Jokseenkin toivotonta

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun tutut nuoret naiset keskustelivat Tinderistä. Kaikilla kolmella oli siitä kokemusperäistä sanottavaa. Tuli vaikutelma, että kokemukset eivät olleet kehuttavia.

Kuuntelin vain, en osannut osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Tiedän Tinderin vain lehtikirjoituksista. On syntynyt mielikuva, että onneksi minun aikanani ei ollut Tinderiä.

Minun aikanani oli kyllä silloinkin täydessä käynnissä sama ikiaikainen pariutumisetsintä, mutta se hoidettiin jotenkin luonnollisemmin keinoin. Ei tarvittu koneita.

Epäonnistuneita yrityksiä tietenkin oli suurin osa, mutta se toteutui inhimillisemmin. Torjutuksi tuleminen tuntuu näin syrjästä katsoen aika julmalta, jos se tehdään tuosta vaan ohimennen swaippaamalla vasemmalle. Siinä ei jää yhtään tilaa yritykselle, että jospa hyvällä supliikilla sittenkin onnistaisi. Profiilimokan pehmentämiseen ei avaudu pienintäkään mahdollisuutta.

Sain kuulla, että seuranhaku on jokseenkin toivotonta. Siihen ei auta hallituksen suunnittelema iso eurosumma alle 30-vuotiaana hankitusta ensimmäisestä lapsesta. Keskustelijat olivat ehkä jo hieman myöhässä tähän projektiin.

Sain kuulla, että kaikki kelvolliset miehet ovat jo varattuja. Jäljelle on jäänyt vain sellaisia, jotka eivät täytä vaatimuksia. Kaikenlaisia outoja tapauksia oli deittaillessa tullut vastaan: reppanoita, epäsiistejä, sivistymättömiä, sovinisteja, machomiehiä, juoppoja, seikkailijoita, varattuja. Ei sivistynyt nainen sellaisten kanssa voi parisuhdetta suunnitella.

Ei lähde Suomen väkiluku nousuun hallituksen lahjontakonstilla. Tarvittaisiin koulutusta, sivistystä, työtä, osaamista, menestystä, optimismia, näköalaa kauas. Mutta miesäänestäjien enemmistö vetää vaaleissa tiukkaa linjaa vieraille vaikutteille.

 

Hyvä hämäämään

Sain kaverilta alkeisopetusta tekoälyn käyttämisestä. Heti nappasi. Tätä on opittava lisää.

Kaveri näytti, miten Äly osaa tehdä kuvia tyhjästä. Aivan erinomaisia valokuvia tekikin, kun vain kohteliaasti pyydettiin. Yhteen kuvaan Äly pisti minutkin mukaan – vähän sellaiseen iloluonteiseen seuraan, jota en suurin surminkaan näyttäisi netissä.

Osaanhan minä Photoshopia käyttää ja Paint Shop Prota myös, mutta Äly näytti olevansa kuvankäsittelyssä paljon kekseliäämpi.      Tällä voisi tehdä vaikka mitä filunkia.

Tuossa blogisivun oikeassa laidassa profiilikuvan alla lukee muun itsekehun seassa, että olen ”hyvä hämäämään”. Sitä voi pitää luotettavana lausuntona, sillä sen on lausunut arvostettu ex-sihteerini neiti B., joka kyllä tietää ja huomaa. Niinpä voisin teettää Älyllä hienoja kuvia käytettäväksi vaikkapa blogissa kertomaan lukijoille uusista (ja mikseipä vanhoistakin) ihmeellisistä seikkailuistani.

Ei tämä ihan uusi ilmiö ole. Monenlaista hämäystä on kokeiltu vanhoillakin konsteilla. Mutta kaverin antama esittely vakuutti minut, että uudella konstilla hämäys onnistuu paljon paremmin. Tällaista uudistusta maailma on jo kauan kaivannut. Tätä voi käyttää vaikka mihin. Odottakaapa vain! 



(Ylempi kuva on netistä löydetty, ei tekijätietoa. Aku Ankassa outo nimivirhe)

 

Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.

 

Julma

Poistin yhden kaverin Facebookin kaverilistastani. Se tuntui pahalta, suorastaan julmalta.

Olin pannut merkille, että häneltä ei tullut enää päivityksiä. Aikaisemmin tuli melko usein. Viimeisin marraskuussa. Katsoin, tietääkö Google hänestä mitään – hän on pienen kotikaupunkinsa merkkihenkilöitä taiteen ja kulttuurin alalla.

Google vei paikallislehden sivulle. Siellä oli nekrologi. Sain lukea, että hän oli sairastunut ja poistunut joukostamme vuoden alussa. Paikallislehti päästi minut lukemaan vain viisi riviä, jatko himmeni maksumuurin taakse,

Taas katosi pieni pala villiä nuoruuttani. Leikimme hetken yhdessä lukioikäisinä, sitten meni kolmekymmentä vuotta ilman kontaktia. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla hän jostakin ilmestyi ja tarttui hihasta. – Tunnetko? Hetki siinä kuulumisia kerrottiin ennen junan lähtöä. Aina ei hänen elämänsä ollut kulkenut valaistuja valtateitä.

Facebookissa päivitykset olivat usein runomuotoisia. Kuvissa oli kukkia omalta pihamaalta.

Pisti miettimään, onko kaverilistasta poistaminen asiallinen tapa. Miksi siellä ei voisi olla omaa kansiota näille kavereille, joilta ei ole enää tulossa uusia päivityksiä? Tämä oli jo viides poisnukkunut kaveri Facebook-aikanani, heistä kaksi iältään nelikymppisiä, muut suunnilleen ikäisiäni.

Nyt heidät on heitetty roskakoriin, kun muistoille ei ole koria. Toisaalta huomasin, että uudeksi kaverikseni on tyrkyllä eräs kahdeksan vuotta sitten kuollut entinen kollega. Hän on ilmestynyt listalle, jonka otsikko on ”Ihmisiä jotka saatat tuntea”. Meillä näyttää olevan yksi yhteinen kaveri.

Kaikkia Facebook ei siis hylkää, niin kuin minä tein kaverilleni. Hänestä jäi jäljelle vain yksi pieni epätarkka mustavalkoinen valokuva, jossa hän seisoo minihameessa ravintola Ylä-Ruthin ovella 1969. Kaikki muu on julmasti poistettu.

(F. Lee: Dancing with the Death)

Ylivoimaisen vaikeaa

 

Alakerran insinööri valitti elämänsä surkeutta. Kaikki oli ennen paremmin. Enää ei uskalla edes naisia lähestyä. Siitä saa ikävää palautetta.

Niin. Mitäpä siinä mukava naapuri voi muuta kuin kuunnella naapurinsa suruja. Niin kuin monta 

kertaa ennenkin samasta asiasta. Näitä suruja hänelle ilmaantui joitakin vuosia sitten, kun hän palasi pitkän tauon jälkeen sinkkumiesten säätyyn. Päättelen, että hän tuntee kuuluvansa nykyisin kuuluisiin incel-miehiin (vaikka ei mikään nuorukainen olekaan).

Miesporukoiden kummallisuuksia on oletus, että toiselle valkoihoiselle heteromiehelle voi heittää seksististä, homofobista ja rasistista herjaa ilman että kuulija pitää puhujaa ääliönä. Joskus olen yritellyt vängätä vastaan, mutta ei sillä ole vaikutusta. Mahtaa olla vaikeaa, kun joka kerta kun naisseurassa avaa suunsa, ahdistelun tunnusmerkistö uhkaa täyttyä

Puhumisen sävystä se on kiinni, yritin joskus opettaa. Hyvät puhujat ovat aina menestyneet maailman pärjäämiskilpailuissa. Hyvät supliikkimiehet ovat aina päässeet paremmin saatille, ja niinpä luulisi, että luonnonvalinta suosi puhetaitoa.

                                   (007 ja tohtori No - 1962 // Sean Connery & Ursula Andress)

Ns. miehekkyyden merkit, kuten leijonakorut ja kaljanhaju, eivät paranna menestystä. Runojen siteeraaminen parantaa. Tämänkin olen joskus naapurille ohjeeksi antanut. Ei ole tepsinyt.

Olen tullut ymmärtämään, että #metoo-liikkeellä on ollut myönteinen vaikutus. Hidas mutta myönteinen. Toksinen maskuliinisuus on ilmeisesti vähenemässä, mutta toisin kuin nämä naapurit luulevat, se ei tarkoita, etteivätkö äijäporukat saisi mennä metsästysreissulle tai juomaan kaljaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei kohtele alentavasti toisenlaista miehuutta tai muita sukupuolia. Ja ennen kaikkea, että lähestymiselle pitää olla suostumus. Ei luulisi olevan ylivoimaisen vaikeaa.

 

                           (Ossi Elstelä. Katariina ja Munkkiniemen kreivi - 1943  // Leif Vager & Regina Linnanheimo)

Pikkuvappu

 

Vietettiin pienellä porukalla Pikkuvappua. Se on vuoden kiertokulun odotetuin perinnejuhla seurapiirissämme. Siksi kirjoitan sen nimen vastoin ohjeita isolla alkukirjaimella.

Valitettavasti juhla ei vieläkään toteutunut kaikilta osin periteitä kunnioittaen. Juhla oli koronavuodet pakollisella tauolla, nyt juhlapaikka ja päähenkilö puuttuivat.

Juhlapaikka oli vuosikaudet yksityisasunto Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa. Itseoikeutettu juhlamestari oli  korkeasti kunnioitettu ex-sihteeri neiti B., josta on ollut paljon puhetta ja porua tämän blogin alkuvuosina (ks.  oikean laidan linkkilistasta ”Tällaisia Dessu on tuumaillut” kohtaa Neiti B sihteeri (80)).

Nyt päähenkilö kuitenkin huitelee edelleen ympäri maailmaa – erityisesti Yhdysvalloissa ja Hollannissa – tohtorintutkintoaan tekemässä, joten kovin vajaalla joukkueella jouduimme perinnejuhlaa korvaamaan.

Juhlapaikaksi valikoitui ravintola Risuhokki Meilahdessa, joka sijaitsee kävelymatkan päässä täältä Töölöntorilta. On sillä uudempikin nimi Meiccu, mutta se on niin tyylitön ja kunniakkaan perinteensä unohtava, että hylkään sen.  (Tämä ravintola on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa arvokkaan sisustuksensa – mm. Paavo Tynellin suunnittelemien lamppujen - vuoksi. Niiden myynnin Museovirasto kielsi.) Ravintolan osoite on se kuuluista Kuusitie kuusi / Sexvägen sex).

Juhlajoukkueemme on ottanut tavaksi kokoontua silloin tällöin muulloinkin kuin Pikkuvapun aikaan ja ilman päähenkilöä. Vakikokoonpano on suorastaan pyrkinyt muokkaamaan itsestään instituution, jolla on nimi ja toimintasuunnitelma.

Nimiehdotuksia on useita: jämäjoukkue, viisastelijoiden kerho, kelmien kerho. Yksimielisyyteen ei vielä ole päästy, riitelyä, junttausta ja kuppikuntia on ilmennyt. Toimintasuunnitelma on lyhyt: takerrumme vähäpätöisiin sivuseikkoihin.

Vähäpätöisiin sivuseikkoihin takertuminen etenee käytännössä kysymyksin, joita esitämme kokouksissa toisillemme. Malli on vähän kuin Hesarin entinen Kysy Kirstiltä / Torsti tietää –palsta.

Nyt valmisteltuja kysymyksiä tuli kaksi. Minä kielitieteen edustajana kysyin, miten pitäisi menetellä ravintolamme tyylittömän nimen taivutuksessa. Kaikki tietävät, että astevaihtelu koskee k-kirjainta mutta ei c-kirjainta. Istummeko siis ravintola Meiccussa vai Meicussa?

Joukkueen fyysikko pisti pahan. Minä selvitin lukion fysiikan arvosanalla 6, enkä ollenkaan muista kaavaa tai sääntöä oheisen kuvan esittämään ongelmaan. Tätä nyt mietin kerhon seuraavaan kokoukseen asti. Osaisiko joko blogin lukijoista antaa vähän vinkkiä? Meneeekö se näin kuin kuva näyttää? (alustava arvaukseni on, että kyllä se näin menee).

 

Noudatanko suositusta?

Tunnetusti epäluotettavalta taholta saamani suosituksen mukaan minun kannattaisi ostaa juoksumatto.

Suositus tuli, kun valitin, että maailmassa ei ole tylsempää puuhaa kuin kuntopyörällä polkeminen.  Juoksumatto olisi kuulemma ratkaisu tylsyyteen. Tonnilla saisi hyvän. Suosittelija itse voisi järjestää minulle kymmenen prosentin kanta-asiakasalennuksen.

Tiedä nyt tästä. Katsoin netistä kuvia. Ero on siinä, että toisessa istutaan, toisessa kävellään. Vaikuttaako se nyt niin paljon tylsyyteen? Juoksemaan en usko riehaantuvani – se on niin ruman näköistäkin touhua.

Sillä on iso merkitys, kuka mitäkin suosittelee tai yllyttää.

Nuorisosarjalainen kantoi kellarikomerooni ison pinon Hämähäkkimies-sarjakuvalehtiä. Suositteli luettavaksi, sillä hän tietää minut sarjakuvien ystäväksi. Olisi kuulemma virkistävää luettavaa paksujen kirjojeni seassa. Yhden jo luin. En erityisemmin innostunut. En edes virkistynyt.  Luen kyllä joskus toisenkin, vaikka epäröin. Moraalidilemma ehkä tulossa, jos en toisestakaan innostu. Kiitänkö hyvästä suosituksesta ja kysyn, olisiko näitä lisää?

Blogeista löytyy usein kiinnostavia suosituksia kirjoista, elokuvista, dokumenteista ja sarjafilmeistä. Pistän niitä muistiin punakantiseen vihkoon ja kokeilen. Nytkin on kaksi sarjaa juuri aloitettuna: Das Boot ja Mahdoton tapaus. Molempien ykkösjakson jälkeen tuntuma on ihan eri tasolla toiveikas kuin tuossa sarjakuvassa.

Pari talvea sitten jouduin tutussa äijäporukassa järven jäälle pilkkiongelle. Muutama tunti meni, mitään saalista ei tullut. Lupasin hiljaa mielessäni, että tähän touhuun en toista kertaa suostu, vaikka kuinka yllyttäisivät. Sitä vaan olen mielessäni pyöritellyt, miten kutsu hienotunteisesti torjutaan, kun sellainen joskus taas tulee.

Kauan sitten Längelmäveden kesäkotini naapuruston hirviporukka yllytti minua liittymään seurueeseen. Siitä tuli pitkä rimpuilu ideaa vastaan. Ei auttanut, että minulla ei ole pyssyä. En tainnut uskaltaa sanoa olevani sivari – sellainen ei ole isäntien piireissä miehekästä. Olisin kuulemma voinut olla hyödyksi ties missä aputehtävissä, tähystäjänä, torven soittajana ja kahvin keittäjänä.

Siinä kohdassa päässä vilahti ilkimyksellinen ajatus. Mitäpä jos menisin kahvinkeittäjäksi mutta yllättäisin isännät innovatiivisella idealla ja keittäisinkin nuotiolla yrttiteetä, vaikkapa kamomillaa, salviaa tai sitruunamelissaa.

En suostunut, en vaikka kuinka yllyttivät. En minä metsästystouhuun voi osallistua missään tehtävissä – mutta sitä en tietenkään ääneen sanonut. - Sopu sentään säilyi.

Yllytyksistä ja miehekkäästä meiningistä puheen ollen: yksi erinomainen suositus oli sarja Babylon Berlin, josta kuva.

 

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?

Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

Huomenna hän ehkä tulee

Menin lentokentälle hyvissä ajoin ennen lentokoneen saapumista. Sinne on ihan mukava mennä katselemaan kulkijoita, kun tietää, että itse ei tarvitse lähteä matkaan.

Tanskalainen tuttava lähetti joulun alla viestin, jossa kysyi, ehtisinkö avustaa hänen nuorta tuttavaansa lentokentältä Rovaniemen junaan. Kun on outo kaupunki, arvaamattomat kelit ja muut yllätykset, tiedäthän - -

Ehdinhän minä, joutilas mies. Kirjoitin uuteen kalenteriin muistiin päivämäärän ja kellonajan. Tänään se päivä tuli.

Lentokentällä kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa niistä ajoista, kun itse olin usein lähdössä. Löysin sentään tuloportin.

Kööpenhaminan lento tuli. Siinä seisoin ja tarkkailin tuntomerkkeihin sopivaa tulijaa.

Ei tärpännyt. Huolestuminen kasvoi. Olenko väärällä portilla, väärään aikaan, väärällä lennolla? Pistin viestiä Tanskaan.

Eihän se tänään ole. Det er ikke i dag! I morgen, kære ven!

Olo oli kuin Vladimirilla ja Estragonilla kuuluisassa näytelmässä. Huomiseen valmistaudun lukemalla Beckettiä. Että osaisi asennoitua rauhallisesti odotteluun - -

Samuel Beckett: En Attendant Godot (1949) //  Huomenna hän tulee (suom. Aili Palmen 1964)  //  I väntan på Godot (sv. Lill-Inger Eriksson 1957) 

Vielä on aikaa

 

”Aika on universumin keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa,”

Suunnilleen noin meni koulun filosofian tunnilla sanottu sitaatti joskus 1960-luvun lopuilla. Sitaatin alkuperä ei jäänyt muistiin.

Mietelause antoi jollekin minua viisaammalle virikkeen jatkokehittelyille. ”Lukujärjestys on koulun keino estää opettamasta kaikkea yhtä aikaa.”

Mielenkiintoista tuo filosofia – sitä pitäisi lukea lisää.

Ensi vuoden kalenteri tuli postissa. Sinne merkitsin heti kaikki sovitut menot ja tapahtumat. Aikaa on vähän, menoja paljon. Kalenteri on Dessun keino estää, ettei joka paikkaan tarvitse mennä yhtä aikaa.

Mutta kyllä tuli paljon merkintöjä, parissa kohdassa melkein yhtä aikaa.  Miten tuon kaiken ehtii / jaksaa / viitsii? On merkkipäiviä, tapahtumia, lääkärintarkastuksia, hammaslääkäreitä, fysioterapeutteja, tapaamisia, kokouksia.

Ja sitten on aivan erityisen paljon kutsuja, joiden päivämäärän voin itse valita. Minulla kun sattuu olemaan erityisen paljon facebook-kavereita ja tuttavia taiteiden alalta, muusikkoja, näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muita. Näyttää, että suunnilleen kaikilla on tulossa esityksiä, joihin minäkin olen saanut kutsun.

Suuri osa esityksistä on kiinnostavia, mutta on joukossa sellaisiakin, joihin en tunne erityisempää kutsumusta lähteä. Onko olemassa keinoa selvitä kiusallisesta tilanteesta? Pitäisi keksiä uskottavan tuntuinen tekosyy, miksi aika oli niin tiukoilla, että en ”ehtinyt” tulla, vaikka esityskertoja oli vaikka kuinka paljon.

 

Epäsosiaalinen

 

Porukalla istuttiin iltaa. Vähän väliä jonkun puhelin hennolla äänellä piippasi.

Ei se tuntunut paljon häiritsevän, ei varsinkaan nuorempaa väkeä. He nappasivat puhelimen auki, vilkaisivat ja kirjoittivat pienen hetken. Nuorten kirjoitusnopeus kaksipeukalojärjestelmällä on hämmästyttävä. Sitten tilanne oli ohi. Seurustelu ei tämän vuoksi hetkeksikään häiriintynyt.

Minun puhelimeni ei piipannut. Ei se yleensäkään kovin usein piippaa, mutta nyt puhelin oli kiinni. Tämä taitaa olla jonkinlainen sukupolvijuttu. Nuoret osaavat käyttää kännykkä jotenkin ohimennen siinä muun puuhan seassa – ei se paljon heitä häiritse.

Toista on kirjan lukeminen. Se on epäsosiaalista puuhaa. Onkohan siinä syy, miksi nykynuoret eivät  juuri kirjoja lue?

Kirjaa ei voi lukea ohimennen siinä muun puuhan seassa. Maalla kesää viettäessäni joku vieraista suorastaan naljaili, että olen epäsosiaalinen isäntä, kun muutamaksi tunniksi vetäydyin vähän syrjemmälle kirjaa lukemaan.

 

Ulkonäköpaineita

Muutama tuttava vuosien takaa oli löytänyt Facebookissa kuvan, jossa minä olen paikalla pienessä seurueessa. Päivittelivät kommenteissa, että Dessu se ei ole muuttunut yhtään. Että ihmeen nuorekkaana on pysynyt, vaikka näin paljon on vuosia vierinyt.

                                                     (Kuva: Jan Olis 1670)

Hädin tuskin tunnistin päivittelijöiden nimet. Muistikirja kuitenkin auttoi. Löysin nimet listasta. Päivittelijät olivat 19-vuotiaita, kun olin viimeistä vuotta 2001 työn merkeissä tekemisissä heidän kanssaan.

En malttanut olla tekoärtyneesti kommentoimatta kommentteja. Ettenkö muka yhtään muuttunut? Masentava väite. Eivätkö he todellakaan huomaa lisääntynyttä harmaan parran charmia?

No, huomasivathan he lopulta tämän, kun tarkemmin kuvaa katsoivat. Vähän epäselvä kuva, hämärä juhlatila, väkeä ympärillä. Mutta muilta osin mies pysynyt yhtä komeana kuin ennenkin.

Se oli kauniisti sanottu. Yritin itse katsoa kuvaa sillä silmällä. Meneekö tämä niin kuin vanha viekastelija Mark Twain sanoi: - Se että tuttavasi alkavat imarrella sinua nuorekkaaksi ulkonäöltäsi, on varma merkki siitä, että ikääntyminen näkyy.

Kuvassa minä taisin kyllä olla aika samanlainen ulkoisesti kuin silloin 22 vuotta sitten. Tukka pitkänpuoleinen, eikä se ole harventunut. Pyöreäpokaiset rillit. Mustat farkut, maripaita ja saman firman olkalaukku. Musta t-paita, jonka rinnassa kirjallinen kuva.

Suunnilleen näinhän minä olin silloin kauan sitten – sitäkö tarkoittivat muuttumattomuudella? Kertyneet kilot eivät kuvassa näy, sillä osaan poseerata kilot piiloon. Huolirypytkään eivät näy. Hymykuopat ovat kyllä piilossa parran seassa, mutta en minä juuri koskaan hymyile.

Tulevia valokuvia ja tapaamisia jäin fundeeraamaan. Valmistaakohan mikään firma irtofinnejä meitä varten, jotka haluaisimme näyttää entistäkin nuorekkaammilta?

 

Hidasta viisastumista

Keskikoulun viimeisellä (viidennellä) luokalla minuun osui kaksi uutta aikaa vievää vetovoimaa: pop-musiikki ja tytöt. Seuraus: ehdot algebrassa.

Eihän sitä kaikkea ehdi!

Lukion ensimmäisellä molempien houkuttimien vetovoima tehostui. Seuraus: kolme nelosta, algebrassa, geometriassa ja fysiikassa. Se tarkoitti luokalle jäämistä.

Siitäkös isä riemastui. Kaapista haettiin haalarit laukkuun ja poika määrättiin kesäkuun 1. päivä aamulla klo 7 menemään koputtamaan tehtaan konttoripäällikön ovelle kysymään kesätyöpaikkaa.

En saanut. Kaikki paikat oli jo varattu.

Se kesä meni hummaillessa houkuttimien vetovoimassa. Syksyllä aloitin lukion ensimmäisen luokan alusta.

En ollut ainoa. Luokan 11 pojasta 6 aloitti myös alusta. Se oli maan tapa. Pojat jäivät luokalle, tytöt harvemmin.

                                 Kuva: Museovirasto / Aleksis Kivi Seitsemän veljestä)

Yleisesti olen sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset saavat uuden mahdollisuuden, eikä tämä koske pelkästään koulua. Ihmiset viisastuvat tuskallisen hitaasti.

Minulle luokalle jääminen teki hyvää. Olen siitä kiitollinen  vanhalle koulujärjestelmälle. Nykykoulussa on hukattu tämäkin kasvatuksellinen mahdollisuus.

Yhden vuoden minulla oli luokkakaverina Pena K. Hän veti asian muita pidemmälle, vaikka ei vetovoimaa pop-musiikkiin tuntenutkaan. Tyttöihin sitäkin vahvemmin.

Pena kävi lukion ykkösluokan ja jäi luokalle. Hän kävi uudestaan ja jäi taas luokalle. Siinä kohdassa hän joutui vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa hän kävi ykkösluokan kolmannen kerran ja jäi taas luokalle. Neljäs yritys sujui sitten jo paremmin – tuli vain kahdet ehdot. Niitä hän ei kuitenkaan muilta kiireiltään ehtinyt kesällä suorittaa. Lukion käyminen loppui siihen.

Niinpä hänestä tuli putkiasentaja. Hän perusti firman ja tienasi verokalenterin mukaan huomattavasti paremmin kuin kukaan meistä kerran luokalle jääneistä akateemisista. Hänet jopa valittiin kirkkovaltuustoon ja pankin isännistöön.

Pena sai uuden mahdollisuuden monta kertaa. Ja viisastui.

 

Ken ilman jää

                                                       (Albert Dorne - 1948)

Paljon on porua noussut Helsingin Sanomien  (28.2.23) Vieraskynä-palstan tutkijatohtori Joona Räsäsen kirjoituksesta ”Seksuaalinen yksinäisyys on myös yhteiskunnallinen ongelma”  (click)  –  maksumuuri).  Syytä poruun onkin, sillä kirjoitus lähestyy tärkeää aihetta omituisen yksisilmäisestä näkökulmasta. 

Kirjoitus painottuu sillä tavalla oudosti, että ongelmasta kärsivät (nuoret) miehet ja sen aiheuttavat naiset. Seuraukset voivat olla kamalat: turhautumista, naisvihaa, väkivaltaa.

Naisviha rehottaa siellä, missä kilpailu naisista on kovaa. Keskivertomies voi tulla deittisovelluksissa torjutuksi yhdessä illassa useammin kuin aiemman sukupolven miehet koko elämänsä aikana. [ - - ] Torjutuksi tuleminen lisää usein ahdistusta ja pahaa oloa, eikä uusi teknologia välttämättä tepsi seksuaaliseen yksinäisyyteen.

Nuorten miesten katkeruus ja naisviha rehottavat tutkimusten mukaan erityisesti siellä, missä kilpailu naisista on kovaa ja miehillä on suuria vaikeuksia löytää itselleen kumppania. [ - - ]  Kun nuori mies ei löydä ainuttakaan naista, hän saattaa äärimmäisissä tapauksissa yrittää löytää mahdollisimman monta naista, joiden kanssa kuolla.

Ohimennen tulee kyllä mainituksi, että nyky-yhteiskunnassa jokainen saa valita seksikumppaninsa vapaasti eikä kenelläkään ole velvollisuutta harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa seksiä ei halua. Kokonaiskuvaksi kuitenkin jää, että nainen on valta-asemassa, josta seksiä joko annetaan tai ei anneta, ja mies joko saa tai jää ilman. Tässä ajattelussa miesten seksittömyys johtuu naisten vallankäytöstä ja on naisten syy. Mies, joka jää ilman, kärsii naisten vallankäytön seurauksista ja purkaa turhautumisensa väkivaltaisesti.

Yksinäisyys on oikeasti iso ongelma. Tutkijatohtori ei kuitenkaan huomaa, ettei se ole pelkästään miesten ongelma. Eikä edes pelkästään heteroiden ongelma. Miksi siis väkivaltaan turvautuvat kirjoituksen mukaan vain miehet? Entäpä miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käyttävät usein myos sellaiset miehet, joita tämä ongelma ei lainkaan koske?

Miettimättä kirjoituksessa jää, olisiko ilman jäämisen taustalla mitään omaa syytä. Miten vaikkapa käytös?

Aikanaan pienessä poikaporukassa mietittiin, miksi eniten menestystä naisten keskuudessa näytti saavan porukkamme ainoa rokkikukko, epäsiisti ja juopotteluun ja uskottomuuteen taipuvaisin. Emme keksineet parempaa selitystä kuin sen, että hän oli myös meistä sulavakäytöksisin vilkkusilmä, keskusteleva, imarteleva, iloinen veijari. Me mököttäväisemmät otimme tietysti hänestä oppia.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy,

       (Juliet Jonesin sydän)

Musiikkilyriikassakin tämä osuvasti osattiin sanoittaa. Osa menestyksestä selittynee sankaruudella, joka liittyy vaikkapa esiintyviin taiteilijoihin tai urheilijoihin. Kuvassa yksi alan menestyneimmistä vilkkusilmistä, ”kreivi” Pertti Ylermi Lindgren. Naisnäkökulman tärkeään aiheeseen tuo tuttuun tyyliinsä runoilija Arja Tiainen.

                                   

Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.