Kärsivällisyys

Ihmisillä on kummallisia intohimoja.

Eräs ystäväni (nainen, insinööri, viisissäkymmenissä) pistää facebookiin kuvan aina kun on saanut valmiiksi ison palapelin. Sitten hän panee pelin kiertämään. Aina joku kavereista innostuu yrittämään.

Kerran minäkin otin häneltä 1000-palaisen pelin, kun oikein tyrkytettiin. Tunnin verran, ehkä kaksikin, yritin päästä alkuun. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että tämä ei ole minun luonteelleni soveliasta puuhaa.  Minulla ei ole sen sortin kärsivällisyyttä. Vauhtiin pitää päästä siedettävän nopeasti.

Sama ongelma tuli esiin jo opiskeluaikana. Kirjallisuustieteessä tuli vastaan tekstejä, joista ei kohtuullisella yrittämisellä saanut mitään otetta. Ja sitten sellaisesta tekstistä piti kirjoittaa pitkä essee.

Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta olisin saanut aikaan hyvinkin innostuneita tutkielmia, jos aiheena olisi ollut Poltettu oranssi, Tämä matka, Orfiset laulut, Varokaa voittajat tai Uuden vuoden yö. Mutta miksi tutkielman aiheeksi pitikin määrätä pitkä runoelma nimeltä Kromaattiset tasot – juuri se teksti, josta ei yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella saanut mitään tolkkua!

Voi tuskaa. Kärsivällisyys oli koetuksella. Muistan sen kirjoittamisen tunnelman vieläkin. Siinä taisi olla jotakin samaa kuin 1000-palaisen pelin yrittämisessä. Kai siitäkin esseestä kelvollinen tuli, kun pakko oli. Palapelin sain sentään heitetyksi huushemmettiin.

(Kuvassa Eeva-Liisa Mannerin Ikäviä kirjailijoita. Se on valikoima Mannerin laajasta kirjallisuusesseistin ja -arvostelijan työstä. Kirjan nimessä on aavistettavissa ironiaa.)

 

Ei nyt, ehkä joskus

Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.

Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.