kokemus oli häkellyttävä. Yleisö oli kyllä parhaimpiinsa pukeutunutta mutta kaukana mistään minkkimuuri-tyyppisestä. Näki, että tavallinen väki oli tottunut käymään ja nauttimaan korkeakulttuurista. Väliajat käytettiin jonkinlaiseen muodostelmakävelyyn jonoissa ympäri aulaa. Väki tiesi kokemuksesta, että niin tehdään.

Esitys ja vanha hieno teatteri hurmasivat tällaisen rokkijätkäksi itsensä mieltävän. Illalla hotellin ravintolassa mietittiin, miten tällainen laatutaide saadaan toimimaan niin hyvin, kun kaikki muu siinä maassa oli niin huonosti toimivaa.

Tukholman Kuninkaallisessa Oopperassa jouduin aikoinaan käymään ylettömän hienon valtuuskunnan jäsenenä. Seuran arvovaltainen jäykkyys kai aiheutti, ettei jäänyt mieleen, mikä esitys oli kyseessä. Ja Oopperakellari vasta hieno paikka olikin. Muistan helpotuksen, kun ruokailun jälkeen päästiin pienellä porukalla vaihtamaan vapaalle Stinssen-nimiseen krouviin.

Helsingissä on rennompi meininki oopperaesityksen jälkeisellä aterialla. Kuvassa Oopperan grilli siinä aivan Kansallisoopperan kulmalla. Siihen jonoon on hyvä mennä kulttuurinautinnon päätteeksi. (valitan, että sormenpää pääsi mukaan arvokkaaseen ympäristöön).




torstai 16. maaliskuuta 2017

Hyviä ja huonoja vaihtoehtoja

Huomasin hiivapalan unohtuneen ostoskärryyn vasta kun olin työntämässä edellisen kärryn lukitusketjua kahvan koloon saadakseni panttikolikkoni pois lukosta.

Olin siis työntänyt hiivan kassan ohi maksamatta. Ei ollut kuulunut hälytyssireeniä. Siinä vähän säpsähtää. Mitä teen?

On kolme vaihtoehtoa.

1.  Turvallisin. Jätän hiivan kärryyn ja kävelen pois kaupasta. Haitta: Huomenna tuleva vieras jää vaille suunniteltua herkkutarjoilua.
2.  Vaivalloisin. Kierrän hiivan kanssa takaisin kauppaan ja maksan. Haitta: Kuluu aikaa ja muutenkin on kiire.
3.  Houkuttelevin. Pistän hiivan huomaamatta taskuun ja lähden ulos. Haitta: Entä jos jään kiinni? Jos tämä näkyy jossakin valvontakamerassa. Tulee poliisi, menee maine.

Päätös oli tehtävä äkkiä, ei siihen kärryjonoon voinut jäädä seisoskelemaan. Uusia asiakkaita virtasi ovesta ja kaikki tarvitsivat kärryjä.

Valitsin kohdan 2 mukaisen toimintalinjan. Se taitaa olla temperamenttikysymys. Ei umpimelankolikosta ole muuhun. Muistan vieläkin ahdistusta tuntien, kun 1970-luvun alkupuolella opettelin fuskaamaan Tukholman tunnelbanassa matkalippujen kanssa. Olisi pitänyt leimata kahden vyöhykkeen hinta päästäkseni Bagarmosseen. Minä leimasin vain yhden ja tähystelin sitten ovenraossa, tuleeko tarkastajia.

Nyt olisi riski, että saisin samanlaisen elämän loppuun kestävän ahdistuksen siitä hiivasta.

Jätin täyden kassini eteisen nurkkaan ja kiersin kauppaan takaisin hiiva kädessä. En sentään ruvennut työntämään sitä kärryssä. Lyhyttä reittiä kassalle ei tietenkään ollut, piti kiertää laaja kierros. Se on bisneslogiikkaa. Odotus on, että saisin kierroksella impulsseja ottaa hyllyiltä lisää tavaraa. Vältin houkutukset. Tulin kassalla pelkän hiivan kanssa.

Kassalle oli pitkä jono, ja edessäni ollut iäkäs mies jumitti sitä joillakin alennuskupongeilla ja arpojen ostamisella. Siinä kohdassa alkoi kaduttaa.

Sain kuitenkin aikanaan hiivan maksetuksi, pankkikortilla tietenkin. Jonottaessa mieleen nousi pelko, että juuri nyt luultavasti iskee jokin häiriö pankkiyhteyksiin. Niin ei kuitenkaan jostain syystä käynyt, vaikka olisi kuulunut.

Vieras saa tuoretta leivonnaista. Vaihtoehto nro 1 olisi ollut huonoin.



maanantai 12. syyskuuta 2016

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen . . .






Kävi vieraita Tukholmasta, vanhoja tuttuja, moneen kertaan Helsingissä ennenkin käyneitä.

Esittivät toivomuksen, että kierrettäisiin nähtävyyksiä, joihin liittyy Kekkonen, tai "Kekkunen", niin kuin sikäläinen ääntämistapa presidentin nimen ilmaisee.

Mikäpä siinä. Kyllä Kekkusen jäljille Helsingissä pääsee. Ensin ajoimme raitiovaunulla Kauppatorille katsomaan presidentinlinnaa. Vieraat ovat poliittisen historian ammattilaisia, joten tietoa ja ymmärrystä entisen presidentin toiminnasta oli. Ja aivan oikeaa ymmärrystä ja arvostusta,  ilman jälkiviisauden virhettä.

Kierros jatkui kävellen Esplanadia ja Mannerheimintietä pitkin Finlandia-taloa kohti. Sinne pääsi sisälle katsomaan Kekkosen uran suurimman huipennuksen, Etyk-kokouksen, tapahtumapaikkaa. Talon vieressä on Kekkosen muistomerkki, se kuuluisa lammikko ja lyhtypylväät. Paikka on kauniina kesäpäivänä viehättävä. Pitkä keskustelu syntyi muistomerkin ideasta ja kosketuksesta päähenkilöön.



Finlandia-taloa vastapäätä on St. Urkin pub Siellä poikkesimme ottamassa yhdet. Pubin ruokalista ei ole kovin innostava naispuolisille asiakkaille, joten nautimme kevyen vegaanilounaan siinä vieressä olevalla lippakioskilla. Uuden erilaisen katuravintolan nimi on osuvasti "Jänö". (Tämä ei kylläkään mitenkään liity Urkkiin!)

Seuraavana päivänä lähdimme Tamminiemeen, museoon. Se on Suomen historian merkittävimpiä paikkoja. Se on säilytetty Kekkosen ajan asussa. Kuvassa työpöytä.



Ulkoa talo näyttää isolta, sisältä se on yllättävän pieni. Ei mitenkään loistokas. Taideteoksia lukuun ottamatta tällaisia asumuksia Suomessa oli johtajatason ihmisillä 1970-luvulla. Rantasauna oli erityisen vaikuttava, kun tietää miten tärkeä paikka se oli. Piharakennuksessa on nykyisin kahvila nimeltä "Adjutantti". Siellä nautimme välipalan, ruisleivän päällä graavilohta. Kekkosen mieliruokaa.



Tamminiemestä ajoimme vielä Hietaniemeen, Kekkosen haudalle. Se on aivan pääportin vieressä. Lähellä ovat myös Paasikivi ja Ryti. Myös entisiä pääministereitä on samassa ryhmässä: Tanner, Rangell, Sorsa, Holkeri.



Illalla kotona vielä käänsin vieraille hyllyssä olevaa kirjaa nimeltä "Kekkoskaskut". Luulen, että kolmessa päivässä suurmiehen olemus ja toiminta tulivat elämyksellisesti koetuiksi.