maanantai 29. marraskuuta 2021

Yleiset totuudet

Vertaukset ja yleiset totuudet ovat epämukavia, eivätkö olekin?

Heti alkaa miettiä, mitä tuo voisi tarkoittaa. Heti alkaa löytyä sopivia kohteita. 

Tulee sellainen epämukava toisaalta ja toisaalta -olo. 

Toisaalta: noinhan se on! 

Ja toisaalta: taidanpa ohittaa tämän, tulee vain paha mieli ja lisää taakkaa kannettavaksi. 

(Kuva: René Magritte: Valinta - 1947)

 

perjantai 26. marraskuuta 2021

Synkkää aikaa

 

Yksinäisyys taitaa olla pahinta.

Pandemian vaikutus alkaa näkyä nuoremmissakin. Lähipiirissäni on näkyvissä huolestuttava tapaus.

Vielä kuukausi sitten oli vahvoja viestejä siihen suuntaan, että kohta elämä normalisoituu. Ja sitten tulikin pettymys. Paha pettymys.

Kohta kaksi vuotta jatkunut sisällä pysyminen ja loputon kirjoittaminen ja lukeminen käy ymmärrettävästi psyyken päälle. Tiedostan, että pitäisi auttaa, mutta olen ymmälläni, miten sen voisi tehdä. Puhelinkontakti ei poista yksinäisyyttä, kun sekin alkaa jo aiheuttaa torjuntaa.

Totisesti me elämme synkkää aikaa (Bertolt Brecht).

(Kuva: Irina Bondareva -1920) 



 

 

tiistai 23. marraskuuta 2021

Luotettavat ja epäluotettavat

Vuosia sitten joku tarkkasilmäinen blogin lukija kysyi kommentissaan, onko kirjahyllyssäni ollenkaan naisten kirjoittamia kirjoja. Aiheen kysymykseensä hän oli saanut katseltuaan blogin yläreunassa olevaa kuvaa kirjastoni yhden hyllyn sisällöstä.

Todellakin, miten sattuikaan, kuvassa näkyvällä hyllyllä on pelkästään miesten kirjoittamia kirjoja. Se oli vähän noloa. Olisi pitänyt valita kuvaan vähän moni-ilmeisempi hylly.

Selostin vastauksessani, mitä hyllyiltäni kuvan ulkopuolelta löytyy. Vahvasti klassikkopainotteinen kirjastoni sisältää kyllä jokseenkin kattavasti myös maailmankirjallisuuden tärkeät naiskirjailijat, samoin kotimaiset. On tietysti tosiasia, että mieskirjailijoiden lukumäärällinen valta-asema on tällä(kin) alalla kiistaton. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä enemmän tilanne näyttäisi tasoittuvan.

Minun heikko osaamisalueeni on uusin kirjallisuus. Olen jotenkin juuttunut sellaiseen käytäntöön, että en itse tee tutkimusretkiä tuntemattomien tekijöiden tuotantoon. Tarvitsen suosituksia luotettaviksi tietämiltäni tahoilta. Tunnen henkilökohtaisesti ammattikriitikoita, monen kanssa kävin nuorena samoja kursseja kirjallisuustieteen opiskelussa. Joitakin pidän luotettavina, kaikkia en, kahta suorastaan täysin epäluotettavana. Nuorempi kriitikkopolvi on tässäkin vieraampaa.

Joitakin hyviksi havaitsemiani kirjallisuusblogien pitäjiä seuraan myös ja saan lukuvihjeitä - ja noudatan niitä. Siihen ei riitä pelkkä kirjan sisällön selostus, vaan pitää myös olla oivaltavaa ja eläytyvää näkemystä. Tuttujen kirjailijoiden uutuudet luen tietysti ilman että jään odottamaan suosituksia. - Ja kaikessa tässä naisten osuus on nykyisin ylivoimainen.

Kuvassa kaksi uunituoretta hankintaa, toinen tietokirja arvostamastani klassikkorunoilijasta, toinen nuoren kirjoittajan merkittävän palkinnon voittanut fiktio, esikoisteos. Kumpaakaan näistä en valinnut suositusten perusteella. Molempiin minulla on henkilökohtaisempi kosketus.


perjantai 19. marraskuuta 2021

Vehkeet II

Tekniikka on ylimitoitettua. Insinöörit eivät osaa olla ideoissaan maltillisia vaan pistävät parastaan. Vehkeisiin on rakennettu ominaisuuksia, joita arkikäytössä ei tarvita. Niitä ei kuitenkaan voi sulkea pois, ja sen vuoksi vehkeen saattaminen käyttökuntoon menee helposti tuskastuttavaksi taisteluksi monimutkaisia asennusohjeita vastaan.

Vanha skanneri-printteri kävi huonoksi ja ostin uuden Kannelmäen ostoshelvetistä. Ei sen hinta hirveä ollut, vähän toista sataa. Tarvitsin koneen, joka skannaa valokuvia tai kirjan sivuja talteen pöytätietokoneelleni. Joskus harvoin tulee tarve printata tekstiä tai kuvia paperille, mutta tämä on harvinaista. Tökkään vehkeen usb-johdolla kiinni pöytätietokoneen etupaneelissa olevaan reikään silloin kun tarvitsen, muulloin se saa olla irti.

Mutta mitäpä aikoo tehdä uusi vehkeeni! Se alkaa rakennella yhteyksiä pilvipalveluun. Se luulee, että haluan kännykkääni sellaisen toiminnon, että kun kuljen kaupungilla ja näppään valokuvan, kotona printterini heti herää ja alkaa tulostaa sitä kuvaa paperille.

Aivan pöhköjä ideoita. En ikimaailmassa tarvitse moisia.

Sen sijan se ei osaa skannata kuvaa kirjan sivusta. Kun pistän avonaisen kirjan lasilevylle ja käynnistän skannauksen, tietokoneen kuvankäsittelyohjelma valittaa, että skannerin kansi on auki. Totta hemmetissä se on auki eli raollaan, kun siinä on kirja.

En ole vielä keksinyt, millaisilla asetuksilla tämä häiriö poistetaan.

Mustekasetit ovat myös häiriötekijä, kalliita kaiken lisäksi. Ensin en meinaa päästä edes koneen käyttöohjeita netistä lukemaan, sillä ohjelma vaatii minun tilaavan mustekasetteja suoraan tehtaalta, joka kuukausi tulisi paketti postissa. Minulle yksi kasettipaketti kuukaudessa on aivan liikaa. Mieluummin ostan itse marketista silloin kun tarvitsen. Mutta rekisteröityminen koneen käyttäjäksi ei selvästikään pidä tällaisesta vaan vaatii ja vaatii ilmoittautumista asiakkaaksi. Kestää kohtuuttoman kauan ohittaa tällaiset esteet ja päästä lukemaan koneen käyttöohjeita.

Aivan omituinen yksityiskohta: vehkeessä ei ole virtanappulaa - en ainakaan löytänyt. Se on käynnissä aina ja valo palaa. Jos kansi on ilman kirjaakin auki, skannerin lukuvalo hinkkaa pysähtymättä edestakaisin pitkin valopöytää. - Tähän auttoi jatkojohto, jossa on keinukytkin. Sillä saan sammutetuksi vehkeen, mutta ei kai niin ole tarkoitettu. En ymmärrä.

Sellaisenkin kiusan keksivät, että edellisestä printteristäni (samaa merkkiä) käyttämättä jääneet mustekasetit eivät sovi uuteen. Aivan samannäköisissä koteloissa ovat mutta edellisen koodinumero on 304, uuden 305. Jonkinlainen pieni nystyrä on uuteen rakennettu estämään, ettei vanha kasetti mahdu sisään. Näin toimii markkinatalous! - jätteitä kertyy mutta onneksi bisnes pyörii.

Entä se edellisessä blogikirjoituksessani mainittu robottipölynimuri, jonka sain lainaksi kokeilua varten?

Ei tullut mitään. Hetken pyristelin käyttöohjeiden kanssa. Olisi pitänyt luoda puhelimella yhteyksiä wifi-verkkoon ja sitten ties mitä. En jaksanut perehtyä. Nostin vehkeen hattuhyllylle ja palautan kun ehdin. Imuroin kämpän vanhalla kunnon Mielellä. Sitä ei tarvinnut yhdistää kuin töpselillä seinään.

                                                                           (Kuva: Thomas Brennan)
 

tiistai 16. marraskuuta 2021

Vehkeet I

Minulla on kolme uutta vehjettä: partatrimmeri, skanneri-printteri ja robottipölynimuri. Tuo listan viimeinen on vain lainassa, kokeiltavana. Jospa innostuisin.

Partakoneen sain jo koekäytetyksi. skannerin kanssa taistelin pari tuntia mutta valmista ei tullut. Imurointi on vielä aloittamatta.

Partakone on siitä omituinen nykyvekotin, että sen käyttöönotto onnistui tuosta vaan ensi yrittämällä. Käyttöohjetta en edes vilkaissut. Ehkä menestys johtuu puolivuosisataisesta kokemuksestani. Toisaalta ei voi kuin ihmetellä partakonefirmojen kyvyttömyyttä innovaatioihin. Mikään ei ole muuttunut.

Tuotteeseen ei ole saatu lisätyksi mitään modernin maailman menestystekijöitä. Ei kauko-ohjattavuutta, ei lasersädettä, ei ajastinta, ei nettiohjelmointia. Eikä mitään lisätoimintoja, ei parran värjäystä, sävytystä, kiharrusta. Ja voisihan lisäksi toivoa toimintojen laajennusta vaikkapa esim. hiusten, kulmakarvojen ja ripsien muotoiluun ja kynsien leikkaamiseen ja maalaamiseen.

Yhä tarvitaan oma käsi konetta kääntelemään ja peili nenän eteen. Ja tarkka pitää olla, sillä helposti sattuu lipsahduksia, joiden seurausten korjaantumiseen menee viikko ellei kaksikin.


Kesällä tapasin Kotkan torilla tuttavan vuosien takaa. Hän kehui harmaaksi muuttuneen partani  viehätysvoimaa. Kyllä hiveli itsetuntoa. Minustakin harmaa on parempi kuin entinen vienosti punertava.

Niinpä parta on huollettava tarkasti kylpyhuoneen peilin edessä. Leuan kärki koneella 8 milliä, muualta 6. Viiksien muotoiluun tarvitaan sakset. Kaulalle on katsottava sopiva rajauskorkeus, etteivät parta- ja rintakarvat kasva yhteen. Yksi kerta viikossa riittää. Sunnuntaiaamu on siihen paras hetki. Miten miehiseksi tunnenkaan taas itseni!

[jatkuu...]

 

          (Kuva: Antoni Garzia Lopez -1967)

lauantai 13. marraskuuta 2021

Vaikeasta kepeään

Luin Rosa Liksomin uuden kirjan nimeltä "Väylä". Vaikuttava teos kerta kaikkiaan, kyllä kannattikin valita palkintoehdokkaaksi Finlandia-kisaan. Tai mistä minä tiedän uusien kotimaisten kirjojen tason. En ole niitä klassikoiltani ehtinyt lukea. Liksomin lisäksi vain Pirkko Saisio, Anneli Kanto, Sirpa Kähkönen ja Jari Tervo kuuluvat itsestään selvinä alkavan talven lukulistalle. Muita tarkkailen, luen luotettavaksi tuntemieni kirjoittajien arviointeja blogeista ja lehdistä.

Liksom oli paitsi nautinnollinen myös keskimääräistä vaativampi luku-urakka. Tarina oli rankka ja kieli  keskittymistä vaativaa murretta, Tornionjoen kahta puolta puhuttavaa meänkieltä. Minulla ei ole koskaan ollut siihen mitään henkilökohtaista kosketusta.

Paitsi että on ollut kosketus opiskelun kautta, kuten kaikkiin muihinkin murteisiin. Aikamoinen kosketus olikin.

Suomen kielen opintovaatimuksiin yliopistossa kuuluu perehtyminen murteisiin, niiden rakennepiirteisiin, historialliseen kehitykseen ja levinneisyyteen. Oli alkeiskurssia, jatkokurssia ja jatkokurssin jatkoa, loputtomalta tuntuva määrä luentoja, ääninauhojen kuunteluja, levinneisyyskartastoja ja kenttätyönä tehtäviä sanastuskeräilyjä. Muistan tämän opintojeni tuskastuttavimpana osa-alueena.

Luulen kuitenkin, että tämä tausta helpotti Liksomin kirjan lukemista. Ehkä myös hieman hidasti, sillä huomasin monessa kohdassa pysähtyneeni miettimään  ja muistelemaan, miten tuon ja tämän tekstissä havaitsemani yksityiskohdan rakenne menikään. Tällaista ei tavallinen lukija tule miettineeksi. Paljon oli unohtunut, onhan opiskelusta jo yli 40 vuotta. En kuitenkaan aio ruveta kertailemaan, vaikka hyllyssäni näyttää olevan tallella alan kirjallisuutta. Tämä on niitä aiheita, joista tunnen saaneeni lopullisesti kyllikseni.

Harvalla ihmisellä on puhekieli täysin vailla murrepiirteitä. Sellainen jännittävä taito murteiden opiskelusta tuli, että väitän edelleen pystyväni henkilön vapaamuotoista puhetta hetken kuunneltuani havaitsemaan siinä pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella osaan arvata hänen kotiseutunsa. Koulutus ja asuinpaikkojen vaihtuminen hioo niitä pois, mutta usein joitakin pieniä tunnistusmerkkejä jää. Vaikeimpia ovat suuressa kaupungissa asuneet pitkälle koulutetut ja muodolliseen puhetyyliin tottuneet. Heidän puheestaan yleensä puuttuu tämä juurevuus, joka tavallisesta kansanihmisestä tekee aidon persoonan. Murteiden puhumista pidetään suorastaan junttimaisena, sillä se paljastaa koulutuseron.

Arvatkaapa, mihin Liksomin kirja minut johdatti? Impulsseille ja vapaalle assosiaatiolle altis asenteeni nosti esiin ajatuksen, että onhan murteissa hauskakin puoli - lystikäs, vitsikäs, leikkimielinen. Niinpä kaivoin hyllyjeni kätköstä tällaista aineistoa. Halusin katsoa, onko sellaista myös meänkielellä. Ei ollut, vaikka monilla muilla murteilla oli. Niinpä Rosa Liksomin johdattamana luin saman tien kuvassa näkyvät murreteokset. Epäpyhä yhdistelmä, myönnän.

 



tiistai 9. marraskuuta 2021

Muistot

 

Vanhat 50-lukulaiset mestarirunoilijat viedään meiltä nyt kaikki. Surullista, minulle he ovat olleet hyvin tärkeitä. Pitkälti heidän johdattelemana olen runouteen kasvanut.

Lyhyessä ajassa ovat keskuudestamme poistuneet Lars Huldén, Claes Andersson, Aila Meriluoto, Sirkka Selja, Jukka Virtanen ja Sirkka Turkka, proosan puolelta Christer Kihlman, Veijo Meri, Antti Hyry ja Jörn Donner. Eikä kovin paljon enempää ole vuosia siitäkään, kun lähtövuorossa olivat Bo Carpelan, Lassi Nummi ja Paavo Haavikko.

Tänään oli lähtövuorossa Kirsi kunnas.

Kunnas muistetaan ensisijaisesti lastenrunoilijana, notkeana riimittelijänä ja suomentajana. Hän jos joku osasi loruissaan antaa vapaan vallan kekseliäille kielellisille päähänpistoilleen. Monta sukupolvea lapsia on varttunut hänen fantasiansa kyydissä. Olen itse lukenut ääneen Kunnaksen tarinoita ja loruja varmaankin enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan tuotteita niinä vuosina, kun oli minun itseni aika lukea omalle lapselleni.

Oli Kunnas muutakin kuin lastenrunoilija, varsinkin varhaistuotannossaan. 50-lukulaisena modernistina hän edusti maltillista linjaa, jolla rytmit ja kielikuvat olivat lähellä perinteistä runoutta mutta samalla kuitenkin uudenlaista ilmaisua hakien. Minulla oli ilo muutaman kerran tavata Kunnas yhteisen tuttavaseurueen siivellä Pentinkulman päivillä Urjalassa, jossa hän miehensä Jaakko Syrjän kanssa oli vakituinen vieras ainakin vielä 90-luvulla. Taisipa sama toistua kerran tai pari Mukkulassakin.

Mestarit poistuvat, onneksi tekstit jäävät ja niiden mukana muistot.


 

 

 

maanantai 8. marraskuuta 2021

Vihdoinkin marraskuu

Pitkä kävely öisessä Helsingissä. Märät kadut kiiltävät yön valoja. Sade tauonnut, jäljellä pehmeä sumuinen kosteus, joka kostuttaa poskia ja hiuksia. Lämpötila +10, ei palele, tuntuu hyvälle viipyillä rannalla ja katsella pimeälle merelle. Ei kiirettä sisälle.

Muistuu mieleen kesän hirmuhelle, joka jatkui viikkokausia. Ei jaksanut muuta kuin siirtää lepotuoli pihan varjoisimpaan kohtaan ja odottaa, että helpottaisi. Ei helpottanut, ei yölläkään. Siinä nousi mieleen toive, että tulisipa marraskuu.

Toive toteutui. Nyt tästä on osattava nauttia. Se on helppoa - marraskuu resonoi mielialan ja temperamentin kanssa paremmin kuin mikään muu kuukausi.

Kunpa tämä kestäisi kauan! Pelkona on, että tämä loppuu lyhyeen ja tulee vaivalloinen liukkaus.

Eikä tästä ole kuin kuutisen kuukautta, kun uuden hirmuhelteen uhka alkaa kasvaa. Onhan siinä tietysti odottamisen arvoiset puolensa: kukat, ötökät, lintujen vimmainen laulu. Mutta kaiken yllä vaanii tuskastuttava kuumuus. Minulle +30 on mahdoton nautittavaksi.

Ötökät ja linnut ovat kadonneet. Kukkien muisto on tallella kaupungin pimeässä yössäkin.

(Runo:  Katri Vala: Kukkiva maa (osa) / Kaukainen puutarha -1924  //  Maalaus: tekijä ei tiedossa  // Valokuva: Dessu  //  Kirja:  WSOY)




 

 

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Raamatullista erotiikkaa

Luin Raamattua. Tosin vain yhden luvun, sen kauneimman.

Vaikka tällainen uskonnoista vieraantunut puolipakana olen, suhteeni Raamattuun on arvostava. Se on mainio kirja - kunhan sitä ei ota kirjaimellisesti sen enempää kuin Kalevalaakaan.

Olen lukenut Raamatun aikoinaan alusta loppuun - ehkä muutamia pitkänsitkeitä sukuselvityksiä yli hyppien. En lukenut sitä ollenkaan teologisesta näkökulmasta vaan kirjallisuustieteellisestä. Se kuului yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä opiskelevien kurssikirjallisuuteen. Se on tarinat ovat arkkityyppisiä, eli tarinoiden mallit toistuvat suuressa määrässä myöhempää kirjallisuutta.

Nyt luin Salomonin Korkean Veisun - taas kerran. Se on hurmaava runoelma, aistivoimaista erotiikkaa parhaimmillaan.

Minulla on hyllyssäni Korkean veisu Prahan yliopiston taideakateemikon ja entisen professorin Arnoš Paderlikin (1919 - 1999) kuvittamana. Teksti on XI Yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1933 käyttöön ottama suomennos. Kirja on Weilin & Göösin kustantama. Painovuotta ei ole merkitty. Sivumäärä 74.

Korkean veisun tie Raamattuun on osaksi väärinkäsitys. "Laulujen laulu", latinaksi Canticum canticorum, liitettiin osaksi Vanhaa Testamenttia. Näitä rakkauslauluja - joita on ylistetty itämaisista rakkauslauluista kauneimpina - on tapana lukea juutalaisessa pääsiäisjuhlan jumalanpalveluksessa.

Pahojen henkien häätämiseksi morsian rinnastettiin suulemitareen, sulhanen suureen Salomoon. Tämä  jotenkin käsitettiin väärin ja perimätieto merkitsi Salomon tekstin kirjoittajaksi. Morsiamen ruumiillista kauneutta kuvataan laulussa erittäin havainnollisesti ja luonnollinen Eros esitetään vastustamattomana voimana.

On perusteita olettaa, että kokoelman laulut ovat alkuperältään täysin maallisia, kuitenkin niin, että niiden taustalla on vielä vanhempia babylonialaisia lauluja, jotka kertoivat nuoren jumalan rakkaudesta nuoreen naisjumalattareen. Raamattuun nämä laulut liitettiin ilmeisesti siksi, että Korkean veisun ylistämä rakkaus tulkittiin allegorisesti Jumalan rakkaudeksi "valittuun kansaansa". Kristinusko antoi sille vielä yhden uuden tulkinnan: siitä tuli Kristuksen rakkaus kirkkoaan, "morsiantaan", kohtaan.

Myöhempinä aikoina näillä lauluilla on ollut vaikutusta moneen suuntaan, kuten Goetheen, Herderiin ja varsinkin Heinrich Heineen, joka antoi yhdelle runokokoelmalleenkin nimeksi Laulujen kirja. Eikä tämän lumoavan rakkausrunouden vaikutus ole miksikään haalistunut nykypäivänäkään. Onhan siinä vahva "mieskatse" valloillaan, mutta tällaisessa ikiaikaisessa yhteydessä niin kuuluu ollakin. Kirjan kuvitus on laulun sanoja kauniisti kunnioittava.

Ja onhan tästä kaunis laulukin ( linkki).