Paikallaan pysymisestä

On tämäkin omituista. Kohta siirrytään kesäaikaan, ja minä onneton en ole koko talvena poistunut Helsingistä. Tällaista se on, kun on koko nuoruutensa ja virkavuotensa reissannut. Kun sitten eläkkeellä vapautuu velvollisuuksista, ei huvita lähteä mihinkään.

Tukholmaan on ollut tarkoitus lähteä. Edellisestä käynnistä taitaa olla jo viitisen vuotta. Nuoruuteni kotikaupunki vetää vieläkin puoleensa tällaista nostalgikkoa. Kutsuja on kyllä tullut. Tuttavia on siellä tallella. Laivalla matkustaminen on kyllä vähän epämukavaa, enkä lentokoneeseen halua enää koskaan astaua.

Toinen vakaa aikomus on ollut lähteä Tampereelle. Sinne sentään pääsee monella eri kulkuneuvolla, kun Toyota Yarikseni viettää tavalliseen tapaansa talviunta vakuutuksesta ja akusta irtautuneena.

Tampereellakaan en ole vuosikausiin käynyt – en sen koommin kun luovuin Längelmäveden kesäkodistani. Junalla olen muutaman kerran läpi ajanut matkalla Vaasaan. Lehdistä olen saanut käsityksen, että Tampereella on ollut jonkinlaisia rakennusprojekteja, kuten raitiovaunuja ja aseman seudun rakennuksia. Toivottavasti eivät ole pilanneet vanhaa romanttista tunnelmaa!

Tampereelle olisi oikein ollut oikeaa asiaakin - teatterikäyntejä. Tampereen Teatterissa olisi Anastasia-musikaali ja Työväen teatterissa Jeanne d’Arcin housut. Molemmissa on tuttuja tekijöitä. Facebookissa ovat minulle henkilökohtaisia kutsuja esittäneet. Pääsylippuja järjestyisi kyllä.

Eipä vaan ole tullut lähdetyksi. Aina on ollut muka kiireellisempiä puuhia, kuten lehden lukemista ja kaupassa käyntejä. Mitenkähän tämän uskottavasti selitän innokkaille nuorille teatterin tekijöille, kun seuraavan kerran tavataan.

Kovin kaukana ei enää ole aika, jolloin lupaan poistua Helsingistä. Siinä meneekin sitten vähintään kolme kuukautta yhteen putkeen, niin kuin aina jo kymmeniä vuosia. Längelmäveden kesäkoti on enää muisto vain, ja nyt Kymenlaakson kesäkotikin jää pois. Tulevan kesän suunta on Päijät-Häme, sinne Savon puolelle Päijännetä.

Reissulta palattua

Pitkällä junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu. Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla. Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.

Minulla ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen kahvia ja sämpylä.

Junassa kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien reunoista.

Perillä seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin on rikki.

Voi kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.

Tampereen jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on saatu korjatuksi. Ei ollut.

Ehdotin myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.

Myyjää vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.

Ei auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin. Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello. Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista kahvia kämpille.

(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)

Paluumatka pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.

Matkasuunnitelma muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen tapaan Tammelan stadionin nurkalla.

Kiire ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee. 

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.

Kaikki toistuu

Kun käyn Jyväskylässä, on aika varmaa, että poikkean yömyöhään herkuttelemassa kanakorin Lounaispuiston grillillä. Kun käyn Tampereella, on aika varmaa, että tulee poiketuksi Tammelantorilla maistamassa mustaamakkaraa. Kun käyn Vaasassa, on jokseenkin varmaa, että tulee maistettua vietnamilaista ruokaa torin laidalla. Kun käyn Münchenissa, on aivan varmaa, että työnnetään heti alkajaisiksi kouraan iso tuopillinen olutta. Kun käyn Oslossa, on varmaa, että päädyn ravintolaan syömään turskaa.

Kaikki toistuu. Ei voi sanoa, että varsinaisesti olisin päättänyt tehdä näin. Tämä vain tapahtuu, vanhasta muistista, perinteitä kunnioittaen. Ei oikein muutakaan voi.

Nämä ovat minulle taas kerran tuoreita kokemuksia päättyneeltä kesältä. Kaikki muut paitsi München. Minulla oli vuosikausien perinne matkustaa työasioissa Müncheniin aina näin lokakuussa, mutta eipä ole enää. Tämä on yksi eläkkeelle pääsyn iloista. Oktoberfest ei oikein ollut minulle mieluinen tapa viettää kokousten välistä vähäistä vapaa-aikaa isäntien innokkaassa ohjauksessa.

Oslossa kävin pikavisiitillä alkukesästä juhlimassa vanhan ystäväni merkkipäivää. Jyväskylässä, Tampereella ja Vaasassa pistäydyin useasti.

Turskan lisäksi Osloon liittyy kaksi muutakin toistuvaa kokemusta. Molemmat epämiellyttäviä.

En minä kovin usein Oslossa ole käynyt, olisikohan kymmenkunta kertaa kaikkiaan. Mutta aina sama juttu. Aina siellä sataa koko ajan. Aina minä saan siellä flunssan. Niin nytkin.

Minua on iät ajat kiehtonut ajatus matkustaa kuuluisa "Hurtigrutten", höyrylaivamatka Norjan  vuonoja pitkin. Ei välttämättä koko pitkää matkaa Trondheimista Hammerfestiin, mutta muutama päivä kuitenkin. Taas oli sellainen ajatus. Aikaa siihen minulla olisi kyllä ollut. Mutta sää oli kamala ja sellaisena se olisi jatkunutkin. Ja sitten iski flunssa.

Vain yhden vuonon näin, senkin autokyydillä. Sitten lähdin kotimatkalle junalla Ruotsin läpi, huonossa kunnossa, räkätaudissa.

Miten ollakaan, junassa alkoi muistissa soida vanha mestarirunoilijan säe:

"Mies tuli vuonolta

näyttäen huonolta

norjalaispaitoineen.

Poljennon rennon ja hennon

John Lennon

loi viehätystaitoineen - - "

Ei minulla norjalaispaitaa ollut. Mutta tabletilta kaivoin kuunneltavaksi Juice Leskisen Norjalaisen villapaidan. Lennonia olen kuunnellut aina. Kuva on Juice-näyttelystä Mäntässä 2016. Juicella näköjään oli norjalaisvillapaita.

Pieniä ongelmia

Pienestä on hyvä elämä kiinni. Sattui pieni tapaturma, jossa oikean käden etusormen kynsi lohkesi. Nyt sormi on kääreessä, eikä elämä suju entiseen malliin. Kaikki on hankalaa, kirjoittaminenkin.

Muistuu mieleen toinen tapaus, jossa kynsi myös vahingoittui. Ei minun vaan sihteerini neiti B:n kynsi. Siitä vasta harmia koitui.

Olimme matkalla seminaariin Tampereen yliopistolle. Minä ajoin, vieressä istui osastopäällikkö Hokkanen ja takapenkillä sihteeri neiti B. Auto oli firman vanha Citroën Visa. Oli kaunis loppukesän päivä joskus vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Kolmostie ei tainnut vielä olla valmis moottoritie Hämeenlinnasta eteenpäin, joten minä valitsin toisen reitin. Käännyin Hämeenlinnasta Hattulan suuntaan ja siitä eteenpäin Pälkäneelle. Vakituinen kahvitaukopaikkani oli Kaivannon kanavalla. Siinä on kahvila tien molemmilla puolilla. Tampereen suuntaan menijöiden kahvila sijaitsee pienessä notkelmassa aivan järven rannassa. Sen parkkipaikalle pysähdyimme.

Kun sitten kahvittelun jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa, Visa ei inahtanutkaan. Ei aikeitakaan käynnistyä, vaikka kuinka väänsin virta-avainta. Hätä siinä iski. Jääkö seminaari väliin, kun me emme pääse liikkeelle?

Konepelti saatiin auki ja kävimme Hokkasen kanssa tutkimaan ongelman alkusyytä. Mutta mitä me nyt siitä ymmärsimme. Kaksi sivaria, ja sivarithan eivät tunnetusti ymmärrä miesten meiningeistä, kuten moottoreista tai maamiinoista.

Onneksi paikalla oli osaava henkilö, neiti B. Hän osaa jopa taistella, tosin vain itämaisesti itsepuolustusta. Moottorit hän on oppinut moottoripyöräharrastuksessa.

Siinä me seisoimme tumput suorina, Hokkanen ja minä. Neiti B. kumartui moottorin ääreen ja me katselimme vierestä. Jotkut muutkin kahvilan parkkipaikan kulkijat katselivat. Tiedä sitten, mitä katselivat, Hokkasta ja minua vai korkeita korkoja, pitkiä sääriä ja lyhyttä hametta, joka oli kumartunut moottoritilaan.

Sitten neiti B. sähähti kiroussarjan niin kuin vain nuori nainen osaa. Taisimme suorastaan punastua me kaksi herkkäsieluista miestä.

Neiti B:ltä oli katkennut kynsi. Oma vai tekokynsi, siitä en oikein päässyt selvyyteen.

Mutta Visa lähti käyntiin. Ensistarttauksella. Siinä ilossa unohtui äkkiä neidin miesseurassa sopimaton puheenparsi. Selvittämättä jäi, mitä kynnelle tapahtui, mutta oletukseni on, että hän käytti pitkää kynttään ruuvimeisselinä.

Ehdimme seminaariin, Hokkanen ja minä. Neiti B:tä ei seminaarissa näkynyt. Ei myöskään illalla hotelli Tammerissa. Hän oli ensin mennyt johonkin manikyyriin ja sen jälkeen kiitämään omille retkilleen Tampereen yöhön. Seuraavana päivänä hän kyllä tuli hoitamaan seminaaritehtäviään.

Jälkiongelma tuli neiti B:n matkalaskusta. Siihen sisältyi yksityiskohta, jota ei yleensä matkalaskuihin sisälly. Hyväksyin laskun. Jälkeenpäin jouduin selittämään yksityiskohtaa sekä esimiehelleni että tilintarkastajalle. Hyväksytyksi se loppujen lopuksi tuli kaikissa instansseissa.

Pieni on sittenkin minun uusi kynsiongelmani. Siitä ei tule laskua kenenkään hyväksyttäväksi. Kirjoittaminenkin sujuu jotenkuten, kun tottuu pitämään etusormen ojossa pois näppäimiltä.

Urbaani snobi

Lehdessä oli pitkä kirjoitus Kalle Päätalosta. Kirjailijan parikymppinen tyttärentytär on ruvennut lukemaan isoisänsä kirjoja ja kirjoittaa kokemuksistaan blogia.

Päätalo on minulle itselleni hankala aihe. Olen kirjallisuustieteestä maisterinpaperit nuorena hankkinut, joten olen kai jonkinlainen alan asiantuntija. Silti olen lukenut Päätalon isosta tuotannosta vain yhden kirjan ja senkin vain puoliväliin.

En muista, minkä niminen kirja se oli, mutta ei se maittanut. Kesken jäi. Toisaalta se ei ole merkki kirjan huonoudesta, sillä minulta jää kesken aika moni kirja. Väsymys, kiire, muu edelle menevä kirja, matka, mieliala tai muu sellainen seikka saattaa keskeyttää vetävänkin kirjan lukemisen. Joihinkin palaan paremmalla ajalla, joihinkin en palaa. Päätaloon en ole palannut.

Hankalaksi Päätalon tekee se, että Suomen kansa on ollut hänen kirjoistaan poikkeuksellisen innostunut. Väinö Linna taitaa olla edellä, mutta ei juuri muita. Ja tiedän monia fiksuksi tietämiäni henkilöitä, joiden mielestä Päätalo on suuri mestari.

 Kai siis minunkin pitäisi.

Tiedän, että meikäläisiä epäillään urbaaneiksi snobeiksi, poispilatuiksi arroganteiksi, elitisteiksi, jotka halveksivat maalaisproosaa. Ns. kirjallisuuden asiantuntijat, kriitikot, eivät isommin innostuneet Päätalon tuotannosta, muutamin poikkeuksin. Kirjallisuuden historiat ohittavat hänen tuotantonsa vähäisin maininnoin. Ei Päätalo taiteiden hierarkiassa kovin korkealla ole. Mutta painosluvut ovat huippuluokkaa. Kansa tykkää. Tyttärentytärkin on kiinnostunut ja haluaa ymmärtää, miksi isoisä on tällaisessa asemassa.

Minä olen välillä miettinyt, pitäisikö tehdä uusi yritys. Onko minuunkin tarttunut elitismi, arroganssi, snobismi, kun olen ikäni ollut tekemisissä kirjallisuuden ammattilaisten kanssa. Kannattaisi varmasti yrittää. Olenhan taustaltani kuitenkin maalaispoika, pääsin lapsena näkemään hyvinkin läheltä köyhyyttä ja kurjuutta, juuri samanlaista julmaa metsästä tukkitöillä niukan elantonsa hankkivaa monilapsista metsätorpan elämää, josta Päätalokin kirjoittaa.

Muita "korkeakulttuurin" vähälle arvostukselle jättämiä kirjailijoita ovat mm. Arto Paasilinna ja Laila Hietamies (myöh. Hirvisaari). Minä olen lukenut Paasilinnalta yhden kirjan (Jäniksen vuosi) ja jotain toista aloittanut, mutta kesken sekin jäi. Hietamieheltä en ole lukenut mitään. Sen sijaan olen ostanut aika monta Hietamiehen kirjaa, sillä äitini halusi niitä joululahjaksi. Kävin aina pyytämässä kirjailijalta omistuskirjoituksenkin äidilleni. Mutta omalle lukulistalleni yksikään niistä ei päässyt.

Näiden todisteiden valossa minun on kai pakko myöntää, että lukutottumukseni noudattaa aika johdonmukaisesti ns. kirjallisen eliitin arvostuksia. Olen siis osa poispilattua urbaania elitistisnobismia. Vaikea on puolustautua.

Vähän helpompi on puolustautua, kun puheena on uudempi action. Luin aikanaan muutaman Ilkka Remeksen kirjan ja olen myös nähnyt pari Renny Harlinin elokuvaa. Kokemukseni perusteella tiedän varmasti, että näihin en enää ikinä koske. Moista yksioikoista ja taidotonta reuhaamista en halua enää koskaan kokea, olivatpa kuinka suosittuja tahansa. Kansansuosio ei ole tae laadusta.

Mutta se Päätalo täytyy pistää vakavaan harkintaan.

  

(Kuvassa Kalle Päätalon muistomerkki Tampereella, Arja Renell 2014)

Meitsie menestyy

Pikakäynti Tampereella. Vanha kaveri täytti 65.

Ei siitä kuitenkaan tullut ihan niin pikainen käynti kuin oli tarkoitus.  Tarkoitus oli ajaa vielä iltaa myöten takaisin Helsinkiin, mutta se ei onnistunut. Tuli nautituksi herkullista boolia. Niinpä jouduin jäämään yöksi.

Väkeä oli paljon, enimmäkseen aivan vieraita. Merkittävin tapaus oli, että muuan nuori neiti halusi ottaa itsestään ja minusta kaverikuvan, sellaisen "selfien" (eli "meitsien". Ennen en ole sellaisessa kuvassa ollut, en vaikka olen huomannut, että omalla kamerallanikin sellaisen voi ottaa. Olen pitänyt sitä teinityttöjen puuhana.

Nyt sitten olen kokenut senkin. Mikäpä siinä. En tiedä, mihin se kuva tuli lähetetyksi, johonkin se kuitenkin heti lähti. Sain sen itsellenikin. Ensimmäiseen kuvaan nuori neiti ei ollut tyytyväinen. Hän pyysi minua hymyilemään, mutta enhän minä nyt ihan mihin tahansa voi suostua.

Yöllä viimeisten vieraiden kesken järjestettiin uudenlainen tietokilpailu. Aikaa oli 10 minuuttia, ja siinä ajassa piti kirjoittaa lapulle mahdollisimman monta suomenkielisten laulujen sanoitusten sellaista kohtaa, jotka ovat kehittyneempiä versioita siitä tutuimmasta "Lal-lal-laasta".

Minä keksin 12:  "Tip-tap-tippetippe-tip-tap /  rati-riti ralla /  hoi laari-laari-laa / sumffaraa-sumffaraa- / rullaati-rullaati / hilipati-pippan / dirlan-dirlan-daa / hiiala-hiiala-hoi / bumtsi-bum-bum  / sula-hopsula-hopsula-hopsassaa / ruma-rilluma-rei / kakkula-rapsis ja hilipata-hoi.

Se oli paras pistemäärä mutta tasatulos erään toisen kilpailijan kanssa. Järjestettiin jatkoerä. Voittaja olisi se, joka ensimmäisenä keksisi yhden lisää.

Paineiden alla olen perinteisesti pärjännyt. Jostakin alitajunnan syövereistä löytyi vielä yksi: "Daiga-daiga-duu-daiga-duu".

Se oli vieras kaikille muille paitsi päivänsankarille. Hän vahvisti, etten keksinyt sitä omasta päästäni. Voitin kilpailun. 

Päätin, että näitä pitää ruveta keräämään lisää. Ties vaikka joskus tulisi uusi kisa. Onko blogin lukijoilla vihjeitä?

Kotona piti ruveta selvittämään, mistä tuo viimeinen on peräisin. Sen muisti, että se on jostakin vanhasta elokuvasta. Löytyihän se kotiarkistosta. Matti Kassilan esikoiselokuva "Isäntä soittaa haitaria (1949). Kuvassa Elsa Turakainen ja Leo Lähteenmäki esittävät tivolin "neekereinä" tämän villin laulunrenkutuksen.

Herkkusuu

 

Kesät maalla, talvet kaupungissa. Sellainen on vakiintunut elämänmuotoni. Näin on jatkunut jo vuosikymmenet.   

Muutamat kaverini ihmettelevät. Urbaaniin elämänmuotoon sitoutuneet eivät ymmärrä maalle muuton ideaa. - Miksi sinne hyttysten syötäväksi? Muutamat maalaisnaapurini taas ihmettelevät, miten ihminen voi elää kaupungin melussa ja ahtaudessa.  

Minulle itselleni häiritsevintä maalla elämisessä on ruokakulttuuri. Vaikka itse olen kohtalaisen kokkikelpoinen, käytännössä lounastan usein ravintoloissa. Ulkomailta tulleita vieraita sen sijaan ruokin yleensä kotikonstein, sillä paikallinen ravintolatarjonta ei oikein innosta eurooppalaisille tavoille tottuneita.  

Kesäkotini läheisessä pikkukaupungissa pohjoisella Pirkanmaalla on vain yksi ravintola, jolle ei ole kelvollisia vaihtoehtoja. Kelvollisiksi vaihtoehdoiksi en osaa laskea pizza-, kebab- ja hampurilaispaikkoja. Mutta se ainoakin hotelliravintola tarjoilee lounaalla jokseenkin vaihtoehdottomasti  suomalaisen keittiötaidon vakioruokia: uunimakkaraa, lihapullaa, wienerleikettä, kirjolohta. Tampereelle vievän valtatien varrella on lisäksi aakkosien alkupäästä nimensä ottanut bensa-aseman ravintola, mutta sen ruokatarjonta on samanlaista kuin hotellin ravintolassakin, ja lisäetuna on loputon ruuhka. Tampereelta kyllä löytyisi moni-ilmeisempää ruokakulttuuria, mutta sinne on matkaa 40 km.  

Ei suomalaisen keittiöperinteen perustuotteissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun kaupungissa olen tullut pilanneeksi itseni totuttautumalla monenlaisiin eksoottisempien keittiöiden makuihin. Niinpä syksyllä kaupunkiin palatessa on iso ilo päästä kiertämään etnisiä paikkoja.  

Kolmisen viikkoa olen nyt ollut Helsingissä, ja olen käynyt jo kymmenkunnassa paikassa - vanhoja tuttuja kyllä kaikki. Korostan, että kyse ei ole ollenkaan mistään hintavista paikoista vaan aivan tavallisista lounaista, hintataso alle kympin, usein noutopöytä.  

Meneeköhän mainostamisen puolelle, jos mainitsen muutamia mieluisia. Fredrikinkadulla Tennispalatsin vieressä oleva nepalilainen, Töölössä Mannerheimintiellä stadionin kohdalla vierekkäin olevat thaimaalainen ja intialainen, Aikatalossa ja Narinkatorin laidalla sijaitsevat kiinalaiset, rautatieasemalla Elielinaukion puoleisessa siivessä oleva intialainen, Lapinlahdenkadun nepalilainen ja Kaisaniemenkadulla Caisa-kulttuurikeskuksen kurdiravintola, josta viereinen kuva. Kun on kuva, pitänee ilmoittaa nimikin. Se on Mesopotamia. Lisäetuna hyvän ruoan lisäksi siellä on aivan hurmaava nuori tarjoilijaneiti.

 

Kun Helsingissä haluan kunnon suomalaista kotiruokaa ilman eksoottisia makuja, silloin menen hotelli Helkan ravintolaan Runeberginkadulla. Sieltä löytää sitä samaa perinnettä kuin kesäpaikkakuntani hotellistakin. Kyllä tämäkin halu välillä iskee, ei kuitenkaan kovin usein.

 

 

Voi kun tällaiset ravintolat menestyisivät maaseudun pikkupaikkakunnillakin. Viihtyisin entistäkin paremmin.

 

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..."

 

Kansa tungeksii nyt Saariselällä ja muissa hiihtokeskuksissa. Minä en tungeksi. Oli kyllä kutsu mutta en lähtenyt. Olen joskus käynyt mutta viihtynyt huonosti. Menee aina rillutteluksi.  

Olen tullut huonoksi lähtemään yhtään mihinkään, jos ei ole pakko. Toinen mihin en lähtenyt, on Rio de Janeiron karnevaali. Sinne minua yllytti sihteerini, kuten aiemmin kerroin. Ehkä joskus toiste.  

Lehdestä luin hiihto-ohjeita. Enää ei sovi huutaa "latua", jos aikoo ohittaa. Hyvä tietää, mutta en minä luultavasti ketään haluaisi ohittaa. Hiljakseen hiihtely on nautinnollisinta. Kun viimeksi vuosi sitten kävin muutaman kerran hiihtämässä Keskuspuistossa, oli kummallista nähdä aivan tavallisen näköisiä miehiä läähätystilassa reuhaamassa jalat levällään pitkin kaunista metsämaisemaa. Se on sitä "vapaata" hiihtotyyliä. Silkkaa stressiä.  

Hillityllä perinteisellä tyylillä etenivät naiset. Ja minä. Ei mitään mahdotonta kiirettä. Tärkeää on myös katsella ympärilleen.  

Lehdessä kerrottiin, että HS:n Lauantai-sivujen kymmenhenkinen toimitus on tänä talvena hiihtänyt yhteensä 710 km. Aika hyvin! Minun täytyy tunnustaa, että en ole itse hiihtänyt vielä metriäkään. En oikein tunne enää itseäni kunnon suomalaiseksi, kun näin kelvoton olen. Kyllä kai jokaisen kelpo suomalaisen hiihtää pitää, kun lunta on. Itsesyytökseni hieman lientyivät, kun luin, että HS:n tulos oli neljän henkilön tekemä. Kuudella toimittajalla ei ole osuutta asiaan.  

Lapsena olin kova hiihtämään, niin kuin kai kaikki muutkin. Jyväskylässä oli hyviä reittejä Laajavuoren, Kypärämäen ja Tuomiojärven maisemissa. Koululaisille jaettiin kansanhiihtokortti, johon merkittiin hiihdetyt kilometrit ja pyydettiin joltakin - enimmäkseen kai äidiltä - nimikirjoitus todistamaan jokainen merkintä. Jos en ihan väärin muista, minun korttini sisälsi talvikauden päättyessä suunnilleen samat lukemat kuin tuo Hesarin Lauantai-toimituksen yhteistulos.  

Olen tullut ymmärtämään, että nykykoululaiset eivät paljon flatahiihdosta perusta. He laskettelevat. Olisiko vieraantumisen yhtenä syynä välinekehittely, jonka painopiste on edellä kuvatun stressihiihdon edistämisessä? Minäkin ostin sellaiset enkä pidä ollenkaan. Tarvittaisiinko paluu hiihdon alkulähteille? Pistän tähän nähtäville vähän perustietoa. Lähteinä ovat Pikku Jättiläinen ja Paras kaikista.  

Minä lähden huomenna muutaman päivän hiihtolomalle kaverin mökille Näsijärven maisemiin. Voi olla, että siellä hiihdetäänkin. Ainakin otan pipon mukaan varusteeksi. Runositaatiksi aiheeseen liittyvää Eino Leinoa:  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun tietty on matkan määrä,

kun liesi viittovi lämpöinen, -

mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,

joka outoja onnen vaiheita käy

eikä tiedä, miss' oikea, väärä.  

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun riemu on rinnassansa,

kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -

mut käypä se laatuun hiihtää myös

hiki otsalla, suurissa suruissa

ja kuolema kupeellansa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Häiritseviä asioita

 

"On vaikea järjestää asiat niin, ettei mikään maailman asia häiritse."  

Sitaatti jäi häiritsemään mieltä.  Tuli siis yksi häiritsevä asia lisää. Olisi niitä ollut riittävästi ilmankin. Piti ruveta ajatuksissa laskeskelemaan, kuinka monta. Paljon löytyi, vaikka on joutilas viikonloppu. Pieniä mutta paljon. Isot ovat sitten ihan eri asia. "Häiritsevä" ei ole niille oikea sana, tarvitaan jokin järeämpi.  

Sitaatti on peräisin taidemaalari Marjatta Tapiolan haastattelusta (HS 9. helmikuuta). Häneltä on avautumassa kaksi näyttelyä. Yksi mielitaiteilijoistani.  

Pääsisiköhän häiritsevistä asioista eroon, jos olisi tarmokkaampi? Vai tulisiko niitä lisää sitä mukaa kun entiset saa pois päiviltä? Aikaansaamisen määrästä siinä taitaa enimmäkseen olla kyse. Aina on keskeneräisiä juttuja, joita ei tahdo saada hoidetuksi. Työt menevät etusijalle, eivät ne samalla tavalla häiritse, sillä ne ovat itsestäänselvyys.   

Mutta töiden lisäksi on yksityisiä aikomuksia, aloitteita, tarpeita, lupauksia, suunnitelmia ja niiden viivästymiä.  Perusteluina on enimmäkseen se, ettei ole muka ehtinyt, viitsinyt tai jaksanut. Harvemmin se, ettei ole halunnut.   

Tällainen tila häiritsee. Kuten vaikkapa se, etten ole käynyt tänä talvena kertaakaan hiihtämässä. Mikä estää? Kaikki tarpeellinen on: lunta, Keskuspuisto, sukset, sauvat ja pipo. Talven selkä on jo taittumassa. Menetänkö hienon kokemuksen pelkkää saamattomuuttani?  

Tai toinen esimerkki. Kaupungin museoissa ja gallerioissa olisi vaikka kuinka monta kiinnostavaa näyttelyä. Minulla on kotini työhuoneen seinällä (tosin oven takana piilossa) ilmoitustaulu, johon kerään Post it -lapuilla tiedot kaikista kiinnostavista näyttelyistä ja niiden aukioloista. Täällä olen lihapatojen äärellä, mutta harmillisen paljon herkkuja pääsee lipsahtamaan ohi suun.  

Juuri nyt olisi syytä mennä taidemuseoihin. Olisi Ateneumissa Symbolismi ja Eero Järnefelt. Olisi Leena Luostarinen Taidehallissa ja Hannu Väisänen Forsbomin galleriassa.   

On myös paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia elokuvia ja teatteriesityksiä ja kuuntelemista odottavia levyjä ja konsertteja. En ehdi kaikkea mitä haluaisin. Häiritsee.  

Näin on varmaankin ollut aina. Kuvassa kiinnostavia kulttuuri- ja huvitapahtumia Tampereella v. 1935 (Kansan lehti 11. lokakuuta). 

 

Juna hiljaista miestä kuljettaa

 

 

Kävin Jyväskylässä. Juna kuljetti hiljaisen miehen. Olin varannut kiinnostavan kirjan matkalukemiseksi.   

Kirjani oli Johan Wreden kirjoittama Tikkanens blick. Se on Tikkasen läheisesti tunteneen kirjallisuusprofessorin kuvaus lankomiehestään, suomenruotsalaisesta kauhukakarasta Henrik Tikkasesta.  

Olin etukäteen iloinnut matkasta, kun ei tarvitse itse ohjata. Junassa on hyvä lukea.  

Menomatkalla lukeminen ei edistynyt.   

Vika ei ollut kirjassa vaan viereeni istuneesta matkustajasta. Sattui nimittäin viereeni istahtamaan varsinainen pälpättäjä, suunnilleen ikäiseni mies. Hän ei ollut hiljainen vaan selosti asioitaan koko matkan Tampereelle asti, jossa hän jäi pois.  

Hänellä meni huonosti. Kaikki asiat olivat päin helvettiä: vaimo oli karannut, työpaikka oli saneerattu ja pomo kiusasi, rahaa ei ollut, kaveri oli petkuttanut, naiset eivät anna, auto oli rikki,  Ilves ei pärjännyt, maksa oli sökönä, krapula vaivasi ja muutenkin vitutti ankarasti. Poliitikotkaan eivät tehneet mitään, eivät edesi SEN yhden. Kaikkialla oli pelkkää kelvottomuutta, osaamattomuutta, epäpätevyyttä, laiskuutta, turhuutta.   

Mietin matkan jatkuessa, missä olen hiljattain lukenut kuvauksen tämän herran sielunveljestä. Löytyihän se, ja kotiin palattuani tarkistin asian.  

Kyllä. Aleksander Kuprinin kertomuksessa "Häät" on alivänrikki Slezkin, joka on raivoissaan kaikelle:    

"Ryökäleitä, Slezkin ajatteli. Hän halveksi kaikkea, mikä ei sisltynyt hänen ahtaan elämänsä arkipäivään tai mitä hän ei ymmärtänyt. Hän halveksi tiedettä, kirjallisuutta, kaikkia taiteita ja kulttuuria, halveksi pääkaupungin elämää, vielä enemmän ulkomaita, halveksi peruuttamattomasti kaikkia sivistyshenkilöitä, halveksi reservivänrikkejä, , mikäli niillä oli ylempi sivistys kuin hänellä, halveksi kaartia ja pääesikuntaa, vieraita uskontoja ja kansallisuuksia, hyvää kasvatusta ja jopa tavallista siisteyttä, halveksi syvästi raittiutta, kohteliaisuutta ja siveyttä."  

Vippasin kaverille vitosen, että pääsisi kaljalle. Varmaankin asemaravintolaan. Tuli mieleen, että Tikkanen oli oikeassa kirjottaessaan aforismin "Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman".    

Paluumatka sujui rattoisasti. Kirjakin eteni.  

Tikkanen (1924 - 1984) oli uskomaton tyyppi. Hän piirsi kuvia lehtiin ja kirjoihin, hän kirjoitti kirjoja, jotka shokeerasivat paljastuksillaan. Hän kirjoitti armottomia aforismeja. Ja hänen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoitti miehensä vimmaisesta alkoholismista mestariteoksen "Vuosisadan rakkaustarina".  

Minulla oli kerran tilaisuus seurata läheltä, kun Henrik piirsi maisemaa Helsingin keskustassa. Hänellä on Helsinki-kuvia vaikka kuinka paljon. Samoin kuvia Tukholmasta, Oslosta, Roomasta, vaikka mistä. Kuvassa Henrik on piirtänyt näkymän Senaatintorilta. Vasemmassa laidassa on Suomen hallituksen palatsi. Siellä istuvat ministerit, siis ne jotka eivät tee mitään. "Pieni talo", josta näkyy vain osa hallituspalatsin nurkan takaa, on Sederholmin talo. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että siitä on lähiaikoina tulossa Lasten museo. Hieno idea.   

Kuva on kirjasta Pohjolan pääkaupungit (WSOY 1966)

 

 

 

 

Tyhmyyden ylistys

Annoin ylipuhua itseni lähtemään viikonloppureissulle Tampereelle kyläilemään vanhan kaverin luo.

Junamatka kestää kaksi tuntia. Siihen tarvitaan lukemista. Iltapäivälehtiä en kelpuuta, sieppasin siis kirjahyllystäni jotakin, johon olen pitkään ollut aikeissa tarttua. Sellaisia hyllyssä on paljon.

Katse osui tyrkyllä olevaan sinikantiseen Erasmus Rotterdamilaisen kirjoittamaan teokseen Tyhmyyden ylistys (Moriae Economium 1509). Muistan aloittaneeni sen ennenkin ja jättäneeni kesken. Syy ei ollut kirjan huonous vaan sen herättämät ajatukset.

Jos kirja pysähdyttää, ajatuksille pitää antaa aikaa.

Sitten tuli jotakin muuta ja Erasmus unohtui vuosiksi, kunnes nyt taas tunki itsensä käteeni.

Tätä ”viisaasti typerää” teosta on luonnehdittu systemaattiseksi analyysiksi maailmanhistoriassa vaikuttavasta voimasta, joka pohjaa suurenmoiseen itsepetokseen ja juuri siksi saa aikaan suurenmoisia tuloksia.

” - - elämässä yleensä kaikilla asioilla on kaksi erilaista hahmoa. Moni seikka, joka ensi katsannolla muistuttaa kuolemaa, merkitseekin tarkemmin katsoen elämää, ja päinvastoin elämä voi sisältää kuoleman, kauneus rumuuden, rikkaus köyhyyden, häpeä kunnian, oppineisuus tyhmyyden, voima heikkouden, rohkeus pelkuruuden, ilo murheen, ystävyys vihamielisyyden, terveys sairauden; sanalla sanoen, jokainen asia, kun paljastatte siitä Silenoksen, kääntyä ylösalaisin. 


Ehkäpä puhun jonkun mielestä liian filosofisesti; no hyvä, katson voinko hänen vuokseen nousta tyvestä puuhun.


Kuka kiistäisi sitä, että kuningas on rikas mies ja alamaistensa herra? Mutta jos hän on raaka ja irstas mies eikä mikään voi tyydyttää hänen mieltään, niin kaiketi yhdytte minun mielipiteeseeni, että hän on surkea kerjäläinen. Ellei hän kykene vapautumaan vioistaan ja himoistaan, niin onko hän muuta kuin surkea orja?   - -

Kuvitelkaa, että joku yrittäisi riisua näyttelijältä kesken esityksen hänen naamionsa näyttääkseen yleisölle taiteilijan todelliset kasvot. Eikö se turmelisi koko näytäntöä? Eikö moinen yksilö olisi, vähäjärkisen lailla, kivitettävä ulos teatterista? Sillä hänhän tarjoaisi katseellemme aivan yllättävästi kokonaan uuden kuvan: hän osoittaisi, että äskeinen nainen olikin mies, nuorukainen vanha ukko, kuningas orja ja jumala tavallinen ihmiskurja. Se joka riistää ihmisiltä heidän kuvitelmansa, murentaa koko esityksen; heidän katseensahan on tuon harhan, tuon petoksen kahleissa. Ja mitä muuta koko inhimillinen elämä on kuin huvinäytelmää, jossa jokainen omaksuu jonkin vieraan hahmon ja esittää osansa naamioituneena, kunnes Suuri Ohjaaja siirtää hänen näyttämön taakse. Tämä ohjaaja määrää myös yhden ja saman näyttelijän milloin mihinkin osaan ja asuun; hän joka juuri äsken istui kullassa ja purppurassa valtaistuimella käyskentelee nyt orjan repaleisiin verhottuna. Totta tosiaan, koko maailman meno on vain varjoleikkiä. Mutta koskaan tämä suuri huvinäytelmä ei muutu muuksi. (latinankielisestä alkuteoksesta suom. Kauko Kare).

Lukeminen loppui tähän, sivulle 58, siis taas kesken. Loppumatkan mietin, löytyykö Erasmuksen teesille esimerkkejä minun tuntemastani nykymaailmasta.
Kyllä löytyi. Läheltäkin.

Metsään menossa

Dessu kävi tänään joutessaan Hakaniemen hallissa kiertelemässä ja katselemassa. Mitään en vielä ostanut, sillä vasta huomenna tiedän, pysynkö pääsiäisen Helsingissä vai lähdenkö maalle.

Illan mittaan varmistui, että lähden maalle. Säätila näyttää lupaavalta ja on aika käydä katsastamassa, onko kesäkoti Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla pysynyt ehjänä. Vanha torppa on talvet kylmillään ja iso siivous odottaa. Kävely rannalla ja lähimetsässä on perinteinen laidunkauden avaukseni.

Matkalla poikkean kaverin luokse Tampereelle. Edellisestä tapaamisesta on jo monta kuukautta ja sauna virvokkeineen odottaa Näsijärven rannalla. Perinteisiimme on vuosikaudet kuulunut myös poikkeaminen lounaalla Tillikassa. Siihen ravintolaan liittyy nuoruuden nostalgiaa.

* * * 
Koko päivä on mennyt vaalitulosta taivastellessa, mihin tahansa olenkin mennyt tai keitä tahansa tavannut. Tuttavapiirissäni ei taida olla ainuttakaan, joka olisi tulokseen tyytyväinen (ellei sitten kesäkotini naapuri Tarmo Y., jota hieman epäilen, vaikka mukava ja viisas mies onkin). Kaikki ovat enemmän tai vielä enemmän hämmentyneitä. Outo ilmapiiri, Suomessa ennen kokematon. Protesti sinänsä oli ymmärrettävä ja aiheellinen, mutta että juuri tällainen protesti… Parempiakin protesteja olisi ollut oleemassa.

Syytä onkin olla hämmentynyt. Niin on Dessukin. Ajatukset kulkevat siihen suuntaan, että tästä ei hyvä seuraa. Metsään mennään, kuten oheiset tienviitatkin näyttävät (kuvien tienviitat pistivät pysähtymään, kun olin viime kesänä reissussa tyttärentyttäreni Sohvin ( = Sofia) kanssa. Niistä jännittävistä hellepäivistä kirjoitin kertomuksen täällä.

Dessu hieman hämmentyi, että hänen äänestämänsä ehdokas meni vaaleissa läpi, vaikka oli ensikertalainen. Niin ei yleensä ole käynyt, paitsi presidentinvaaleissa. Nuorehko, räväkkä nainen, toimittaja ammatiltaan, pikkuisen Dessulle tuttu. Hieman tuli Dessulle tänään epävarma olo äänestyslipun kohtalosta, kun luin lehdestä, että numero 1 on epäselvä tapaus, jos siihen pistää ylös väkäsen. Voidaan sekoittaa seiskaan. Kuutonen alkuun kyllä onnistui hyvin, mutta Dessun käsialaan kuuluu väkänen ykköseen. Mahtoikohan ääni mennä hylätyksi?

Dessu lähtee reissuun heti keskiviikkona. Toivotan iloista pääsiäistä!

Osasivat naiset ennenkin

Vihjeeksi blogia lukeville rouville ja neideille:

Moni luulee, että kierrätysaate on nykyvihreiden hömpötystä. Väärin. Kyllä homma oli hallinnassa ennenkin.

Kuten kuvasta näkyy, kierrätys ja tuunaus oli tuttua jo 1930-luvun alussa Tampereella (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Dessu on kierrätys- ja lajitteluaatteen suuri kannattaja ja jossain mitassa suorastaan pioneeri. Tämä idea menee kuitenkin häneltä ohi, sillä hänellä ei ole hattua. Baskeri ei taida kelvata mihinkään, ellei sitten kompostoituvaksi biopussiksi. Vai onko baskeri huopaa?

Pitäisikö osata?

Dessu kävi tänään katsastuksessa. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, Dessun Toyota kävi ja Dessu itse toimi vain kuskina. Läpi meni.

Katsastustilanne on aina samalla tavalla kiusallinen. Tuntemattomia äijiä seisoskelee kahvimuki kourassa odotuspuolella ja seuraa silmä tarkkana autoja ronkkivia katsastusmiehiä. Katsomon puolella kasvaa sisäinen yhteishenki ja solidaarisuus. Kaikki vaikuttavat autojen asiantuntijoilta. Yksi selittää, miten oli asentanut Volvo Amazonin kampiakselin nupin ja toinen kertoo, miten hankalaa oli uusia Fiatin katkojan kärjet ja kolmas valittaa, miten vaikeassa loukossa sijaitsee Datsunin jarrujen kengät ja neljäs leuhkii, miten oli näppärästi onnistunut vaihtamaan Rellun jakohihnan. Heti kaikki ympärillä seisojat tietävät ongelman ja selostavat omat kokemuksensa. Kannattaisi ensin vääntää edessä oleva vasemmanpuoleinen pultti löysemmälle, kannattaisi ensin avata akkua kiinni pitävät ruuvit, kannattaisi ottaa jakoavain käyttöön ja heittää se auton mukana tullut 12 millin vääntöavain jorpakkoon, niin mahtuu paremmin vääntämään.

Tätä miesten keskistä solidaarisuusneuvontaa Dessu kuuntelee mutta ei osallistu. Hörppii vain nolona kahvia pahvimukista. Tällaisia asioita hän ei osaa - hädin tuskin tietää, mistä nupista nykäistään, kun pitää saada nokkapelti auki. Työkaluja hänellä on vain saha, kirves, vasara, hohtimet, taltta, pora, höylä, mittanauha ja rautakanki, ja nekin kaikki ovat maalla kesäkodin varastossa. Ei niille olisi käyttöä Töölössä. Puukko on kyllä kaupungissakin, mutta Toyotan asentamiseen se on huono.

Dessu kuuli äijäporukan yksimielisen tuomion autojen merkkihuolloille. Juuri sellaiseen Dessu oli suuressa ymmärtämättömyydessään katsastuksen alla erehtynyt Toyotansa viemään. Pakoputkesta tuleva savu siellä mitattiin, tuulilasinpyyhkimet uusittiin ja jotain kiristettiin. Maksoi yli kaksisataa. Yritin kuunnella, mihin viisaampi olisi autonsa vienyt mutta en päässyt käsitykseen.

Tällaiset asiat jokaisen miehen pitäisi osata. Naisilta osaamista ei oleteta. Liikennesääntöjen osaamista sen sijaan vaaditaan ainoastaan autokoulussa ja inssiajossa. Sen jälkeisestä osaamisesta ei ole väliä.

Dessulla on ollut ajokortti yli 40 vuotta. Ainuttakaan sakkoa tai rikemaksua ei ole kohdalle osunut. Siitä olen ylpeä. Yksi parkkisakko on tullut. Se tuli kesällä 1999 Tampereella Tammelan jalkapallokentän lähellä Salhojankadun laidalla, kun en huomannut muuttuneita kieltoja. Harmitti pitkään mutta olen toipunut.

Seuraavaksi pitäisi viedä Toyota nastarenkaiden vaihtoon. Kerran olen sen tehnyt itse. Toista kertaa en ryhdy.