Arvaa harmittiko

Kaksi tärkeää ensi-iltaa jäi näkemättä, kun äskettäin olin polvivamman vuoksi liikuntakyvytön. Kumpaakaan ei edes voi myöhemmin korvata. Arvaa, harmittiko.

Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla on saanut loistavan vastaanoton kaikkialla muualla paitsi HS:ssa. Esitys taitaa nousta teatterihistorian suuriin merkkiteoksiin. Olin saanut tekijöihin kuuluvalta kaverilta sukulaisille ja tutuille tarkoitetun kutsuvieraslipun ennakkoensi-iltaan.

Esitys näyttää olevan loppuunmyyty koko loppukauden, joten mestariteos taitaa jäädä näkemättä.

Toinen, päähenkilölle ja yleisölle ainutlaatuinen ensi-ilta, oli luonteeltaan yksityisempi. Lähipiiriini kuuluva viisivuotias tyttö oppi ajamaan polkupyörällä. Minun olisi pitänyt tulla heti samana iltana katsomaan näytöstä.

Tätäkään ensi-iltaa ei voi korvata. Nyt olen kyllä päässyt esityksen jälkinäytöksenä katsomaan, mutta ei se pääesiintyjälle enää ollut mikään iso asia. Näytöksiä oli ollut jo paljon ja ihmetempun riemu muuttunut rutiiniksi.

Oman pedagogisen urani huippusaavutus nousi muistin kätköistä. Kesällä 1993 minä itse opetin silloisen viisivuotiaan ajamaan polkupyörällä. Sekin oli iso tapaus. Silloinkin kutsuttiin yleisöä katsomaan.

                                                                   Kees Verkade 1970

Paikka oli kesäkotini rantatie pohjoisella Pirkanmaalla. En varmaankaan ole eläessäni juossut niin paljon kuin silloin. Pikkuneiti ajoi lujaa, ja turvamiehen piti pysyä rinnalla. Juokseminen ei ole minulle luontevaa puuhaa. Mielessä oli muinaisen äidinkielenopettajan miete: ”Ihmisen ei pidä juosta muiden nähden – siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.”

Alemmassa kuvassa juoksija on jo päässyt siirtymään kameran taakse. Alamäki on jyrkkä ja vauhti hurja ja riemu rajaton. 

Käry on käynyt

Olen tunnetusti hyväuskoinen hölmö. Ei kannattaisi olla niin sinisilmäinen. Siinä pettyy.

Olen pitänyt teitä, arvoisat blogikaverini, luotettavina ja hyväntahtoisina.  Olen vuosikausia lukenut blogejanne aavistamatta, että niissä väijyy vaara.

Nyt käry on käynyt. Teidät on paljastettu.

Tietokoneelleni on tullut informaatiota, että blogejanne ei kannattaisi avata.  Olette ilmeisesti perustaneet minua vastaan suunnatun salaliiton, johon kuulutte te kaikki -  Kemppinen, Saunaiho, Teitä, Unkuri, Marjatta, Rydman, Sukututkija, Esmeralda ja kaikki te muut, joiden blogien nimilista tästä vierestä alempaa löytyy. Jokaisen teidän bloginne edessä on tämä sama tappajahain evän kuvalla tehostettu varoitus.

 Digiturva on nyt paljastanut salajuonenne. Voi voi!

Omalla vastuulla  on kuitenkin ollut mahdollista käydä kurkistamassa vaarallisia kirjoituksia.  Näin olen sydän syrjälläni tehnyt. Nyt on kova pelko, kuinka minun käy. Luultavasti hieno pöytäkoneeni tuhoutuu. Ties mitä viruksia sinne lähetätte. Siltä varalta otin ensin ulkoiselle kovalevylle varakopion koneeni kaikesta sisällöstä.

 

Pois ennakkoluulot

Ennakkoluulot ovat pahasta. Näin minulle on kerrottu. Pitäisi olla avoin vaikutteille - uusille, erilaisille, epäilyttävillekin.

Olin kai erilainen pikkupoika, kun en innostunut kaikesta, mistä pikkupoikien olisi kuulunut innostua. Kuten vaikkapa Villin Lännen seikkailuista.

Myöhemmin filmihullu-iässä katsoin kyllä John Ford  -klassikot ja muut, koska ne kuuluivat kaanoniin, mutta innostumista ei vieläkään kulunut. Minusta ne olivat puolitylsiä. Ensin ajetaan vankkureilla tai junassa, sitten intiaanit hyökkäävät vuoren takaa, sitten ammutaan, pudotaan hevosen selästä, tulipaloja syttyy ja melkein kaikki kuolevat. Saluunaankin mennään, ja taas ammutaan.

Tämmöistä on siis se ennakkoluuloisuus. On siihen toki loistavia poikkeuksia, kuten Fred Zinnemannin ohjaama Sheriffi.

Ja nyt sitten yhtäkkiä on käynyt niin, että vanha kaverini on kirjoittanut Villin Lännen nettikirjan. Facebookissa hän kutsui lukemaan ja antamaan palautetta.

Tiedän kaverin poikkeuksellisen fiksuksi. Hän on aikaisemmin julkaissut fiktiota, lyriikkaa, oppikirjoja ja tietokirjoja, ihan sieltä 60-luvun Huutomerkki-sarjasta alkaen. Nyt julkistamisessa hän kertoi käyttäneensä paljon tekoälyä teoksensa taustafaktojen selvittelyyn.

Mutta että minun pitäisi vanhoilla päivilläni Villiä Länttä lukea! Paluu pikkupoikavuosiin? Vai onnistuuko fiksu kaveri uudistamaan genreä niin, että minultakin ennakkoluulo karisee?

Kuvassa viime aikoina lukemiani kirjoja. Niihin ei liittynyt ennakkoluuloja – tuttuja ja osaaviksi kirjoittajiksi tietämiäni kaikki. Ja ennen kaikkea kaikilla tuttu lajityyppi.

 

Älä liioittele

Nuori tuttava pistää harva se päivä Instagramiin kuvia itsestään aamulenkillä. Hän juoksee joka aamu 5 - 10 km. Herätys on klo 5.00.

En viitsinyt sanoa, että minä menen nukkumaan klo 4.00. Tunsin, että on hienotunteista jättää sanomatta asioita, jotka voivat herättää kateutta. Luulen, että ei ole erityisempi ilo vääntää itsensä ylös sängystä tuollaiseen aikaan ja lähteä riehumaan.

Mutta hän tekee uraa. Silloin on kai pakko.

Lisäksi hän lähettelee kuvia punttisalitreeneistään. Nuori poikamies jaksaa, jos on motivaatio. Minussa kuitenkin herää epäily, tietävätkö tuollaiset Instagamin ihmiset, jotka heräävät lenkille joka aamu klo 5, että maailmassa on myös alkoholia ja seksiä ja jäätelöä. En uskaltanut kysyä.

-Ei ole hyvä raataa liikaa, täytyy myöskin laiskotella väistä, välistä huvitella, sanoi jo viisas Minna Canth.

Tosin on minullakin samaa lopputulosta tavoitteleva motivaatio, vaikka en teekään uraa. Minun konstini on kuitenkin helpompi, se ei vaadi nousemaan klo 5. Vuoden alusta olen käyttänyt kuvassa näkyvää konstia.

On se tepsinyt. 7 kg elopainosta on kadonnut. En tiedä, onko se yksin kyseisen tuotteen ansiota, sillä asiaan on saattanut vaikuttaa myös samaan aikaan toteutunut tipaton tammikuu, tipaton helmikuu ja tipaton maaliskuun alkupuolisko. Vasta edellisessä blogikirjoituksessa  (”Yhtä juhlaa”) paljastettu tapahtumasarja katkaisi 2½ kuukautta kestäneen raitistelukierteen. Hyvä niin – kohtuus kaikessa.

Yhdestoista käsky: älä liioittele.

 

Yhtä juhlaa

On facebookista vielä hyvääkin sanottavaa. Sen avulla voi löytää kadonneita, kuten vaikkapa minut  (vaikka en minä itse pidä itseäni erityisen kadonneena).

Mutta nyt siis kouluaikainen luokkatoveri löysi minut, kun oli tehnyt facebook-haun nimelläni.  Nimi löytyi.

Edellisestä tapaamisesta oli kulunut melkein 55 vuotta. Se tapaahtui ylioppilasjuhlassa toukokuun viimeisenä 1970. Kerran kyllä muistan nähneeni hänet haastateltavana tv-uutisissa ja hän minut jossain sanomalehtijutussa. Mutta ne tapahtuivat ennen some-aikaa.

Lähekkäin olemme vuosikymmeniä asuneet, minä Töölössä, hän Espoon Leppävaarassa, etäisyyttä kymmenkunta kilometriä. Tapaaminen järjestyi eilen. Maljoja nosteltiin, menneitä muisteltiin, valokuvia katseltiin. En olisi miestä tuntenut. Kehuinkin, että herra suorastaan säteilee arvovaltaa ja auktoriteettia, teinipoikana ei säteillyt. Rouva katseli kiinnostuneena minun tuomiani valokuvia teini-ikäisestä miehestään. Päätimme jatkaa nostalgiaa kesällä grillijuhlalla pariskunnan rivitalon takapihalla.

-        -

Seuraava juhla on huomenna, 14.3. Se on piin päivä. Päivä sattuu olemaan myös Albert Einsteinin syntymäpäivä. Matemaatikkokaverini järjestää juhlan, mutta kyllä sinne kelpuutetaan myös yksi humanisti. Maljoja taas nostellaan ja syödään pii-rakkaa, nostalgiasta en tiedä. Aiheeseen liittyviä laulujakin kuulemma on olemassa. Muille pii-juhlien järjestäjille liitän tähän linkin  (klik) , josta löytää materiaalia juhlan ohjelmaksi, mm. pii-kaulakorun ohje, pii-tanssin ohjeet, pii-korttipeli, pii-pizzaresepti ja pii-juoksukilpailu,

Yhdysvaltalaisessa järjestelmässä päivämäärän numerot ilmaistaan 3/14, ja se on myös piin karkea likiarvo. Tarkempi arvo näkyy tässä. Matemaatikot ilmeisesti muistavat koko ritirimpsun ulkoa. Paljastan nolostellen, että en itse muistanut vaan lunttasin sen tähän netistä.

Sitä seuraava juhla on ylihuomenna, 15.3. Sen nimi on maaliskuun idus. Sitä vietetään Julius Caesarin ja Brutuksen kohtaamisen muistoksi. Kohtaaminen päättyi Caesarin kannalta ikävästi. Juhlan järjestää tuttu historianopettaja. Varmaankin maljoja nostellaan, muusta ohjelmasta en tiedä. Monenlaista taikauskoa ja pahan ennustamista liittyy tapahtumaan. Maaliskuun iduksena saattaa myöhempienkin aikojen tyranneja kohdata katala kohtalo.

                                                      (Willian Holmes Sullivan 1888)

Hyvää!

 

(lähteet: oma albumi / wikipedia / synomyymisanakirja / slangisanakirja)

Kestääkö kantti?

 

Tuli kutsu. Kysymys kuului, lähtisimmekö pienellä porukalla vanhaa kaveria katsomaan.

Kaveri oli joskus kauan sitten ihan oikeasti kaveri, mutta sitten alkoi mennä vinoon. Viina vei miestä liikaa. Nyt on maksa sökö ja muutama kuukausi jäljellä. - Fiksu kaveri nuorena, opinnoissaan terävä mutta kännissä pahapäinen.

Elämä olisi voinut mennä toisinkin, mutta sivusta katsoen näytti, että hänellä tuli kroonisesti käännyttyä väärään suuntaan joka risteyksessä.

Kaveriporukka alkoi hylkiä. Joskus mietittiin, voisiko jotain apua tarjota. Tarjoamatta jäi. Jotenkin vaan näytti, että apu on tekemätön paikka. Lähtökohtakin tiedettiin huonoksi, sillä perhetaustassa oli sama ongelma. Perintönä elämäntaakka.

Toisilla vaan menee huonosti – aika monilla. Ei osu siihen mihin haluaisi tähdätä.

Nyt sitten me jälkeenjäävät mietimme eniten itseämme. Kestääkö kantti mennä jättämään jäähyväisiä, kun on näin kompleksinen tausta? Miten sellaisessa tilanteessa toimitaan? Viedäänkö kukkia, muistellaanko mukavia, toivotellaanko jotakin? Hurskaiden puhujiksi meistä ei ole. Miten sieltä lopuksi lähdetään? Mitä sanotaan viimeiseksi? Vilkutetaanko lähtiäisiksi, luvataanko pitää yhteyksiä?

¤   ¤   ¤

Sitten loppukevennys. Olen tullut lopultakin ymmärtämään menestyksen mekanismin. Pahaa mieltä ei pidä jättää päällimmäiseksi vaan pitää osoittaa kollektiivista yhteisyyttä ja myötätuntoa. Näin neuvoi joku henkistynyt, olikohan se P. Coelho. Niinpä kokosin todisteita siitä, että eihän meillä muillakaan hyvin mene, kun emme mitään osaa.

 

Hienotunteisesti

 

                                                             Liisa Hietanen 2011

Alaovella naapurin insinööri tuli vastaan. Vilkuilin pakoreittiä, mutta ei auttanut. Pakko siihen oli pysähtyä.

Tarmo Y oli tavallistakin äreämmällä päällä. Valitus alkoi heti. Yrittävät pirulaiset kieltää häntä syömästä mieliruokiaan. Siihen hän ei suostu. Ei!

Yritin leppyytellä, että eiväthän uudet ruokasuositukset kiellä, suosittelevat vaan. Mutta Tarmolle ´suositus´ ja ´kielto´ tuntuivat olevan synonyymejä.

Taitaa olla merkitystä silläkin, kuka kieltää tai suosittelee. Kun muutama vuosi sitten nuori tyttölääkäri kielsi Tarmolta viinan, hän ei ottanut tosissaan. Eihän olut ole viinaa, hän tuumasi. Vasta kun vanhempi mieslääkäri oli tullut määräämään kaikki alkoholipitoiset juomat lopullisesti pois, hän uskoi. Nyt hän oli nähnyt televisiossa täti-ihmisen kieltämässä makkarat ja leikkeleet. Yhden ilmansuunnan poliittista terminologiaa sisältyi Tarmon kommenttiin: ituhippi, viherpiipertäjä, ilmastohumppa.

Ei Tarmon kanssa kannata käydä väittelemään –  ei asia sen valmiimmaksi tule. Aineksia minulla kyllä olisi ollut. Uusi ravintosuositus on monilta osin kuin minun tekemäni. Minun ei kovin paljon tarvitsisi muuttaa pitkäaikaisia ruokatottumuksiani. Muutamassa kohdassa kyllä pitäisi. Mutta en muuta, kun itsepäinen olen minäkin.

Totuin kasvisruokaan jo opiskeluvuosinani, kun asuin kollektiivissa, joka noudatti kokkiopiskelijan johdolla kasvisdieettiä. Punaista lihaa en syö melkein ollenkaan. Makkara on myös boikotissa, mutta siihen on kolme poikkeusta. 1. Tikun nokassa käristetty grillimakkara juhannusyönä kaverin kanssa mökillä. 2. Joskus harvoin Tampereella käydessä mustamakkara Tammelantorilla. 3. Sairaalassa puolitoista vuotta sitten, kun niitä vähän väliä eteen kannettiin.

Kala on mieliruokaani. Norjan lohi on kuitenkin aikoja sitten jäänyt. Tilalla kotimainen kirjolohi sekä järvikalat. Vihannekset, juurekset, hedelmät ja marjat kuuluvat jokapäiväiseen käyttöön. Näiltä osin  suositusmäärät varmasti täyttyvät.

Korjattavia kohtia olisi kolme, mutta enpä taida korjata. 1. Kanaa on tarjolla lounaaksi usein suosimissani etnisissä ravintoloissa. 2. Alkoholia kuluu kaveritapaamisissa ja yömyssynä. 3. Palkokasvit ja pienet kalat (muikku, silakka) ovat kihdin vuoksi pois käytöstä. Niiden ravintosisältö pitää korvata muilla aineilla.

Olen pikkuisen ihmetellen lukenut Xwitterissä ja muualla, miksi aikuiset ihmiset parkuvat niin paljon, kun heille kerrotaan, millainen olisi tieteellisen tutkimuksen pohjalta hyvä ruokavalio terveydelle ja ympäristölle? Siis kerrotaan tarkkaan tutkittua tietoa heidän hyödykseen. Ei se mikään poliittisesti motivoitu mielipide ole. Kukaanhan ei pakota syömään mitään. – Se on sitten kokonaan eri asia, että köyhillä ei ole varaa syödä terveellisesti. Nykyhallituksen poliittinen linja ei edistä ravintosuositusten toteutumista.

Tarmokin julisti, että hän aikoo nyt lisätä lihan ja makkaran syöntiä, niin että ituhippejä varmasti vituttaa. Meinasin yllyttää, että pyöritä ihmeessä pihvisi ja makkarasi suolatiinussa, jotta vielä enemmän vituttaisi, mutta maltoin kuitenkin hienotunteisesti pitää suuni kiinni.

 

                                                                                        Honoré Daumier

Jokseenkin toivotonta

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun tutut nuoret naiset keskustelivat Tinderistä. Kaikilla kolmella oli siitä kokemusperäistä sanottavaa. Tuli vaikutelma, että kokemukset eivät olleet kehuttavia.

Kuuntelin vain, en osannut osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Tiedän Tinderin vain lehtikirjoituksista. On syntynyt mielikuva, että onneksi minun aikanani ei ollut Tinderiä.

Minun aikanani oli kyllä silloinkin täydessä käynnissä sama ikiaikainen pariutumisetsintä, mutta se hoidettiin jotenkin luonnollisemmin keinoin. Ei tarvittu koneita.

Epäonnistuneita yrityksiä tietenkin oli suurin osa, mutta se toteutui inhimillisemmin. Torjutuksi tuleminen tuntuu näin syrjästä katsoen aika julmalta, jos se tehdään tuosta vaan ohimennen swaippaamalla vasemmalle. Siinä ei jää yhtään tilaa yritykselle, että jospa hyvällä supliikilla sittenkin onnistaisi. Profiilimokan pehmentämiseen ei avaudu pienintäkään mahdollisuutta.

Sain kuulla, että seuranhaku on jokseenkin toivotonta. Siihen ei auta hallituksen suunnittelema iso eurosumma alle 30-vuotiaana hankitusta ensimmäisestä lapsesta. Keskustelijat olivat ehkä jo hieman myöhässä tähän projektiin.

Sain kuulla, että kaikki kelvolliset miehet ovat jo varattuja. Jäljelle on jäänyt vain sellaisia, jotka eivät täytä vaatimuksia. Kaikenlaisia outoja tapauksia oli deittaillessa tullut vastaan: reppanoita, epäsiistejä, sivistymättömiä, sovinisteja, machomiehiä, juoppoja, seikkailijoita, varattuja. Ei sivistynyt nainen sellaisten kanssa voi parisuhdetta suunnitella.

Ei lähde Suomen väkiluku nousuun hallituksen lahjontakonstilla. Tarvittaisiin koulutusta, sivistystä, työtä, osaamista, menestystä, optimismia, näköalaa kauas. Mutta miesäänestäjien enemmistö vetää vaaleissa tiukkaa linjaa vieraille vaikutteille.

 

Hyvä hämäämään

Sain kaverilta alkeisopetusta tekoälyn käyttämisestä. Heti nappasi. Tätä on opittava lisää.

Kaveri näytti, miten Äly osaa tehdä kuvia tyhjästä. Aivan erinomaisia valokuvia tekikin, kun vain kohteliaasti pyydettiin. Yhteen kuvaan Äly pisti minutkin mukaan – vähän sellaiseen iloluonteiseen seuraan, jota en suurin surminkaan näyttäisi netissä.

Osaanhan minä Photoshopia käyttää ja Paint Shop Prota myös, mutta Äly näytti olevansa kuvankäsittelyssä paljon kekseliäämpi.      Tällä voisi tehdä vaikka mitä filunkia.

Tuossa blogisivun oikeassa laidassa profiilikuvan alla lukee muun itsekehun seassa, että olen ”hyvä hämäämään”. Sitä voi pitää luotettavana lausuntona, sillä sen on lausunut arvostettu ex-sihteerini neiti B., joka kyllä tietää ja huomaa. Niinpä voisin teettää Älyllä hienoja kuvia käytettäväksi vaikkapa blogissa kertomaan lukijoille uusista (ja mikseipä vanhoistakin) ihmeellisistä seikkailuistani.

Ei tämä ihan uusi ilmiö ole. Monenlaista hämäystä on kokeiltu vanhoillakin konsteilla. Mutta kaverin antama esittely vakuutti minut, että uudella konstilla hämäys onnistuu paljon paremmin. Tällaista uudistusta maailma on jo kauan kaivannut. Tätä voi käyttää vaikka mihin. Odottakaapa vain! 



(Ylempi kuva on netistä löydetty, ei tekijätietoa. Aku Ankassa outo nimivirhe)

 

Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.

 

Julma

Poistin yhden kaverin Facebookin kaverilistastani. Se tuntui pahalta, suorastaan julmalta.

Olin pannut merkille, että häneltä ei tullut enää päivityksiä. Aikaisemmin tuli melko usein. Viimeisin marraskuussa. Katsoin, tietääkö Google hänestä mitään – hän on pienen kotikaupunkinsa merkkihenkilöitä taiteen ja kulttuurin alalla.

Google vei paikallislehden sivulle. Siellä oli nekrologi. Sain lukea, että hän oli sairastunut ja poistunut joukostamme vuoden alussa. Paikallislehti päästi minut lukemaan vain viisi riviä, jatko himmeni maksumuurin taakse,

Taas katosi pieni pala villiä nuoruuttani. Leikimme hetken yhdessä lukioikäisinä, sitten meni kolmekymmentä vuotta ilman kontaktia. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla hän jostakin ilmestyi ja tarttui hihasta. – Tunnetko? Hetki siinä kuulumisia kerrottiin ennen junan lähtöä. Aina ei hänen elämänsä ollut kulkenut valaistuja valtateitä.

Facebookissa päivitykset olivat usein runomuotoisia. Kuvissa oli kukkia omalta pihamaalta.

Pisti miettimään, onko kaverilistasta poistaminen asiallinen tapa. Miksi siellä ei voisi olla omaa kansiota näille kavereille, joilta ei ole enää tulossa uusia päivityksiä? Tämä oli jo viides poisnukkunut kaveri Facebook-aikanani, heistä kaksi iältään nelikymppisiä, muut suunnilleen ikäisiäni.

Nyt heidät on heitetty roskakoriin, kun muistoille ei ole koria. Toisaalta huomasin, että uudeksi kaverikseni on tyrkyllä eräs kahdeksan vuotta sitten kuollut entinen kollega. Hän on ilmestynyt listalle, jonka otsikko on ”Ihmisiä jotka saatat tuntea”. Meillä näyttää olevan yksi yhteinen kaveri.

Kaikkia Facebook ei siis hylkää, niin kuin minä tein kaverilleni. Hänestä jäi jäljelle vain yksi pieni epätarkka mustavalkoinen valokuva, jossa hän seisoo minihameessa ravintola Ylä-Ruthin ovella 1969. Kaikki muu on julmasti poistettu.

(F. Lee: Dancing with the Death)

Ylivoimaisen vaikeaa

 

Alakerran insinööri valitti elämänsä surkeutta. Kaikki oli ennen paremmin. Enää ei uskalla edes naisia lähestyä. Siitä saa ikävää palautetta.

Niin. Mitäpä siinä mukava naapuri voi muuta kuin kuunnella naapurinsa suruja. Niin kuin monta 

kertaa ennenkin samasta asiasta. Näitä suruja hänelle ilmaantui joitakin vuosia sitten, kun hän palasi pitkän tauon jälkeen sinkkumiesten säätyyn. Päättelen, että hän tuntee kuuluvansa nykyisin kuuluisiin incel-miehiin (vaikka ei mikään nuorukainen olekaan).

Miesporukoiden kummallisuuksia on oletus, että toiselle valkoihoiselle heteromiehelle voi heittää seksististä, homofobista ja rasistista herjaa ilman että kuulija pitää puhujaa ääliönä. Joskus olen yritellyt vängätä vastaan, mutta ei sillä ole vaikutusta. Mahtaa olla vaikeaa, kun joka kerta kun naisseurassa avaa suunsa, ahdistelun tunnusmerkistö uhkaa täyttyä

Puhumisen sävystä se on kiinni, yritin joskus opettaa. Hyvät puhujat ovat aina menestyneet maailman pärjäämiskilpailuissa. Hyvät supliikkimiehet ovat aina päässeet paremmin saatille, ja niinpä luulisi, että luonnonvalinta suosi puhetaitoa.

                                   (007 ja tohtori No - 1962 // Sean Connery & Ursula Andress)

Ns. miehekkyyden merkit, kuten leijonakorut ja kaljanhaju, eivät paranna menestystä. Runojen siteeraaminen parantaa. Tämänkin olen joskus naapurille ohjeeksi antanut. Ei ole tepsinyt.

Olen tullut ymmärtämään, että #metoo-liikkeellä on ollut myönteinen vaikutus. Hidas mutta myönteinen. Toksinen maskuliinisuus on ilmeisesti vähenemässä, mutta toisin kuin nämä naapurit luulevat, se ei tarkoita, etteivätkö äijäporukat saisi mennä metsästysreissulle tai juomaan kaljaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei kohtele alentavasti toisenlaista miehuutta tai muita sukupuolia. Ja ennen kaikkea, että lähestymiselle pitää olla suostumus. Ei luulisi olevan ylivoimaisen vaikeaa.

 

                           (Ossi Elstelä. Katariina ja Munkkiniemen kreivi - 1943  // Leif Vager & Regina Linnanheimo)

Pikkuvappu

 

Vietettiin pienellä porukalla Pikkuvappua. Se on vuoden kiertokulun odotetuin perinnejuhla seurapiirissämme. Siksi kirjoitan sen nimen vastoin ohjeita isolla alkukirjaimella.

Valitettavasti juhla ei vieläkään toteutunut kaikilta osin periteitä kunnioittaen. Juhla oli koronavuodet pakollisella tauolla, nyt juhlapaikka ja päähenkilö puuttuivat.

Juhlapaikka oli vuosikaudet yksityisasunto Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa. Itseoikeutettu juhlamestari oli  korkeasti kunnioitettu ex-sihteeri neiti B., josta on ollut paljon puhetta ja porua tämän blogin alkuvuosina (ks.  oikean laidan linkkilistasta ”Tällaisia Dessu on tuumaillut” kohtaa Neiti B sihteeri (80)).

Nyt päähenkilö kuitenkin huitelee edelleen ympäri maailmaa – erityisesti Yhdysvalloissa ja Hollannissa – tohtorintutkintoaan tekemässä, joten kovin vajaalla joukkueella jouduimme perinnejuhlaa korvaamaan.

Juhlapaikaksi valikoitui ravintola Risuhokki Meilahdessa, joka sijaitsee kävelymatkan päässä täältä Töölöntorilta. On sillä uudempikin nimi Meiccu, mutta se on niin tyylitön ja kunniakkaan perinteensä unohtava, että hylkään sen.  (Tämä ravintola on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa arvokkaan sisustuksensa – mm. Paavo Tynellin suunnittelemien lamppujen - vuoksi. Niiden myynnin Museovirasto kielsi.) Ravintolan osoite on se kuuluista Kuusitie kuusi / Sexvägen sex).

Juhlajoukkueemme on ottanut tavaksi kokoontua silloin tällöin muulloinkin kuin Pikkuvapun aikaan ja ilman päähenkilöä. Vakikokoonpano on suorastaan pyrkinyt muokkaamaan itsestään instituution, jolla on nimi ja toimintasuunnitelma.

Nimiehdotuksia on useita: jämäjoukkue, viisastelijoiden kerho, kelmien kerho. Yksimielisyyteen ei vielä ole päästy, riitelyä, junttausta ja kuppikuntia on ilmennyt. Toimintasuunnitelma on lyhyt: takerrumme vähäpätöisiin sivuseikkoihin.

Vähäpätöisiin sivuseikkoihin takertuminen etenee käytännössä kysymyksin, joita esitämme kokouksissa toisillemme. Malli on vähän kuin Hesarin entinen Kysy Kirstiltä / Torsti tietää –palsta.

Nyt valmisteltuja kysymyksiä tuli kaksi. Minä kielitieteen edustajana kysyin, miten pitäisi menetellä ravintolamme tyylittömän nimen taivutuksessa. Kaikki tietävät, että astevaihtelu koskee k-kirjainta mutta ei c-kirjainta. Istummeko siis ravintola Meiccussa vai Meicussa?

Joukkueen fyysikko pisti pahan. Minä selvitin lukion fysiikan arvosanalla 6, enkä ollenkaan muista kaavaa tai sääntöä oheisen kuvan esittämään ongelmaan. Tätä nyt mietin kerhon seuraavaan kokoukseen asti. Osaisiko joko blogin lukijoista antaa vähän vinkkiä? Meneeekö se näin kuin kuva näyttää? (alustava arvaukseni on, että kyllä se näin menee).

 

Noudatanko suositusta?

Tunnetusti epäluotettavalta taholta saamani suosituksen mukaan minun kannattaisi ostaa juoksumatto.

Suositus tuli, kun valitin, että maailmassa ei ole tylsempää puuhaa kuin kuntopyörällä polkeminen.  Juoksumatto olisi kuulemma ratkaisu tylsyyteen. Tonnilla saisi hyvän. Suosittelija itse voisi järjestää minulle kymmenen prosentin kanta-asiakasalennuksen.

Tiedä nyt tästä. Katsoin netistä kuvia. Ero on siinä, että toisessa istutaan, toisessa kävellään. Vaikuttaako se nyt niin paljon tylsyyteen? Juoksemaan en usko riehaantuvani – se on niin ruman näköistäkin touhua.

Sillä on iso merkitys, kuka mitäkin suosittelee tai yllyttää.

Nuorisosarjalainen kantoi kellarikomerooni ison pinon Hämähäkkimies-sarjakuvalehtiä. Suositteli luettavaksi, sillä hän tietää minut sarjakuvien ystäväksi. Olisi kuulemma virkistävää luettavaa paksujen kirjojeni seassa. Yhden jo luin. En erityisemmin innostunut. En edes virkistynyt.  Luen kyllä joskus toisenkin, vaikka epäröin. Moraalidilemma ehkä tulossa, jos en toisestakaan innostu. Kiitänkö hyvästä suosituksesta ja kysyn, olisiko näitä lisää?

Blogeista löytyy usein kiinnostavia suosituksia kirjoista, elokuvista, dokumenteista ja sarjafilmeistä. Pistän niitä muistiin punakantiseen vihkoon ja kokeilen. Nytkin on kaksi sarjaa juuri aloitettuna: Das Boot ja Mahdoton tapaus. Molempien ykkösjakson jälkeen tuntuma on ihan eri tasolla toiveikas kuin tuossa sarjakuvassa.

Pari talvea sitten jouduin tutussa äijäporukassa järven jäälle pilkkiongelle. Muutama tunti meni, mitään saalista ei tullut. Lupasin hiljaa mielessäni, että tähän touhuun en toista kertaa suostu, vaikka kuinka yllyttäisivät. Sitä vaan olen mielessäni pyöritellyt, miten kutsu hienotunteisesti torjutaan, kun sellainen joskus taas tulee.

Kauan sitten Längelmäveden kesäkotini naapuruston hirviporukka yllytti minua liittymään seurueeseen. Siitä tuli pitkä rimpuilu ideaa vastaan. Ei auttanut, että minulla ei ole pyssyä. En tainnut uskaltaa sanoa olevani sivari – sellainen ei ole isäntien piireissä miehekästä. Olisin kuulemma voinut olla hyödyksi ties missä aputehtävissä, tähystäjänä, torven soittajana ja kahvin keittäjänä.

Siinä kohdassa päässä vilahti ilkimyksellinen ajatus. Mitäpä jos menisin kahvinkeittäjäksi mutta yllättäisin isännät innovatiivisella idealla ja keittäisinkin nuotiolla yrttiteetä, vaikkapa kamomillaa, salviaa tai sitruunamelissaa.

En suostunut, en vaikka kuinka yllyttivät. En minä metsästystouhuun voi osallistua missään tehtävissä – mutta sitä en tietenkään ääneen sanonut. - Sopu sentään säilyi.

Yllytyksistä ja miehekkäästä meiningistä puheen ollen: yksi erinomainen suositus oli sarja Babylon Berlin, josta kuva.

 

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?

Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

Huomenna hän ehkä tulee

Menin lentokentälle hyvissä ajoin ennen lentokoneen saapumista. Sinne on ihan mukava mennä katselemaan kulkijoita, kun tietää, että itse ei tarvitse lähteä matkaan.

Tanskalainen tuttava lähetti joulun alla viestin, jossa kysyi, ehtisinkö avustaa hänen nuorta tuttavaansa lentokentältä Rovaniemen junaan. Kun on outo kaupunki, arvaamattomat kelit ja muut yllätykset, tiedäthän - -

Ehdinhän minä, joutilas mies. Kirjoitin uuteen kalenteriin muistiin päivämäärän ja kellonajan. Tänään se päivä tuli.

Lentokentällä kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa niistä ajoista, kun itse olin usein lähdössä. Löysin sentään tuloportin.

Kööpenhaminan lento tuli. Siinä seisoin ja tarkkailin tuntomerkkeihin sopivaa tulijaa.

Ei tärpännyt. Huolestuminen kasvoi. Olenko väärällä portilla, väärään aikaan, väärällä lennolla? Pistin viestiä Tanskaan.

Eihän se tänään ole. Det er ikke i dag! I morgen, kære ven!

Olo oli kuin Vladimirilla ja Estragonilla kuuluisassa näytelmässä. Huomiseen valmistaudun lukemalla Beckettiä. Että osaisi asennoitua rauhallisesti odotteluun - -

Samuel Beckett: En Attendant Godot (1949) //  Huomenna hän tulee (suom. Aili Palmen 1964)  //  I väntan på Godot (sv. Lill-Inger Eriksson 1957) 

Vielä on aikaa

 

”Aika on universumin keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa,”

Suunnilleen noin meni koulun filosofian tunnilla sanottu sitaatti joskus 1960-luvun lopuilla. Sitaatin alkuperä ei jäänyt muistiin.

Mietelause antoi jollekin minua viisaammalle virikkeen jatkokehittelyille. ”Lukujärjestys on koulun keino estää opettamasta kaikkea yhtä aikaa.”

Mielenkiintoista tuo filosofia – sitä pitäisi lukea lisää.

Ensi vuoden kalenteri tuli postissa. Sinne merkitsin heti kaikki sovitut menot ja tapahtumat. Aikaa on vähän, menoja paljon. Kalenteri on Dessun keino estää, ettei joka paikkaan tarvitse mennä yhtä aikaa.

Mutta kyllä tuli paljon merkintöjä, parissa kohdassa melkein yhtä aikaa.  Miten tuon kaiken ehtii / jaksaa / viitsii? On merkkipäiviä, tapahtumia, lääkärintarkastuksia, hammaslääkäreitä, fysioterapeutteja, tapaamisia, kokouksia.

Ja sitten on aivan erityisen paljon kutsuja, joiden päivämäärän voin itse valita. Minulla kun sattuu olemaan erityisen paljon facebook-kavereita ja tuttavia taiteiden alalta, muusikkoja, näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muita. Näyttää, että suunnilleen kaikilla on tulossa esityksiä, joihin minäkin olen saanut kutsun.

Suuri osa esityksistä on kiinnostavia, mutta on joukossa sellaisiakin, joihin en tunne erityisempää kutsumusta lähteä. Onko olemassa keinoa selvitä kiusallisesta tilanteesta? Pitäisi keksiä uskottavan tuntuinen tekosyy, miksi aika oli niin tiukoilla, että en ”ehtinyt” tulla, vaikka esityskertoja oli vaikka kuinka paljon.

 

Epäsosiaalinen

 

Porukalla istuttiin iltaa. Vähän väliä jonkun puhelin hennolla äänellä piippasi.

Ei se tuntunut paljon häiritsevän, ei varsinkaan nuorempaa väkeä. He nappasivat puhelimen auki, vilkaisivat ja kirjoittivat pienen hetken. Nuorten kirjoitusnopeus kaksipeukalojärjestelmällä on hämmästyttävä. Sitten tilanne oli ohi. Seurustelu ei tämän vuoksi hetkeksikään häiriintynyt.

Minun puhelimeni ei piipannut. Ei se yleensäkään kovin usein piippaa, mutta nyt puhelin oli kiinni. Tämä taitaa olla jonkinlainen sukupolvijuttu. Nuoret osaavat käyttää kännykkä jotenkin ohimennen siinä muun puuhan seassa – ei se paljon heitä häiritse.

Toista on kirjan lukeminen. Se on epäsosiaalista puuhaa. Onkohan siinä syy, miksi nykynuoret eivät  juuri kirjoja lue?

Kirjaa ei voi lukea ohimennen siinä muun puuhan seassa. Maalla kesää viettäessäni joku vieraista suorastaan naljaili, että olen epäsosiaalinen isäntä, kun muutamaksi tunniksi vetäydyin vähän syrjemmälle kirjaa lukemaan.