lauantai 30. huhtikuuta 2016

Perinteitä rikkoen



Joskus nuorena kävin vappuaamuna piknikillä Ullanlinnanmäellä, mutta yhteen kertaan se muistaakseni jäi. Ravintolan vappulounaistakin luovuin vuosikymmeniä sitten. Ne olivat silkkaa rahastusta. Ylikalliit hinnat jokseenkin yhdentekevistä annoksista.

Havis Amandaa en ole käynyt lakittamassa sitten opiskeluvuosien. Sellainen kansanpaljous on pelottava paikka.

Omaa ylioppilaslakkiani en ole tainnut käyttää kuin kerran lakkiaisten jälkeen. Tallella se kyllä on, kellarivarastossa alkuperäisessä laatikossa. Ihan siistissä kunnossa.

Vappumaljoja olen kyllä käynyt nostelemassa. Erityisesti muistoissa on ravintola Salve Hietalahdenrannassa. Se, joka on nyt ollut paljon julkisuudessa lakkautusuhan vuoksi.  Myös ravintola Kannas Eerikinkadulla on keskeinen paikka vappumuistoissa. Kannas saa lisänostetta kuuluisasta asukkaasta samassa talossa. Kirjailija Bertolt Brecht asui talossa ollessaan Suomessa natseja paossa.

Valkolakkien lisäksi vappuna ovat juhlineet vasemmistopuolueet. Paikkana on ollut Hakaniemen tori. Olen ollut paikalla, mutta siitäkin on kauan. Nyt luin lehdestä, että paikka vaihtuu. Uusi juhlapaikka on Kansalaistori. Syytä perinteisen paikan hylkäämiseen ei kerrottu.

Lehdestä luin myös, että poliittisten vappujuhlijoiden seuraan liittyy uusi tekijä. Tekeillä on Jeesusmarssi Senaatintorille. Pääpuhujana on itse ulkoministeri Soini. Ohjelmasta luen, että rukousten lisäksi tarjolla on aasilla ratsastamista. Todella hyvä ajatus, niinhän Raamatussakin tehtiin.

Harmillisesti ilmoitus on informaatioltaan puutteellinen. Ei käy ilmi, ratsastaako itse ulkoministeri. Jos ratsastaisi, pitäisi vakavasti harkita paikalla pistäytymistä. Ehkä onnistuisin ottamaan kuvan ja pistämään sen Facebookiin. Voisi tulla kansainvälinen skuuppi: näin Suomessa ulkopolitiikka.

Idealle voisi ehdottaa myös jatkokehittelyä. Siinä kun on meri vieressä, voisivat vaikka Pohjoisrannan laiturista kokeilla vetten päällä kävelyä.

Päivän lehdestä luin vielä sellaisenkin uutisen, että Helsingissä katuturvallisuutta valvovassa Soldiers of Odin -porukassa on nyt mukana ulkomaalaisvahvistusta Virosta. Olen itsekin törmännyt tällaiseen joukkoon. Pelotti niin että piti vaihtaa toiselle puolelle katua. Olen jyrkästi vastaan, mutta olen huomannut että kannattajiakin on runsaasti. Nyt heille varmaankin aukeaa entistäkin turvallisempi visio ulkomaalaisvahvistusten myötä. Esimerkiksi Venäjältä on varmasti helposti saatavissa suuretkin määrät riskejä miehiä katuturvallisuuttamme valvomaan.

Minun muutenkin vähäinen perinnevappuni sai lisähäiriön, kun lääkäri määräsi antibioottikuurin. Rohto on sellaista sorttia, että lääkäri moneen kertaan korosti, että alkoholi ei käy nyt ollenkaan. Samaa korostettiin tuoteselosteessa. Vaikutus olisi samantapainen kuin antabuksella.

Ei sitten käytetä. Ostin kyllä jo kuohujuomat, mutta vieraat saavat nauttia kaiken.

Minun perinnevappuni sisältää nyt pelkän vappuviuhkan. Se on onneksi hyvin vanha. Espalla saatan käydä kävelemässä viuhka kädessä. Vappulauluista kuuntelen ainakin sitä kauneinta, melankolisinta.  Tätä. 





tiistai 26. huhtikuuta 2016

Juodaan viinaa - -



Kävin Alkossa. Ostin kolme pulloa kuohujuomaa. Yksi pulloista on sitä aitoa ranskalaista, muut halvempaa epäaitoa. Kalliin pullon vien tuliaisiksi kyläilypaikkaan, halvemmat tarjoan vappuaattona omille vierailleni.

En ole erityisempi osaaja juomien maistelijana. En tunnistaisi mausta, mikä on aitoa, mikä ei. Olin muutama päivä sitten isoissa juhlissa, oikein sellaisissa, mihin piti panna pyhäpuku ja kravatti. Siellä katsottiin arvokasta ohjelmaa, kuunneltiin juhlapuheita, jaettiin ansiomerkkejä ja lopuksi kohotettiin malja ja hurrattiin. Yritimme kavereiden kanssa tunnustella herkällä kielellä maljajuoman makua. Onko aitoa vai ovatko säästöt kohdistuneet juhlajuomankin valintaan? Ehkä peräti Pommacia? Emme saaneet selvää.

Viinimies en ole ollenkaan. En halua ruokajuomaksi viiniä. Vesi on parempaa. Nuorena oli kyllä yritystä. Tutuksi tulivat kaikki sukupolvijuomat, Egri bigaver, Rioja tinto, Liebfraumilch, Feteasca, Vin rouge d'algerie ja muut. Ja tietysti Marlin helmeilevä omenaviini, se halpa.

Väkevät eivät kelpaa minulle ollenkaan, paitsi flunssassa rommitoti. Tänä talvena ei ole flunssaa ollut. Nuorena jouduin kohteliaisuussyistä nauttimaan appiukon kanssa istutuilla kirjallisilla päivällisillä snapsit ellei kahdetkin. Mutta niistäkin on jo neljännesvuosisata.

Kävin myös maitokaupassa. Ostin siideriä. Se minulle kelpaa, välillä keskiolutkin.
  
Muistan hyvin lapsuuteni kesänviettopaikan. Se oli pieni kirkonkylä Jyväskylästä länteen. Kun viikonloppu lähestyi, kylän äijät tilasivat Vuoriniemen pirssin ja lähtivät sillä viinakauppaan. Matkaa oli nelisenkymmentä kilometsiä. Pirssiin mahtui neljä äijää. Lasti ostettiin ja viikonloppu alkoi. Keskiolutta ei ollut keksitty. Oli vain viinaa.

Kaikki muuttui 1969, kun keskiolut tuli maitokauppamyyntiin. Samoin myymäläautoihin. Tuli vaikutelma, että mitään muuta kaupoista ei ostetakaan. Syrjäkylien äijät olivat onnellisesti päissään kaiken aikaa.

Nyt hallitus miettii viinien ja väkevien oluiden tuomista maitokauppaan.

Luokittelen mielelläni itseni liberaaliksi, moderniksi, sallivaksi, kaikin tavoin uudistusmieliseksi, jopa kuplassa eläväksi  kukkahattusedäksi. Mutta tässä asiassa olen epäröivä. Lapsuudenkotini oli kiihkoraitis. Siitä aatemaailmasta irtauduin jo lukioikäisenä, ja siihen tarvittiin viekkautta, jotta en olisi kärähtänyt. Mutta minulla on aikuisiältä aika monta alkoholiongelmaista tuttavuutta. Muutamista olen kirjoittanut tässä blogissa. Se on ollut pahaa katseltavaa.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että tämä kansa ei ole vieläkään valmis eurooppalaisille juomatavoille. Suuri osa ehkä on, mutta on liian paljon niitä, jotka eivät ole. Ehkä uudistuksen taustalla onkin bisnesvainu: tarjolla olisi joillekin isot rahat, jos saataisiin monopoli-Alkon tuotteita myytäväksi yksityiselle puolelle.

Mutta en ole ihan varma. Minun näkökulmani ei ole yleispätevä. Tämä on vaikeasti hahmotettava asia.





sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Toisen vastuulla



Kun ensimmäistä kertaa pääsin kapakkaan, olin 16-vuotias. Ovella portsari kysyi papereita, vaikka tunsi minut. Olin hyvin valmistautunut, sillä olin lainannut täysi-ikäiseltä kaverilta teinikortin.

Ei siinä ongelmia tullut. Portsari vain totesi, että oletkos nimeä vaihtanut ja viittasi kädellään menemään peremmälle.

Tämä tapahtui Ruthin kapakassa Jyväskylässä kesällä 1967. Kapakka sijaitsee yliopiston portilla Sohvin krouvia vastapäätä. Sitä on kutsuttu myös nimillä Yla-Roth ja Sivukirjasto.

Ei taida olla kapakkaan pääsy alaikäisille yhtä helppoa nykyään. Näin luulen, en tiedä.

Riittäähän näitä, väärällä nimellä esiintyjiä, viihteessä varsinkin. Jotkut jopa kirjoittavat blogeja väärällä nimellä, näin on minulle kerrottu. Sellainen on mielestäni törkeää puskista huutelua, kun ei uskalleta omalla nimellä seisoa sanojensa takana. Suosittelen, että sellaiset jätetään lukematta.

Sitten ovat vielä väärät tuotemerkit. Osa on väärennöksiä, kuten Aarnion pallotuolin kopiot. Kerran kauan sitten Istanbulissa kohtasin  kaupustelijoita, jotka tulivat myymään minulle vaatetavaraa. Oli halpaa merkkituotetta, maailmankuuluja merkkejä. Ostin yhden T-paidan. Siinä oli tuttu logo ja varmistajafirman nimi: "Abibas". Kyllä, juuri näin, tässä ei ole näppäilyvirhettä. Painotyössä tarpeelliset pelikuvan hahmotukset ovat tunnetusti vaikeita, erityisesti luki-häiriöisille.

"Synti toisen vastuulla kuulostaa huijaukselta", kirjoitti Pentti Haanpää kuvatessaan kirkonmenoja ja papin julistamaa syntien anteeksi saamista kristinuskon lunastusopin mukaisesti kirjassa Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Sitä sopii kyllä miettiä.

Kuvassa syntiä toisen vastuulla tekee taiteilija Salvador Dali.





torstai 21. huhtikuuta 2016

Terapian tarpeessa?



Minulle ilmeisesti vähän naureskellaan. Ei vaivauduta aina edes menemään selän taakse vaan sitä tapahtuu ihan edessäkin.

Syynä on yksi fobiani. Sitä nimitetään bakteerikammoksi. Se ilmenee usein toistuvana käsien pesuna.

En ole vakuuttunut, että kyseessä on fobia, liioittelu. Minusta se on pysynyt ihan kohtuuden rajoissa. Muutamat muut näyttävät olevan eri mieltä.

En oikein onnistu aloittamaan ruokailua pesemättä käsiä. Jos olen käynyt ulkona, vaikkapa kaupassa, pesen kädet kotiin tultuani. Jos olen kätellyt ihmisiä, pesu kuuluu asiaan.

Ei tämä aina ole ollut näin. Lisääntynyt peseminen alkoi noin neljä vuotta sitten, kun jouduin käymään kuukausikaupalla lähes päivittäin sairaalassa katsomassa kuolemansairasta lähisukulaista. Sairaalan käytävillä oli käsidesipulloja ja kehotus niiden käyttämiseen.

Silloin huomasin, että flunssat vähentyivät. Olen vuosikymmenet ollut taipuvainen sairastumaan monta kertaa vuodessa kunnon flunssakuumeeseen. Ja nyt tuli talvi, jolloin kuumetauti iski vain yhden kerran.

Sama on jatkunut. Nyt päättymässä olevana talvena en ole saanut yhtään flunssaa.

Käsien pesustako se onkin ollut kiinni? Vai tarvitsenko enemmänkin terapiaa?

Maalla kesäkodissani en pelkää ollenkaan pöpöjä. Kädet saavat vapaasti kaivautua puutarhamultaan. Liiat ravat toki pesen pois, mutta siihen en käytä mitään käsidesiä. Pelkkä järvivesi riittää. Siinä on luonnollisen puhtauden tuntu.

Mutta muualla yritän olla tarkka. Yritän olla koskettelematta turhaan. Se ei ole ihan helppoa, sillä kaikenlaisia houkutuksia tulee vastaan.



tiistai 19. huhtikuuta 2016

Taidematka Pirkanmaalle



Olen ollut viikonloppuna matkoilla kaukana periferiassa, siis Tampereen takana. Sellainen on harvinaista, olenhan pysytellyt koko talven kiltisti Helsingissä, mitä nyt pikkuisen olen käynyt kurkistamassa Espooseen, Vantaalle ja Raaseporiin. Niissä en viihtynyt, joten tulin kiireesti kotiin Töölöntorille.

Pirkanmaalla sen sijaan viihdyin. Matkan syy oli taide. Vaikea kuvitella, mikä muu saisi minut liikkeelle niin kauas ja vieläpä viihtymään kaksi päivää.

Olen kuullut kauttaaltaan ylistäviä kommentteja ystäviltäni ja tuttaviltani, jotka ovat ennen minua käyneet katsomassa Anselm Kieferin näyttelyä Gösta Serlachiuksen museossa Mäntässä. Nyt näyttely on loppumaisillaan. Siksi oli vähän kuin ajolähtö pohjoiselle Pirkanmaalle. Matkaa oli noin 240 km.

Täytyy myöntää, että kannatti lähteä. Näyttely Serlachius-museon uudessa paviljongissa oli vaikuttava, yksi kaikkien aikojen vahvimmista näyttelykokemuksistani. Tällaista elämystä ei usein kohtaa.



On mahdotonta yrittää sanoin kuvailla jättiläismäisiä teoksia ja niiden sisältöä. Liitän loppuun linkin, josta voi katsoa näyttelyn kuraattorin esittelevän puheenvuoron Kieferin taiteesta (kesto 16 min). Googlen kuvahaulla löytää lisää kuvia näyttelystä, vaikkapa hakusanoilla "Kiefer Mänttä".

Jos blogin lukijalla herää kiinnostus, nyt on kiire. Näyttely on viimeistä päivää auki sunnuntaina 24. huhtikuuta. Videon voi katsoa  täältä. 







torstai 14. huhtikuuta 2016

Ymmärrys hoi!



"Ymmärrän kaiken, paitsi itseäni", kirjoitti Franqois Villon.

Tämä 1400-luvulla elänyt ranskalainen muistetaan värikkäistä elämänvaiheistaan, joiden keskeisiä kiintopisteitä olivat kapakka, bordelli ja vankila. Erityisen muistettava yksityiskohta oli se, kuinka täpärästi hän onnistui välttämään hirsipuun, sillä hän oli myös murhamies, juoppo, varas ja kaikella muullakin tavalla heittiömäinen kansalainen. Vähemmän tärkeää on muistaa, että hän muilta osin mitä kultaisin ihminen, joka osasi myös kirjoittaa runoja. Häntä pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen suurimmista lyyrikoista. Tai kuka pitää, kuka ei.

Välillä Villonin kuuluisa lause juolahtaa mieleen. Noinkohan? Itsensä ymmärtämisessä voi olla vaikeutensa, mutta vielä suurempaa vaikeutta voi kohdata, kun ymmärrys ei ulotu sinne, minne haluaisi sen ulottuvan.

Äskettäin olen törmännyt kahteen tällaiseen. Molemmat tulevat itämailta. Molemmat tuntuvat hienoilta ja ymmärtämisen arvoisilta. Mutta kun laaja-alaiseksi kuviteltu sivistys osoittautuukin puutteelliseksi. Villon oli eurooppalainen, samoin minä. Eurooppalaisesta näkökulmasta ei ymmärrä koko maailmaa, vaikka haluaisi.

Äskettäin löysin kirjailija Jorge Luis Borgesin esseestä viittauksen vanhaan kiinalaiseen tietosanakirjaan, jossa on eläinlajien luokittelu. Näin se kuuluu:
1) keisarille kuuluvat, 2) balsamoidut, 3) kesytetyt, 4) siat, 5) merenneidot, 6) tarunomaiset, 7) juoksukoirat, 8) tässä luokitellut, 9) ne jotka riehuvat kuin hullut, 10) lukemattomat, 11) hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, 12) juuri nahkansa luoneet, 13) etäältä kärpästä muistuttavat.
Lista tuntuu absurdilta, mutta jotain ajatusta siinä täytyy olla, kun se on tietosanakirjan päässyt. Eurooppalainen ei pääse kulttuurieron yli.

Kävin äskettäin Ateneumin "Japanomania Pohjoismaisessa taiteessa" -näyttelyssä. Se oli tavattoman kiinnostava ja antoisa kokemus. Se avasi huomaamaan lukemattoman määrän japanista tulleita vaikutteita keskeisimmässä kultakauden taiteessamme.

Mutta ne japanilaiset taidekuvat ovat ja pysyvät minulle vaikeasti avautuvina. Miten siihen saisi eläytyvän otteen? Kuvat ovat kauniita, mutta aihepiirit ovat aina samat: lumihuippuinen tulivuori ja ilmeettömät geishat perinnepuvussaan. En mitenkään löydä itsestäni innostumisen kykyä, kun en tunne riittävästi kulttuuria.

Luulen, että Villon olisi myös myöntänyt ymmärryksessään puutteita, jos olisi tällaisia haasteita kohdannut.

Villon oli roisto, minä en. Jotain lurjustelua sentään minussakin. Ateneumissa on valokuvauskielto, paitsi siellä missä voi kokeilla japanilaisia pukuja. Minä tietysti kokeilin, mutta en löytänyt tyyliini sopivaa. Kuvia otettiin.

Valokuvauskielto pistää minussa tietysti liikkeelle halun kokeilla, onnistuisiko salakuvaus. Ei onnistunut. Kuvan etualalla vartija on huomannut, mitä olen tekemässä. Sain nuhteet.

Vähäinen rike Villoniin verrattuna, minun mielestäni.





keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Eri sorttia



Kävin kierrätyskeskuksessa. Se on poikkeuksellisen mielenkiintoinen paikka. Siellä voisin viipyä pitkään. Nyt oli vähän kiire, joten vain pari tuntia ehdin kierrellä ja katsella.

Olin etsimässä tallettavaa DVD-nauhuria. Entinen alkoi oikutella. Jostain minulle käsittämättömästä syystä sellaisia ei ole valmistettu enää ainakaan kymmeneen vuoteen. Käytettyjä vielä saattaa löytyä.

Minulla on ikiaikainen perinne tallentaa televisiosta tulevia klassikkoelokuvia omalle levylle. Niitä on vuosien varrella kertynyt iso kokoelma, mutta aina tulee lisää. Lähipäivinäkin Franqoise Truffaut´n Kesytön (sunnuntaina 17.4.) ja kokoomateos Ihmisiä sunnuntaina, jossa kiinnostavaa on erityisesti nuoren Billy Wilderin osuus (lauantaina 23.4.). Olisi vahinko, jos tällaisia aarteita en saisi talteen rikkinäisen koneen vuoksi. Siksi lähdin etsimään apua kierrätyskeskuksesta.

Löytyihän sieltä. Valittavana oli parikymmentä konetta. Valitsin Philips-merkkisen, jossa on myös kovalevy. Hinta 25 euroa. Mukana huoltotodistus, joka oli kirjoitettu keskuksen omassa verstaassa. Kuukauden takuu.

Hyvin tuntuu toimivan. Äkkiä opin käyttämään, vaikka siinä oli osittain vanhentunutta tekniikka, kaikki nämä Show view -ajastukset ja muut. Sitä vähän ihmettelen, miksi firmat rakentavat koneensa niin, että ne eivät ole yhteen sopivia. Jos on tallentanut levylle yhden elokuvan Sonylla, niin sille levylle ei voi tallentaa toista elokuvaa Philipsillä, vaikka tilaa olisi. Se tuntuu tahalliselta kiusanteolta, vähän samalta kuin en voisi ostaa autooni bensaa ABC:ltä, jos olen edellisen tankillisen ostanut Nesteeltä.

Kierrätyskeskuksessa oli vaikka mitä. Pitkät kirjahyllytkin, joissa näytti olevan ihan kelpo kirjallisuutta. Tammen Keltainen kirjasto  näytti pikavilkaisulla olevan hyvin edustettuna.

Aion mennä uudestaan penkomaan ajan kanssa. Asiakkaita oli paljon, ulkonäöstä päätellen varsinkin opiskelijoita, maahanmuuttajia ja eläkeläisiä. Hyvä paikka, minun makuuni.

Vähemmän minun makuuni osui portin vieressä kadun toisella puolella oleva matala rakennus, jonka edessä oli pitkä rivi komeita moottoripyöriä ja vieressä riskin näköisiä parrakkaita kaljupäisiä miehiä tupakalla. Oven yläpuolella olevasta kyltistä sain lukea, että siinä on päämaja eräälle kerholle, jonka nimen olen usein saanut lukea lehdestä, varsinkin rikosuutisten yhteydessä. Kerhon nimi alkaa B-kirjaimella.

Pysyttelin tiiviisti väärällä puolella katua sen kerhon kohdalla ja taisin vähän lisätä askelten tiheyttäkin. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä. Minähän olisin sopeutunut siihen joukkoon erittäin hyvin. On partaa, on hyvin kehittynyttä keskivartaloa, on mustat farkutkin. Jos nyt kalju puuttuu, ei kai se niin pienestä ole kiinni.




maanantai 11. huhtikuuta 2016

Aina mielessä?



Löysin divarista kirjan nimeltä "Erotiikan lukemisto  -  sata tarinaa tulipunaisesta kukasta Decameronesta Emmanuelleen".

Tällaista kirjaa olen aina toivonut. Se on paksu, yli 800 sivua. Siinä riittää lukemista. Kirjan on koonnut WSOY:n entinen pääjohtaja Hannu Tarmio. Hän on myös kirjoittanut esitteleviä kommentteja mukaan valituista teksteistä.

Lukeminen alkoi heti. Tunnen itseni taas pitkästä aikaa murrosikäiseksi. Toivottavasti kukaan ei näe.

Silloin kun olin ihan oikeasti murrosikäinen, sain kerran nuhteet kaupunginkirjaston tädiltä, kun rohkenin viedä lainattavaksi Henry Millerin kirjan. Se ei käynyt. Kirja otettiin pois. Boccaccio sallittiin. Hänen Decameronensa (1353) sata tarinaa ovat hyvin keskeisessä asemassa tässä kokoelmassa, totta kai. Keskiaika loppui, renessanssi alkoi.

Poikaporukassa kiersi Carter Brownia ja muuta R-kioskista ostettavaa alan kirjallisuutta. Kansikuvat olivat lupaavia, sisältö ei niinkään. Niihin kyllästyin äkkiä.

Tässä Tarmion valitsemassa lukemistossa on vahva klassikkopainotus. Alhaalla olevassa kuvassa on vain sisällysluettelon alku ja loppu. Välissä on lisäksi Linnankoskea, Salingeria, Moraviaa, Waltaria, Tanizakia, Paavo Rintalaa ja Veijo Merta. Lisäksi on itämaista, ikivanhaa kiinalaista lemmenelämää ja japanilaista haiku-mestareiden erotiikkaa. Tarmio ei ehkä ole ollut murrosikäinen valitessaan tekstejä.



Olen jostain lukenut väitteen, että miehellä on seksi mielessä vähän väliä, ehkä kerran minuutissa. Se on kai myytti. Hakukoneella löydän linkin tutkimukseen (Journal of Sex Research), jonka mukaan miehet ajattelevat seksiä keskimäärin ainoastaan 19 kertaa päivässä. En ota kantaa, mutta ei se tietenkään mielipidekysymys ole. Oma kokemukseni viittaisi iän mukana hieman laskevaan taajuuteen. Ehkä nuo luvut on mitattu 16-vuotiailta ja 66-vuotiailta? Välissä puoli vuosisataa?

En lähde ennustamaan, onko kirjalla myönteistä tai kielteistä vaikutusta asiaan, sillä olen vasta Maupassantin Rasvapallossa (1880).


Täydennetty 12.04.16:

Sain kysymyksen, onko kirjassa ollenkaan naisnäkökulmaa.
Vastaus: On mutta aika vähän. Kirjoittajina Eeva Kilpi, Anaïs Nin, Synnöve Stigman, Anna-Leena Härkönen, Marguerite Duras, Judith Krantz ja Maria Jotuni.

Jatkokysymys kuului, ovatko kaikki tekstit heteroseksuaalisen erotiikan kuvauksia. 
Vastaus: Tähän en täysin varmasti osaa vastata, sillä en ole lukemisessa vielä pitkällä. Pääosan teksteistä tunnen kyllä entuudestaan, ja ne ovat kyllä kauttaaltaan heteroerotiikkaa. Mukana on kuitenkin minulle tuntematontakin tekstiä, ja niistä en osaa sanoa.

Tärkeitä kysymyksiä. Kiitos!




sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kielestä kiinni



Kävin ravintolassa syömässä. Tällä kerralla en missään etnisessä vaan ihan kotimaisessa. Tai mistä minä tiedän, millainen omistajaketju siellä taustalla piilee.

Suomen kielen päivänä, Mikael Agricolan päivänä, olen erityisen herkkä kielihavainnoille. Huonolta näytti.

Agricolalla on täytynyt olla rautainen tahto. Oli luotava suomen kielelle kirjakielinen moderni sanasto. Vaikeaa sen on täytynyt olla.

Vaikka kuinka vaikeaa oli, tavoite toteutui. Agricola loi kirjakielen. Jos sopivaa sanaa ei ollut, hän keksi sen. Keksittävää oli paljon. Suuri osa keksinnöistä oli huippulaatua, sanat jäivät pysyvästi elämään.

Oikeinkirjoitus ei nykysilmin katsottuna tietenkään ollut tarkkaa, sillä mallia hänellä ei ollut. Sanaideoiden taustalla oleva ajatus sen sijaan oli kirkas. Nykylukija osaa lukea oudolta näyttävää tekstiä virheettömästi, kunhan tuntee säännöt.

Ravintolassa sen sijaan ei ollut näkyvissä Agricolan rautaista tahtoa. Suomen kieli oli hukassa..Oli vegeateriaa, seafoodia, chicken ballsia, dippiä, hot chiliä ja drinksuja.

Agricola aloitti suunnilleen tämänkaltaisesta tilanteesta. Ei ollut sanoja, oli vain vierasta kieltä. Siitä hän teki sana kerrallaan suomen kielen.

On totta, että Agricolan kieli on tottumattomalle hankalaa lukea. Se ei ole nykyisen ortografian mukaista. Oudon näköiset sanat eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea tarkoitetulta äänneasultaan nykykielestä.

Tässä näytteessä lukija voi kokeilla, ymmärtääkö Agricolan tekstiä. Puhe on ruoasta, uskonnollisesta näkökulmasta:

Roghalle Luku .
CAikein silmet vscaltauat
sinun päles Herra Ja sine
annat helle roan oikialla
aijalla Sine auat sinun kedes /
ia rauitzet iocaitzen hengen sinun
annoilas
Kunnia olcon Isen / ia Poian /
ia pyhen Hengen . Ninquin algusta
on ollut / ia nyt / ia aina / ia ijancaikisesta
ijancaikisen / Amen
Sijte lukekan . Ise meiden . Ja temen lehimeisen lucucaisen

 . 
Alapuolisessa tekstikuvassa on vähän opastusta asiaan perehtymättömille. Vasen palsta on Agricolan tekstiä. Oikea palsta esittää saman nykykielellä.




torstai 7. huhtikuuta 2016

Kirkkoon suojaan



Nostin kukkahattuani korkealle lukiessani lehdestä arkkipiispan näkemyksiä kirkon toiminnasta pakolaisten auttamiseksi. Näen, että suojapaikan tarjoaminen hädänalaisille on merkki kirkon palaamisesta vuosikymmeniä kestäneiltä harharetkiltä kristinuskon alkujuurille.

Tosin minun mielipiteeni kirkon toiminnasta on harvinaisen merkityksetön. Olen kirkosta eronnut, aika sekulaari, melko pitkälle agnostikko. humanismiin taipuvainen. Tältä pohjalta on turha lähteä esittämään mielipiteitä jumalisista totuuksista. Mutta muistissani on mm. kertomus laupiaasta samarialaisesta. Näen, että arkkipiispan ajatuksilla ja samarialaisen tapauksella on yhteinen eetos. Näen, että siinä olisi kristinuskon ydin.

Taidan kuitenkin olla väärässä. Epäsosiaalisessa mediassa on käynnissä julma arkkipiispaan kohdistuva sakinhivutus. Ylipapit ovat huomanneet arkkipiispan kerettiläiseksi.

Mitäpä siis minä pakana huolin sellaisesta.

*   *   *  

Olin tänään iltapäivällä kyläilemässä. Päätin kävellä kotiin, matkaa ehkä viitisen kilometriä.

Kohta kun olin matkaan päässyt, alkoi sade. Oikein kunnon ryöppy. Minulla ei tietenkään ollut sateenvarjoa matkassa.

Katselin ympärilleni suojapaikkaa etsien. Siinä oli kirkko ja kirkon edessä katos. Katoksen alla oli paljon väkeä. Sinne kiireesti suojaan. Mitä oli tekeillä? Portin pielessä oli ilmoitus. Iskelmämusiikkia. Kiinnostavaa, ei muuta kuin sisään. Voin aivan hyvin muuttaa suunnitelmaa ja istua kirkossa kuuntelemassa musiikkiopiston esitystä. Ostin pääsylipun.

Mukavaa, viihtyisää, kaunista musiikkia. Kirkko ei ollut ihan niitä kauneimpia, mutta väliäkö sillä. Pientä väliaikatarjoiluakin.

Kun tilaisuus oli ohi, sade oli loppunut. Olin aikonut ottaa valokuvan konsertista, mutta se oli kiusallista. Jotenkin sakraali tila aiheuttaa esteen sellaiselle. Lähtiessä sentään onnistuin ottaman kuvan siitä portin pielen ilmoituksesta. Sitten kävelin kotiin.

En ollenkaan yritä rinnastaa tämän kirjoituksen alkupuolen ja oman kokemukseni suojakokemuksia. Mutta pienen suojan kirkosta sain, vaikka hätä ei kauhea ollutkaan. Kelpasi pakanallekin.





keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Neuvottelutaidon ylistys



Kun on työurallaan käynyt läpi tuhansia kokouksia ja neuvotteluja, voi ilman leuhkimista väittää tajuavansa jotain niiden dynamiikasta. Useimmiten kokous on kaikille läsnä oleville yhdentekevä. Tavoitteita ei ole, kunhan istutaan ja jaaritellaan. Pöytäkirja kirjoitetaan, ja tavoite on saavutettu. Palkka virtaa, ja se on pääasia.

Joskus harvoin on toisin. Kokouksella on oikeasti merkitystä. Pitäisi päästä sopimukseen. Sellainen on vaikeaa.

Hallitus on tänään istunut kokouksessa ja päässyt sopimukseen. Näin ainakin uutisissa kerrottiin. Tiedotustilaisuudessa kerrottiin päätöksistä. Vähäiseksi se jäi. Enemmän siinä oli painoa hallituksen itsekehulla. On oltu tehokkaita, on neuvoteltu, on noudatettu suunnitelmaa, on pysytty aikataulussa, on päästy ratkaisuihin. Kaikkeen liittyi jos, jos ja jos...

Tuli vaikutelma, että ehkä sopimus ei olekaan todellinen, jos kaikki se "jos jos jos" ei toteudukaan toivotulla tavalla. Se "jos" neuvotellaan nyt ihan toisaalla, Hakaniemessä ja Eteläranta kympissä.

Neuvottelutaidosta on julkaistu melkoinen määrä oppikirjoja. Ohjeita on myös kokoustekniikkaan. Vaikeissa neuvotteluissa osapuolet päätyvät yleensä erilaisiin kokousmanipulaatioihin ja taustajunttauksiin. Minullakin on niistä henkilökohtaista kokemusta ja osaamista nuoruusvuosilta. Se oli hauskaa.

Muistui mieleen aikuisiän kokousosaamisen paras ohje. Vaikka se on kuvassa sijoitettu kirkolliseen ympäristöön, se on yleispätevä maallistuneessakin menossa. Ei tekninen vaan enemmänkin filosofinen ohje. Suosittelen sinne Hakaniemeen ja Etelärantaan.




maanantai 4. huhtikuuta 2016

Lisää fyrkkaa minulle



Tilille tupsahti yllättäen melkein 700 euroa.

Maksaja oli ruotsalainen pankki, se sama joka oli joskus suomalainen pankki, joka mainosti itseään itsensä pääjohtajan naamalla ja sanoilla "tosi on". Sitten se pankki katosi. Kansan puhekieleen ilmestyi hokema "katosi kuin kansallispankki".

Ei se mihinkään kadonnut, se vain muutti nimeä, maata ja systeemiä. Nyt se lähetti minulle rahaa. Tiliotteessa luki, että kyseessä on "Tuotto" ja lähettäjä on nimeltään "NORDEA  AB (PUBL).

Satun olemaan osakkeenomistaja. Osakkeet olen saanut isänperintönä. Ei niitä monta ole, mutta tuotto on lukemani mukaan tänä vuonna ennätystasolla.

Tällaista touhua vastustan. Blogin vakituiset lukijat tietävät, että olen marmattanut tällaista vastaan ennenkin. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni nämä rahat, en yhtään mitään. Pankki sen sijaan on saneerannut työttömyyskassaan epälukuisan määrän työntekijöitään, supistanut palveluitaan ja muuttanut toiseen maahan, jotta ei joutuisi maksamaan veroja Suomen kituvan kansantalouden helpottamiseksi. Tällaisesta häpeällisestä menettelystä minä nyt korjaan hyödyn. En yksin, mutta kuitenkin. Kuinkahan valtavia tuottoja maksetaankaan niille, jotka omistavat suuria osuuksia pankista?

Ilmiön toinen puoli on sitten kaikki tämä kurjuus, jota hallituksemme jakaa kansalaisille, erityisesti kaikkein köyhimmille, niille jotka eivät saa tuottoa pankista. Vanhukset, sairaat, työttömät, lapsiperheet, opiskelijat ja monet muut joutuvat entistäkin ahtaammalle, kun hallituspuolueet suuntaavat kaikki kiristystoimet näihin ryhmiin. Meitä hyväosaisia, tällaisia kuin minä, eivät nämä säästötalkoot tietenkään koske.

Nämä tuottorahat eivät kuulu minulle. Tunnen kuin olisin jakamassa ryöstösaalista. Miten keventäisin moraalista kiukkuani?

Ensimmäiseksi ostin Elielinaukion maahanmuuttajanaiselta Iso numero -nimisen lehden. Se maksoi 5 euroa, myyjä saa itse pitää 3 euroa. Lehden kannessa lukee "Laatujournalismia köyhyyden vähentämiseksi". Kansikuvassa on Pekka Sauri, joka haastattelussa arvioi, että "Maailman ongelmat ovat ratkaistavissa".

Tällä linjalla aion käyttää koko rosvosaaliin.

Saman Elielinaukion laidalla on Sanomatalo.  Siellä toimitetaan Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Talon alakerrassa on juuri nyt poliittisten pilakuvien näyttely. Kirjoitukseni aiheeseen sopivan kuvan on piirtänyt Lasse Rantanen.



lauantai 2. huhtikuuta 2016

Kuin kalat parketilla



[jatkuu]

En malta olla jatkamatta kielikompurointien tarkastelua. Aineksia kyllä riittää, sillä olen määrätietoisesti kerännyt näytteitä vuosikymmenet. Suomen kuvalehden Jyviä ja akanoita -palsta on ollut ehtymättömin ilon tuottaja.

Hykerryttävimmät tapaukset ovat mielestäni ojaan ajaneet kielikuvat, juuri sellaiset kuin edellisessä kirjoituksessani mainitut pääministerin veneen tappi tai päätoimittajan köli vedenpinnan yläpuolella. Kovalla yrittämisellä ja taiteelliseen vaikutelmaan pyrkimisellä kielikuvasta voi tulla aivan hurmaavan pöhkö. Mitä sanotte seuraavista? 
"Santalahdet asustivat monikerroksista taloaan Braunsfeldtissä ja tulivat vähitellen osaksi Kölnin sosieteettia. He luistelivat kuin kalat kiiltävimmälläkin parketilla." 
"Kolesteroolikellot kalkattivat raivokkaasti, kun nostalgiseen hurmioon antautunut meikäläisen suu kieriskeli nautinnoissa." 
"Niin siinä jälleen kävi, että juuri kun olimme nuolaisemassa ennen kuin tipahtaa, tipahti pettymyksen pommi, joka maistui karvaalta kielellä."
 Joskus yksikin sana riittää. Jos sana on saanut yleisessä kielenkäytössä kuvallisen erityismerkityksen, sen käyttö tavallisessa merkityksessään tuo lukijalle kovin outoja mielleyhtymiä. 
"Susiparin tappolupa Sotkamoon"  
"Viikatemies vankilaan Orimattilassa. Poliisien saavuttua miestä rauhoittamaan tämä kävi poliisien päälle puutarhaviikatetta käyttäen." 
"Niin että metsään ja sieneen tällaisena syksynä! Mikä onkaan komeampaa näin syksyllä kuin päättää päivänsä limanuljaskasopalla."
Joskus Jyviin ja akanoihin on eksynyt tapauksia, joista ei oikein tiedä, ovatko ne kielen lipsahduksia vai kirjoittajan taidon osoituksia. Palstan luonne viittaisi lähtökohtaisesti lipsahdukseen, mutta toisinkin voi ajatella.  Sellainen on mielestäni mm. seuraava otsikko, jossa siinäkin on kyse yhden sanan erityismerkityksestä. 
"Purjevene tuuliajolla - mies seilissä"
 Ammattikirjoittajilta voi vaatia kirkasta ajattelua. Lukijan pitäisi ymmärtää viesti. Aina se ei onnistu. Havainnollista viranomaiskieli ei ole, siinä maistuu byrokratia. Kielikuvilla ei ole sijaa. Tällaista siitä sitten tulee. 
"Kokeiluvaiheessa asukaspysäköintioikeudesta ei peritä muuta maksua kuin kaupungin viranomaisten toimituskirjoista perittävistä lunastuksista koskevan päätöksen mukainen lunastus asukaslunastuksesta." 
"Takaa tullut himankalainen mies törmäsi henkilöautolla pakettiautoon, joka törmäyksen voimasta ajautui tien luiskaan. Takaa tullut parkanolainen auto törmäsi himankalaiseen ja samaan jonoon ajoi vielä kauhavalainen auto, joka sysäsi parkanolaisen auton tieltä ja törmäsi himankalaiseen. Rytäkässä loukkaantuivat himankalaisessa olleet kaksi henkilöä ja ikaalislaisen pakettiauton kuljettaja."
 Mieluummin luen kyllä noita kielikuvakompurointeja kuin kireää pykäläproosaa. Loppuun taas näytteitä menneen vuosituhannen Jyvistä ja akanoista.